Valheista rakennetut elämät

Mikä oli totta ja mikä valhetta? Kun koko yhteiskunta rakentuu yhteiselle valheelle, kuinka yksittäinen ihminen voi löytää omille muistoilleen vakaata pohjaa, jonka varassa voi koettaa säilyttää mielenterveytensä?

Näitä kysymyksiä on taas pohdittu Suomessakin, kun uudehko televisio-ohjelma nosti pinnalle ’suomettumisen ajan’ kollektiiviset valheet. Joku niihin uskoi, joku oli hyödyntavoittelussaan uskovinaan ja joku harva uskalsi suoraan väittää vastaan. Nyt kun aikaa on kulunut jo yli neljäkymmentä vuotta, suuri osa tuolloin intomielisinä mukana olleista on ’kokonaan unohtanut’ ja useimmat sanovat ’vain menneensä muiden mukana’ vaikka nyt selittävät, etteivät silloinkaan aivan tosissaan uskoneet.

Lähes kaikissa yhteiskunnissa tuntuu olevan omat, samantyyppiset ongelmansa. Totuutta rusikoivat omiin tarpeisiinsa niin valtaapitävät puolueet, kirkot ja uskonnot kuin taloudessa määräävän aseman saaneet yrityksetkin.

Tässäkin asiassa Saksa on yksi suurista kipupisteistä. Natsiajan ’menneisyyden käsittely’ jatkuu yhä edelleen ja siihen päälle on saatu romahtaneen DDR:n ahdistavat muistot. Moni voi todeta totaalisen kyynistyneenä, että kaikki systeemit ovat samaa paskaa, mutta niitäkin on, jotka vilpittömästi tahtoivat ’korjata erehdyksensä’ ja vaihtaa ideologiansa toiseen, parempaan, jalompaan. Kuinka he selvisivät kokonaan sekoamatta?

Viime syksynä pitkän liittokanslerikautensa päättänyt Angela Merkel sai tavan mukaisesti valita läksiäistilaisuutensa musiikin ja yksi hänen valinnoistaan oli vanhan punkkarin, Nina Hagenin, kappale ’Du hast den Farbfilm vergessen’. Jo 1970-luvulta peräisin olevassa laulussa Nina sättii poikaystäväänsä värifilmin unohtamisesta, sillä nyt kukaan ei usko, että heidän rantalomallaan oli sellaista, kuin he väittävät. Kaikki näyttää vain ankean harmaalta ja suhdekin on selvästi väljähtymässä.

Tätä selvästi ’vähän kapinallista’ kappaletta nuori Angela on kavereineen (siis tovereineen) kuunnellut ja siitä voi suodattaa esiin vaikka kuinka monenlaista analyysia. Oliko DDR asukkaidensa mielissä värikkäämpi ja mukavampi, kuin mitä se ulospäin näytti. Vai oliko se juuri niin harmaa ja ankea, mutta muille piti uskotella, että väriä kyllä on ja muutenkin kaikki on loistavasti. Aivan konkreettisella tasolla värifilmin unohtaminen oli lomamatkalle – niihin sallittuihin kotimaan kohteisiin - mentäessä iso harmi, sillä värifilmiä ei noin vain saanut joka kaupasta tai paikkakunnalta – DDR:n suunnitelmatalous ei pystynyt tuottamaan tätä(kään) kulutushyödykettä riittävästi.

DDR:n tiukasta valvonnasta ja ihmisten ahdistavasta kulissielämästä on kirjoitettu paljon ja siitä on tehty monia elokuvia ja televisiosarjoja. Jotkut ovat olleet todella hyviä ja laadukkaita. Olen niitä jonkin verran lukenut ja katsellut, enkä vielä ole saanut kyllikseni. Oletan, että niitä kaikkia saadaan vielä lisää, sillä asioita ei varmaankaan ole vielä käsitelty eikä tutkittu pohjia myöten. Toisille muurin murtumisen päivä oli onnellinen loppu ja odotuksen täyttymys, toisille taas kaikki kauhu vasta alkoi juuri siitä.

Viime syksynä julkaistiin ’suomalalainen DDR-romaani’, Meri Valkaman kirjoittama ’Sinun, Margot’, joka voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ja sai paljon kehuja. Kun tein siitä varauksen kirjastoon, tulin listan sijalle 70.

Niin vain sekin jonotus eteni ja kun sain kirjan käsiini, päätin saman tien lukaista pari muutakin samantyyppistä teosta. Toinen on tanskalainen, Henrik Andersenin ’Turvavyöhyke’ ja toinen (itä)saksalainen Marion Braschin ’Ja nyt hiljaisuus’.

 

Olinko se minä?

Meri Valkama on itse 1980-luvulla syntynyt, DDR:ssä lapsuudessaan asunut ja myöhemmin Saksassa opiskellut, joten hänen kirjansa ’liippaa läheltä’ hänen omaa elämäänsä, mutta on fiktiivinen.

