Aleksi Delikouras: Nörtti 4 - Pro gamer & Jessica Schiefauer: Pojat

Miten nopeasti marraskuu onkaan mennyt. Pari päivää ja sitten onkin jo joulukuu. Marraskuussa minua on vaivannut sama jumittelu kuin jo pidempään, mutta sentään pari kirjaa olen saanut luettua. Niistä bloggaaminen on vain tuntunut jotenkin vaikealta. Jotenkin tuntuu, että nyt kun ei kirjoittele blogiin niin usein kuin ehkä haluaisin, ei oikein osaa enää koko hommaa. Bloggailua helpottaakseni iskin yhteen postaukseen kaksi kirjaa, jotka olen jo aikaisemmin tässä kuussa saanut luettua.

Joulukuusta toivottavasti tulee vähän vilkkaampi luku- ja bloggauskuukausi. Tavoitteena olisi lukea perinteisesti ainakin yksi jouluinen kirja. Lähiaikoina aion myös pureutua kustantamoiden ensi kevään uutuuksiin. Pikaisesti olen jo vähän tutkiskellut kevään kirjoja ja varsin hyvältä näyttää :)

ALEKSI DELIKOURAS: NÖRTTI 4 - PRO GAMER

Oikein mainion Nörtti - sarjan neljäs osa ilmestyi melkein minun huomaamattani, sillä en ollut tätä jostain syystä laittanut syksyn kiinnostavimpien kirjojen listaani tai muuallakaan huomannut. Onneksi kirja tuli sattumalta vastaan kirjastoreissulla ja sehän lähti samantien mukaan. Olen lukenut ja pitänyt kaikista kolmesta edellisestä osasta, joten tottakai tämä neljäskin oli luettava. 

DragonSlayer666 on aloittanut lukion ja kaipaa lukiossa yläastetta. Hän vanhoja kavereitaan MegaMania ja jopa Pinokkiota. Drago tutustuu koulussa Daisukeen, joka on yksi Suomen kovimpia CS-pelaajia ja kansainvälisissä kisoissa menestyneen tiimin kapteeni. Drago tähtää ammattilaispelaajaksi ja unelma tuntuu olevan lähempänä kun Daisuke pyytää Dragon tiimiinsä.

Nörtti 4 - Pro gamer oli ihana piristys pahan lukujumin keskellä. Kirja, joka on niin vetävä ja viihdyttävä, että sen yksinkertaisesti ahmaisee kerralla. Vähään aikaan en ole päässyt niin hyvään vauhtiin minkään kirjan kanssa, että se ei olisi jäänyt kokonaan kesken tai ainakin jumittamaan puoliksi luettuna lukupinoon. Muiden sarjan osien tapaan myös Nörtti 4 on humoristinen, nopealukuinen ja riemastuttavan viihdyttävä. 

-----

Otava 2016, 222 s.

kirjastosta

JESSICA SCHIEFAUER: POJAT

Näin sattumalta Jessica Schiefauerin Pojat kirjaan perustuvan elokuvan Girls Lostin trailerin ja leffa vaikutti sen verran kiinnostavalta, että päätin etsiä kirjan luettavaksi. Onneksi kirja löytyi heti seuraavalla kirjastoreissulla hyllystä ja pääsin sitä nopeasti lukemaan.

14-vuotiaat Kim, Momo ja Bella ovat kavereita, jotka eivät vielä haluaisi jättää lapsuutta taakseen. Erottamaton kolmikko viettää aikaa yleensä Bellan kasvihuoneella. Kun Bella eräänä päivänä istuttaa kasvihuoneeseensa outoja siemeniä, siemenistä versoaa hyvin epätavallinen kasvi, joka avaa tytöille oven poikien elämään.

Luettuani viimeisen sivun minun piti vähän aikaa mietiskellä ja makustella kirjaa. Toisaalta pidin tästä ja luin kirjan todella nopeasti, koska Pojat piti otteessaan loistavasti ja en välillä voinut lopettaa lukemista ennen kuin olin lukenut vielä yhden sivun ja sitten vielä pari lisää. Toisaalta välillä tuntui, että jokin kirjassa häiritsee todella paljon ja etenkin loppupuolen tapahtumista en pitänyt juuri lainkaan.

Tykkäsin, mutta en rakastunut. Pojat on sivumäärältään lyhyehkö, mutta tunnelmaltaan erittäin intensiivinen. Jos lopussa en olisi kadottanut niin pahasti mielenkiintoani kirjaa kohtaan, olisi tämä ollut varmasti parempi kuin kolmen tähden keskikastin lukukokemus.

Kirjassa on todella hienot ja yksityiskohtaiset kannet, jotka eivät todellakaan pääse oikeuksiinsa oheisessa kuvassa. Paikallisessa kirjastossa kirjastotarra oli taas lätkäisty keskelle etukantta (käytäntö, jota inhoan suuresti), minkä takia jätin koko kannen kuvaamisen väliin. Mutta kannet ovat upeat ja sopivat kirjaan loistavasti.

Schiefauerilta ilmestyi tänä vuonna toinen suomennettu teos Ester & Isak, jota katselin jo kirjastossa, mutta en vielä lainannut mukaan. Pojat ei nyt aivan täysin vakuuttanut, mutta ehkä jossain vaiheessa luen lisääkin Schiefaueria.

------

Karisto 2015, 188 s.

Suom. Säde Loponen

kirjastosta

Aino Kallas: Sudenmorsian

Aino Kallaksen alunperin 1928 ilmestynyt Sudenmorsian on yksi niistä klassikoista, jotka olen jo pitkään halunnut lukea. Olen erittäin huono lukemaan klassikkoja tai vanhempaa kirjallisuutta, mutta päätin, että nyt on aika lukea edes tämä. Ihmissusitarinoista tykkäävälle tämähän on melkeinpä pakollista luettavaa.

Hiidenmaalaisen metsänvahdin Priidikin vaimo Aalo joutuu oudon lumouksen valtaan ja alkaa tuntea vetoa metsiin susien luokse. Aalo kulkee öisin ihmissutena ja päivisin elää tavallista elämää. Pian Priidikin ja kyläläisten epäilykset kuitenkin heräävät.

Sudenmorsian on klassikkoasemansa ansainnut, vaikka itselleni tämä ei nyt niin erikoinen lukuelämys ollutkaan. Tarina sudeksi muuttuvasta Aalosta on kiehtova, mutta jotenkin kaipasin ehkä vielä jotain enemmän. 140 sivuisessa kirjassa ei päästy aina niin syvälle kuin olisin toivonut. Tästä olisi varmasti riittänyt pidempäänkin tarinaan. Pidin erityisesti siitä miten kirjassa muututaan ihmissudeksi eli pukemalla sudennahka ylle.

Kieleltään Sudenmorsian on vanhentunut ja täynnä ilmaisuja ja sanoja, joita ei enää nykykielessä juurikaan ole. Alussa minulla olikin vaikeuksia saada kirjasta otetta, sillä vanhan kielen takia lukeminen oli hidasta. Välillä Kallaksen kieli on turhankin runollista ja senkin takia alussa oli hieman totuttelemista, että pääsee kirjaan kunnolla kiinni. En itse ole niin kamalasti tällaisen kielen ystävä, mutta kyllähän Sudenmorsiamessa käytetyssä kielessä oli samalla jotain kaunistakin.

Ainoa lähikirjastosta löytynyt painos oli tämä vuoden 1979 painos, jonka kansikuva sopii kirjaa loistavasti. On tuossa kuitenkin jotain häiritsevää, minkä takia kantta ei kovin montaa kertaa tullut tuijoteltua lukiessa. Uusin painos Sudenmorsiamesta taitaa olla ilmestynyt vuonna 2014.

------

Otava 1979, 140 s.

kirjastosta

S.K. Tremayne: Jääkaksoset

S.K. Tremaynen Jääkaksoset oli lojunut kirjapinossa jo jonkin aikaa kunnes huomasin, että tämähän on ihan kohta palautettava kirjastoon, joten ei kun vaan kirja käteen ja lukemaan. Olisi vain pitänyt tajuta jo aikaisemmin lukea tämä. Sen verran upeaksi kirja kuitenkin osoittautui.

On kulunut vuosi siitä kun toinen Moorcroftien identtisistä kaksostytöistä kuoli. Perhe muuttaa syrjäiselle majakkasaarelle Skotlantiin ja toivoo, että he vihdoinkin toipuvat hirveästä tragediasta. Vanhempiensa kauhuksi henkiin jäänyt kaksonen Kirstie väittääkin äkkiä olevansa kuollut sisarensa Lydia. 

Hui, miten hyvä kirja! Luin tämän vähän reilussa päivässä, koska olin jo alkusivuilta ihan myyty ja koukussa. En edes muista milloin kirja olisi onnistunut olemaan niin koukuttava, että kirjasta oli tulossa melkeinpä pakkomielle. Halusin vain tietää mitä tapahtuu.

