Lohduttaja lohduta

Aloitin uudestaan Anna Gavaldan Lohduttajan, koska Teemalta tuli jokin aika sitten Gavaldan romaaniin perustuva ranskalainen elokuva. En yleensä jaksa katsoa ranskalaisia elokuvia, mutta tämän katsoin (oliko sen nimi Kimpassa?) Jotenkin pidin elokuvasta, ja samalla kateellisena, mustasukkaisena, ärtyneenä huomioin miten kaikki langat solmittiin yhteen ilman, että kriitikkojen kuoro nousisi huutamaan: pinnallista, viihteellistä, valheellista, lässyä. Vaikka mistä minä tiedän mitä kriitikkojen kuoro on huutanut, koska en ole enää aikoihin seurannut kriitikkojen kuoroja.

Joka tapauksessa, tavoitteena on helmikuun aikana saada Lohduttaja loppuun. Nimi on ainakin hyvä, sillä lohduttajat ovat olleet kulttuurissamme ylenkatsottuja. Se joka tarvitsee lohduttajaa on tyhmä lässy. Ohimenevästi saa arkisten vastoinkäymisten kohdatessa turvata ystävän lohduttavaan lausahdukseen, älä välitä, olet ihan hyvä, tms. Mutta eksistentiaaliseen ahdistukseensa ei oikein saisi lohdutusta etsiä. Yksin vaan pitää kestää ja kärsiä, olla urhea aikuinen. Se on sitten vain uijuijui jos sattuu, turha odottaa että olisi joku kosminen isä tai äiti joka puhaltaa pipin pois.

Miten tämä taas tähän meni, vaikka piti esiintyä kirjabloggaajana ja kertoa Gavaldan kirjasta.

Lohduttaja lohduta