’Sinun, Margot’ (2021) on jännärityyppinen nuoren naisen matka takaisin omaan varhaislapsuuteensa Itä-Berliinissä. Juonen pintarakenteena on pyrkimys selvittää, mitä perheelle oikein tapahtui ja kuka oli se joku, joka on lähettänyt naisen isälle ison nivaskan kirjeitä allekirjoituksella ’Sinun, Margot’.

Isä oli uskossaan vahva DDR:n järjestelmän ihailija ja kannattaja; hänelle pesti kirjeenvaihtajana Itä-Berliinissä oli loistava mahdollisuus yhdistää uralla eteneminen ja maailman parantaminen. Perheen äiti ei ollut asiasta yhtä innoissaan, mutta seurasi tietenkin miestään ja koetti sopeutua, vaikka hänen arkielämänsä sairastelevien pikkulasten kanssa ei ollut niin hohdokasta kuin miehellä.

Sitten jotain tapahtui. Se ei voinut olla mitään hyvää, sillä perhe palasi äkkiä Suomeen takaisin eivätkä äidin ja isän välit koskaan palautuneet ennalleen. Kaikki entinen hajosi. Niin hajosi muutaman vuoden päästä myös koko DDR.

Lapsuuden perheen rikkinäisyys ja puhumattomuus haittaa myös nuoren naisen omia aikuisuuden ihmissuhteita. Miten voi koettaa eheyttää omaa ahdistunutta persoonaansa, kun kaikki tarinat ja muistot ovat ristiriitaisia ja kaikki tuntuvat enemmän tai vähemmän valehtelevan.

 Jopa vanhat mustavalkoiset valokuvat.

 

Milloin olen maksanut kylliksi?

Henrik Andersen julkaisi kirjansa ’Beskyttelsezonen’ 2011 ja pääsi sillä tanskalaisen kirjallisuuspalkinnon ehdokaslistalle. Suomeksi ’Turvavyöhyke’ ilmestyi 2012 Pirkko Talvio-Jaatisen kääntämänä.

Tanskalle Saksat, sekä itäinen että läntinen, olivat läheisiä rajanaapureita. Toiseen vain oli paljon helpompi pitää yhteyttä kuin toiseen. Kaupankäynti ja jalkapallo sopivat kuitenkin hyvin yhdistäviksi tekijöiksi ja ennen pitkää Saksoja olikin enää yksi. Sitten mitään ongelmia ei enää pitäisi olla. Vai?

’Turvavyöhykkeessäkin’ on kyse perheestä, jossa on salaisuuksia. Niitä koettaa myöhemmällä aikuisiällä selvittää perheen jalkapalloilijapoika, Martin. Hän elää vain täysin erilaisessa ajassa kuin vanhempansa tai isovanhempansa.

Tanskalainen Martin oli ollut 1980-1990 luvuilla menestyvä nuori jalkapalloilija, joka eteni ripeästi urallaan ja lopulta edessä oli tavoiteltu ammattilaissopimus saksalaiseen joukkueeseen. Peliuran jälkeen hän menestyi vielä rahakkaassa kiinteistöbisneksessä.

Hänen isänsä Poul puolestaan oli 1960-luvulla ansioitunut teollisuuden tuotekehittäjä ja insinööri. Äiti Ingrid taas, no hän oli hieman erikoisempi tapaus: saksalainen nainen, joka oli päässyt muuttamaan DDR:stä Tanskaan, kun oli rakastunut tähän tanskalaiseen tuotekehittäjään.

Yleensä DDR ei päästänyt kansalaisiaan muuttamaan ulkomaille, mutta joskus poikkeuksia saatettiin tehdä. Se ei kuitenkaan tullut ilmaiseksi, kuten arvata saattaa. Arkistot pysyvät onneksi salaisina, ikuisesti. Niinkö?

Andersen lohkoo tarinaansa kolmeen aikatasoon. Martin, ja tarinan loppuosan kertojana toimiva Martinin lapsuudenkaveri Stefan, elävät 2000-lukua. Poul ja Ingrid tapaavat, rakastuvat ja tekevät suuret ratkaisunsa 1960-luvun puolivälissä.

Kauimmaisessa tasossa Ingrid on pieni tyttö keskellä sotaa. Hänen isänsä, siis Martinin isoisä, ei ole joutunut rintamalle, koska hän on tärkeä johtaja autotehtaassa. Ingridin isä on kiltti mies. Vaikka hänellä on puoluemerkki takinkauluksessa, hän kohtelee jopa autotehtaalle halki kaupungin raahustavia pakkotyöläisiä lähes säällisesti. 

Sitten alkavat pommitukset. Jossain vaiheessa kaikki pakkotyöläiset ovat poistuneet. Amerikkalaiset tankit ajavat kaupunkiin ja isää kuulustellaan. Kaikki tuntuu kuitenkin rauhoittuvan. Jonkun ajan päästä amerikkalaiset lähtevät ja tilalle tulevatkin venäläiset. Taas isää kuulustellaan. Mutta edelleenkin hän on tärkeä henkilö autotehtaassa ja työ jatkuu, puoluemerkki kauluksessa vain muuttuu toisenlaiseksi.