Jääkaksoset on tunnelmaltaan kutkuttavan ahdistava ja todella jännittävä. Hyytävä on oikeastaan varsin hyvä termi kuvaamaan tätä kirjaa, vaikka muuten en kys. adjektiivista juuri pidäkään, varsinkaan kirjojen kuvailussa. Karu majakkasaari Skotlannissa on täydellinen tapahtumapaikka tälle tarinalle ja osaltaan lisää tarinaan kolkkoa tunnelmaa.

Jääkaksoset oli loistavasti täynnä hetkiä, jolloin luulin jo tietäväni kaiken, mutta sitten Tremayne olikin luonut sellaisen käänteen, että mikään ei ollutkaan niin kuin luulin. Pelkäsin vähän, että loppu onnistuisi jotenkin pilaamaan hienon kirjan, mutta onneksi niin ei käynyt. Pidin todella paljon lopusta, jossa tuntui kunnolla purkautuvan kirjan ajan kasvanut tunnelma.

Vaikka pidinkin kirjasta aivan valtavasti, välillä oli kuitenkin kohtia, jotka eivät jaksaneet kiinnostaa aivan yhtä paljoa ja jotka hidastivat lukurytmiäni. Ainakin keskusteluja lastenpsykiatrin kanssa olisi ehkä voinut vähän tiivistää. Muutamassa muussakin kohdassa lukemiseni uhkasi herpaantua kun juoni ei mennyt eteenpäin sillä vauhdilla kuin toivoisin, joten aivan viiden tähden lukukokemus tämä ei ollut. Mutta kyllä erittäin lähellä sitä! 

Taidankin laittaa S.K. Tremaynen korvan taakse, sillä sen verran vaikuttunut minä Jääkaksosista olin. Tremaynelta onkin tänä vuonna ilmestynyt uusi teos, The Fire Child, joka sekin vaikuttaa kuvauksen perusteella erittäin kiinnostavalta.

-----

Alkuteos: The Ice Twins

Otava 2016, 350 s.

Suom. Oona Nyström

kirjastosta

Rick Riordan: Kesän miekka

Rick Riordanin uuden Magnus Chase - trilogian avausosa Kesän miekka on yksi kovasti odottamistani kevään uutuuksista. Kirjan ilmestyessä viime lokakuussa ja jo silloin mietin, että lukisinko kirjan englanniksi, mutta päätinkin odottaa suomennosta, joka tuli mukavan nopealla tahdilla. Riordan on yksi suosikkikirjailijoistani ja olen pitänyt sekä Percy Jacksoneista että Olympoksen Sankarit - sarjasta, joten Kesän miekkaa kohtaan odotukset olivat aika korkealla.

Magnus Chase asuu yksin Bostonin kaduilla ja selviytyy hengissä nokkeluutensa avulla. 16-vuotispäivänään Magnus saa tietää, että hän on muinaisen viikinkijumalan poika ja hänen on etsittävä isänsä kadonnut miekka estääkseen maailmanlopun taistelun, ragnarökin, alkamisen. Joutuessaan tulijättiläisen hyökkäyksen kohteeksi Magnus saa huomata, että joskus ainoa tapa aloittaa uusi elämä on kuolla.

Oi voi, ei tämä minua nyt oikein täysin vakuuttanut. Jotenkin odotin Riordanin uuden sarjan avaukselta paljon enemmän. Ja varsinkin kun mukana on skandinaavista mytologiaa, jossa on kiehtovaa materiaalia käytettäväksi.

Jo heti muutaman ensimmäisen sivun perusteella minua alkoi mietityttää miten paljon Magnus Chasen kertojaääni muistutti Percy Jacksonia. Koska on vain yksi Percy, ei tuo tietenkään ollut hyvä juttu. Olisin toivonut Magnukselle selvästi erilaisempaa persoonaa kun ollaan kuitenkin aloittamassa ihan uutta sarjaa ihan uusilla tyypeillä. Kirjassa on kuitenkin muutama kiva viittaus Riordanin toisiin sarjoihin ja yksi tuttu hahmokin tekee vierailun.

Kesän miekka etenee vauhdikkaasti ja Magnus ja kumppanit päätyvät Riordanin tapaan varsin usein ojasta allikkoon ennen kuin lopulta ollaan siellä, minne ollaan koko ajan yritetty päästä. Välillä lukijalle vyörytetään niin paljon tietoa skandinaavisesta mytologiasta, että lukiessa meinasi tulla oikea infoähky, enkä siltikään muistanut muutaman sivun jälkeen, että mikäs tämä juttu nyt olikaan. Jotenkin skandinaavinen mytologia ainakin tässä kirjassa kerrottuna tuntui paljon vaikeammalta sisäistää kuin Riordanin edellisten kirjojen kreikkalainen/roomalainen mytologia. Ehkä aivan kaikkia jumalia ja muita otuksia ei olisi tarvinnut tässä ensimmäisessä kirjassa tunkea mukaan?

Loppujen lopuksi Kesän miekka ei ole mitään uutta Riordanilta. Jumaluuksien lapset ovat tietysti se Riordanin juttu, mutta silti olisin toivonut, että tähän kirjaan olisi saatu jokin uusi näkökulma tai lähestymistapa. Kirja etenee niin samalla kaavalla kuin Percy Jacksonit ja Olympoksen Sankarit, että kirja voisi päähenkilöt vaihtamalla sopia melkein mihin tahansa Riordanin toiseen sarjaan. Toivoin kunnon repäisyä ihan uuteen suuntaan, jotain täysin uutta, mutta harmittavasti tämä ei sitä ollut ollenkaan.

Tällaisena pettymyksenäkin Kesän miekka oli nopealukuinen ja ihan viihdyttävä. Ehkä paremmin kohderyhmään kuuluva lukija ei koe joitain kirjan asioita aivan niin lapsellisiksi kuin minä reilusti yli-ikäisenä lukijana koin ja ehkä varmasti pitääkin kirjasta minua enemmän. 

Trilogian toinen osa The Hammer of Thor ilmestyy tämän vuoden lokakuussa. Vaikka tämä ensimmäinen kirja olikin pettymys, melko varmasti jatkan Magnuksen matkassa vielä toiseenkin kirjaan.

Riordanilta on tämän kuun alussa ilmestynyt myös toisen sarjan ensimmäinen osa eli The Hidden Oracle, joka aloittaa The Trials of Apollo -sarjan. Ainakin esittelyn perusteella siinä päästään jälleen tuttujen hahmojen luo Camp Half-Bloodiin. Tuo kuulostaa sellaiselta, että kirja on ihan pakko saada luettavaksi mahdollisimman pian.

-----

Alkuteos: The Sword of Summer

Otava 2016, 493 s.

Suom. Ilkka Rekiaro

kirjastosta

Kesällä luetut (lyhytarviot)

Koska bloggaamista odottavien kirjojen jono on kesän blogihiljaisuuden aikana päässyt kasvamaan sen verran pitkäksi, päätin laittaa kaikki kesän aikana lukemani kirjat yhteen postaukseen. Pari luettua ansaitsisi ehdottomasti oman kirjoituksensa ja niistä olisi enemmänkin sanottavaa, mutta ehkä tällä kertaa säästän itseäni ja herättelen bloggausintoani menemällä siitä, mistä aita on matalin. Muutama sananen siis kesällä lukemistani kirjoista.

DOUGLAS ADAMS: LINNUNRADAN KÄSIKIRJA LIFTAREILLE

Ensimmäinen sana mikä tuli mieleen lukiessani tätä on outo. Enkä ole varma, että hyvällä vai huonolla tavalla. Melkeinpä koko kirjan ajan tuntui vähän siltä, että en oikein pysynyt perässä mitä tässä nyt tapahtuu. Liian paljon kaikkea ja mitään ei oikein selitetäkään, että sen avulla pysyisi paremmin perässä tapahtumissa.

Tätä on lisäksi kehuttu todella hauskaksi, mutta ehkä en ole juuri tällaisen huumorin ystävä kun minua Linnunradan käsikirja liftareille ei oikein jaksanut edes hymyilyttää. Onneksi kirja oli kuitenkin lyhyt ja melko vetäväkin sekavuudestaan huolimatta, niin tuli kuitenkin luettua loppuun asti. Jos tämä olisi ollut vielä yhtään pidempi, en olisi ehkä lukenut loppuun, mutta parisataa sivua jaksaa lukea, vaikka ei kirjasta erityisemmin välittäisikään. Onpahan nyt paikattu yksi aukko sivistyksessä ja luettu tämäkin.

------
Alkuteos: The Hitchhiker's Guide to the Galaxy

Otava 2005, 156 s.
Suom. Pekka Markkula

kirjastosta

DOUGLAS PRESTON & LINCOLN CHILD: VELJENSÄ VARTIJA

Vihdoinkin taas Pendergastia! En voi uskoa, että siitä on oikeasti kolme vuotta kun luin sarjan edellisen osan Tulikiven. Miksi ihmeessä en ole lukenut tätä jo aikaisemmin! Mutta onneksi nyt luin, koska paluu Pendergastin pariin olikin erittäin jännittävä ja vauhdikas. Siis taattua laatua Prestonilta ja Childilta.

