Chee Soon Juan: Om detta får ni inte berätta (det handlar om Singapore). Silc förlag 2007. 206 s.
Singapore on taatusti yksi erikoisimmista maailman maista, Aasian Kuuba ilman kauhistuttavaa köyhyyttä tai talouspakotteita.
Johtavan singaporelaisen ihmisoikeusaktivisti Chee Soon Juanin kirja on karua luettavaa. Chee Soon Juan murskaa kuusi myyttiä Singaporesta, jolla on komeat kulissit, mutta niiden takana täysin tyhjää.
Demokraattisesti vallankahvaan päässyt, itsensä sosiaalidemokraattiseksi mieltävä Peoples Action Party on kahlehtinut kansan ja riistänyt demokratian, sananvapaudet ja ihmisoikeudet. Markkinataloudesta maa on tosiasiassa luopunut eikä oikeusjärjestelmää voi väittää oikeudenmukaiseksi ja rehelliseksi.
Asia Times toteaa Chee Soon Juanin mukaan Singaporen olevan maailman menestynein sosialistinen valtio. Samanaikaisesti kuin Singapore ulkoisesti esittää demokratiaa, on hallituspuolue Peoples Action Party elävä todiste, että yksipuoluevaltio jatkaa elämää historian roskakorin ulkopuolella. Singaporen talousfilosofia peilaa nimittäin sitä toista trooppista saarta: Kuubaa.
Jake van der Kampia siteeraten Chee Soon Juan toteaa Singaporen olevan maa, joka on saavuttanut lähimmin kommunismin klassisessa marxilaisessa merkityksessä. Ekonomit Gerald O´Driscoll, Kim Holmes ja Melanie Kirkpatrick ovat kutsuneet Singaporea diletanttityyliseksi suunnitelmataloudeksi.
Singaporen ongelma on, että raha ja valta ovat keskittyneet oligarkkiklaanille, joka kontrolloi käytännössä kaikkia talouselämän, politiikan ja yksityiselämän alueita. Valtio omistaa asunnoista 90 prosenttia, valtiolla on monopoli mediaan. Minkäänlaisia poliittisia mielipiteitä tai kritiikkiä ei sallita, yli neljän hengen tilaisuudet ovat ilman kokoontumislupia laittomia. Sakot ovat korkeita, sääntöviidakko rehevä. Valtaapitävien arvostelusta nostetaan mitä mielikuvituksellisimpia kunnianloukkaussyytteitä.
Tietoja valtionyhtiöiden taloudenpidosta ei saa, joten Singaporen taloudessa on paljon pimeää, joka ei ole omiaan lisäämään luottamusta. Ilman läpinäkyvyyttä ja kyseenalaistavaa kritiikkiä on vaikea kehittyä ja olla tehokas.
Yritteliäisyys tukahdutetaan. Chee Soon Juan kertoo kaveruksista, jotka keksivät liikeidean: he myisivät aamiaispaketteja autoista puistoissa aamuisin. Viranomaiset tutkivat asian ja hyväksyivät. He kilpailuttivat liikepaikat. Miehet jäivät nuolemaan näppejään.
Kaikkein kurjimmin kohdellaan oppositiota, joka tukahdutetaan mielivaltaisesti. Ihmisiä vangitaan ilman asiallisia perusteita, kidutetaan karmeasti ja eristetään. Työpaikka ja asunto häipyvät helposti. Matkustuslupia ulkomaille ei heru. Kunnianloukkaussyytteiden tuomioilla ajetaan ihmisiä konkurssiin. Valtio vahtaa tietoverkkoja, kuuntelee koteja.
Tuntuu kuin lukisi Kafkaa tai Orwellia. On törkeää, että tällaista tapahtuu meidän kaikkien silmien edessä ilman suurempia protesteja. Chee Soon Juan huomattaa esimerkiksi tuohtuneena ettei Göran Persson vieraillessaan Singaporessa 2004 pukahtanut sanallakaan ihmisoikeusloukkauksista, vaikka häntä oli kehotettu kotimaassa niin tekemään.
Talous ja politiikka kulkevat käsi kädessä. Niitä ei voi erottaa toisistaan. Ne ovat kolikon kaksi puolta. Toimivan markkinatalouden edellytyksiä ovat sananvapaus ja demokratia. Ilman niitä vääristyy kilpailu ja hidastuu talous tullen tehottomaksi.