Kaikesta pitää maksaa. Jokaisen. Kenen valintaa pystyy arvostelemaan?

 

Toveri, teistä on valitettu

Marion Brasch on 1962 syntynyt radiotoimittaja ja kirjailija. Hänen kirjansa ’Ab jetz ist Ruhe’ (2012), Arja Rinnekankaan suomentamana ’Ja nyt hiljaisuus’ (2014) kertoo ’hänen suurenmoisesta perheestään’ ja kasvuvuosistaan DDR:ssä.

Brasch käyttää perheestään adjektiivia ’suurenmoinen’ ironisessa mielessä ja toteaa, ettei tekstiä voi väittää objektiiviseksi, koska hän itse on ollut koko ajan mukana tapahtumissa ja kertoo ne niin, kuin hän itse on ne kokenut.

Braschin näkökulma on kiinnostavan ’omanlaisensa’, sillä hänen isänsä kuului DDR:ssä ylempään ’kastiin’ ja eteni puoluekoneistossa ministeriksi asti. Lisäksi perhe oli juutalainen. Äiti oli kasvanut Itävallassa ja päässyt aivan nipin napin natseja pakoon Lontooseen. Siellä oli jo pakolaisena saksalainen juutalaispoika, tuleva isä-Brasch. Hän halusi sodan jälkeen palata takaisin, rakentamaan uutta, uljasta ja parempaa Saksaa, vieläpä sen itäistä, sosialistista puolikasta.

Tätä vävyn ’absoluuttista järjettömyyttä’ ei äidin Lontooseen jäänyt muu juutalainen suku tietenkään ikinä hyväksynyt, mutta äidinpuoleinen isoäiti pystyi tekemään silloin tällöin Braschin perheen luo ’valtiovierailun’ tapaisen käynnin länsilahjoineen. Niitä, ja muita ’erityisetuja’, joita puolue-eliitin perhe saattoi saada, ei tietenkään pitänyt isän mielestä hyväksyä.

Marionin äiti sairasteli ja oli onneton. Perheen sisäinen rakenne alkoi ratkeilla sitä enemmän, mitä vanhemmiksi Marionin kolme isoveljeä kasvoivat. Jokainen heistä ’aiheutti harmia’ isälleen. Valtion valvontakoneisto raportoi kaikista heidän tekemisistään lähes ’on-line’. Aina oli paikalla joku informaattori, joka paljasti, että pojat eivät pysyneet sisäoppilaitoksissa, sotilaiskoulutuksessa tai valvotuissa työpaikoissaan. Heistä tulikin kirjailijoita, näyttelijöitä ja taiteilijoita. Vanhin heistä loikkasi länteen, vaikka ’sairastikin DDR-ikävää’ koko loppuelämänsä. Kaikkien olemista varjosti ’kaksoiselämän’ ahdistus ja sen turruttamiseen käytetty alkoholi ja kokaiini.

Marionin isää tietenkin rankaistiin poikien kasvattajana epäonnistumisesta ja hänen asemaansa alennettiin. Hän päätyi jopa yrittämään itsemurhaa, koska koki, että hän oli ollut Puolueelle pettymys. Niin päin siis.

Hän jatkoi kuitenkin järjestelmän uskollisena soturina, kunnes kuoli syöpään ja tuli haudatuksi puolueen keskuskomitean jäsenille varattuun hautapaikkaan. Sinne kannettiin myös punaisella samettityynyllä isän kunniamerkki ja orkesteri soitti surumarssia. Samaan aikaan koko DDR teki kuolemaa ja muutaman kuukauden kuluttua sitäkään ei enää ollut, kuittaa Brasch.

***

 

 

 

 

 

 

Bysantista itään

Vuodenvaihteen pitkät vapaat tarjosivat sopivasti rauhaa uppoutua kahteen paksuun opukseen, jotka menivät ihanteellisesti hiukan päällekkäin, mutta enimmäkseen tarjosivat nautittavasti lisätietoa ja laajempia näkökulmia toistensa teemoihin.

Mietittävänä oli esimerkiksi se, missä sijaitsee tämänhetkinen ’maailman keskipiste’? Taloudellisesti? Kulttuurisesti? Poliittisesti?  Missä se sijaitsi aiemmin? Vaikkapa tuhat vuotta aiemmin? Millaista siellä oli?

Meidän eurooppalaisten mielissä varsinainen keskipiste on tietenkin täällä, siitä huolimatta, että talouden kukoistukseen tarvittuja raaka-aineita ja hyödykkeitä onkin vuosisatojen ajan raastettu muualta. Yleensä idästä, vähän aikaa myös lännestä. Itse asiassa kulttuurimme tai edes uskontomme varsinainen alkupistekään ei löydy täältä, vaan vähän idempää. Ilmeisesti olemme kuitenkin erityisen hyviä asioiden omaksumisessa, keskinäisen kilpailun siivittämässä innovoinnissa ja nopeassa hyödyntämisessä.