Edellinen Pendergast jäi erittäin jännittävään tilanteeseen ja tässä kirjassa vihdoinkin sai tietää kuinka agentin käy. Se paljastetaan ehkä vähän kuin sivulauseessa, mutta kuitenkin. Pendergastin veli Diogenes oli kiehtova, vähän vaarallisen ja mielenvikaisen väliltä oleva hahmo, joka jäi kuitenkin vielä hieman etäiseksi. Diogeneen todelliset tarkoitusperät ja tavoite olivat yllätys, enkä ollenkaan arvannut niitä etukäteen. Hyvä vain, koska on aina mukavampaa yllättyä kuin olettaa jotain ja saada tietää olevansa oikeassa.  

Jotenkin hassua kuvitella Pendergast lapsena. Agentin suvussa on kyllä ihanan kamalia nimiä :)

------

Alkuteos: Dance of Death

Gummerus 2012,  620 s.

Suom. Pekka Marjamäki

kirjastosta

JOHN GREEN: ARVOITUS NIMELTÄ MARGO 

Tätä lukiessa tuntui aika vahvasti, että olisin lukenut Kaikki viimeiset sanat uudestaan. Nörtihtävä poika + yli-ihana, kaikkeen pystyvä ja suorastaan legendaarinen tyttö = romanssi, joka ei tietenkään mene niin ruusuisesti kuin toivoisi. 

Margo Roth Spiegelman, miten rasittava ämmä. Jo se ärsytti, että tytön koko nimeä piti hokea joka välissä (pelkkä Margo ei ilmeisesti riittänyt). Margo on täysin mahdoton, vaativa ja kaikin puolin ärsyttävä. Tyttö haluaa kadota, mutta kuitenkin, että hänet löydettäisiin. Ja Quentin ihan hulluna tietysti lähtee perään.

Jokin näissä Greenin kirjoissa on sellaista, että en ole vielä kolmenkaan luetun jälkeen hullaantunut ihan täysin. Onneksi Green on kuitenkin sellainen kirjailija, että vaikka kirja ei oikein nappaisikaan, jotenkin sitä silti lukee mielellään ja sujuvasti. Greenin kirjat ovat jotenkin sellaista miellyttävää luettavaa. Ei välttämättä aiheiltaan, mutta kieleltään ja kerronnaltaan. Hienoja nuortenkirjoja siis.

Suomennoksessa oli jotain, mikä häiritsi koko ajan. Ehkä se oli "veli" - sana, joka ei vain istu omaan suuhun ja oli jotenkin tönkkö ilmaisu. Lisäksi suomennoksen kannet ovat kyllä aivan järkyttävät. En erityisemmin välitä Cara Delevignestä ja jotenkin tuon hepun tuijotus on todella häiritsevä. 

------

Alkuteos: Paper Towns

WSOY 2015, 399 s.

Suom. Helene Butzow

kirjastosta

GILLIAN FLYNN: TERÄVIÄ ESINEITÄ 

Viime kesänä luettuani Pahan paikan päätin, että en enää Gillian Flynniä lue. Jos en ollut pitänyt juuri ollenkaan kahdesta kirjailijan teoksesta, tuskin pitäisi kolmannestakaan. Kuitenkin Teräviä esineitä alkoi salakavalasti kiinnostaa ja päädyin tekemään kirjasta varausta kirjastoon. Ehkä sittenkin antaisin kirjailijalle kolmannen mahdollisuuden. Yllätyin todella positiivisesti, sillä tämähän oli oikeastaan aika hyvä. 

Ehkä pidin siitä, että tässä Flynnin esikoiskirjassa hahmot eivät olleet aivan niin inhottavan ärsyttäviä kuin kahden aiemman suomennetun kirjan hahmot. No Amma oli kyllä aika kauhea ja ärsyttävä, mutta jotenkin tuo ei häirinnytkään niin pahasti.

Teräviä esineitä oli sellainen hyvin otteessaan pitävä ja koukuttava kirja, jota luki perinteiseen tapaan siksi niin innolla, että pakkohan on saada tietää mitä pikkutytöille oikein tapahtui. Jotenkin vaikea tarkasti määritellä, mikä tässä oli erityisen hyvää. Ehkä se oli pikkukaupungin ja varsinkin Camillen äidin/perheen luoma tunnelma yhdistettynä hitaasti, mutta hyvin avautuvaan juoneen.  

------

Alkuteos: Sharp Objects

WSOY 2015, 317 s.

Suom.

kirjastosta

Robert Louis Stevenson: Aarresaari

Muistan, että joskus pienenä yritin kuunnella Robert Louis Stevensonin Aarresaarta satukasetilta, mutta tarina oli mielestäni hirveän pelottava, enkä koskaan uskaltanut kuunnella loppuun asti. Kun mietiskelin minkä yli 100-vuotiaan kirjan haluaisin 50 kategorian haasteeseen lukea, päätin, että ehkä nyt parikymmentä vuotta vanhempana olen jo tarpeeksi rohkea lukeakseni vihdoinkin Aarresaaren loppuun asti.

Leskiäitinsä kanssa majataloa Englannin rannikolla pitävä Jim Hawkins saa majatalossa yöpyvältä merimieheltä haltuunsa kartan, joka vie kaukaiselle saarelle piilotetun aarteen luokse. Yhdessä tohtori Liveseyn, patruuna Trelawneyn sekä vähintäänkin epäilyttävän miehistön kanssa Jim lähtee seikkailulle kohti Aarresaarta. 

Aarresaari ei ollutkaan yhtään niin pelottava kuin se pienenä kasetilta kuultuna vaikutti. Tarina kuitenkin tuntui lähtevän liikkeelle hieman hitaasti ja jähmeästi. Menikin jonkin aikaa ennen kuin Jim ja kumppanit edes pääsivät lähtemään aarrejahtiin. Alun jälkeenkin tarina tuntui etenevän ajoittain omaan makuuni liian hitaasti, mutta siitä huolimatta Aarresaari oli varsin viihdyttävä merirosvoseikkailu.

Kirjan ehdottomasti kiinnostavin hahmo oli vähän ketku John Silver, joka kääntää takkia ja vaihtaa puolta aina kun se hänelle parhaiten sopii.  Jim Hawkins oli yllättävänkin nokkela poika, joka onnistui selviämään useammastakin kiperästä tilanteesta. Aarresaari on erittäin miehinen seikkailu, sillä Jimin äidin lisäksi tarinassa ei juurikaan naishahmoja ollut.  

Aarresaari taitaa olla ensimmäinen lukemani teos Stevensonilta, sillä en ole yhtään varma olenko joskus lukenut kirjailijan toisen tunnetun teoksen, Tohtori Jekyllin ja Mr. Hyden. Luultavasti en, vaikka tarina toki on tuttu jo muuten. Pitääkin jossain vaiheessa paikkailla aukkoa yleissivistyksessä ja tarttua Stevensonin muuhunkin tuotantoon.

Aarresaari sopii lukuhaasteessa kohtaan 23. A book more than 100 years old.

------

Alkuteos: Treasure Island

Otava 2004,  320 s.

Suom. Jukka Kemppinen

kirjastosta

Hellevi Salminen: Hello, I love you

Opiskeluissa on menossa sellaista hulinaa, että hetkeen ei ole jäänyt kunnolla aikaa lukemiselle. Hellevi Salmisen Hello, I love you osui jokin aika sitten sattumalta silmään kirjastossa. Kaipailin jotain nopealukuista ja takakannen lyhyen esittelypätkän perusteella kirja vaikutti myös ihan mielenkiintoiselta, joten en voinut olla tätä lainaamatta.

Emmi ja Luukas ovat tunteneet toisensa aina. Emmi on ihastunut Luukakseen, mutta poika ei tiedä mitä tuntea. Maalle juhannusta viettämään kokoontuu paitsi Luukaksen ja Emmin vanhempia, myös ranskalainen Daniel, joka saa Luukaksen sydämen sykkimään.  

Päädyin lukemaan tämän jo samana iltana kuin olin kirjastosta lainannut eli ainakin nopealukuinen kirja kyllä oli, niin kuin olinkin toivonut. Luvut ovat lyhyitä, joskus vain sivun tai pari, ja kieli välillä turhankin yksinkertaista, joten tätä tuskin kukaan kauan lukee kun sivujakin on vain reilu 120. Nopealukuisuus ja The Doorsin samannimisestä kappaleesta napattu nimi olivatkin sitten oikeastaan ainoita asioita, mistä kirjassa pidin.

Tätä lukiessa tuntui koko ajan, että tarina ei oikeastaan mene minnekään suuntaan. Välillä haahuillaan vähän joka puolella, mutta Luukaksen oman seksuaalisuutensa ja tunteidensa pohdiskelu jää jotenkin liian kevyeksi. Asiaa ei oikeastaan oteta ennen loppua edes kunnolla esille kuin muutamassa kohdassa. 

