Eurooppa on minulle tärkeä kotimanner ja yritän jatkuvasti oppia siitä lisää. Koetan ymmärtää, miksi asiat ovat menneet niin kuin ovat. Siksi käänsin taas katseeni jo kartalta kadonneeseen Jugoslaviaan, vaikka tiesin, että siitä tulisi huono olo.
Jugoslavian hajoamissotien kauheudet olivat taannoin jatkuvaa uutisvirtaa runsaan kymmenen vuoden ajan, 1990-luvun alusta lähtien. Jo vuonna 1945, kun sosialistista Jugoslaviaa, tuota ’veljeyden ja yhtenäisyyden’ valtiota, vasta pystytettiin, totesi maan tuolloinen varapääministeri: ’Eihän tämä ole valtio, vaan teurastamo’.
Jugoslavian terrorilla, pelolla ja vaihtoehtoisesti joko Moskovasta tai lännestä lypsetyllä tuella rakenneltu systeemi pysyi pystyssä niin kauan, kun elinikäinen presidentti Titokin pysyi. Ihmeellisesti hän onnistui olemaan stalinisti ja myös anti-stalinisti, Neuvostoliiton ystävä ja länsivaltojen ystävä ja myös näiden kummankin liittouman ulkopuolella oleva uuden ’sitoutumattomien liittouman’ johtohahmo – kaikkea näitä vuoron perään ja välillä yhtä aikaa.
Tito sai omalla väkivaltakoneistollaan ja karismallaan pidettyä koossa kansojen ryppään, joka nykyisin on jakautunut peräti seitsemäksi eri valtioksi. Erilaisin kansainvälisin sopimuksin, houkuttimin ja uhkauksin näitä Jugoslavian perillisiä koetetaan nyt pitää irti toistensa kurkuista.
Tämän kaiken ihmettelyn selitykseksi voidaan tietenkin sanoa, että ’aika oli silloin toinen’ ja maailma on nyt muuttunut. Kunpa vain olisikin.
Vaikka aikoinaan seurasin uutisia Jugoslavian tapahtumista melko tiiviisti, huomaan, että olen jo unohtanut paljon. Monia asioita tapahtumien taustalla en osannut hahmottaa tai en edes ollut kuullut niistä. Samaan aikaan 1990-luvulla Eurooppa myllertyi niin monesta muustakin kohdasta.
Kun nyt luin kirjakolmikkoani varten suomalaisten ulkomaantoimittajien Yrjö Lautelan ja Jyrki Palon kirjan ’Jugoslavia - kansakunta jota ei ollut’, moni hämärä kohta ja käsittämättömältä vaikuttanut tapahtuma sai selityksensä.
Presidentti Tito oli värikäs, pelottava ja ’kaikkivaltias’ hahmo, jonka arvosteleminen oli aikoinaan lailla kielletty. Jopa faktojen löytäminen ja kertominen hänestä on yhä vaikeaa. Slovenialainen Zarko Petan kirjoitti teoksensa ’Titon salattu elämä’ alaotsikoksi ’farssi’. Ehkä varmuuden vuoksi.
Jugoslavian hajonneista osista syntyneistä valtioista en vieläkään tiedä paljoa, ja kaikkein vähiten tiedän Pohjois-Makedoniasta. Siispä etsin kolmanneksi kirjakseni makedonialaisen Luan Starovan romaanin ’Vuohien aika’, jossa alueen historia ja ihmisten koettelemukset hallintojen ja aatteiden vaihtuessa kuvataan yhden perheen – etenkin sen lasten – näkökulmasta.
Otetaan aseet ja katsotaan kuka täällä määrää
Titon kuoltua 1980 alkoi Jugoslavian hidas hajoaminen. Uutta vahvaa johtajaa ei hänen tilalleen ollut näköpiirissäkään, eikä ’työläisten keskinäinen solidaarisuus’ enää riittänyt yhteiseen valtioon. Väestöllä ei ollut mitään kansallista yhteenkuuluvuuden tunnetta, eikä kommunistisen järjestelmän heikkenemisen jälkeen mikään voinut pitää kansallisuusristiriitoja aisoissa.
