Viikkoraportti: 17 - Harhaillen novellien virrassa

Tällä viikolla palasin takaisin novellien maailmaan, vaihtelevalla menestyksellä. Uutta on luvassa monellakin rintamalla, mutta tällä kertaa olen sotkeutunut yhteen kirjailijoiden perisynneistä: aloitan tarinoita, mutten lopeta niitä. Ei ole mitenkään erityisen suotuisaa aloittaa viikolla kolmea novellia ja tehdä kaikkia reilu kolmannes. Mutta jos nyt aloittamani näkisi myös lopun?

Viikon elokuva: Her
Her on uuden sukupolven rakkaustarina jossa mies huomaa ihastuvansa puhelimensa naisääneen. Elokuvan sympaattinen juliste on levinnyt ympäri mantuja ja nettisivustoja ja elokuva on kahminut ylistystä, palkintoja kuin ehdokkuuksiakin, muun muassa parhaan elokuvan ja käsikirjoituksen Oscar-ehdokkuudet. Niin paljon hyvää olen kuullut, että pakko se oli käydä elokuvissa katsomassa.

Ja mitä siitä on sanottavana? Wau. Todella hieno ja kaunis elokuva.  Elokuva nauratti ja kosketti, ja vaikka se on niin paljon vieraampi ja epätodellisempi kuin mikään rakkauselokuva jonka olen nähnyt, oli se silti aidoin. Yksikään Jennifer Anistonin tähdittämä elokuva ei pysty vangitsemaan sitä tunnetta, jonka tekoäly ääni kykenee. Elokuva tuntui todella välittävän tunnetta ja ehkä juuri sen vieraan näkökulman takia se kykeni sanomaan niin paljon meistä ihmisistä ja tunteistamme.

Suuri kiitos kuuluu luonnollisesti pääosan näyttelijälle Joaquin Phoenixille. Siinä missä Gladiatorissa hän näytti lähinnä pervolta raiskaajalta, hän on nyt todella sympaattinen ja rakastettava. Taito kantaa elokuvaa jossa sinulla on vain toisen ääni vastanäyttelijänä vaatii varmasti paljon, ja elokuvasta suuri osa kuvataan vain hänen kasvojaan. Se kaikki tuntuu aidolta, varsinkin hänen tunteensa, niin outoja ja... kummallisia kuin ne ovatkin. Ja silti, se on hyvin samaistuttavaa.

Haluan tuoda myös esille elokuvan miljöön, joka lämmitti ainakin omaa sydäntäni. Hienosti yhdistetty Apple tulevaisuutta vanhaan kulta-ajan Amerikkaan. Elokuvan lämpimät värit ja yksinkertainen musiikki yhdistivät kaiken hienoksi kokonaisuudeksi.

Suosittelen suuresti katsomaan Her-elokuvan (elokuva salissakin oli yli puolet miehiä, osa jopa miesporukoita). Se ei ole hömppä rakkaus komedia vaikka sille nauraa ja se koskettaa, vaan se on jotain paljon enemmän.

Viikon toinen elokuva: Gran Torino
Clint Eastwood on legendaarinen näyttelijä-ohjaaja, joka on palkittu useista teoksistaan. Itsekin pidän miehestä, varsinkin Million Dollar Baby muistuu mieleeni yhtenä vaikuttavimmista ja koskettavimmista elokuvista joita olen nähnyt. Siksi odotukset Gran Torinolle olivatkin suuret, mutta valitettavasti ne kaatuivat. Kyse ei ollut mitenkään erityislaatuisesta filmistä.

Elokuva kertoo Eastwoodin näyttelemästä äkäisestä Korean sodan veteraanista, joka on pilannut välinsä niin perheeseensä kuin kaikkiin muihinkin, ja kun naapuriin muuttaa aasialainen perhe, ei miehen sydän ainakaan sula. Tai no, ei alkuun. Juoni on perinteinen ja sen tietää jo alusta asti: äkäinen mies kokee ystävyyden parantavan voiman ja ryhtyy auttamaan niitä, joita luuli vihaavansa.

Kun juoni on heti tiedossa, niin elokuvan tulee vakuuttaa toteutuksellaan. Näin ei ole. Tarina tuntuu paikoittain kömpelöltä, se on hidas ja useissa kohdissa vaikuttaakin juuri näytellyltä. Ongelmia syntyy päähenkilöstäkin: hän on halveksittava. Se kuuluu tarinaan, on oltava huono ihmisten kanssa jotta voi "parantua", mutta muutos tapahtuu liian myöhään. Suuri osa alusta menee ajatellen, ettei Eastwood ole oikeasti kiva mies eikä häntä halua seurata. Kun muututaan, se tapahtuu niin nopeasti, ettei se tunnu aidolta.

Arvattava juoni ei auta sitä, että elokuva ei yksinkertaisesti ole tehty hyvin. Loppu on toki koskettava ja pelastaa hieman elokuvaa, mutta muuten se laskee hieman keskitason alapuolelle.

Tulevaa materiaalia
Ensi viikolla käsitellään yhtä kirjoittamisen perusasioista, nimittäin lukemista. Miksi kirjoittajan pitää lukea, on keskiviikon kysymys ja hyvä kysymys onkin. Miksi kaikki sanovat, että jos et lue, et voi myöskään kirjoittaa?

Arvosteluja alkaa jälleen tulla sellainen kasa, että pakko se on pitäytyä neljässä päivityksessä viikossa. Maanantaina julkaistaan arvostelu Frank Millerin 300 sarjakuvasta, perjantaina Chuck Wendigin Blackbirdsistä. Kuten aiemmin mainittu, Blackbirds on ensimmäinen englanninkielinen kirja jonka arvostelen.