Mikään valtarakennelma ei tietenkään kestä ikuisesti. Aikansa loistettuaan ovat kaatuneet niin monet, yhtä hyvin mahtava Rooman valtakunta kuin sen itäisempi perillinen, Bysanttikin. Uudet valtiaat ja valtakunnat ovat nousseet ja taas tuhoutuneet, mutta jotain jatkuvasti merkittävää tuntuu olevan alueessa, jota englanninkieliset kutsuvat nimellä Middle East. Suomen kielellä ei varsinaisesti puhuta ’Keski-idästä’, mutta siellä ovat ainakin nykyiset Iran, Irak, Afganistan, Pakistan ja niiden naapurivaltiot, ne muut -stanit. Käsite voi valua sopivissa yhteyksissä aina Turkista Kiinan länsiosiin ja alemmas Saudi-Arabiaan.

Uppouduin siis ensin Paavo Hohdin ’Bysantti’ -teokseen ja sitten Peter Frankopanin ’Silkkitiet’ järkäleeseen. Kumpainenkin kestää kyllä useammankin lukukerran ja vaatii sulattelua. Kirjakolmikkoni täydentämiseen valitsin vielä jotain vähän nopeampaa ja helpommin omaksuttavaa, mutta silti hyvin teemassa pysyvää: Jason Goodwinin Istanbul-dekkarin ’Käärmekivi’.

 

Keisarit purppurasaappaissaan

Filosofian tohtori Paavo Hohti on jo vuosikymmenien ajan syvällisesti perehtynyt antiikin Kreikan ja Bysantin kirjallisuuteen ja historiaan. Muistan osallistuneeni hänen innostavalle kurssilleen joskus ammoisella 1980-luvulla. Nyt hän on pandemian hiljentämän ajan piristykseksi rakentanut kokoon muhkean Bysantin historian yleisesityksen, joka Suomesta onkin tähän asti puuttunut.

’Bysantti – tuhat draaman vuotta’(2021) käy uutterasti, mutta notkealla ja hyvin luettavalla tyylillä läpi Rooman valtakunnan itäisen osan moninaiset vaiheet Konstantinopolin perustamisesta aina valtakunnan lopulliseen tuhoon, vuoteen 1453, jolloin islaminuskoiset osmanit valloittivat kaupungin ja tekivät siitä oman, niin ikään ympäri Välimerta ulottuneen sulttaanikuntansa pääkaupungin. Heille kaupunki oli nimeltään Istanbul.

Kun monenlaiset vaeltavat barbaariheimot; hunnit, vandaalit, gootit ynnä muut, saattoivat vanhan Rooman kaupungin ja sen valtakunnan muut läntiset alueet sekä fyysisesti että kulttuurisesti täysin hajalle, pystyi kristinuskoinen keisarivalta jatkamaan vielä elämäänsä idässä. Toki ’omin maustein’.

Kulttuuri kehittyi idässä omaan suuntaansa, samoin kristillinen kirkko, joka jakaantui kreikkalaiskatoliseen ja roomalaiskatoliseen haaraansa. Riidat uskontunnustuksista, Jeesuksen kahdesta olemuksesta ja paavin asemasta kärjistyivät lännen ja idän välillä jopa niin, että vuonna 1204 läntiset kristityt mukamas hartaalla ristiretkimatkallaan hävittivät itäisten kristittyjen Konstantinopolia pahanpäiväisesti.

Bysanttilaisia keisareita ehti olla kaikkiaan 94, ennen kuin viimeinen heistä katosi taistelun melskeissä 1453 Konstantinopolin murtuvilla puolustusmuureilla. Keisarius ei Bysantissa periytynyt tasaisesti isiltä pojille tai ottopojille, vaikka sukulaisuus aiempaan keisariin – purppurasyntyisyys - saattoi auttaa valtaan pyrkivää. Vallassa olevaa keisaria ei rajoittanut mikään eikä kukaan.

Jokainen vallanvaihto oli kuitenkin taistelun paikka. Joskus keisareita oli saman vuoden aikanakin useita, joku sai valtakautensa kestämään vuosikymmeniä. Joukkoon mahtui muutama Irene ja Theodorakin; lyhytaikaisia, mutta kuitenkin naishallitsijoita.

Bysantin toimintatavat olivat ja ovat läntisestä näkökulmasta katsoen outoja ja ’eksoottisia’. Ehkä meille suomalaisille eivät kuitenkaan niin täysin outoja; onhan meillä kokemusta Venäjästä.

Tärkeä bysanttilainen julkinen tila oli hippodromi, hevoskilpailurata. Siellä keisari testautti suosionsa; saiko hän katsojilta ’aklamaatioita’, eli hyväksymishuutoja, vai eikö saanut. Huutajia tietenkin myös ’ostettiin’ ja niistä alkoi muodostua hieman kiinteämpiä ’sirkuspuolueita’, eli kannustusjoukkoja, joilla oli omat tunnusvärinsä ja huutonsa.