Etenkin väestöltään suurin Jugoslavian osatasavalta, Serbia, oli tyytymätön vaikutusvaltaansa. Siellä alkoi nousta hyvin aggressiivinen, nationalistinen mieliala. Serbia tahtoi nousta selkeästi koko valtakunnan johtavaksi mahdiksi, ja se halusi viedä tavoitteensa läpi uhmakkaasti vaikka asevoimin.
Toimittajat Yrjö Lautela ja Jyrki Palo olivat seuranneet tilanteiden kehittymistä maassa paikan päällä ja halusivat kirjoittaa aiheesta selventävän teoksen, koska ’sille on selvästi tarvetta’. ’Jugoslavia -kansakunta jota ei ollut’ on kirjoitettu kesän 1992 aikana.
Se kertoo kiinnostavasti ja selkeästi, monien esimerkkitapausten kautta, kuinka pienemmästä kriisistä valuttiin kohti suurta katastrofia ja sotaa. Ulkomaailma seurasi kyllä tilannetta, mutta ei sittenkään ymmärtänyt, että lopputulos olisi sellainen kuin oli. Repivän, järkyttävän verisen sodan ei pitänyt enää olla mahdollista Euroopan maaperällä. Silloinkaan.
Kirjassa on vuosien 1989-1991 tapahtumien lisäksi hyvä, tiivistetty historiikki siitä, millainen tausta Jugoslavian osilla on ollut. Se auttaa jossain määrin tajuamaan alueiden erilaisuuden syitä. Miksi esimerkiksi ’pikku-Itävaltaa’ tai ’Jugoslavian Preussia’ muistuttava Slovenia selvisi itsenäisyyssodastaan kaikkein vähimmällä tai millaiset vaikutukset vuosisatojen turkkilaismiehityksellä on ollut eteläisempiin osatasavaltoihin.
Lautela ja Palo toteavat, että Jugoslavian hajoaminen on kirjaa kirjoitettaessa 1992 jo tosiasia, mutta Bosnian kohdalla sisäinen tilanne vasta pahenee ja kiristyy.
Pakolaisia alkoi valua miljoonittain ympäri Eurooppaa ja koko hajoamissotien kenties järkyttävimmät vaiheet olivat vasta edessä. Joukkohautoja tuli vielä paljon lisää. Bosniaankin saatiin lopulta runnottua rauha 1997, mutta sen jälkeen oli vielä vuorossa Kosovo, jossa tarvittiin rankkaa ja arveluttavaakin ’rauhaan pakottamista’.
Suorat taistelut ovat loppuneet, mutta tilanne Kosovossa on yhä tänä päivänäkin kireä.
Liukasliikkeinen marsalkka
’Titon salattu elämä’, alaotsikkonaan ’farssi’, on ilmestynyt suomeksi 2009 Kari Klemelän kääntämänä ja toimittamana. Slovenialainen kirjailija ja teatterintekijä Zarko Petan on kirjoittanut Titosta ilmeisesti kolmekin teosversiota, joita Klemelä on yhdistellyt.
Kirjasta jää hiukan sirpaleinen vaikutelma. Osa kerronnasta on selvästi ’omaelämänkerrallista’, sillä Petan on istunut vankilassa ’herjattuaan’ Titoa mm. sanomalla tätä huvittavaksi valkoisiin pukeutuneeksi operettimarsalkaksi, joka tepastelee kuin kalkkuna. Lopulta hänet kuitenkin vapautettiin tästä syytteestä ja hän pystyi jatkamaan teatterialalla.
Titon kultin yksi välttämätön osanen on salaperäisyys. Se lankeaa tietysti luonnostaan ihmiselle, joka on toiminut nuoruutensa maanalaisessa, kielletyssä kommunistisessa liikkeessä ja sodan aikana partisaanijoukkojen johtajana.
Niinpä Titon, eli varsinaiselta nimeltään Josip Broz’in, lähes koko elämä on ollut ’salattua’.
Varsin todennäköisesti hän syntyi kroatialaiseen perheeseen, mutta hänen äitinsä oli slovenialaistaustainen. Siitäkin, oliko Tito oikea kroaatti, koska hän kuulemma puhui kroatiaa huonosti, on välillä riidelty. Lukkosepän koulutuksen Tito luultavasti sai, ennen kuin ryhtyi ammattivallankumoukselliseksi ja katosi Moskovaan ’koulutukseen’.
