Viikkoraportti: 19 - Viikko jolloin laitetaan tekosyille luu kurkkuun

Tässä on jo muutaman viikon saanut päivitellä, kun tekstiä ei synny tarpeeksi ja viikko tuntuu jälkeenpäin katsottuna ajanhukalta. Tarpeeksi ei ole saanut aikaa, eikä touhu muutenkaan kiinnostanut. Kokoajan on ollut jotain muuta kiinnostavampaa. Vastausta olen yrittänyt löytää sille, mikä ongelma on, tai enemmänkin mikä olisi vastaus.

Nyt on löytynyt niin ongelma kuin vastauskin. Ja tietenkin se oli se sama ongelma, joka minua, ja varmasti monia muitakin, on taas vaivannut.
  
Viikon elokuva - Lego elokuva
Kenties yksi lähivuosien älyttömimmistä elokuvaideoista on päätynyt vihdoin valkokankaalle: elokuva Legosta. Siis niistä rakennuspalikoista joilla jokainen on pienenä, ja vähän vähemmän pienenä, leikkinyt. Mutta eihän tästä saa elokuvaa, korkeintaa suuren mainoksen jonka katsominen tekee pahaa.

Näin sitä saattaisi luulla, mutta totuus on todellakin täysin toisenlainen. Kyse on yhdestä parhaasta koko perheen elokuvasta pitkiin aikoihin. Elokuva inspiroi niin perheen pienempiä kuin suurempia, ja mikä tärkeintä, se viihdyttää kaikkia herttaisella sekopäähuumorillaan.

Emmet elää aivan mahtavaa elämää. Hän herää, menee töihin ja kaikki on yksinkertaisesti mahtavaa. Mikään ei voisi olla tällä lego-kaverilla paremmin. Ja sitten lähtiessään töistä, hän törmää johonkin joka muuttaa hänet elämänsä. Pian käy selväksi, että elämää on muuallakin kuin kotokaupungissa, eikä kaikki olekaan niin ihanaa kuin hän oletti. Emmetin kerrotaan olevan mestarirakentaja, ja hänen on pelastettava heidän maailmansa ennen kuin on liian myöhäistä.

Juoni on hulvaton ja todellakin kekseliäs. Hienointa on se, miten tekijät ovat ottaneet kaiken irti lisenssistään. Elokuva on tehty koneella, mutta kaikki, siis ihan kaikki, on legopalikoista. Tekijöiden animaatio-ohjelma ei edes antanut rakentaa jotain sellaista, mitä ei voitu oikeasti rakentaa. Valmistaudu siis niin legorakennuksiin ja venesiin, mutta myös legopalikoista tehtyyn mereen ja liekkeihin. Elokuvassa on hurmaava stop-motion-tunnelma.

Legojen hyödyntäminen ei kuitenkaan jää visuaaliseen puoleen, vaan koko tarina pyörii sen ympärillä, mitä legot ovat. Mitä niillä voi rakentaa ja miten. Harva varmasti ajattelee, miten näistä rakennuspalikoista voi saada kerrottavaa ja lopussa ollaan yllättävän merkkittävissä tapahtumissa.

Jos itsestä löytyy edes pieni hippunen lasta ja leikkimielisyyttä, suosittelen Lego elokuvaa. Niin Harry Potter, DC-universumi Batmanin johdolla, Star Wars kuin merirosvot saavat osansa elokuvasta. Tässä on jotain kaikille. Älytön huumori naurattaa, mutta elokuva osoittaa loppuun mennessä miten paljon siinä on sisältöä ja miten pieniäkin asioita on ajateltu.

Jos legoista voisi tehdä elokuvan, niin se olisi tämä.

(Lisätään vielä semmoinen asia, että jos aikuiset haluaa tälle nauraa, tulee elokuva katsoa englanniksi. Traileireiden perusteella vitsit menettävät ison osan voimastaan suomeksi.)