Tuntuuko oudosti tutulta? Mistä kumpuaakaan tämä erilaisten ’huutajien’ esiintyminen vaikkapa parlamenteissa? Urheilutapahtumissa? Tai joidenkin hallitsijoiden yhä keräämät loppumattomat aplodit ja hyväksymishuudot melkein joka sanan jälkeen?

 

Kolme kaupunkia päällekkäin

Jason Goodwin on opiskellut Bysantin historiaa Cambridgen yliopistossa. Hänen dekkarisarjansa tapahtuu osmanien aikaisessa Istanbulissa 1800-luvun alkupuolella. ’The Snake Stone’ (2007) eli Pekka Tuomiston suomentamana ’Käärmekivi’ on ilmestynyt 2008.

Olen aiemmin lukenut Goodwinin dekkarisarjasta ’Janitsaaripuun’, joten päähenkilö, entinen hovieunukki Yashim Togalu, oli jo tuttu. Tämä erikoinen, yksinään asustava, sivistynyt ja kokkaamista harrastava ’rikostutkija’ joutui nyt ratkomaan murhia, joihin liittyi kostonhaluisten kreikkalaisten separatistien salaseura, kadonneita kirjoja ja huimia seikkailuja Istanbulin alla risteilevissä vesilaitosten säiliöissä ja kanavissa. Veden johtaminen ja varastoiminen muurien sulkemassa suurkaupungissa on elintärkeä asia – ja se on albanialaisten vesimiesten killan hoidossa.

Tapahtumat on kiinnitetty vuoteen 1839, kun liikaa ranskalaista samppanjaa lipittänyt sulttaani Mahmud II tekee kuolemaa uudemmassa palatsissaan ja vanhassa Topkapissa asuu enää sulttaanin äiti muutaman palvelijansa kanssa.

Ajat muuttuvat, valtakunta rapistuu ja sen oma kulttuurikin joutuu antamaan tilaa eurooppalaisuuden ihailulle. Kaupungissa on nyt eurooppalaisten aristokraattien makuun rakennettu loistohotelli, meluisa basaari, Sinanin moskeijat ja yhä myös kristikunnan kaunein kirkko, Hagia Sofia.

 

Kauppareiteillä etenevät kulttuurit ja kulkutaudit

Peter Frankopan on historiantutkija ja Oxfordin yliopiston Bysantin tutkimuksen keskuksen johtaja. Muhkea ’The Silk Roads – A New History of the World’ (2021) saatiin heti ilmestymisvuonnaan myös suomeksi Jaana Iso-Markun kääntämänä ’Silkkitiet – uusi maailmanhistoria’ (2021).

Frankopan toteaa heti aluksi, että hänen tarkoituksensa on todellakin tuoda esiin uusi näkökulma maailmanhistoriaan. Tähän asti ’virallinen selitys’ on ollut jatkumo, jossa muinainen Kreikka synnyttää Rooman, Rooma kristillisen Euroopan, Eurooppa renessanssin, renessanssi valistuksen, valistus poliittisen demokratian ja teollisen vallankumouksen ja näistä syntyy nykyinen maailmanjärjestyksemme.

Frankopan haluaa nostaa esille ’aiheetta sivuutetut’ Keski-idän alueet ja aloittaa kuvauksella korkealle kehittyneestä Persiasta 300-luvulla eaa. Nykyisin unohdetut valtakeskukset, kuten Merv tai Ray, yhdistivät satojen vuosien ajan silkin, paperin, ruudin ja muun kauppatavaran ohella myös oppineiden kontakteja sivistyneisiin, hienoihin kaupunkeihin kuten Esfahaniin, Samarkandiin, Kabuliin tai nykyisen Kiinan länsiosan Kasgariin.

Kun Rooma kehittyi maailmanvallaksi ja myöhemmin vaihtui Bysantiksi, kulkivat myös uskonnolliset aatteet ja vaikutteet kauppareittien mukana. Buddhalaisuus, zarathustralaisuus ja hindulaisuus kulkivat lännemmäs ja kristinusko idemmäs, paljon kauemmas ja paljon aikaisemmin, kuin yleisesti on luultu. Juuri kun kristinusko oli vahvistunut idässä, tuli rutto ja pitempi kurjuuden kausi. Sen jälkeen maaperä olikin ’pehmeä’ uudelle 600 -luvulla syntyneelle uskonnolliselle järjestelmälle, islamille. Ehkä se toisi ihmisille jotain parempaa. Islam valloitti nopeasti koko Lähi- ja Keski-idän ja vanhat uskonnot jäivät jalkoihin.

Kauppareiteillä levitettiin ylellisyyksiä, kuten turkikset, meripihka, jalometallit, silkki, mausteet tai hajusteet. Suhteellisen kevyttä kuljetettavaa ja suhteellisen kestävää. Eksoottiset hedelmät, kukkasipulit ja vehnä olivat myös haluttuja, mutta niiden kanssa oli säilyvyysongelmia. Nykyihmiselle nolostuttavaa luettavaa on orjakaupan yleisyys ja suuri kannattavuus. Orjia välittivät kaikki ja kauppa kävi erinomaisesti. Viikingit esimerkiksi ryöstivät jatkuvasti ihmisiä tuhoamistaan kylistä ja myivät heidät. Kaikissa sodissa otettiin vankeja, jotka vietiin orjuuteen omalle maalle tai ’annettiin lahjaksi’ jollekin toiselle hallitsijalle. Kristittyjen ei sopinut periaatteessa orjia ottaa, mutta tämä periaate tunnetusti laimeni käytännössä.

Keski-idästä tulivat myös länteen vyöryvät paimentolaisheimot, mongolien tuoma hävitys ja tuho. Sen perään samaa tietä jälleen myös rutto. Hetkeksi kaupan suunta kääntyikin löytöretkien jälkeen Amerikkojen suuntaan, kohti sieltä nyhdettyä hopeaa ja kultaa. Varsin pian katse kääntyi kuitenkin taas itään ja suuret kauppakomppaniat alkoivat voittokulkunsa. Kaikilla tuntui pian olevan ’elintärkeitä intressejä’ idässä. Siirtomaat. Sitten löytyi öljyä.

Päästessään kirjassaan lähemmäs omaa aikaamme Frankopanin kuvauksen vauhti vain kiihtyy. Brittien, ranskalaisten, CIA:n ja KGB:n jatkuvat manööverit Persiassa/Iranissa, Mesopotamiassa/Irakissa, Syyriassa, Afganistanissa, tai Intiassa todistavat alueen merkityksestä. Shaahit, kuninkaat, imaamit, presidentit ja pääministerit saavat tukea, rahaa ja aseita. Vallankappauksia ja kumouksia tehtaillaan. Valtioita ja niiden johtajia peluutetaan toisiaan vastaan ja he toisaalta osaavat peluuttaa suurvaltoja toisiaan vastaan ’vuosisatojen kokemuksella’.

Nyt öljyn hinta laskee, ’vihreä siirtymä’ muuttaa monien valtioiden talouden ja politiikan perusteita ja jälleen kerran Keski-itä on myllerryksen keskellä. Afganistanista lähtivät kenties kaikki, mutta Kiina rakentaa jo kovaa vauhtia ’uutta silkkitietään’ ja luo ’hyviä suhteita Keski-idän valtioihin’. Iran on vahvistumassa ja Venäjäkin etsii ystäviä idästä, kun lännen kanssa on viileämpää. 

Silkkitiet ovat yhä maailman keskushermosto, sanoo Peter Frankopan.

 

***

 

 

Euroopan monenkirjava sydän

Yhä vain on pandemia ja kaikki fyysinen matkustaminen vaivalloista, hankalaa ja epävarmaa. Ei houkuttele! Parasta vain tarttua kirjoihin ja matkata lukemalla.

Maantiede tuntuu jäävän nykyihmiselle jotenkin hämäräksi, kaikesta globalisaatio -puheesta huolimatta. Kyllä maantieteen perusteet vielä sentään kuuluvat yleissivistykseen ja koulujen opetusohjelmiin, mutta käytännössä sitten unohtuvat nopeasti.

Suuri osa kaikista ulkomaiden kontakteista hoituu jo netissä ja jos jonnekin pitää oikein fyysisesti matkustaa, se tehdään lentämällä. Äkkiä vain ’ollaan täällä’ ja otetaan taksi lentokentältä keskustaan, mutta ei tiedetä, mitä kaikkea ohitettiin matkalla.

Omalla kohdallani huomaan jatkuvasti ’harmaita alueita’ etenkin eri valtioiden rajoilla. Oman rakkaan Eurooppani pääkaupungit nyt sentään osaan suunnilleen sijoittaa paikoilleen, mutta muiden kohdalla tulee jo horjuntaa.  Kirjallisuuden oheen etsiskelenkin usein karttoja, jotta tietäisin, missä lukemani oikeastaan tapahtuu.

Esimerkiksi tiedän toki, että Hampuri on ikivanha ja suuri saksalainen satamakaupunki, mutta juuri siksi huomaan yhä vain etsiväni sitä kartasta Pohjanmeren rannikolta. Eihän niin suuri kaupunki nyt voi puuttua kartasta? Missä se nyt on? Itämeren puolella sittenkin? No ei.

Hämmennykseni aiheuttaa se, että Hampurin valtaisa satama on jokisatama ja koko kaupunki on Elbe-joen varrella, paljon pidemmällä sisämaassa kuin millään osasin hahmottaa.  Minun suomalaisiin aivoihini  iskostunut ennakkokäsitys etsii suurta satamaa ja vilkasta ulkomaankauppaa aina meren rannalta.

Suuret joet ovat tietenkin kautta historian olleet tärkeitä liikenteen ja kulttuurin väyliä, mutta on kiehtovaa huomata, että ne ovat sitä yhä. Senkin muistan hämärästi kouluajoista, että manner-Euroopan suuret joet virtaavat pohjoiseen, Itämereen tai Atlanttiin/Pohjanmereen. Paitsi se yksi iso poikkeus: Tonava.

Tonava alkaa eteläisestä Saksasta ja kasvaa mutkitellen muhkeaksi lähes koko maanosan poikittain halkovaksi kaupan ja kulttuurin kuljetusreitiksi, joka päätyy Euroopan itäiselle rajalle, nykyisen Romanian kohdalle ja lopulta Mustaanmereen. 

Tonavan varrella ja sen kautta ovat eri aikakausina kasvaneet, kukoistaneet ja jo kadonneetkin monet eurooppalaiset valtiot, yhteisöt ja kulttuurit, joista jatkuvasti huomaan tietäväni liian vähän. Eurooppalaisuuden moninaisuus on siellä erityisen silmiinpistävää.

Palaan siis jälleen lukemisessani entisen Itävalta-Unkarin ja sen lukuisien kansallisuuksien pariin. Tämän kertaisen kirjakolmikkoni kirjailijoiden kotipaikaksi sattui tulemaan taas Trieste, tuo ikuinen rajakaupunki, josta olen tässä blogissani aiemmin kirjoittanut tammikuussa 2019.

 

Kulttuurien kuuluu siirtyä ja sekoittua

Claudio Magris on jo iäkäs, Triestessä asuva, hyvin tunnettu italialainen kirjailija ja kirjallisuudentutkija. Hän oli yhden kauden senaattorinakin Italian parlamentissa. Hänessä ikään kuin henkilöityy triesteläinen  ’rajan kulttuuri’: akateeminen italialainen, joka on ryhtynyt germanistiksi ja uppoutunut saksankieliseen kulttuuriin ja kirjallisuuteen.

Hänen muhkea teoksensa ’Danubio’ on ilmestynyt italiaksi jo 1986, mutta se on saatu suomeksi Leena Taavitsainen-Petäjän kääntämänä vasta vuonna 2000 nimellä ’Tonava’.

Magris kulkee kirjassaan Tonavan mukana tutkimassa ’saksalais-unkarilais-slaavilais-romaanis-juutalaista’ Keski-Eurooppaa, tuota ’wieniläisyyttä’, joka on meille suomalaisille vieraampaa kuin pohjoisempi, preussilaisuuteen pohjaava saksalaisuus.

Hän aloittaa matkan eteläisen Saksan pikkupaikkakunnilta, jotka kiistelevät siitä, mikä niistä saisi kunnian olla ’Tonavan alku’. Sieltä hänen tekstinsä etenee vähä vähältä eteenpäin, mutkitellen ja kasvaen koko ajan laajemmaksi ja monipuolisemmaksi.

Jokaisesta vähänkään mainittavammasta paikasta, kylästä ja kaupungista Magris löytää jotakin huomioitavaa; jonkun historiallisen asiakirjan, kirkon, linnoituksen, paikallishistorioitsijan, kirjailijan, säveltäjän, runoilijan tai filosofin. Lukija on välillä tukehtumaisillaan näihin nimiin, joista suurimmasta osasta ei ole koskaan kuullut ja tuskin tämän jälkeenkään tulee kuulemaan, mutta jotka kaikki kasvattavat selkeästi suurta kuvaa eteenpäin vyöryvästä kulttuurien kerrostumasta. Täältä ne kaikki tunnetuimmat Kafkat, Canettit ja Freudit lopulta ovat siivilöityneet näkyville.

Saksalaisten kaupunkien tai Prahan tai Wienin ympärille kiertyvät Magrisin huomiot ja kommentit tuntuivat minusta vielä jossain määrin tutuilta, mutta mitä idemmäs Tonava kulkee, sitä vieraammaksi kaikki käy.

Esimerkiksi nykyisen Slovakian Bratislavasta, josta Magris kirjoittaa kiinnostavan paljon, en tiennyt juuri mitään. Myös lähes kaikilla alueilla ilmenneet vaihtelevat enemmistö-vähemmistö tai sortajat-sorretut  -kuviot yllättivät. Jos itävaltalaiset sortivat joissain asioissa unkarilaisia, sortivat unkarilaiset puolestaan slovakkeja, mutta romanialaisenemmistöisillä alueilla taas unkarilaiset vaativat itselleen vähemmistösuojaa. Erilaisia väestöryhmiä ja niiden kulttuureja on vaikka kuinka paljon; ruteenit, avaarit, madjaarit ja ties ketkä. Ja joka kaupungista löytyi merkittävä juutalaisvähemmistö.

Kun päästään Bulgariaan saakka, Magris toteaa itsekin, että se on koko alueen suuri tuntematon. Kyllä hän silti sieltäkin löytää mielenkiintoista siteerattavaa ja kommentoitavaa. Lopulta ollaan Romaniassa, jossa Magris tapaa Ceausescun hallinnon alla kärvisteleviä kirjailijoita, jotka ’kuiskivat vain sanan puolikkaita’. Tiedämme tietenkin nyt, kuinka se kaikki muutaman vuoden kuluttua päättyi. Silti, kuten Magris toteaa: elämä tyranniassa ja täysin epäonnistuneen talouspolitiikan armoilla oli sittenkin monille parempaa, kuin aiempi elämä pajarien vallan alla maaorjuudessa.

Hengästyttävän kirjansa lopuksi Magris kirjoittaa: Tässäkö muka oli kaikki? On kuin kolmentuhannen kilometrin pituisen elokuvan pääteeksi nousisimme, poistuisimme salista ja vaeltaisimme ajatuksissamme ulos. Pitäisi varmaan katsoa tämä hitaasti vielä uudestaan.

 

Kenen lippua kulloinkin kannat?

Edellisen jatkeeksi tartuin toiseen Claudio Magrisin kirjaan.  ’Microcosmi’ on ilmestynyt italiaksi 1997 ja suomeksi Hannimari Heinon kääntämänä ’Mikrokosmoksia’ saatiin vuonna 2002.

Siinä Magris tutkii tiettyjä rajattuja alueita ja niiden muodostamia omaleimaisia ’mikrokosmoksia’, alkaen Triesten vanhan kaupungin perinteikkäästä kahvila San Marcosta, jossa hän itsekin uskollisesti istuu ja jopa kirjoittaa teoksiaan.

Kauimpana ’kotoa’ Magris käy analysoidessaan Piemontea ja Torinon kukkuloita, joissa ’syntyi teollinen Italia’ ja joka maakuntana ’muovasi yhdistyneen Italian valtion’. Enimmäkseen Magris kuitenkin tutkii Triesteä lähellä olevia mikrokosmoksia; Friulia, laguunin saaria, saksalaisesta kulttuurista erilleen pakotettua Etelä-Tirolia ja Neveson metsäalueita.

Kansantarinat ja kirjallisuussitaatit kertovat mm. karhunmetsästyksestä. Karhut elelivät metsässä, joka ensin oli iän kaiken Itävaltaa, sitten Italiaa, sitten Jugoslaviaa ja nyt viimeksi Sloveniaa. Paikkakuntien nimet ovat kokeneet samanlaisia vaiheita, ja se, mitä nimeä mistäkin alueesta käyttää, on puhujan taholta jonkintasoinen kannanotto. Nationalismia? Internationalismia? Euroopan unionismia? Ihan vain vahinko?

Yhtenä mikrokosmoksena Magris löytää myös alueen ’gulagit’, vankileirit, joiden kidutusta kestämättömät uhrit tai muuten vaan suoraan teloitetut kasattiin rotkoihin suuriin joukkohautoihin. 

Näitä hautoja löytyy yhä tänäkin päivänä. Magris miettii, miten kokivat kohtalonsa ne aatteelliset kommunistit, jotka ensin taistelivat italialaisia ja omia fascisteja vastaan, ja Titon ja Stalinin välirikon jälkeen 1948 jäivät yhä vankkumattoman uskollisiksi Neuvostoliitolle ja sen Puolueelle. Sen jälkeen heitä kiduttivat ’omat’ entiset taistelutoverit, titolaiset. Miltä tuntui aina joutua ’väärälle puolelle’?

 

Kosto odottaa vaikka vuosikymmeniä

Laveiden kulttuuripohdintojen jatkoksi tartuin vielä samasta alueesta kertovaan perinteiseen dekkariin.

Alkujaan saksalainen Veit Heinichen on asettunut hänkin Triesteen ja kirjoittaa siellä saksaksi dekkareita, joiden päähenkilö on triesteläinen, italialainen komisario Proteo Laurenti. Komisariokin istuskelee vähäisinä vapaahetkinään kahvila San Marcossa, huomasin.

’Karstin kuolleet’ (alkuperäinen Die Toten vom Karst, 2002) on julkaistu meillä Anne Kilven suomentamana 2020.

Tarina kulkee notkeasti ja maalailee pohjoistuulen, bora neran, kourissa palelevan kaupungin kiinnostavasti tapahtumien kulissiksi. Joku odotti kaupungissa hyvin harvinaista lumimyrskyn päivää tehdäkseen murhan, jonka jäljet peittyvät nopeasti.

Jugoslavian hajoamissodat on jo käyty ja uudet valtiot ovat rakentuneet. Yli rajojen käydään tämän tästä, mutta yhteistyö kroatialaispoliisien kanssa ei suju aivan mutkattomasti. Laurentin täytyy yrittää luoda suhteita sikäläiseen uuteen syyttäjään, tummahiuksiseen kaunottareen.

Kaupunki kantaa muistojaan Itävallasta ja Italiasta ja Jugoslaviasta. Kaikki asukkaat tuntuvat setvivän jotain sukutraumaa vuosikymmenien takaa ja uudempiakin kansallisuuksia on kaupunkiin ehtinyt jo asettua. Kiinalaisia on ongelmaksi asti ja muutama kreikkalainenkin osuu aina silminnäkijäksi, kun jotain tapahtuu.

Dekkari on lajityyppinsä mukaisesti nopea lukea, mutta sisällöltään sekä kepeä että synkkä, molempia samanaikaisesti. Tuollaista historiaa on raskas kantaa, mutta monen on ihan oikeassa elämässäkin pakko.

 

***