Euroopan monenkirjava sydän

Yhä vain on pandemia ja kaikki fyysinen matkustaminen vaivalloista, hankalaa ja epävarmaa. Ei houkuttele! Parasta vain tarttua kirjoihin ja matkata lukemalla.

Maantiede tuntuu jäävän nykyihmiselle jotenkin hämäräksi, kaikesta globalisaatio -puheesta huolimatta. Kyllä maantieteen perusteet vielä sentään kuuluvat yleissivistykseen ja koulujen opetusohjelmiin, mutta käytännössä sitten unohtuvat nopeasti.

Suuri osa kaikista ulkomaiden kontakteista hoituu jo netissä ja jos jonnekin pitää oikein fyysisesti matkustaa, se tehdään lentämällä. Äkkiä vain ’ollaan täällä’ ja otetaan taksi lentokentältä keskustaan, mutta ei tiedetä, mitä kaikkea ohitettiin matkalla.

Omalla kohdallani huomaan jatkuvasti ’harmaita alueita’ etenkin eri valtioiden rajoilla. Oman rakkaan Eurooppani pääkaupungit nyt sentään osaan suunnilleen sijoittaa paikoilleen, mutta muiden kohdalla tulee jo horjuntaa.  Kirjallisuuden oheen etsiskelenkin usein karttoja, jotta tietäisin, missä lukemani oikeastaan tapahtuu.

Esimerkiksi tiedän toki, että Hampuri on ikivanha ja suuri saksalainen satamakaupunki, mutta juuri siksi huomaan yhä vain etsiväni sitä kartasta Pohjanmeren rannikolta. Eihän niin suuri kaupunki nyt voi puuttua kartasta? Missä se nyt on? Itämeren puolella sittenkin? No ei.

Hämmennykseni aiheuttaa se, että Hampurin valtaisa satama on jokisatama ja koko kaupunki on Elbe-joen varrella, paljon pidemmällä sisämaassa kuin millään osasin hahmottaa.  Minun suomalaisiin aivoihini  iskostunut ennakkokäsitys etsii suurta satamaa ja vilkasta ulkomaankauppaa aina meren rannalta.

Suuret joet ovat tietenkin kautta historian olleet tärkeitä liikenteen ja kulttuurin väyliä, mutta on kiehtovaa huomata, että ne ovat sitä yhä. Senkin muistan hämärästi kouluajoista, että manner-Euroopan suuret joet virtaavat pohjoiseen, Itämereen tai Atlanttiin/Pohjanmereen. Paitsi se yksi iso poikkeus: Tonava.

Tonava alkaa eteläisestä Saksasta ja kasvaa mutkitellen muhkeaksi lähes koko maanosan poikittain halkovaksi kaupan ja kulttuurin kuljetusreitiksi, joka päätyy Euroopan itäiselle rajalle, nykyisen Romanian kohdalle ja lopulta Mustaanmereen. 

Tonavan varrella ja sen kautta ovat eri aikakausina kasvaneet, kukoistaneet ja jo kadonneetkin monet eurooppalaiset valtiot, yhteisöt ja kulttuurit, joista jatkuvasti huomaan tietäväni liian vähän. Eurooppalaisuuden moninaisuus on siellä erityisen silmiinpistävää.

Palaan siis jälleen lukemisessani entisen Itävalta-Unkarin ja sen lukuisien kansallisuuksien pariin. Tämän kertaisen kirjakolmikkoni kirjailijoiden kotipaikaksi sattui tulemaan taas Trieste, tuo ikuinen rajakaupunki, josta olen tässä blogissani aiemmin kirjoittanut tammikuussa 2019.

 

Kulttuurien kuuluu siirtyä ja sekoittua

Claudio Magris on jo iäkäs, Triestessä asuva, hyvin tunnettu italialainen kirjailija ja kirjallisuudentutkija. Hän oli yhden kauden senaattorinakin Italian parlamentissa. Hänessä ikään kuin henkilöityy triesteläinen  ’rajan kulttuuri’: akateeminen italialainen, joka on ryhtynyt germanistiksi ja uppoutunut saksankieliseen kulttuuriin ja kirjallisuuteen.