Viikon elokuva - Hohto
Kirjaklassikosta elokuvaklassikoksi. Stanley Kubrick teki Stephen Kingin Hohdosta, the Shining, omannäköisensä kauhuelokuvan jota on tituleerattu yhdeksi pelottavimmaksi kauhuelokuvaksi ja kenties elokuvien parhammistoksi. Sitten on toinen puoli, jotka vihaavat elokuvaa, King itse kuuluu näihin.

Kuten kirjan arvostelussani (linkki) selviää, kirja oli itselleni positiivisen kauhea kokemus. Nyt kun vihdoin olin lukenut kirjan, saatoin katsoa elokuvan jota olin pantannut kaikki nämä vuodet. Valitettavaa onkin, että elokuva ei todellakaan ollut niin hyvä kun oletin sen olevan. Olinko asettanut elokuvalle liian suuret paineet vai johtuiko se muutoksista kirjaan, en ole aivan varma. Luultavasti yhdistelmä kumpaakin.

 Suurimmat ongelmat itselleni syntyivät siitä, mistä kauhu syntyy ja itse päähenkilöistä. Jackista aistii heti mielipuolisuuden joka vain odottaa oikeaa hetkeä räjähtääkseen ilmoille ja Wendy on lähes raivostuttavan avuton. Liian moneen kertaan teki mieli nousta sohvalta ja läpsiä naista kasvoille, jotta hän keräisi hermon rippeensä.

Alkuperäisteoksessa on paljon potentiaalia, mutta mielestäni se meni tässä hukkaan. Toisaalta kyse voi olla myös siitä, että vaikka miten paljon yritän, Kubrick ei itselle aukea nerona jona häntä pidetään. Eyes Wide Shut ja Kellopeliappelsiini jotka olen viime kuukausina katsonut, eivät kumpikaan säväyttäneet. Huomaan kyllä niissä olevan yhtäläisyyksiä, mutta en niin hyvällä tavalla.

Klassiko se silti on. Siinä on karmivia kohtauksia ja kauhutunnelma on paikoittain juuri oikeassa. Varsikin ei tominnalliset kohtaukset, kuten alun pahaenteinen musiikki ja kun Danny polkee hotellia pitkin, olivat todella karmivia. Mutta muuten lyöttäydyn kyllä Kingin leiriin: Hohto ei vedä vertoja kirjalle.

Tulevaa materiaalia
Koska itse olen keskittynyt viime aikoina kirjoittamaan novelleja kirjoituskilpailuja varten, niin ajattelin jakaa mielipiteeni Miksi sinun tulisi osallistua kirjoituskilpailuihin. Oletteko te osallistuneet aiemmin ja aiotteko osallistua?

Ensi viikon arvostelut lähteväy käytniin Wolverinella. Chris Claremontin käsikirjoittama ja Frank Millerin kuvittama perusmukava supersankaritarina on hauska väläys 1980-luvun sarjakuvaan ja Wolverinen historiaan. Itselle tuo inhimillistäminen oli hienoinen pettymys, mutta silti varmaa tekstiä.

Perjantaina on novellikokoelma Steampunk! - Koneita ja korsetteja jonka ovat toimittaneet J.S. Meresmaa ja Markus Harju. Yllättävän laadukasta novellikirjallisuutta, jossa steampunk-elementit saivat hymyilemään ja ihmettelemään mielikuvituksen voimaa.

Itse olen tällä viikolla viimeistellyt Stephen Kingin Tohtori Unen, joka oli pettymys, kuten viimeksi tuumailin. Ei läheskään niin hyvä kun olisi voinut olla. Sen lisäksi luin Kauhun kirjan, se on seitsemän novellin kokoelma, jossa on tekstejä Stephen Kingiltä, Dan Simmonsilta ja George R. R. Martinilta. Et ehkä ole kuullut tästä aiemmin, sillä alkuperäisteos on vuodelta 1988 ja suomennos vuodelta 1991. No eihän se vielä niin vanha ole, mutta erikoista tässä on myös se, että kirjan on kustantanut Bookstudio, josta en ole koskaan kuullutkaan. Itse luin kirjan vain koska halusin lukea Martinin lyhyt romaaniin (se onkin yksi ainoista suomennoksista häneltä, jos ei oteta huomioon Tulen ja jään laulua). Suomennos oli ajoittain kankea, mutta itse tarina oli jäätävän hyvä. Pidin todella paljon. Muut novellit Simmonsilta ja Kingiltä olivat valitettavasti lähes huvittavan huonoja.

Sarjakuvarintamalla luin Perkerosin, suomalaiskaksikon rock-henkisen huumorisarjakuvan. Aivan käsittämättömän hyvä. Niin kaunista, että tekee mieli itkeä ja oikeasti hauskaa. En muista koska olisin nauranut näin kirjalle. Ehdottomasti tulen ostamaan.

Viimeisin on Art Spiegelmanin Maus, hänen isänsä tarina siitä, miten selvisi juutalaisena toisesta maailmansodasta. Ehkei se iske aivan niin kovaa, kun halusin, mutta todella mielenkiintoinen teos. Kertoo todella elävästi juutalaisvainoista, tavalla jota koulukirjat eivät ole onnistuneet kertomaan. Katsotaan mitä loppu saa aikaan.

Tällä viikolla on aloitan Cormac McCarthyn Veren ääriin, kirjan jota olen kuolannut siitä lähtien kun siitä tuli suomennos. Tie ja Menetetty maa ovat olleet yksiä suosikkikirjoistani, ja Veren ääriin on hänen kehutuin teos. Odotukset ovat siis hyvin korkealla.

Omaa kirjoittamista
No mikäköhän se keskittymistä estävä ongelma oli?

Eihän se olisikaan voinut olla mikään muu, kuin vanha kunnon Internet.

Meillä on vähän väliä semmoset painikisat netin kanssa, että siinä ei ole enää järkeä. Ja itse kun olen hölmö, niin puolustan nettiä. Totta kai kannattaa käydä siellä. Käy katsomassa tuo foorumi, vastaa, katso sitten tuo ja tuo video. Tee kaikkea muuta kuin kirjoita.

Itselle ainoa ratkaisu on se, että ottaa netin kokonaan pois käytöstä. Vasta sitten kirjoittaminen voi onnistua. Toki se on aluksi vaikeaa. Tekee mieli nousta ylös, laittaa netti päälle (et tee sitä), katsoa puhelinta (siinäkin on netti), lukea, tehdä ruokaa, syödä, ihan mitä tahansa. Hauska juttu kirjoittamisessa nimittäin on se, että vaikka miten paljon haluan tehdä sitä ja vaikka kuinka nautin kun olen saanut jotain valmiiksi, niin aloittaminen on aina pirullisen vaikeaa. Kun alkuun on päästy ja tekstiä alkaa tulla, niin sitä ihmettelee miten koskaan halusi tehdä mitään muuta. Siihen mielentilaan pääseminen on toisinaan vain hyvin hankalaa.

Netissä on se huono ongelma, että se myös on todella hyödyllinen. Usein se lähtee jostain oikeasta syystä. Kirjoitan tekstiä ja tarvitsen vaikkapa nimen hahmolleni. Netti auki ja etsin nimiä. Tai sitten tarve on jokin toinen, pitää katsoa bussiaikatauluja tai vastaavaa. Joka tapauksessa, kun tämä nopea juttu on tehty, niin se on jo portti toiseen ja sitten toiseen.

Jos haluaa saada jotain irti, niin on pakko olla tiukkana, ja kun päättää olla, niin se ei edes ole niin vaikeaa. Eilenkin sain kirjoitettua useita tuntia ajattelemattakaan, että menisin nettiin. Päätin sen heti alkuun, ja silloin se onnistui.

Muuten kirjoittamisen suhteen on mennyt hyvin.  En ole vieläkään ottanut lukuja ja aikaa ylös, paljon olen kirjoittanut ja missä ajassa, mutta minusta tuntuu päivittäissaldon olevan siinä 1700 sanan kieppeillä, määrä jonka otin NaNoWriMosta.

Sain tällä viikolla viimeisteltyä kaksi novelliani URS:n Hei, rillumapunk! -kirjoituskutsuun. Koska kirjoitin nämä aivan eri tyylillä kuin yleensä kirjoitan, aloin suuresti epäillä, onko niistä mihinkään. Onneksi sain tekstin luetutettua yhdellä lukijalla, joka ainakin piti siitä. Se lisäsi itseluottamusta ja muutenkin kohotti mieltä: ehkä tämä ei ole hukkaan heitettyä aikaa. Nyt yritän saada muita lukijoita, jotta saisin luotettavamman palautteen, mutta katsotaan ehtiikö. Teksti pitää lähettää kuun loppuun mennessä.

Novellilinjalla olen muutenkin jatkanut. Olen aloittanut kahden vanhemman novellin uudelleen kirjoituksen. Toinen on hyvin vanha teksti, yksi ensimmäisistä kirjoittamistani, jolle suunnittelin heti vaihtoehtoisen lopun. En koskaan saanut aloitettua sitä, mutta idea jäi kummittelemaan. Tämän tekstin suhteen olen kohdassa, jossa hahmoni tarvitsee jonkinlaisen historian, joka laukaisee juonen tapahtumaketjun. Minkälainen historia hänellä on, en tiedä. Minulla on mielessä kaksi päinvastaista mahdollisuutta, enkä ole varma kumpaa haluan hyödyntää.

Toinen novellini on vuosi sitten kirjoitettu Novelli palaa! -hankkeeseen lähettämäni teksti. Siellä teksti ei valitettavasti saanut minkäänlaista huomiota, mutta pidän siitä yhä. Teksti perustuu paljon ahdistavalle ja synkälle tunnelmalleen, joka mielestäni välittyi siitä vuoden tauonkin jälkeen. Nyt olisi tarkoitus hioa tekstiä parempaan kuntoon kehittyneillä taidoillani.

Valitettavaa ainakin jälkimmäisessä novellissa on, että vaikka teksti aluksi oli vain 20 sivua, nyt se menee sen yli. Lyhyt muoto ei vain itselleni sovi ja vaikka miten yritän saada sen sopimaan kahteenkymmeneen sivuun, niin huomaan kirjoittaessa juonta olevan paljon enemmän.

Miksi sen sitten pitäisi olla sen pituinen: Nova-kirjoituskilpailun takia. Se on seuraava vakavasti otettava tavoitteeni, mutta saa nähdä minkä tarinan saan tiivistettyä siihen pituuteen

Muutenkin harmittaa, että jos teksti on yli 20 sivua, sillä ei varsinaisesti tee mitään. En voi laittaa sitä kuin harvoihin kilpailuihin, mieleen tulee vain Portin kilpailuun, ja muunlainen julkaisu on vähän tyhjän kanssa, jos ei siis tee novellikokoelmaa.

Mutta en minä sen anna häiritä, hyvä teksti vaatii oman pituutensa ja kyllä se joskus yleisönsä saa. Tämäkin Novelli palaa-novellikin oli ehkä liian tiivistetty siihen sivumäärään. Nyt kun vähän paisutan sitä, siitä tulee paljon parempi ja elävämpi (näin siis itselleni vakuutan).

Ensi viikolla yritän saada valmiiksi vähintään yhden novellin. Tällä hetkellä ongelma nimittäin on ollut tämä tekstistä toiseen hyppyminen, mikä sekään ei ole erityisen tuottavaa, vaikka hauskaa olisi. Katsotaan miten menee!