Sitten hänen vaiheensa tulevat yhä hämärämmiksi. Hän oli Kominternin agenttina ympäri Eurooppaa vale-identiteeteillä. Oliko hän mukana tekemässä jotain pahoja operaatioita Espanjan sisällissodassa? Väitteitä on puolesta ja vastaan. Paljonko tovereita hän ilmiantoi tekaistuin perustein, vain raivatakseen tieltään mahdolliset kilpailijat? Toisen maailmansodan aikana partisaanijoukoissa ja heti sodan jälkeen tapettiin omia ja vastustajia lukemattomat määrät – tiesikö Tito näistä vuoristorotkoihin pinotuista ruumiista tai oliko hän peräti tappokäskyjen antaja?
Se, että Titolla myöhemmin oli kymmenittäin palatseja, loistoautoja ja naisia ynnä muuta rekvisiittaa, ei enää maailman muiden ’elinikäisten presidenttien’ ja diktaattoreiden rinnalla yllätä yhtään.
Petanin mukaan Tito oli improvisoinnin mestari, elämäntaiteilija ja ylittämätön koomikko – monen muun asian lisäksi. Jokainen Jugoslaviassa elänyt kokee hänet omalla tavallaan.
Päättäväistä luokkataistelua eivät vuohetkaan pysäytä
Luan Starova julkaisi albaniankielisen kirjansa ’Koha e dhive’ 1993 ja Tuula Nevalan suomennos ’Vuohien aika’ on vuodelta 2013.
Starova on syntynyt sotavuonna 1941 ja hänen perheensä on paennut Albaniasta Jugoslavian Makedoniaan. Sodanjälkeinen kurjuus, muuttuvat hallitsijat ja elämää rajoittavat uudet säännöt tuntuvat kipeästi tämän Skopjessa asuvan suurperheen elämässä.
Perheen isä on älykkö ja historiantutkija, joka osaa analysoida koko Balkanin tilannetta nyt ja historiassa. Hänen mietteensä muodostavat kirjassa toisen tason – toinen taso on pienten lasten kokemus siitä, miten elämä muuttuu.
Albaaniväestö on yhä vieläkin alueen kansoista nopeimmin kasvava, ja kirjassakin Starovan perheen äiti-parka on lähes jatkuvasti raskaana, vaikka perhe kärsii ihan oikeaa nälkää. Niinä iltoina, kun lapset menevät nukkumaan vain muutaman kuivan leipäpalan saatuaan, eivät vanhemmat syö sitäkään vähää.
Sitten lasten maailman mullistaa ’outo valkoinen asia’. Kaupunki tulee täyteen vuohia! Ne maalaiset, jotka eivät olleet halunneet liittyä ’vapaaehtoisten’ työläisten muodostamiin maatalouskollektiiveihin, olivat paenneet vuohilaumoineen kaupunkiin.
Hetkeksi Skopjen köyhät korttelit muuttavat luonnettaan. Pian kaikilla on vuohia ja nälkiintyneet lapset saavat maitoa. Lasten posket alkavat punottaa ja Starovankin äidin kuihtuneille rinnoille kuolevat pikkusisarukset alkavat vaihteeksi jäädä eloon.
Vuohet ovat olleet ihmisten rinnalla kaikkina vaikeina aikoina, joita Balkanilla on koettu. Mutta nyt ne kuulemma muodostivat uhan ’modernin työväenluokan’ syntymiselle. Epäiltiin, että vuohet saattoivat luoda vaarallista yhteenkuuluvuutta omistavan luokan ja työläisten välille. Siinä se luokkavihollinen taas nostaa päätään – tällä kertaa karvaisen valkoista. Tappotuomiohan niille vuohille tuli – kyllä aikuiset sen jo aavistivatkin.
Ei auttanut, vaikka pikkukilin nimeksi annettiin Stalinesha ja iso pukki oli tietenkin Stalin. Tarinaa lukiessa tulee väkisin mieleen ajatus siitä, ketkä tässä kaikessa ovatkaan höynäytettäviä ja ketkä näkevät totuuden?
Mutta lapset jaksoivat uskoa, että kadonneet vuohet olivat jotenkin onnistuneet pakenemaan vanhan vuoristolinnoituksen suojiin ja sieltä edelleen vapauteen.
***
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti