Jung Chang: Villijoutsenet. Kolmen kiinattaren tarina. Otava, 1993. 571 s.
Jung Changin Villijoutsenet. Kolmen kiinattaren tarina on ravisuttavaa luettavaa. Se lihallistaa maailmanhistoriaa.
1900-luku oli maailmanhistorian verisin ja julmin. Yksi aate oli pahin: kommunismi. Sosialistiset maat kattoivat pahimmillaan valtaosan maapallosta ja suuren osan väestöstä. Neuvostoliitto ja sen satelliitit, Kiina ja aasialaiset versiot punatotalitarismista, afrikkalaiset kokeilut... Uhriluku kohoaa kymmeniin, jopa satoihin miljooniin. Kommunismi alisti ja tuhosi ihmiselämiä, repi perheitä ja pakotti katastrofaalisiin pöhköyksiin ja tyhmyyden ylistykseen.
Jung Chang läpivalaisee Kiinan kipeää 1900-lukua oman sukunsa kautta. 1900-luvun alun Kiina oli siirtomaavaltojen alistama entinen suurvalta, jossa vallitsivat feodaaliset tavat ja kulttuuri, joka muun muassa sitoi naisten jalat ja jaloista rikottiin luut, etteivät ne kasvaisi. Japanin miehitystä vastustamaan nousivat niin kommunistit kuin kansallismieliset. Yhteisen vihollisen lisäksi he kamppailivat keskenään. Kansallismieliset hävisivät ja pakenivat Taiwaniin. Lopulta toisen maailmansodan jälkeen kommunistit saivat haltuunsa koko monikulttuurisen maan. Alkoivat puhdistukset ja Maon henkilökultin rakennus. Maolaiset vihasivat koulutusta ja sivistystä. Mao usutti kansanryhmät toistensa kimppuun. Luotiin mielivaltainen luokkayhteiskunta, jossa jokaisen asema oli sidoksissa esi-isien asemaan menneisyydessä ja sen perusteella leimattiin loppuelämäksi. Kaikki vanha tuhottiin kulttuurivallankumouksen nimissä ja ihmisiä lähetettiin pakkotöihin järjettömiin projekteihin. Talouselämä rampautettiin pistämällä koko kansa tuottamaan samaa ja jättämällä kaikki muu työ tekemättä.
Kirjassa on karmaisevia kohtia. Historiattomuus rehottaa Maon Kiinassa. Jung Chang kuitenkin alkaa epäillä ettei kaikki ole kuten väitetään. Hänen silmänsä vähitellen aukeavat järjestelmän järjettömyydelle. Hänet pelastaa pääsy opiskelemaan englantia ja vaihtoon Iso-Britanniaan. Tätä kirjaa hän alkoi kirjoittamaan vasta kymmenen vuoden maanpaon jälkeen, kun oma äiti pääsi vierailemaan Iso-Britanniassa ja kertoi suvun tarinan. Siihen asti tapahtuneesta oli vaiettu.
Suosittelen kirjaa kaikille. Etenkin nuorille.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kiinalainen kirjallisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kiinalainen kirjallisuus. Näytä kaikki tekstit
lauantai 5. toukokuuta 2012
sunnuntai 2. lokakuuta 2011
Gao Xingjian: Vaarin onkivapa
Gao Xingjian: Vaarin onkivapa. Otava, 2009. 381 s.
Tykästyin Gao Xingjianiin, joten täytyi lukea lisää hänen tuotantoaan.
Vaarin onkivapa -novellikokoelman novellit ovat -80 -luvulta. Tai ehkei niitä pitäisi kutsua novelleiksi. Ei ainakaan perinteisessä mielessä kuten kirjailija jälkisanoissaan toteaa.
Päällimmäiseksi teemaksi mieleen jäi sarja yksilöiden kohtaamisia. Useimmissa tarinoissa perusjujuna on kahden kohtalon hetkittäinen yhteenkietoutuminen. Monesti edetään dialogissa, joskus monologisesti kirjoitetaan toiselle. Maaseutua paikoin yliromantisoidaan, toisaalla kyllä tuodaan kurjuuskin esiin. Miljoonakaupunkien kaoottinen kuhina ja kulttuurivallankumouksen järjetön verijyrä kuumottavat taustalla.
Pääsääntöisesti tunnelmoidaan eikä maisemankuvaus ole kovinkaan tarkkaa ja päällysrakenteesta vajotaan muistoihin, joihin sotkeutuu moderni nykyhetki.
Huonoa novellia ei ollut. Jostain syystä eniten kolahti kohdalle vanhenevan sairaslomalla olevan miehen monologinen muistelu samanikäiselle naispuoliselle ystävälle. Tunnistin paljon samaa omassa elämässä. Paras ystäväni on nainen, joka asuu täysin toisella puolella Eurooppaa. Miehen kirjoituksessa naiselle oli paljon yhteistä omille kirjeille. Molemmat olivat pariutuneet toisen kanssa ja elämä erottanut kauas, mutta syvä ystävyys kestänyt vuosikymmenten tuskan.
Mahtavaa sanailua, jota lukee ahmien.
Tykästyin Gao Xingjianiin, joten täytyi lukea lisää hänen tuotantoaan.
Vaarin onkivapa -novellikokoelman novellit ovat -80 -luvulta. Tai ehkei niitä pitäisi kutsua novelleiksi. Ei ainakaan perinteisessä mielessä kuten kirjailija jälkisanoissaan toteaa.
Päällimmäiseksi teemaksi mieleen jäi sarja yksilöiden kohtaamisia. Useimmissa tarinoissa perusjujuna on kahden kohtalon hetkittäinen yhteenkietoutuminen. Monesti edetään dialogissa, joskus monologisesti kirjoitetaan toiselle. Maaseutua paikoin yliromantisoidaan, toisaalla kyllä tuodaan kurjuuskin esiin. Miljoonakaupunkien kaoottinen kuhina ja kulttuurivallankumouksen järjetön verijyrä kuumottavat taustalla.
Pääsääntöisesti tunnelmoidaan eikä maisemankuvaus ole kovinkaan tarkkaa ja päällysrakenteesta vajotaan muistoihin, joihin sotkeutuu moderni nykyhetki.
Huonoa novellia ei ollut. Jostain syystä eniten kolahti kohdalle vanhenevan sairaslomalla olevan miehen monologinen muistelu samanikäiselle naispuoliselle ystävälle. Tunnistin paljon samaa omassa elämässä. Paras ystäväni on nainen, joka asuu täysin toisella puolella Eurooppaa. Miehen kirjoituksessa naiselle oli paljon yhteistä omille kirjeille. Molemmat olivat pariutuneet toisen kanssa ja elämä erottanut kauas, mutta syvä ystävyys kestänyt vuosikymmenten tuskan.
Mahtavaa sanailua, jota lukee ahmien.
keskiviikko 7. syyskuuta 2011
Ling Meng-tšu: Kiinalaisia lemmentarinoita
Ling Meng-tšu: Kiinalaisia lemmentarinoita. Eroottisia ja hauskan suorasukaisia. Gummerus, 1988. 254 s.
Muun muassa Kalevalaa ja Kanteletarta kerättäessä tallennettiin runsaasti ronskeja seksuaalissävytteisiä kertomuksia, jotka siistittiin pois painetuista kirjoista. Niitä on edelleen ilmeisesti runsaasti julkaisematta, vaikka jotkut tutkijat ovatkin sittemmin raottaneet suomalaisten kansankertomusten eroottista puolta.
Kiinalaisetkin rustasivat samanlaista viihdettä jo varhain. Siitähän ihmisyydessä on pohjimmiltaan kyse: ravinto, yöpymispaikka ja seksi ovat olennaisia mielenterveyden pilareita. Niihin kytkeytyvät vietit ja himot ohjaavat elämäämme ja saattavat niin hurmiollisiin kuin hävettäviinkin tilanteisiin. Joskus ne sumentavat mielen ja saavat ryhtymään mielettömiin tekoihin.
Ling Meng-tšu edustaa 1500-luvun kiinalaisen kirjallisuuden realistista aikakautta. Ehkäpä eurooppalainen lukija voisi nähdä hänen Kiinalaisissa lemmentarinoissa selvimmin yhtymäkohtia Giovanni Boccaccion 1300-luvun puolivälin Decameroneen. Toki Decamerone poikkeaa paljon rakenteensa ja tarinoiden laajuuden vuoksi, mutta sävy on monessa mielessä sama. Ling Meng-tšu tosin rajaa tarina-aihiot kiellettyyn rakkauteen ja novelleissa on siveellisyyteen kehottava lopetus ja opetus.
Hämmentävintä on tarinoiden bi-seksuaalisuus. Vanhat munkkimiehet kuksii puutteessa nuorukaisia ja tilaisuuden tullen nuoria leskirouvia ja karkuteillä olevia tuoreita vaimoja. Härski homostelu häiritsee heteroseksuaalista lukijaa.
Tapahtumapaikat ovat usein temppeleitä ja lemmenleikkijät selibaattilupauksen antaneita nunnia ja munkkeja, jotka viettelevät ja raiskaavat ohikulkijoita. Pahimmillaan meno yltyy ryhmäseksiksi - yleensä tyyliin viisikymppinen ukko, nuori mies ja nuori nainen. Yhdessä tarinassa nuori teinipoika panee nelikymppistä nunnaluostarin päällikköä ja parikymppisiä nunnia. Orgiat ovat villejä. Yhdessä tarinassa aviomiehet himoitsevat toistensa vaimoja. Ja kumpikin pääsee tyydyttämään tarpeitaan.
Ulkopuolinen kertojan ääni tekee tarinoista hauskan lämminhenkisiä. Kieli ei ole rivoa - ainakaan tämän päivän asteikon perusteella. Niitä siis voi lukea herkempikin pahemmin kiusaantumatta.
Muun muassa Kalevalaa ja Kanteletarta kerättäessä tallennettiin runsaasti ronskeja seksuaalissävytteisiä kertomuksia, jotka siistittiin pois painetuista kirjoista. Niitä on edelleen ilmeisesti runsaasti julkaisematta, vaikka jotkut tutkijat ovatkin sittemmin raottaneet suomalaisten kansankertomusten eroottista puolta.
Kiinalaisetkin rustasivat samanlaista viihdettä jo varhain. Siitähän ihmisyydessä on pohjimmiltaan kyse: ravinto, yöpymispaikka ja seksi ovat olennaisia mielenterveyden pilareita. Niihin kytkeytyvät vietit ja himot ohjaavat elämäämme ja saattavat niin hurmiollisiin kuin hävettäviinkin tilanteisiin. Joskus ne sumentavat mielen ja saavat ryhtymään mielettömiin tekoihin.
Ling Meng-tšu edustaa 1500-luvun kiinalaisen kirjallisuuden realistista aikakautta. Ehkäpä eurooppalainen lukija voisi nähdä hänen Kiinalaisissa lemmentarinoissa selvimmin yhtymäkohtia Giovanni Boccaccion 1300-luvun puolivälin Decameroneen. Toki Decamerone poikkeaa paljon rakenteensa ja tarinoiden laajuuden vuoksi, mutta sävy on monessa mielessä sama. Ling Meng-tšu tosin rajaa tarina-aihiot kiellettyyn rakkauteen ja novelleissa on siveellisyyteen kehottava lopetus ja opetus.
Hämmentävintä on tarinoiden bi-seksuaalisuus. Vanhat munkkimiehet kuksii puutteessa nuorukaisia ja tilaisuuden tullen nuoria leskirouvia ja karkuteillä olevia tuoreita vaimoja. Härski homostelu häiritsee heteroseksuaalista lukijaa.
Tapahtumapaikat ovat usein temppeleitä ja lemmenleikkijät selibaattilupauksen antaneita nunnia ja munkkeja, jotka viettelevät ja raiskaavat ohikulkijoita. Pahimmillaan meno yltyy ryhmäseksiksi - yleensä tyyliin viisikymppinen ukko, nuori mies ja nuori nainen. Yhdessä tarinassa nuori teinipoika panee nelikymppistä nunnaluostarin päällikköä ja parikymppisiä nunnia. Orgiat ovat villejä. Yhdessä tarinassa aviomiehet himoitsevat toistensa vaimoja. Ja kumpikin pääsee tyydyttämään tarpeitaan.
Ulkopuolinen kertojan ääni tekee tarinoista hauskan lämminhenkisiä. Kieli ei ole rivoa - ainakaan tämän päivän asteikon perusteella. Niitä siis voi lukea herkempikin pahemmin kiusaantumatta.
lauantai 15. syyskuuta 2007
Kina. 10 röster om mänskliga rättigheter
Kina. 10 röster om mänskliga rättigheter. Huvudredaktör Mats Winborg. Bilda 2007. 111 s.
Ohut antologia posauttaa hauleja laajalle, mutta ei oikein osu kohteeseen. Kirjasen tekstit ovat liian lyhyitä. Asiaa kaikki silti.
Kirjoittajat ovat tutkijoita ja toimittajia, itäaasian asiantuntijoita. Yhtä poikkeusta lukuunottamatta ruotsalaisia, jotka vaikuttavat lähinnä Tukholmassa tai Lundissa.
Katsauksissa kuvataan miten heikolla tolalla talouskasvusta huolimatta yhteiskunnalliset asiat ovat Kiinassa. Maan lainsäädäntö on väljä antaen tulkinnanvaraa ja valtaa viranomaisille, korruptio on juurtunut syvälle hallintoon ja sananvapaus on olematon. Vaikka Kiina on 1980-luvulta lähtien avautunut, vapautunut ja muuttunut liberaalimpaan suuntaan ja tietoisesti sopeuttanut talouttaan kapitalistiseen markkinatalouteen, on se diktatuuri, jossa hallitseva kommunistinen puolue tekee kaikkensa pitääkseen jatkossakin valtansa.
Mielivaltaiset säännökset ajavat ihmisiä tukalaan asemaan. Muuttolupia on vaikea saada, joten köyhä väki rynnistää maaseudulta laittomasti kasvaviin kaupunkeihin käytännössä orjatyövoimaksi tehtaisiin, joissa tuotetaan krääsää länsimaihin. Tehdastyöläiset ovat usein nuoria tyttöjä/naisia, jotka kuvittelevat pääsevänsä ryysyistä rikkauksiin. Kaupallistuneet kaupungit, joiden vaurastunut keskiluokka ostelee uusia vaatteita ja tekniikkaa näyttää tytöille tavoiteltavalta ja saavutettavalta unelmalta. Karu totuus kuitenkin valkenee pian. Palkka hädin tuskin riittää elinkustannuksiin, tyttöjen on yövyttävä tehdassaleissa ja sairastuminen tai loukkaantuminen voivat tärvellä kaiken. Hoitoa kun saa vain siellä missä on kirjoilla. Työpäivät venyvät hirveiksi ja kuluttaviksi.
Mutta ei tarvitse kuin kurottaa historiassa pari sukupolvea taaksepäin, joskus ehkei edes niinkään paljoa. Samanlaista se oli täälläkin. Ruotsin teollisuus veti väen Suomen syrjäseuduilta. Kuinka moni ruotsinsuomalainen onkaan täällä siksi, että 1960- ja 1970-luvulla lähti kerran köyhä pohjoissuomalainen torpan tyttö töihin tekstiilitehtaisiin Boråsiin? Tai siivoamaan sairaaloihin Tukholmaan? Tai kokoamaan autoja Trollhättaniin tai Göteborgiin? Tekemään monotonista, helvetillistä, vartaloa kuluttavaa työtä? Kuinka moni telakan työläisistä asui kelvottomissa parakeissa, kuinka moni päätyi betonilähiöihin, joita myöhemmin haukuttiin siirtolaisslummeiksi? Kun tänne tultiin saatiin juokseva vesi, tilava asunto. Palkkatyö toi tuohta, antoi elintason, josta oli Suomessa edes vaikea uneksia. Silti ruotsalaiset katsoivat kieroon: ammattiyhdistysliike ja sosiaalidemokraattinen puolue halusivat pysäyttää siirtolaisuuden, ne väittivät suomalaissiirtolaisten polkevan palkkoja ja pilaavan urakat. Monille suomalaisille muutto Ruotsiin oli matka parempaan, vaikka raportit tehtaiden ja kaivosten oloista olivat karmivia.
Vaikka moni oli yhteiskunnan työtätekevää pohjasakkaa, piti Suomeen jääneille sukulaisille esittää kesäisin omaa pärjäämistä. Talvet väännettiin eteenpäin väkisin, toisilla se tuska purkautui mielenterveydellisinä ongelmina ja alkoholismina. Suhde Suomeen ja suomalaisuuteen muuttui osalle erittäin kipeäksi, jopa vihaksi.
On ruotsinsuomalaisia, jotka vuosikymmenten jälkeen uskaltautuvat suomenlaivaan. Satamassa Helsingissä ei sitten pystykään astumaan maihin. Mieleen vuolahtavat halveksinta ja torjunta, köyhyys ja häpeä, kova maaseudun kulttuuri, joka ei siedä ruodusta sivulle astumisia ja pärjäämisen pakko ja näyttämisen halu, epäonnistuminen siinä ja se, ettei tunne enää ketään ja kieli on muuttunut eikä hallitse enää kunnolla sitä, omaa äidinkieltään ja lasten kielenvaihto ja sulautuminen ruotsalaisuuteen...
Liitteeksi antologiaan on laitettu YK:n ihmisoikeuksien julistus vuodelta 1948. Sääli, että siitä toteutuu niin vähän, useimmille ihmiskunnan jäsenille se on yhä sananhelinää. Viikko sitten
Kansanpuolueen puheenjohtajaksi valittu Jan Björklund totesi ensipuheessaan Västeråsissa 2000-luvun kuuluvan liberalismille.
YK:n ihmisoikeusjulistus on liberaalien raamattu.
Jokaisella pitäisi olla oikeus inhimilliseen elämään, oikeus olla väärässä ja sanoa se, oikeus kouluttautua ja vaurastua, oikeus omistaa ja sivistyä, oikeus asua ja liikkua. Siihen on vielä pitkä matka. Ja maailman väkirikkain valtio ottaa horjuvia askelia liberaaliin demokratiaan.
Kiinassa yhdeksän miljoonan ruotsalaisen ininä ihmisoikeuksista ja demokratiasta on kuulostaa huvittavalta, useimmat eivät luultavasti kuule siitä koskaan. Vähemmistökansallisuuksien hävittäminen ja polkeminen eivät ole rikkomusten pienimmästä päästä. Esimerkiksi uiguurit ovat ahtaalla.
Ruotsi on kiinalaisille silti tärkeä esikuva siitä miten yksipuoluejärjestelmästä voidaan rauhanomaisesti siirtyä moniarvoisempaan ja avoimenpaan yhteiskuntaan. Mutta vielä on täälläkin tehtävää. Jalkapallo-ottelussa jaeltiin hiljattain keltaisia kortteja suomen puhumisesta. Turkin valtiontelevisio antaa kurdin kielelle yhtä paljon tilaa kuin SVT, jolla oli vielä reilu viitisentoista vuotta sitten täysi monopoli televisiolähetyksiin Ruotsissa, suomen kielelle, joka on maan toiseksi yleisin äidinkieli. Södertäljeä hallitsevat sosiaalidemokraatit kielsivät äskettäin suomenkielisen vapaakoulun perustamisen segregaatiota edistävänä hankkeena. Voi vain kysyä, että ilmeisesti ruotsinkieliset Suomessa ovat syrjäytyneitä ja yhteiskuntaa hajottavia voimia, koska Suomessa sallitaan ruotsinkieliset koulut, vaikka ruotsia puhuu paljon pienempi porukka kuin suomea Ruotsissa eikä Ruotsi halua ottaa siitä mallia. Itään pitää katsoa, mutta ei liian kauaksi. Kiina on vähemmistö- ja ihmisoikeusasioissa huono tiennäyttäjä, Suomi paljon parempi.
Ohut antologia posauttaa hauleja laajalle, mutta ei oikein osu kohteeseen. Kirjasen tekstit ovat liian lyhyitä. Asiaa kaikki silti.
Kirjoittajat ovat tutkijoita ja toimittajia, itäaasian asiantuntijoita. Yhtä poikkeusta lukuunottamatta ruotsalaisia, jotka vaikuttavat lähinnä Tukholmassa tai Lundissa.
Katsauksissa kuvataan miten heikolla tolalla talouskasvusta huolimatta yhteiskunnalliset asiat ovat Kiinassa. Maan lainsäädäntö on väljä antaen tulkinnanvaraa ja valtaa viranomaisille, korruptio on juurtunut syvälle hallintoon ja sananvapaus on olematon. Vaikka Kiina on 1980-luvulta lähtien avautunut, vapautunut ja muuttunut liberaalimpaan suuntaan ja tietoisesti sopeuttanut talouttaan kapitalistiseen markkinatalouteen, on se diktatuuri, jossa hallitseva kommunistinen puolue tekee kaikkensa pitääkseen jatkossakin valtansa.
Mielivaltaiset säännökset ajavat ihmisiä tukalaan asemaan. Muuttolupia on vaikea saada, joten köyhä väki rynnistää maaseudulta laittomasti kasvaviin kaupunkeihin käytännössä orjatyövoimaksi tehtaisiin, joissa tuotetaan krääsää länsimaihin. Tehdastyöläiset ovat usein nuoria tyttöjä/naisia, jotka kuvittelevat pääsevänsä ryysyistä rikkauksiin. Kaupallistuneet kaupungit, joiden vaurastunut keskiluokka ostelee uusia vaatteita ja tekniikkaa näyttää tytöille tavoiteltavalta ja saavutettavalta unelmalta. Karu totuus kuitenkin valkenee pian. Palkka hädin tuskin riittää elinkustannuksiin, tyttöjen on yövyttävä tehdassaleissa ja sairastuminen tai loukkaantuminen voivat tärvellä kaiken. Hoitoa kun saa vain siellä missä on kirjoilla. Työpäivät venyvät hirveiksi ja kuluttaviksi.
Mutta ei tarvitse kuin kurottaa historiassa pari sukupolvea taaksepäin, joskus ehkei edes niinkään paljoa. Samanlaista se oli täälläkin. Ruotsin teollisuus veti väen Suomen syrjäseuduilta. Kuinka moni ruotsinsuomalainen onkaan täällä siksi, että 1960- ja 1970-luvulla lähti kerran köyhä pohjoissuomalainen torpan tyttö töihin tekstiilitehtaisiin Boråsiin? Tai siivoamaan sairaaloihin Tukholmaan? Tai kokoamaan autoja Trollhättaniin tai Göteborgiin? Tekemään monotonista, helvetillistä, vartaloa kuluttavaa työtä? Kuinka moni telakan työläisistä asui kelvottomissa parakeissa, kuinka moni päätyi betonilähiöihin, joita myöhemmin haukuttiin siirtolaisslummeiksi? Kun tänne tultiin saatiin juokseva vesi, tilava asunto. Palkkatyö toi tuohta, antoi elintason, josta oli Suomessa edes vaikea uneksia. Silti ruotsalaiset katsoivat kieroon: ammattiyhdistysliike ja sosiaalidemokraattinen puolue halusivat pysäyttää siirtolaisuuden, ne väittivät suomalaissiirtolaisten polkevan palkkoja ja pilaavan urakat. Monille suomalaisille muutto Ruotsiin oli matka parempaan, vaikka raportit tehtaiden ja kaivosten oloista olivat karmivia.
Vaikka moni oli yhteiskunnan työtätekevää pohjasakkaa, piti Suomeen jääneille sukulaisille esittää kesäisin omaa pärjäämistä. Talvet väännettiin eteenpäin väkisin, toisilla se tuska purkautui mielenterveydellisinä ongelmina ja alkoholismina. Suhde Suomeen ja suomalaisuuteen muuttui osalle erittäin kipeäksi, jopa vihaksi.
On ruotsinsuomalaisia, jotka vuosikymmenten jälkeen uskaltautuvat suomenlaivaan. Satamassa Helsingissä ei sitten pystykään astumaan maihin. Mieleen vuolahtavat halveksinta ja torjunta, köyhyys ja häpeä, kova maaseudun kulttuuri, joka ei siedä ruodusta sivulle astumisia ja pärjäämisen pakko ja näyttämisen halu, epäonnistuminen siinä ja se, ettei tunne enää ketään ja kieli on muuttunut eikä hallitse enää kunnolla sitä, omaa äidinkieltään ja lasten kielenvaihto ja sulautuminen ruotsalaisuuteen...
Liitteeksi antologiaan on laitettu YK:n ihmisoikeuksien julistus vuodelta 1948. Sääli, että siitä toteutuu niin vähän, useimmille ihmiskunnan jäsenille se on yhä sananhelinää. Viikko sitten
Kansanpuolueen puheenjohtajaksi valittu Jan Björklund totesi ensipuheessaan Västeråsissa 2000-luvun kuuluvan liberalismille.
YK:n ihmisoikeusjulistus on liberaalien raamattu.
Jokaisella pitäisi olla oikeus inhimilliseen elämään, oikeus olla väärässä ja sanoa se, oikeus kouluttautua ja vaurastua, oikeus omistaa ja sivistyä, oikeus asua ja liikkua. Siihen on vielä pitkä matka. Ja maailman väkirikkain valtio ottaa horjuvia askelia liberaaliin demokratiaan.
Kiinassa yhdeksän miljoonan ruotsalaisen ininä ihmisoikeuksista ja demokratiasta on kuulostaa huvittavalta, useimmat eivät luultavasti kuule siitä koskaan. Vähemmistökansallisuuksien hävittäminen ja polkeminen eivät ole rikkomusten pienimmästä päästä. Esimerkiksi uiguurit ovat ahtaalla.
Ruotsi on kiinalaisille silti tärkeä esikuva siitä miten yksipuoluejärjestelmästä voidaan rauhanomaisesti siirtyä moniarvoisempaan ja avoimenpaan yhteiskuntaan. Mutta vielä on täälläkin tehtävää. Jalkapallo-ottelussa jaeltiin hiljattain keltaisia kortteja suomen puhumisesta. Turkin valtiontelevisio antaa kurdin kielelle yhtä paljon tilaa kuin SVT, jolla oli vielä reilu viitisentoista vuotta sitten täysi monopoli televisiolähetyksiin Ruotsissa, suomen kielelle, joka on maan toiseksi yleisin äidinkieli. Södertäljeä hallitsevat sosiaalidemokraatit kielsivät äskettäin suomenkielisen vapaakoulun perustamisen segregaatiota edistävänä hankkeena. Voi vain kysyä, että ilmeisesti ruotsinkieliset Suomessa ovat syrjäytyneitä ja yhteiskuntaa hajottavia voimia, koska Suomessa sallitaan ruotsinkieliset koulut, vaikka ruotsia puhuu paljon pienempi porukka kuin suomea Ruotsissa eikä Ruotsi halua ottaa siitä mallia. Itään pitää katsoa, mutta ei liian kauaksi. Kiina on vähemmistö- ja ihmisoikeusasioissa huono tiennäyttäjä, Suomi paljon parempi.
torstai 2. elokuuta 2007
Su Tong: Punainen lyhty
Su Tong: Punainen lyhty. WSOY 1994. 109 s.
Su Tongin Punainen lyhty on järkyttävä tragedia 1930-luvun Kiinasta, todellisuudesta, joka on onneksi kaukana tämän päivän ruotsalaisesta arjesta.
Nuoren naisen isä kuolee oman käden kautta jouduttuaan häpeään konkurssissa. Opiskelijatytöllä on kaksi vaihtoehtoa: mennä töihin tai naimisiin. Hänestä tulee rikkaan vanhan miehen jalkavaimo. Elämä on kurjaa ja naisten asema palatsissa on tukala. Vanha isäntä on lopulta lähes impotentti, yksi vaimoista pettää ja heitetään kaivoon. Tämä neljäs vaimo romahtaa henkisesti nähtyään murhan. Mies ottaa viidennen nuoren vaimon.
Kirja on nopealukuinen ja mukaansa tempaava, rakenteellisesti taitavasti tehty ja koskettava, feministiksi usuttava.
Su Tongin Punainen lyhty on järkyttävä tragedia 1930-luvun Kiinasta, todellisuudesta, joka on onneksi kaukana tämän päivän ruotsalaisesta arjesta.
Nuoren naisen isä kuolee oman käden kautta jouduttuaan häpeään konkurssissa. Opiskelijatytöllä on kaksi vaihtoehtoa: mennä töihin tai naimisiin. Hänestä tulee rikkaan vanhan miehen jalkavaimo. Elämä on kurjaa ja naisten asema palatsissa on tukala. Vanha isäntä on lopulta lähes impotentti, yksi vaimoista pettää ja heitetään kaivoon. Tämä neljäs vaimo romahtaa henkisesti nähtyään murhan. Mies ottaa viidennen nuoren vaimon.
Kirja on nopealukuinen ja mukaansa tempaava, rakenteellisesti taitavasti tehty ja koskettava, feministiksi usuttava.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)