Harmittavasti Luukas ja Emmi jäävät etäisiksi ja vähän epämääräisiksi hahmoiksi. Danielkin on niin täydellinen ja kliseinen, että oikein ärsyttää. Oikeastaan yksikään kirjan hahmoista ei tuntunut erityisen kiinnostavalta.

Toivottavasti kirja ei päädy luettavaksi seksuaalisuudestaan epävarmalle nuorelle lukijalle, sillä Luukaksen kaapistatulon hänen läheisissään aiheuttamista negatiivisista tunteista on vaikea löytää mitään tukea tai toivoa hyväksynnästä juuri sellaisena kuin on. Olisin toivonut kirjaan edes yhtä hahmoa (Daniel poislukien), joka suhtautuu Luukaksen homouteen ymmärtäväisemmin ja positiivisemmin.

Hello, I love you ei siis toiminut minun kohdallani oiken ollenkaan ja jos kirjassa olisi ollut enemmän sivuja, olisin melko varmasti päätynyt lopettamaan tämän kesken.  

Tämän kanssa olin vähän kahden vaiheilla mihin kategoriaan tämän listahaasteessa laittaisin. Kirjan Goodreadsissa saaman arvosanan ja arvosteluiden (sekä osin oman lukukokemukseni) perusteella päädyin lopulta siihen, että Hello, I love you kuittaa lukuhaasteesta kohdan 31. A book with bad reviews.

------

Otava 2013, 126 s.

kirjastosta

Erik Axl Sund: Varistyttö

Viimeinen viime vuoden puolella lukemani kirja ja blogissa vielä esittelemätön on tämä Erik Axl Sundin (oikeasti kirjailijakaksikko Jerker Eriksson ja Håkan Axlander Sundquist) Varistyttö, jota on ehditty kovasti kehua vähän joka puolella. Oma kiinnostukseni trilogian avausta kohtaan heräsi kunnolla vasta kun huomasin tämän sattumalta kirjaston hyllyssä ja kirja lähtikin mukaani.

Metroasemalta löytyy väkivaltaisesti kuollut poika, jonka kuolemaa Jeanette Kihlberg tutkii. Kun toinenkin poika löytyy kuolleena, Jeanette pyytää apua psykoterapeutti Sofia Zetterlundilta sarjamurhaajan löytämiseksi. Yksi Sofian vastaanoton asiakkaista, Victoria Bergman, askarruttaa Sofiaa enemmän kuin muut hänen vaikeista asiakkaistaan.

Tästä kirjoittamiseen meni pitkään, sillä mietteeni kirjasta olivat heti lukemisen jälkeen ristiriitaiset, eivätkä ne oikein ole selvinneet vieläkään. Varistyttö oli koukuttava, enkä pariin päivään halunnut lukea mitään muuta kuin vain tätä koko ajan eteenpäin. Silti kirjassa oli jotain, minkä vuoksi en pystynyt kirjasta aivan täysillä nauttimaan. Olen hieman hämmentynyt, koska en sen tarkemmin osaa asiaa ilmaista, vaikka olen kirjaa pyöritellyt mielessäni useampaankin otteeseen. Ainakaan Varistyttöä ei voi moittia siitä, että sen unohtaisi samantien kun on päässyt loppuun ja sulkenut kirjankannet.

Varistyttö on kaikkea muuta kuin kevyt kirja. Mukana on koko kirjo ihmismielen kauheimpia ja vastenmielisimpiä puolia, joten tähän kirjaan ei herkemmän lukijan ehkä kannata tarttua. Uskallan väittää, että en herkästi shokeeraudu ja kestän lukea aika paljon synkkiäkin aiheita, mutta pakko myöntää, että Varistyttö oli silti melko ahdistava kokemus. Välillä tuntui, että kirjaan oli tungettu liikaa kaikkea mahdollista ihan vain, että tarina varmasti olisi mahdollisimman inhottava ja ruma. 

En pidä Varistytön kansista, eivätkä muidenkaan trilogian osien kannet yhtään sen parempia ole. Vaikka en tuosta rumasta kannesta pidäkään, se kuitenkin käy erinomaisesti kirjan tunnelmaan ja tarinaan.

Varistyttö aloittaa Victoria Bergmanista kertovan trilogian, joka kokonaisuudessaan ilmestyi viime vuoden puolella. En ole vielä oikein saanut päätettyä haluanko lukea seuraavankin osan, Unissakulkijan. Varistytön tarina jäi kyllä niin pahasti kesken ja jännittävään kohtaan, että ehkä jossain vaiheessa on tartuttava kakkososaankin, jos se kirjastossa sopivasti vastaan tulee.

Nyt kun viime vuoden luetut on saatu purettua pois blogijonosta, pääsen vihdoinkin uuden vuoden kimppuun. Bloggaamista odottelee Pierce Brownin erinomainen Red Rising, josta olisin halunnut kirjoitella heti sen luettuani, mutta jotenkin sain pidäteltyä itseäni sen verran, että vanhat pois tieltä ennen kuin uutta tilalle. 2015 alkoi erittäin hyvällä kirjalla ja toivottavasti vuoteen mahtuu muitakin yhtä hienoja lukukokemuksia.

------

Alkuteos: Kråkflickan

Otava 2014, 415 s.

Suom. Kari Koski

kirjastosta

Marja-Leena Mikkola: Helmenkantaja

Kaipasin Teemestarin kirjan jälkeen jotain aivan erilaista luettavaa ja yöpöydällä odottavasta kirjapinosta valikoitui luettavaksi Marja-Leena Mikkolan Helmenkantaja.

Reetta joutuu viettämään kesänsä vuokrahuvilalla, jonka lähellä sijaitsevassa joessa ei voi edes uida. Eräänä aamuna Reetta näkee joella pyrstön välähdyksen ja tempautuu seikkailuun veden pinnan alla sijaitsevaan maailmaan. Veden emännän pienokainen on siepattu ja vain helmenkantaja voi auttaa. Reetan on siis täytettävä osansa ikivanhasta ennustuksesta.

Helmenkantaja on ihastuttava saturomaani, joka kuljettaa syvälle vedenneitojen maailmaan. Tarina vie Reettaa maailman merillä, joten samaan tarinaan on mahtunut runsaasti eri puolilla maailmaa eläviä syvyyksien asukkaita. Lukemisen jälkeen olikin pakko googlettaa miltä näyttävätkään hurjat sapelihammaskalat, kauniit helmiveneet tai merten yksisarviset, sarvivalaat. 

Pidin päähenkilö Reetasta, joka on tällaiseen tarinaan juuri sopivan utelias ja rohkea sankaritar. Reetan ajoittain viileä suhtautuminen nuorempiin sisaruksiinsa tuntui välillä hieman oudolta, mutta ehkä se johtuu siitä, että minulla ei itselläni ole nuorempia sisaruksia, eikä siis kokemusta siitä miltä tuntuu kun joutuu hoitamaan pikkusiskoja tai -veljiä, vaikka ei yhtään haluaisi. Kirjan henkilöistä taiteilijapoika Kauri jäi hieman etäiseksi, mutta se saattoi olla tarkoituskin.

Mielikuvituksekkaasta, hyvin kirjoitetusta ja nopealukuisesta nauttii varmasti kirjan kohderyhmään kuuluva lukija, mutta Helmenkantaja toimi hyvin myös tällaisella yli-ikäisellä lukijalla. Hyvistä saduistahan voivat onneksi nauttia kaikki ikään katsomatta.

Anna Emilia Laitisen kansitaide on uskomattoman kaunista ja vaikuttikin suurelta osin siihen, että huomasin tämän kirjaston hyllystä ja poimin mukaani. Lisäksi kannet sopivat loistavasti sekä kirjan tarinaan että tunnelmaan. Helmenkantajan visuaalinen ilme on täyden kympin suoritus. Muutenkaan kirja ei jää kauas täydellisestä lasten-/varhaisnuortenkirjasta.

------

Otava 2014, 125 s.

kirjastosta

Anu Ojala: Pommi

Anu Ojalan Pommi herätti mielenkiintoni heti kun näin sen Otavan syksyn uutuuksissa. Vaikka lukupinossa odottelisi muitakin uutuuksia, tämä pääsi lukuun ennen kaikkia muita. Lopulta kuitenkin kävi niin, että ehdin lukea pari muuta uutuutta ennen kuin sain tämän luettua loppuun.

Kirjoitus sisältää pieniä juonipaljastuksia.

17-vuotias Mia on innoissaan aloittaessaan bloggarina lukionsa verkkolehdessä. Joku kuitenkin häiriköi Me ja eläimet - blogia ja epäilee Mian eläintietämystä. Mia haluaa tehdä mahdollisimman hyvää työtä blogissaan ja näyttää epäilijöille. Hän alkaakin tehdä taustatutkimusta maatilojen ja tuotantolaitosten oloista. Tyttö tapaa salaperäisen Kimin, joka houkuttelee Mian mukaan radikaalimpaan toimintaan eläinten hyväksi. Jonkunhan on tehtävä jotain konkreettista, että ihmiset heräisivät lopullisesti.

Tämän kirjan lukeminen oli heti alusta lähtien erittäin takkuista ja muutaman kerran mietin, että jaksanko kirjaa lukea ollenkaan loppuun. En herkästi lopeta kirjoja kesken, joten päätin, että luen sitten vaikka pienemmissä osissa hitaammin kuin kokonaan lopetan. 

Päähenkilö Mia tuntui heti alusta lähtien erittäin naiivilta, tyhmältä ja rasittavalta. Toivottavasti kukaan (tai ainakaan kovin moni) lukioikäinen ei oikeasti ole niin tietämätön asioista kuin Mia kirjan alussa oli. Lisäksi Mia on Kimin suhteen ärsyttävän sinisilmäinen, eikä haista palaneen käryä ennen kuin on liian myöhäistä.

Kirjasta ja sen erittäin mielenkiintoiselta kuulostavasta tarinasta oli vaikea saada otetta kun en pitänyt päähenkilöstä juuri ollenkaan. Muutkaan henkilöt eivät olleet juuri Miaa parempia ja etenkin Kim jäi erittäin epäselväksi hahmoksi, mikä toisaalta saattoi olla tarkoituskin. 

Loppupuolen oikeudenkäynti oli käsittämättömän pitkäveteistä ja puuduttavaa luettavaa. Tuntui kuin olisin joutunut lukemaan koko kirjan toisen puolen kokonaan uusiksi. Ehkä tätä osiota olisi hieman voinut lyhentää, sillä itse ainakaan en kokenut pitkien oikeussalipuheenvuorojen tuovan tarinaan mitään uutta.

Pommin idea on loistava, mutta valitettavasti toteutus ei ollenkaan onnistunut vakuuttamaan minua. Eläinten oikeudet, tuotantoeläinten kohtelu sekä tehotuotanto ovat tärkeitä asioita, joiden olisi suonut saavan paremman käsittelyn. Kirjassa on paljon ajatuksia herättävää tietoa juuri noista asioista, mistä ehdottomasti plussaa Ojalalle. Harmittaa, että kirja jäi mieleen lähinnä tyhmän päähenkilönsä kuin sen käsittelemien asioiden tai juonen takia.

-----

Otava 2014, 348 s.

kirjastosta  

Aleksi Delikouras: Nörtti 3 - Game over

Erinomaisen Nörtti - sarjan kolmas osa ilmestyi hieman salakavalasti. En nimittäin ollenkaan muistanut kirjaa ennen kuin sattumalta näin tämän kirjaston hyllyssä. Nyt kyllä sitten huomasin, että olinhan minä merkinnyt tämän odottamieni syksyn uutuuksienkin joukkoon. Pidin sekä ensimmäisestä että toisesta Nörtistä, joten oli itsestään selvää, että myös tämä kolmas osa päätyisi luettavaksi.

Edes pelitaidot eivät auta DragonSlayer666:ta kun peruskoulun loppuminen häämöttää ja pitäisi pyrkiä lukioon. 6,25:n keskiarvolla ei välttämättä pääse edes amikseen, joten Dragolla on edessään iso urakka keskiarvon nostamiseksi vain vuodessa. Drago ystävineen perustaa salaisen suojelutiimin seiskaluokkalaisen Santerin menetettyä Gameboynsa kiusaajille. Koulussa riittääkin hommia suojelutiimille, eikä uusista jäsenistäkään olisi pulaa.

Nörtti 3 - Game over ei ehkä ole suosikkini sarjan kirjoista, mutta pidin kirjasta siitä huolimatta. Delikouraksella on taito kirjoittaa vetävää, nopealukuista ja hauskaa tekstiä, mikä tekee tästäkin Nörtistä erittäin hyvän suomalaisen nuortenkirjan. Jos kirjan parissa viihtyi loistavasti tällainen yli parikymppinenkin, enemmän kirjan kohderyhmään kuuluvat lukijatkin tulevat varmasti tykkäämään Dragon viimeisen peruskouluvuoden sattumuksista.

Dragon ja kavereiden eeppisen sarjakuvan suunnittelu sai aikaan suurimmat hymyt kirjaa lukiessani kuten myös esimerkiksi loistava fetakakku. Drago tuntui ehkä jopa hieman aikuistuvan kirjan mittaan, mutta onneksi ei kuitenkaan liikaa. Nörttipoika on kyllä sellainen hahmo, josta on vaikea olla pitämättä, kuten kirjojen koko muukin mahtava hahmokaarti.

Saa nähdä jatkaako Delikouras vielä Dragosta kirjoittamista. Toisaalta tämän kirjan lopetus voisi toimia hyvänä lopetuksena nörtteilylle, mutta itseäni ainakin kiinnostaisi lukea mitä Dragolle jatkossa tapahtuu. Nörtti - kirjat ovat olleet niin suosittuja, että mahdolliselle jatkolle löytyisi varmasti muitakin lukijoita ja odottajia kuin vain tämä yksi Nörttifani.

------

Otava 2014, 250 s.

kirjastosta

Jay Asher: Kolmetoista syytä

Jay Asherin esikoisteos Kolmetoista syytä päätyi lukulistalleni ihan perinteisesti uutuusluettelon kautta. Yleensä varailen ahkerasti kaikkia luettaloista bongaamiani uutuuksia, mutta tämä oli jotenkin unohtunut siitä joukosta ja lopulta muistin teoksen löydettyäni sen sattumalta kirjastosta.

Clay Jensen saa postissa paketin, joka sisältää 13 kasettia. Kaseteilla Clayn koulukaveri ja ihastus Hannah Baker kertoo mitkä 13 syytä ajoivat hänet tekemään itsemurhan pari viikkoa aikaisemmin. Myös Clay mainitaan kaseteilla, eikä hän voi kuin kuunnella ne saadakseen tietää miksi. Kaseteilta paljastuu, että Hannahin elämään ja heidän kouluunsa mahtui useampi salaisuus kuin kukaan osasi kuvitellakaan.

Kolmetoista syytä on erittäin vaikuttava ja koskettava nuortenkirja, jonka toivoisi jokaisen nuoren ja miksei aikuisenkin lukevan. Se kertoo kaunistelematta miten toisista pieniltä tuntuvat asiat saattavat vaikuttaa johonkin erittäin vahvasti, jopa niin vahvasti, että päätyy Hannahin tavoin hyvin äärimmäiseen ratkaisuun. 

Pohjimmaiset ajatukset kirjan luettuani olivat, että Kolmetoista syytä oli todella hyvin kerrottu ja vahva tarina, on pakko myöntää, että tämä jätti minut myös hieman surulliseksi. Vaikka kirja ei kerrokaan todellisista tapahtumista, tällaista voi oikeasti, että kukaan ei näe tai välitä mitä on tapahtumassa ennen kuin on liian myöhäistä.

Kirjassa kulkevat limittäin Clayn tarina sekä Hannahin kertomukset kaseteilla. Tällainen rakenne toimii loistavasti, eikä kaksi eri kertojaa samanaikaisesti tuntunut ainakaan minusta sekavalta tai vaikeasti seurattavalta. Kolmetoista syytä ei ollut helppoa luettavaa, mutta sitäkin hienompi lukukokemus. Suosittelen, ehdottomasti.

------

Alkuteos: Thirteen Reasons Why

Otava 2014, 252 s.

Suom. Annika Eräpuro

kirjastosta

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi & Julie Kibler: Matkalla kotiin

Nämä kirjat ovat laiskuuden ja opiskelujuttujen takia joutuneet odottamaan pitkään blogiini pääsemistä. Molemmat ehtivät olla pienen ikuisuuden lukulistallani, sillä en näitä mitenkään erityisesti etsiskellyt kirjastosta tai halunnut saada heti itselleni luettavaksi. Sitten eräällä kirjastoreissulla molemmat löytyivät ja päätyivät viimeinkin ihan luettavaksi asti.

ALAN HOLLINGHURST: VIERAAN LAPSI   

Kesällä 1913 George Sawle tuo opiskelutoverinsa Cecil Valancen vierailulle perheensä maaseutukartanoon Two Acresiin. Nuori runoilija tekee vaikutuksen koko Georgen perheeseen ja erityisesti pikkusisko Daphneen, jonka muistikirjaan Cecil kirjoittaa kuuluisaksi nousevan runonsa. Cecilin runot herättävät kiinnostusta vielä vuosia runoilijan kuoleman jälkeen, mutta millainen mies Cecil oikeastaan oli ja kenelle hänen kuuluisin runonsa olikaan kirjoitettu.

En todellakaan päässyt helpolla tämän kirjan kanssa, sillä tarina vaati useassa kohdassa keskittymistä ja pohdiskelua, enkä välillä oikein osannut uppoutua kirjan tapahtumiin niin paljon kuin ehkä olisi ollut tarpeen. Tarina vie 1910 - luvulta aina 2000 - luvulle asti ja tapahtumiin kietoutuvat mukaan niin Sawlen ja Valancen suvun jäsenet kuin muutkin Cecilin elämästä kiinnostuneet.

Pidin erityisesti kirjan kahdesta ensimmäisestä osasta, joiden jälkeen lukeminen tuntui työläämmältä ja välillä yksinkertaisesti pitkäveteisemmältä. Hollinghurst on kutonut taitavasti kiehtovan tarinan, jota en malttanut millään jättää kesken, vaikka joissain kohdin keskittymiseni kirjan tarinaan tuntui herpaantuvan niin paljon, että en pystynyt kunnolla nauttimaan tarinasta. Lisäksi loppuratkaisu tuntui jotenkin liian hämmentävän epämääräiseltä.

Vieraan lasta on kehuttu paljon ja minäkin kyllä pidin kirjasta, vaikka en täysin lumoutunut ollutkaan. Ehkä olen kuitenkin enemmän sellaisten nopeatempoisempien kirjojen ystävä. Kirjalle on annetta lisäpisteitä aivan uskomattoman hienoista kansista.

------

Alkuteos: The Stranger's Child

Otava 2012, 535 s.

Suom. Markku Päkkilä

kirjastosta

JULIE KIBLER: MATKALLA KOTIIN                                                                                                                                     Iäkäs Isabelle pyytää kampaajaansa ja ystäväänsä Dorrieta lähtemään mukaansa pitkälle automatkalle ja hautajaisiin Isabellen vanhoille kotiseuduille. Matkan aikana Isabelle kertoo nuoruuden suhteestaan tummaihoiseen Robertiin. Etelän suvaitsemattomassa ilmapiirissä Isabellen ja Robertin kielletty rakkaus voi olla hengenvaarallista, joten rakastavaiset joutuvat tapailemaan salaa. Isabellen kertomus saa myös Dorrien pohtimaan elämäänsä.

Aiheeltaan Matkalla kotiin on hyvin samankaltainen kuin Kathryn Stockettin Piiat, joka mielestäni oli erittäin onnistunut ja viihdyttävä romaani. Myös Matkalla kotiin oli viehättävä lukuromaani, jonka luin nopeasti ja innokkaasti, vaikka tarina ei niin hyvä ollutkaan kuin Stockettin kirjassa. Isabellen ja Robertin riipaiseva rakkaustarina oli kyllä koskettava, mutta harmittavasti ei kuitenkaan tarpeeksi riipaiseva ja erilainen. Lisäksi välillä nuori Isabelle tuntui uskomattoman lapselliselta ja ärsyttävältä

Lukukokemusta hieman latisti se, että jotkin kirjan tapahtumista ennalta-arvattavia ja osasinkin arvata yhden suuren kirjan loppupuolen paljastuksen. Vioistaan huolimatta luin kirjan melkein kerralla loppuun, eivätkä pienet harmistukset ja ärsytykset häirinneet niin paljon, että olisin päätynyt jättämään kirjan kesken.

Myös Matkalla kotiin ansaitsee erityismaininnan kansistaan, jotka sopivat kirjalle loistavasti. Pidin kansista jo silloin kun ensimmäisen kerran tutustuin kirjaan ja lukiessanikin tätä myönnän välillä vain katselleeni kansia lukemisen lomassa.

------

Alkuteos: Calling Me Home

Gummerus 2013, 540 s.

Suom. Riie Heikkilä

kirjastosta

                               

Siri Kolu: Pelko ihmisessä

Jonossa olisi useampikin kirja odottamassa blogiin pääsyä, joten nyt kun opiskelukiireetkin ovat laantumassa ennen joululomaa, on aikaa purkaa blogijonoa ja lueskella lisää kirjoja. Siri Kolun Pelko ihmisessä päätyi oikeastaan sattumalta luettavakseni, sillä jälleen jostain syystä tämä oli mennyt minulta aivan täysin ohi, vaikka yritänkin lukea uutuusluettelot niin tarkasti, että kaikki vähänkään kiinnostavat kirjat tulisi laitettua ajoissa varaukseen. Mutta tällä kertaa löysin tämän ihan tavallisesti kirjaston uutuushyllystä etsiskellessäni muuta luettavaa.

P-influenssa muuttaa koko yhteiskunnan ja sairastuneet, pihmiset, eristetään muista. 16-vuotias Pilvi siirretään parin sadan muun sairastuneen kanssa Luolaan, jossa sairaille muodostuu oma yhteiskuntansa. Pilvin veli Petri joutuu kokemaan siskonsa sairastumisen takia rankkaa syrjintää, mutta hän haluaisi vain saada siskonsa takaisin ja vapauteen. Luolassa Pilvi tutustuu salaperäiseen Largoon, jonka ansiosta tytön kapinahenki herää. 

Pelko ihmisessä oli kiinnostava ja idealtaan mielenkiintoinen, vaikka muuten kirja ei ollutkaan mitenkään erityisen erilainen moniin muihin dystopisiin nuortenkirjoihin verrattuna. Lukiessa minua häiritsi koko ajan se miten vähän kirjassa selitetään joitain tapahtumia, etenkin P-influenssaa. Kirja toteaa, mutta ei selittele, mikä jossain määrin voisi ollakin ihan hyvä ratkaisu. Nyt kuitenkin alkoi ärsyttää kun olisin halunnut tietää joistain asioista enemmänkin, mutta lisätietoja ei kuitenkaan annettu. 

Kirjan henkilöistä juuri kukaan ei ollut kovin mieleenpainuva ja varsinkin Tuomas jäi jotenkin etäiseksi ja epämääräiseksi hahmoksi. En pitänyt erityisemmin päähenkilö Pilvistäkään, jonka kohdalla tuntui tapahtuvan erittäin paljon asioita hieman liian nopeaan tahtiin, eikä tytön persoonakaan ollut niin vahva ja kiinnostava kuin olisin toivonut.

Varsinkin loppua kohden käsitys siitä, että tämä ei ehkä olekaan itsenäinen kirja, vaan mahdollisesti sarjan aloittava osa, vahvistui koko ajan. Viimeistään erittäin avoin ja epämääräinen lopetus herätti epäilykseni siitä, että tarinalle todellakin voisi jossain vaiheessa olla tulossa jatkoakin. Saa nähdä jatkuuko Pilvin tarina. Voisin ehkä mahdollisen jatko-osankin lukea, vaikka Pelko ihmisessä melko keskinkertainen lukukokemus olikin.

------

Otava 2013, 284 s.

kirjastosta

Rick Riordan: Athenen merkki

Tammikuussa ehdin jo lukemaan Rick Riordanin Olympoksen Sankarit - sarjan kolmannen osan englanniksi, mutta ajattelin lukea myös suomennoksen heti sen ilmestymisen jälkeen. Sarjan toisen osan Merenjumalan pojan suomennos oli täynnä häiritseviä kirjoitusvirheitä, joten toivoin, että kolmannen kirjan kanssa oli tehty parempaa työtä, enkä onneksi joutunut kamalan pahasti pettymään.

Percyn, Jasonin, Piperin, Annabethin, Frankin, Leon ja Hazelin etsintäretki alkaa ikävällä onnettomuudella, minkä seurauksena nuoret puolijumalat joutuvat pakenemaan roomalaisten puolijumalien vihaa ja sotajoukkoja. Seitsikko suuntaa monen vaaran jälkeen vanhalle mantereelle, Roomaan, estääkseen Gaian kätyreitä tuhoamasta ikivanhaa kaupunkia. Samalla Annabethin on lähdettävä omalle etsintäretkelleen ja seurattava salaperäistä Athenen merkkiä.

Blogatessani englanninkielisestä versiosta kerroinkin jo, että Athenen merkki on sarjan muiden osien tyyliin täynnä jännittävää toimintaa ja paljon mytologiaviittauksia niin roomalaisiin kuin kreikkalaisiin jumaltarustoihin. En siis enää lähde kehumaan kirjaa, sillä tykkäsin suomennettuna tarinasta ihan yhtä paljon kuin alkuperäiskielelläkin. Kirjan lopetus lupaa jännittäviä aikoja tulevissakin kirjoissa.

Luin kirjaa ehkä vähän turhankin tarkalla silmällä, koska muistissa olivat edellisen osan kirjoitusvirheet. Sen takia poimin pienimmätkin virheet vähän liian helposti tekstistä, mutta onneksi Athenen merkki ei ollut niin huonosti toimitettu kuin edellinen. Ainakin kirjan alkupuolelta löytyi useampiakin virheitä, mutta loppua kohden en niitä juuri yhtään huomannut. Ilkka Rekiaron suomennos tämän sarjan kirjoissa on ainakin minun mielestäni ollut laadukasta, vaikka tässä kirjassa muutama sanavalinta jäikin mietityttämään.

Olympoksen Sankarit - sarja saa jatkoa englanninkielisenä hyvinkin pian, sillä neljäs kirja The House of Hades ilmestyy 8. päivä tätä kuuta. Suomennosta tuolle osalle voidaan varmaankin odottaa vasta ensi vuoden kesällä, jos ilmestymistahti pysyy suomennoksissa samana kuin on ollut näissä muissakin osissa.

------

Alkuteos: The Mark of Athena

Otava 2013, 571 s.

Suom. Ilkka Rekiaro

kirjastosta

Aleksi Delikouras: Nörtti 2 - Next level

Ensimmäinen Nörtti - kirja tuli luettua ennen juhannusta ja kakkososa lähti mukaani kirjastosta jo ennen kuin olin lukenut viimeisenkin sivun ensimmäisestä. Tämän kakkososan luin jo jokin aika sitten, mutta kesällä luetuista kirjoista bloggaaminen tuntuu venyvän tavallista pidemmälle. Tykkäsin todella paljon ensimmäisestä kirjasta, joten odotukset tämän toisen osan suhteen olivat varsin korkealla.

DragonSlayer666 pakotetaan mukaan leirikoulumatkalle Kreikkaan, jonne tietysti lähtee valvojaksi myös äidin kreikkalainen poikaystävä Jorgos. Kreikka ei kohtele Dragoa hyvin kun nettikahvilatkin ovat kiinni ja noloja tilanteita riittää myös vieraassa maassa. Jorgoksen päähänpiston myötä Drago pääsee tutustumaan paikallisiin nuoriin ja saa rutkasti itsevarmuutta, jonka avulla voitaisiin ehkä saada Fetasalaatti pois Jakelta.

Jos ensimmäinen kirja nörttipojan seikkailuita oli mielestäni loistava, oli tämä toinen osa melkein loistava. Kirjan kieli on edelleen lennokasta ja hauskaa puhekieltä, mutta jotenkin tarina ei onnistunut imaisemaan minua mukaan aivan niin hyvin kuin ensimmäinen kirja. Siitä huolimatta sivut kääntyivät kuin itsestään ja kasvoilla oli oikeastaan kestohymy koko kirjan lukemisen ajan. Erityisesti minut sai myhäilemään naurusta Jorgoksen loistava kommentti siitä, miksi lentokoneessa kannattaa istua omalla paikallaan.

Nörtti 2 - Next level on hyvä nuortenkirja, joskin pidin ensimmäisestä kirjasta hieman enemmän. Kirjan sivuhenkilöt ovat pitkälti samoja kuin edellisessäkin, mutta etenkin uusi tuttavuus MegaMan oli todella sympaattinen ja kiinnostava hahmo. Aion varmasti lukea lisääkin DragonSlayerin seikkailuita mikäli niitä on tulossa, koska näin hyviä ja hauskoja nuortenkirjoja ei ole ainakaan liikaa.

------

Otava 2013, 173 s.
kirjastosta

Aleksi Delikouras: Nörtti - New game

En edes muista kuinka monta kertaa olen tätä Aleksi Delikouraksen kirjaa katsonut kirjastosta ja pohtinut lainaisiko vai ei. Jostain syystä kirja jäi aina lainaamatta, mutta nyt sitten sopivaa kesälukemista etsiessäni en enää keksinyt tyhmiä tekosyitä olla kirjaa lainaamatta ja Nörtti - New game päätyi luettavakseni.

DragonSlayer666 on peliriippuvainen teini, jonka elämää häiritsevät valittava äiti, äidin kreikkalainen poikaystävä Jorgos, koulukiusaajat sekä tietysti pahin kilpailija Hege91, joka luulee olevansa Dragoa parempi pelaaja. Ankean kouluarjen ja nolojen sattumusten keskellä on onneksi Milla Jovovichia muistuttava punatukkainen tyttö, jonka ansiosta virtuaalimaailman ulkopuolella on jotain hyvääkin.

Nörtti oli loistava! Useammin kuin kerran huomasin hymyileväni itsekseni nörttipojan jutuille ja kirjaa luki sivu sivulta koko ajan innokkaammin. Delikouraksen käyttämä kieli on hyvin lennokasta puhekieltä, joka ehkä toisenlaisessa tarinassa olisi häirinnyt, mutta tähän kirjaan tuo sopi erinomaisesti ja kyllähän tällaisesta nörtin tarinasta tulee paljon uskottavampi kun sitä ei ole kirjoitettu kankealla ja liian silotellulla kielellä. 

Vaikka päähenkilö joutuu kokemaan paljon vakavaa kiusaamista ja tilanteita, jotka eivät ole kovin hauskoja, ne oli onnistuttu ilmaisemaan niin, että osa tilanteiden vakavuudesta rapisi pois juurikin lennokkaan kielen takia ja tilanteet tuntuivat helpommin hyväksyttäviltä.  

Lyhyiden lukujen ja railakkaan kielen takia Nörtti - New game oli erittäin nopealukuinen ja viihdyttävä paketti. Tämä on kyllä varmaan yksi parhaista kotimaisista nuortenkirjoista, minkä olen lukenut. Ja koska tällainen yli-ikäinenkin lukija nautti tästä oikein paljon, eikä kirja todellakaan tuntunut mitenkään liian lapselliselta, sopii kirja luettavaksi vähän vanhemmillekin. 

Tänä vuonna ilmestyi jatkoa DragonSlayerin seikkailuille ja nappasinkin sen jo kirjastosta mukaani, enkä siis todellakaan aio viivytellä kakkososan lukemisen kanssa niin pitkään kuin tämän kanssa tein. Jos toinen kirja tempaisee mukaansa yhtä hyvin kuin tämä ensimmäinen, siitä varmasti tulee hyvinkin pian juttua tänne blogiin.

-------

Otava 2012, 206 s.
kirjastosta

Lyhyesti Nothombia, Oatesia ja McCoyta

Jo toukokuun puolella luin kolme kirjaa, joista kirjoittaminen jotenkin vain venyi ja venyi koko ajan pidemmäksi kunnes en sitten saanutkaan niistä blogipostauksia aikaiseksi. Nyt päätin sitten vihdoinkin lyödä kolme kärpästä yhdellä iskulla ja kirjoittaa edes sanan tai pari näistä lukukokemuksista, koska jokainen kolmikosta oli kuitenkin mukavaa luettavaa ja ansaitsee siksi esiintymisen blogissani.

 AMÉLIE NOTHOMB: ANTIKRISTA

16-vuotias Blanche aloittaa yliopisto-opinnot ja tutustuu Kristaan, joka on itsevarmana ja suosittuna Blanchen täydellinen vastakohta. Krista onnistuu Blanchen lisäksi hurmaamaan kaikki muutkin, myös hänen perheensä. Kristan ihanan ulkokuoren alta paljastuu inhottavampi puoli, Antikrista, joka tulee esille vain silloin kun Blanche on yksin Kristan kanssa. Blanchen on taisteltava saadakseen etenkin perheensä näkemään millainen Krista todellisuudessa on.

Vaikka Antikrista oli nopealukuinen ja sivumäärältään pieni, kirja ei kuitenkaan ollut mitenkään helppo lukukokemus, päinvastoin. Kristan törkeä käyttäytyminen Blanchea kohtaan ja yleinen inhottavuus sai ainakin minut olemaan heikomman puolella. En juurikaan pitänyt kirjan lopusta ja epätasapainoisen kaveruuden päätöksestä, mutta muuten Antikrista oli kiehtovaa luettavaa.

Tämä oli ensimmäinen lukemani Nothomb ja jotenkin ihastuin hänen kirjoitustyyliinsä. Voisin siis hyvinkin harkita lukevani lisääkin Nothombin tuotantoa ja itse asiassa kirjastosta jo muutamaakin kirjailijan teosta katselin, mutta toistaiseksi yhtään niistä ei ole tämän jälkeen mukaani lähtenyt. Mutta ehkä joskus kohta sitten.

Alkuteos: Antéchrista

Otava 2007, 158 s.

Suom. Heidi Siitonen
kirjastosta

JOYCE CAROL OATES: KOSTO: RAKKAUSTARINA

Teena Maguire oikaisee eräänä yönä 12-vuotiaan tyttärensä kanssa puiston halki ja joutuu nuorisojoukon raiskaamaksi. Tytär joutuu hirvittävän teon silminnäkijäksi. Oikeudessa pitävät todisteet kaikkien tuntemia naapurinpoikia vastaan kääntyvät kuitenkin päälaelleen ja koko yhteisö kääntyy Teenaa vastaan.

Kosto: rakkaustarina jätti hiukan sekavat tuntemuksen lukemisen jälkeen, sillä kirjan aihe kyllä oli oikein kiinnostava ja vakava, mutta jotenkin en pitänyt tästä niin paljon kuin olisin toivonut. Tämä oli ensimmäinen lukemani teos Oatesin tuotannosta. Kirjan tyyli tuntui välillä hieman omituiselta ja ei oikein omaan makuuni sopivalta, mikä varmaankin oli osaksi syynä siihen, että tästä heräsi niin sekavia mietteitä.

Kirja ei valitettavasti onnistunut tekemään mitään lähtemätöntä tai edes vähän suurempaa jälkeä minuun, sillä nyt kun tämän lukemisesta on jo vähän aikaa, Kosto: rakkaustarina tuntuu harmittavasti vain kirjalta muiden joukossa. Tätä lukiessa heräsi kuitenkin ajatus siitä, että näin voisi oikeastikin käydä eli kaikista todisteista huolimatta oikeus ei ainakaan laillisia reittejä tapahdu.

Alkuteos: Rape: A Love Story

Otava 2010, 152 s.

Suom. Kaijamari Sivill
kirjastosta

HORACE MCCOY: AMMUTAANHAN HEVOSIAKIN

Robert on saamassa tuomiota tanssiparinsa Glorian ampumisesta. Ennen verityön tapahtumista Robert on haaveillut elokuvaohjaajan urasta 30-luvun Hollywoodissa. Rahapalkinnon innoittamana Robert suostuu sattumalta tapaamansa Glorian tanssipariksi maratontansseihin, jossa tarkoitus on tanssia lähes taukoamatta ja pisimpään jaksanut pari voittaa. Maratontansseissa tapahtuu yllättävästi paljon muutakin kuin pelkkää tanssimista.

Horace McCoy oli itselleni täysin tuntematon ennen kuin sattumalta kirjastossa hyllyjen välissä pyöriessäni kiinnitin tähän kirjaan huomioni. Ammutaanhan hevosiakin on kiinnostava kuvaus 30-luvun Hollywoodista ja etenkin maratontansseista, joista itse en tiennyt mitään ennen tämän lukemista. Maratontanssit voivat kestää jopa kuukausia, mikä tuntuu aika käsittämätöltä. Tapahtumat kulkevat mukavasti eteenpäin ja juuri sopivan vähitellen paljastuu miksi päähenkilö Robert päätyi surmaamaan Glorian. Jotenkin kirjan lopetuksen jälkeen teko ei tunnu aivan niin kamalalta kuin sen ehkä pitäisi tuntua. 

Ammutaanhan hevosiakin on Antikristan ja Koston tapaan lyhyt ja nopealukuinen, mutta sisältää sivumäärään nähden valtavasti vakavia ja vaikuttavia asioita. Aina ei todellakaan tarvita montaa sataa sivua, että voisi tehdä vaikutuksen lukijaan. 

Alkuteos: They Shoot Horses, Don't They?

WSOY 2009, 153 s.

Suom. Heikki Salojärvi 
kirjastosta

Beth Revis: Across the Universe - Miljoona aurinkoa

Beth Revisin mielenkiintoisen scifitrilogian ensimmäisen osan lukemisesta ehti vierähtää melkein vuosi kunnes sain toisenkin osan itselleni luettavaksi yllättävänkin nopeasti sen ilmestymisen jälkeen. Vaikka alunperin ajattelin, että voisin tämän kakkososan lukea englanniksi ennen suomennoksen ilmestymistä, päädyin lopulta puolivahingossa odottamaan kunnes seikkailun jatkosta saadaan nauttia suomeksi.

Varjeluksen johtajaksi nousseen Seuraajan urakka johtaa tietoisuutensa takaisin saaneita Varjeluksen asukkaita on vaikeampaa kuin Seuraaja oli kuvitellutkaan. Kapinahenki nostaa päätään asukkaiden keskuudessa ja vanhentuneella aluksella on muitakin ongelmia. Aluksen asukkaiden keskuudessa friikkinä pidetyn Amyn muistot Maasta alkavat tuntua yhä kaukaisemmilta ja uusien salaisuuksien paljastuessa Kentauri-Maakin tuntuu lipsahtavan jälleen kauemmas. Järkyttävien tilanteiden jälkeen Seuraajalle ja Amylle selviää asioita, joiden takia heidän elämänsä Varjeluksella tekee täyskäännöksen.

Odotin tätä trilogian toista osaa innolla, sillä ensimmäinen osa oli mielestäni juuri sopivan kevyttä scifiä omaan makuuni ja vieläpä erittäin koukuttava. Ilokseni Miljoona aurinkoa osoittautui aivan yhtä koukuttavaksi kuin ensimmäinenkin, vaikka aivan yhtä hyvä tämä osa ei ollutkaan kuin edellinen. Amyn ja Seuraajan tarinassa tapahtuu tässä osassa paljon. Paikoitellen liiankin paljon, sillä tapahtumia ja käänteitä on tungettu tarinaan niin paljon, että välillä tuntui saavan oikein ähkyn kaikesta, mitä tapahtui. Hyvänä puolena tietysti se, että ainakaan ei päässyt kirjan parissa tylsistymään, mutta ehkä tapahtumia olisi voinut hieman karsiakin.

Amyn ja Seuraajan romanssi ei edelleenkään ole ällösiirappista lääpintää, eikä yllättävästi niin suuressa osassa kuin tällaisessa nuortenkirjasarjassa voisi kuvitella olevan. Siitä ehdottomasti plussaa Revisin trilogialle. Päähenkilöistä Amy on ehdottomasti se mielenkiintoisempi, sillä Seuraaja tuntui välillä hieman värittömältä ja mauttomalta. 

Miljoona aurinkoa onnistui pitämään otteessaan, vaikka toimintaähky välillä uhkasikin. Revis on onnistunut luomaan loistavan loppuratkaisun, joka sai ainakin minut haluamaan lukea trilogian päättävän osan heti. Shades of Earth on julkaistu englanniksi tämän vuoden tammikuussa, mutta suomennosta todennäköisesti joutuu varmaan odottamaan vielä jonkin aikaa kun edellisetkin osat ovat ilmestyneet suomeksi niin hitaalla tahdilla.

------

Alkuteos: A Million Suns

Otava 2013, 382 s.

Suom. Outi Järvinen
kirjastosta

J.K. Rowling: Paikka vapaana

Uusi vuosi pyörähti käyntiin kirjalla, jonka oikeastaan ehdin jo aloittaa ennen vuodenvaihdetta. Kirja kuitenkin osoittautui varsin takkuiseksi luettavaksi, joten luku-urakka venähti pidemmäksi kuin aiemmin kuvittelin. Olen Rowlingin Potter - kirjojen suuri ystävä ja oikeastaan sarjan kaikki osat kuuluvat niihin harvoihin kirjoihin, jotka olen lukenut uudestaan ja uudestaan. Olin siis hyvin kiinnostunut siitä millaista jälkeä Rowling tässä ensimmäisessä aikuisemmille lukijoille suunnatussa romaanissa on saanut aikaan.

Päällisin puolin Pagfordin pikkukaupunki on täydellinen englantilainen idylli, mutta kaupungin sisällä on jo vuosikymmeniä ollut pahoja riitoja ja eripuraisuutta siitä mitä Pagfordiin kuuluvalle Fieldsin slummialueelle ja sen huumeklinikalle pitäisi tehdä. Kun arvostettu kaupunginvaltuutettu Barry Fairbrother kuolee äkillisesti, hänen vapaaksi jättämäänsä valtuustopaikkaan halutaan valita juuri oikea henkilö. Valtataistelusta on tulossa myrsky, joka paljastaa asukkaiden kaksinaamaisuuden ja salattuja salaisuuksia.

Tämän kirjan lukeminen oli jotenkin erittäin raskas urakka, sillä vaikka ahkerasti luinkin kirjaa, tuntui välillä, että en pääse yhtään eteenpäin. Jotenkin Paikka vapaana ei missään vaiheessa onnistunut kunnolla nappaamaan otteeseensa. Ainakin kirjan alkupuoli oli varsin pitkäveteinen ja tapahtumat lähtivät liikkeelle melko hitaaseen tahtiin.

Kirjan maailma on ahdistavan ankea ja synkkä. Huumeet, väkivalta, seksi ja kierot ihmiset ovat isossa osassa kirjassa, joka tuntui välillä varsin masentavalta, enkä jotenkin onnistunut löytämään tästä sitä huumoria, mitä kirjassa on sanottu olevan. Ehkä en vain osannut poimia sitä kaiken ankeuden keskeltä.

Paikka vapaana on tulvillaan henkilöhahmoja, mutta oikeastaan kukaan ei ollut erityisen kiinnostava. Ainoastaan Fieldsin slummien kasvatti Krystal oli mielestäni melko kiinnostava ja hahmon kohtalo onnistui koskettamaan. Harmittaa, että kirjaan on tungettu niin paljon hahmoja, koska jotkut hukkuvat toisten, paremmin kirjoitettujen alle.

Paikka vapaana oli pettymys, jonka lopettamisen jälkeen teki mieli ryhtyä heti lukemaan parempaa ja lämminhenkisempää Rowlingia. Kirjan tyyli oli aivan liian tyly ja ahdistava, että olisin voinut tästä enemmän tykätä. Huonoksi kirjaksi en tätä kuitenkaan kutsuisi. Se oli enemmänkin pettymys ja ei sopinut oikein omaan makuuni. Joku voi tästä tykätä enemmänkin.

------

Alkuteos: The Casual Vacancy

Otava 2012, 543 s.

Suom. Ilkka Rekiaro
kirjastosta