Hänen muhkea teoksensa ’Danubio’ on ilmestynyt italiaksi jo 1986, mutta se on saatu suomeksi Leena Taavitsainen-Petäjän kääntämänä vasta vuonna 2000 nimellä ’Tonava’.

Magris kulkee kirjassaan Tonavan mukana tutkimassa ’saksalais-unkarilais-slaavilais-romaanis-juutalaista’ Keski-Eurooppaa, tuota ’wieniläisyyttä’, joka on meille suomalaisille vieraampaa kuin pohjoisempi, preussilaisuuteen pohjaava saksalaisuus.

Hän aloittaa matkan eteläisen Saksan pikkupaikkakunnilta, jotka kiistelevät siitä, mikä niistä saisi kunnian olla ’Tonavan alku’. Sieltä hänen tekstinsä etenee vähä vähältä eteenpäin, mutkitellen ja kasvaen koko ajan laajemmaksi ja monipuolisemmaksi.

Jokaisesta vähänkään mainittavammasta paikasta, kylästä ja kaupungista Magris löytää jotakin huomioitavaa; jonkun historiallisen asiakirjan, kirkon, linnoituksen, paikallishistorioitsijan, kirjailijan, säveltäjän, runoilijan tai filosofin. Lukija on välillä tukehtumaisillaan näihin nimiin, joista suurimmasta osasta ei ole koskaan kuullut ja tuskin tämän jälkeenkään tulee kuulemaan, mutta jotka kaikki kasvattavat selkeästi suurta kuvaa eteenpäin vyöryvästä kulttuurien kerrostumasta. Täältä ne kaikki tunnetuimmat Kafkat, Canettit ja Freudit lopulta ovat siivilöityneet näkyville.

Saksalaisten kaupunkien tai Prahan tai Wienin ympärille kiertyvät Magrisin huomiot ja kommentit tuntuivat minusta vielä jossain määrin tutuilta, mutta mitä idemmäs Tonava kulkee, sitä vieraammaksi kaikki käy.

Esimerkiksi nykyisen Slovakian Bratislavasta, josta Magris kirjoittaa kiinnostavan paljon, en tiennyt juuri mitään. Myös lähes kaikilla alueilla ilmenneet vaihtelevat enemmistö-vähemmistö tai sortajat-sorretut  -kuviot yllättivät. Jos itävaltalaiset sortivat joissain asioissa unkarilaisia, sortivat unkarilaiset puolestaan slovakkeja, mutta romanialaisenemmistöisillä alueilla taas unkarilaiset vaativat itselleen vähemmistösuojaa. Erilaisia väestöryhmiä ja niiden kulttuureja on vaikka kuinka paljon; ruteenit, avaarit, madjaarit ja ties ketkä. Ja joka kaupungista löytyi merkittävä juutalaisvähemmistö.

Kun päästään Bulgariaan saakka, Magris toteaa itsekin, että se on koko alueen suuri tuntematon. Kyllä hän silti sieltäkin löytää mielenkiintoista siteerattavaa ja kommentoitavaa. Lopulta ollaan Romaniassa, jossa Magris tapaa Ceausescun hallinnon alla kärvisteleviä kirjailijoita, jotka ’kuiskivat vain sanan puolikkaita’. Tiedämme tietenkin nyt, kuinka se kaikki muutaman vuoden kuluttua päättyi. Silti, kuten Magris toteaa: elämä tyranniassa ja täysin epäonnistuneen talouspolitiikan armoilla oli sittenkin monille parempaa, kuin aiempi elämä pajarien vallan alla maaorjuudessa.

Hengästyttävän kirjansa lopuksi Magris kirjoittaa: Tässäkö muka oli kaikki? On kuin kolmentuhannen kilometrin pituisen elokuvan pääteeksi nousisimme, poistuisimme salista ja vaeltaisimme ajatuksissamme ulos. Pitäisi varmaan katsoa tämä hitaasti vielä uudestaan.

 

Kenen lippua kulloinkin kannat?

Edellisen jatkeeksi tartuin toiseen Claudio Magrisin kirjaan.  ’Microcosmi’ on ilmestynyt italiaksi 1997 ja suomeksi Hannimari Heinon kääntämänä ’Mikrokosmoksia’ saatiin vuonna 2002.

Siinä Magris tutkii tiettyjä rajattuja alueita ja niiden muodostamia omaleimaisia ’mikrokosmoksia’, alkaen Triesten vanhan kaupungin perinteikkäästä kahvila San Marcosta, jossa hän itsekin uskollisesti istuu ja jopa kirjoittaa teoksiaan.

Kauimpana ’kotoa’ Magris käy analysoidessaan Piemontea ja Torinon kukkuloita, joissa ’syntyi teollinen Italia’ ja joka maakuntana ’muovasi yhdistyneen Italian valtion’. Enimmäkseen Magris kuitenkin tutkii Triesteä lähellä olevia mikrokosmoksia; Friulia, laguunin saaria, saksalaisesta kulttuurista erilleen pakotettua Etelä-Tirolia ja Neveson metsäalueita.

Kansantarinat ja kirjallisuussitaatit kertovat mm. karhunmetsästyksestä. Karhut elelivät metsässä, joka ensin oli iän kaiken Itävaltaa, sitten Italiaa, sitten Jugoslaviaa ja nyt viimeksi Sloveniaa. Paikkakuntien nimet ovat kokeneet samanlaisia vaiheita, ja se, mitä nimeä mistäkin alueesta käyttää, on puhujan taholta jonkintasoinen kannanotto. Nationalismia? Internationalismia? Euroopan unionismia? Ihan vain vahinko?

Yhtenä mikrokosmoksena Magris löytää myös alueen ’gulagit’, vankileirit, joiden kidutusta kestämättömät uhrit tai muuten vaan suoraan teloitetut kasattiin rotkoihin suuriin joukkohautoihin. 

Näitä hautoja löytyy yhä tänäkin päivänä. Magris miettii, miten kokivat kohtalonsa ne aatteelliset kommunistit, jotka ensin taistelivat italialaisia ja omia fascisteja vastaan, ja Titon ja Stalinin välirikon jälkeen 1948 jäivät yhä vankkumattoman uskollisiksi Neuvostoliitolle ja sen Puolueelle. Sen jälkeen heitä kiduttivat ’omat’ entiset taistelutoverit, titolaiset. Miltä tuntui aina joutua ’väärälle puolelle’?

 

Kosto odottaa vaikka vuosikymmeniä

Laveiden kulttuuripohdintojen jatkoksi tartuin vielä samasta alueesta kertovaan perinteiseen dekkariin.

Alkujaan saksalainen Veit Heinichen on asettunut hänkin Triesteen ja kirjoittaa siellä saksaksi dekkareita, joiden päähenkilö on triesteläinen, italialainen komisario Proteo Laurenti. Komisariokin istuskelee vähäisinä vapaahetkinään kahvila San Marcossa, huomasin.

’Karstin kuolleet’ (alkuperäinen Die Toten vom Karst, 2002) on julkaistu meillä Anne Kilven suomentamana 2020.

Tarina kulkee notkeasti ja maalailee pohjoistuulen, bora neran, kourissa palelevan kaupungin kiinnostavasti tapahtumien kulissiksi. Joku odotti kaupungissa hyvin harvinaista lumimyrskyn päivää tehdäkseen murhan, jonka jäljet peittyvät nopeasti.

Jugoslavian hajoamissodat on jo käyty ja uudet valtiot ovat rakentuneet. Yli rajojen käydään tämän tästä, mutta yhteistyö kroatialaispoliisien kanssa ei suju aivan mutkattomasti. Laurentin täytyy yrittää luoda suhteita sikäläiseen uuteen syyttäjään, tummahiuksiseen kaunottareen.

Kaupunki kantaa muistojaan Itävallasta ja Italiasta ja Jugoslaviasta. Kaikki asukkaat tuntuvat setvivän jotain sukutraumaa vuosikymmenien takaa ja uudempiakin kansallisuuksia on kaupunkiin ehtinyt jo asettua. Kiinalaisia on ongelmaksi asti ja muutama kreikkalainenkin osuu aina silminnäkijäksi, kun jotain tapahtuu.

Dekkari on lajityyppinsä mukaisesti nopea lukea, mutta sisällöltään sekä kepeä että synkkä, molempia samanaikaisesti. Tuollaista historiaa on raskas kantaa, mutta monen on ihan oikeassa elämässäkin pakko.

 

***