Aloitin vihdoin Stephen Kingin Tohtori Unen, selätettyäni Hohdon. Välissä en suinkaan päässyt Antti Tuomaisen kirjojen pariin kuten toivoin, vaan haukkasin jo aloittamaani Steampunk! Koneita ja korsetteja novellikokoelman. Tämä oli yllättävän vahva teos, jossa oli muutama todella hyvä novelli. Ne jotka taas eivät toimineet jaksoivat pitää mielenkiinnon erityisen genrensä vuoksi. Kyllä itselle silinterit ja kellopelit maistuvat!

Wolverine sarjakuva vetelee viimeisiään. Varsin kelpoa supersankari menoa, jossa valotetaan tämän antisankarin mennyttä. Sen luettuani aion ottaa luettavaksi Art Spiegelmanin Mausin. Kyse on Pulitzer-palkitusta sarjakuvasta, jossa Spiegelman kertoo isänsä tarinan juutalaisvainoissa. Erikoista tässä on se, miten ihmiset on muutettu eläimiksi: juutalaiset ovat hiiriä, natsit kissoja. Paljon hyvää olen kuullut ja innolla odotan. Ensimmäisen sivun lause: "Vaikka juutalaiset ovat rotu, he eivät ole ihmisiä" Adolf Hitleriltä karmaisee jo todella paljon.

Omaa kirjoittamista 
Niin, tämä viikko meni vähän suunnasta toiseen ajelehtiessa. Viime sunnuntaina aloittin uuden novellin josta pidin todella paljon, mutta mitä pidemmälle kirjoitin, jokin tuntui olevan kateissa. Siitä tuntui puuttuvan se jokin. Tai ehkei siitä puutu mitään, mutta kun kirjoitin sitä eteenpäin, huomasin että tiesin miten jokainen kohtaus menee (novelli on jaettu pieniin reilu sivun paloihin), mutta kokonaisuus tuntui olevan hukassa. Tiedän ja tiesin silloinkin tarinan kaaren, mutta silti se tuntui olevan minulle hämyistä. Miksi, en tiedä.

Tämän takia päädyin keskeyttämään novellin kirjoittamisen, mikä ei ollut erityisen hyvä valinta.

Yhden päivän käytin painessani uuden novellin kanssa, jota en vain keksinyt. Tarkoitukseni oli siis kehitellä novellia URS:n (Uusrahvaanomainen sepkulatiivinen fiktio) järjestämään kirjoituskutsuun, jossa aiheena oli Rillumapunk! (linkki)

Mitä se sitten on. No. En tiedä. En keksinyt. Minulla on jo novelli siihen, mutta en ole oikolukenut sitä, koska en usko sen olevan hyvä (on muuten erittäin hyvä taktiikka vakuuttaa, että joku on huono tietämättä sitä varmuudella). Tähän lähdin nyt kehittelemään jotain aivan uutta ideaa, mutta mitään en saanut. Rillumarei viittaa reippaaseen huumoriin 50-luvun Suomessa, punk johonkin vakavampaan, enkä vain millään saanut näitä kahta yhdistettyä. En keksi mitenkään miten rillumareistä saisi vakavaa. Punkista sain jotain ideoita, anarkismia ja nihilismiä, kapinointia, mutta kahta yhdistämmällä?

Siis ei mitään. Täysin tyhjää.

Ärsyttää. Halusin ottaa tähän osaa, novellit maistuvat nyt, mutta jos ei pysty, niin vaikea se on pakottaa. Katsotaan saanko jonkun viime hetken nerokkaan idean, mutta tällä hetkellä epäilen. Aikaa on kuun loppuun. Hauska olisi osallistua, mutta minkäs teet?

Sitten aloitinkin jälleen uuden novellin. Nyt erään vanhan kilpailunovellin, joka oli alunperin Tähtivaeltaja lehdelle tarkoitus kirjoitettavaksi. No, aikaa siihen ei ollut, mutta idean säilytin. Nyt nähdessäni tuon idean, se vaikutti raikkaalta ja omaperäiseltä. Hyvältä. Sitä olen nyt pari päivää kirjoittanut ja haluan kirjoittaa myös loppuun asti. Novalla on scifi-fantasia aiheinen novellikilpailu, jossa ainoa rajoitus on 20 sivua ja genre. Tähän ajattelin kirjoittaa, mutta saa nähdä. 20 sivua on ollut itselleni aina liian vähän, taitaa tälläkin kertaa olla.

Kirjoittainen on valitettavasti muutenkin vähän takkuillut. Jotenkin rutiini on kadonnut ja päivittäin on vaikeampi vain aloittaa, kun vielä reilu kuukausi sitten se oli vakio, että istahdin alas ja kirjoitin. Nyt tulee keksittyä kaikkea muuta, ja vaikka pidän Blizzardin uudesta Hearthstone koneella pelattavasta korttipelistä, niin är! Liian paljon kirjoitusaikaa kun pitää lätkiä korttia koneen ja muiden kanssa.

Huomaan taas tekeväni samoja lupauksia viikko toisensa jälkeen. Tällä hetkellä tärkeää olisi kirjoittaa yksi novelli loppuun ja oikolukea se jo kirjoitettu. Tai vieläkin tärkeämpää olisi saada rutiini, jotta saan poistettua sen näkymättömän kynnyksen jonka olen itselleni luonut kirjoittamisen suhteen.

Huomenna avataan aamu kirjoittaen, toivottavasti myös seuraavat aamut.