Tämä blogi esimerkiksi tarkastelee kirjamarkkinoita, joskus kriittisestikin, mutta myös laajemmin yhteiskuntaa, maailmaa, taloutta ja politiikkaa. Vaikka vaikutus on varmasti marginaalinen, on se ehkä osannut auttaa osaa blogin nykyisestä yli sadasta päivittäisestä lukijasta (tänään teitä on esimerkiksi tähän mennessä ollut 109, kiitos kiinnostuksesta!), jotka viipyilevät keskimäärin muutamia minuutteja tutustumassa subjektiivisiin mutinoihini. Blogi on kenties johdattanut jonkun uuden opuksen pariin, herättänyt mietteitä ja kysymyksiä, raivostuttanut ja ihastuttanut. Singaporessa sellainen ei olisi sallittua. Valitettavasti. Siellä niin te kuin minäkin istuisitte jo sellissä vailla tietoa vapautumisesta.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ihmisoikeudet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ihmisoikeudet. Näytä kaikki tekstit
torstai 29. toukokuuta 2008
lauantai 15. syyskuuta 2007
Kina. 10 röster om mänskliga rättigheter
Kina. 10 röster om mänskliga rättigheter. Huvudredaktör Mats Winborg. Bilda 2007. 111 s.
Ohut antologia posauttaa hauleja laajalle, mutta ei oikein osu kohteeseen. Kirjasen tekstit ovat liian lyhyitä. Asiaa kaikki silti.
Kirjoittajat ovat tutkijoita ja toimittajia, itäaasian asiantuntijoita. Yhtä poikkeusta lukuunottamatta ruotsalaisia, jotka vaikuttavat lähinnä Tukholmassa tai Lundissa.
Katsauksissa kuvataan miten heikolla tolalla talouskasvusta huolimatta yhteiskunnalliset asiat ovat Kiinassa. Maan lainsäädäntö on väljä antaen tulkinnanvaraa ja valtaa viranomaisille, korruptio on juurtunut syvälle hallintoon ja sananvapaus on olematon. Vaikka Kiina on 1980-luvulta lähtien avautunut, vapautunut ja muuttunut liberaalimpaan suuntaan ja tietoisesti sopeuttanut talouttaan kapitalistiseen markkinatalouteen, on se diktatuuri, jossa hallitseva kommunistinen puolue tekee kaikkensa pitääkseen jatkossakin valtansa.
Mielivaltaiset säännökset ajavat ihmisiä tukalaan asemaan. Muuttolupia on vaikea saada, joten köyhä väki rynnistää maaseudulta laittomasti kasvaviin kaupunkeihin käytännössä orjatyövoimaksi tehtaisiin, joissa tuotetaan krääsää länsimaihin. Tehdastyöläiset ovat usein nuoria tyttöjä/naisia, jotka kuvittelevat pääsevänsä ryysyistä rikkauksiin. Kaupallistuneet kaupungit, joiden vaurastunut keskiluokka ostelee uusia vaatteita ja tekniikkaa näyttää tytöille tavoiteltavalta ja saavutettavalta unelmalta. Karu totuus kuitenkin valkenee pian. Palkka hädin tuskin riittää elinkustannuksiin, tyttöjen on yövyttävä tehdassaleissa ja sairastuminen tai loukkaantuminen voivat tärvellä kaiken. Hoitoa kun saa vain siellä missä on kirjoilla. Työpäivät venyvät hirveiksi ja kuluttaviksi.
Mutta ei tarvitse kuin kurottaa historiassa pari sukupolvea taaksepäin, joskus ehkei edes niinkään paljoa. Samanlaista se oli täälläkin. Ruotsin teollisuus veti väen Suomen syrjäseuduilta. Kuinka moni ruotsinsuomalainen onkaan täällä siksi, että 1960- ja 1970-luvulla lähti kerran köyhä pohjoissuomalainen torpan tyttö töihin tekstiilitehtaisiin Boråsiin? Tai siivoamaan sairaaloihin Tukholmaan? Tai kokoamaan autoja Trollhättaniin tai Göteborgiin? Tekemään monotonista, helvetillistä, vartaloa kuluttavaa työtä? Kuinka moni telakan työläisistä asui kelvottomissa parakeissa, kuinka moni päätyi betonilähiöihin, joita myöhemmin haukuttiin siirtolaisslummeiksi? Kun tänne tultiin saatiin juokseva vesi, tilava asunto. Palkkatyö toi tuohta, antoi elintason, josta oli Suomessa edes vaikea uneksia. Silti ruotsalaiset katsoivat kieroon: ammattiyhdistysliike ja sosiaalidemokraattinen puolue halusivat pysäyttää siirtolaisuuden, ne väittivät suomalaissiirtolaisten polkevan palkkoja ja pilaavan urakat. Monille suomalaisille muutto Ruotsiin oli matka parempaan, vaikka raportit tehtaiden ja kaivosten oloista olivat karmivia.
Vaikka moni oli yhteiskunnan työtätekevää pohjasakkaa, piti Suomeen jääneille sukulaisille esittää kesäisin omaa pärjäämistä. Talvet väännettiin eteenpäin väkisin, toisilla se tuska purkautui mielenterveydellisinä ongelmina ja alkoholismina. Suhde Suomeen ja suomalaisuuteen muuttui osalle erittäin kipeäksi, jopa vihaksi.
On ruotsinsuomalaisia, jotka vuosikymmenten jälkeen uskaltautuvat suomenlaivaan. Satamassa Helsingissä ei sitten pystykään astumaan maihin. Mieleen vuolahtavat halveksinta ja torjunta, köyhyys ja häpeä, kova maaseudun kulttuuri, joka ei siedä ruodusta sivulle astumisia ja pärjäämisen pakko ja näyttämisen halu, epäonnistuminen siinä ja se, ettei tunne enää ketään ja kieli on muuttunut eikä hallitse enää kunnolla sitä, omaa äidinkieltään ja lasten kielenvaihto ja sulautuminen ruotsalaisuuteen...
Liitteeksi antologiaan on laitettu YK:n ihmisoikeuksien julistus vuodelta 1948. Sääli, että siitä toteutuu niin vähän, useimmille ihmiskunnan jäsenille se on yhä sananhelinää. Viikko sitten
Kansanpuolueen puheenjohtajaksi valittu Jan Björklund totesi ensipuheessaan Västeråsissa 2000-luvun kuuluvan liberalismille.
YK:n ihmisoikeusjulistus on liberaalien raamattu.
Jokaisella pitäisi olla oikeus inhimilliseen elämään, oikeus olla väärässä ja sanoa se, oikeus kouluttautua ja vaurastua, oikeus omistaa ja sivistyä, oikeus asua ja liikkua. Siihen on vielä pitkä matka. Ja maailman väkirikkain valtio ottaa horjuvia askelia liberaaliin demokratiaan.
Kiinassa yhdeksän miljoonan ruotsalaisen ininä ihmisoikeuksista ja demokratiasta on kuulostaa huvittavalta, useimmat eivät luultavasti kuule siitä koskaan. Vähemmistökansallisuuksien hävittäminen ja polkeminen eivät ole rikkomusten pienimmästä päästä. Esimerkiksi uiguurit ovat ahtaalla.
Ruotsi on kiinalaisille silti tärkeä esikuva siitä miten yksipuoluejärjestelmästä voidaan rauhanomaisesti siirtyä moniarvoisempaan ja avoimenpaan yhteiskuntaan. Mutta vielä on täälläkin tehtävää. Jalkapallo-ottelussa jaeltiin hiljattain keltaisia kortteja suomen puhumisesta. Turkin valtiontelevisio antaa kurdin kielelle yhtä paljon tilaa kuin SVT, jolla oli vielä reilu viitisentoista vuotta sitten täysi monopoli televisiolähetyksiin Ruotsissa, suomen kielelle, joka on maan toiseksi yleisin äidinkieli. Södertäljeä hallitsevat sosiaalidemokraatit kielsivät äskettäin suomenkielisen vapaakoulun perustamisen segregaatiota edistävänä hankkeena. Voi vain kysyä, että ilmeisesti ruotsinkieliset Suomessa ovat syrjäytyneitä ja yhteiskuntaa hajottavia voimia, koska Suomessa sallitaan ruotsinkieliset koulut, vaikka ruotsia puhuu paljon pienempi porukka kuin suomea Ruotsissa eikä Ruotsi halua ottaa siitä mallia. Itään pitää katsoa, mutta ei liian kauaksi. Kiina on vähemmistö- ja ihmisoikeusasioissa huono tiennäyttäjä, Suomi paljon parempi.
Ohut antologia posauttaa hauleja laajalle, mutta ei oikein osu kohteeseen. Kirjasen tekstit ovat liian lyhyitä. Asiaa kaikki silti.
Kirjoittajat ovat tutkijoita ja toimittajia, itäaasian asiantuntijoita. Yhtä poikkeusta lukuunottamatta ruotsalaisia, jotka vaikuttavat lähinnä Tukholmassa tai Lundissa.
Katsauksissa kuvataan miten heikolla tolalla talouskasvusta huolimatta yhteiskunnalliset asiat ovat Kiinassa. Maan lainsäädäntö on väljä antaen tulkinnanvaraa ja valtaa viranomaisille, korruptio on juurtunut syvälle hallintoon ja sananvapaus on olematon. Vaikka Kiina on 1980-luvulta lähtien avautunut, vapautunut ja muuttunut liberaalimpaan suuntaan ja tietoisesti sopeuttanut talouttaan kapitalistiseen markkinatalouteen, on se diktatuuri, jossa hallitseva kommunistinen puolue tekee kaikkensa pitääkseen jatkossakin valtansa.
Mielivaltaiset säännökset ajavat ihmisiä tukalaan asemaan. Muuttolupia on vaikea saada, joten köyhä väki rynnistää maaseudulta laittomasti kasvaviin kaupunkeihin käytännössä orjatyövoimaksi tehtaisiin, joissa tuotetaan krääsää länsimaihin. Tehdastyöläiset ovat usein nuoria tyttöjä/naisia, jotka kuvittelevat pääsevänsä ryysyistä rikkauksiin. Kaupallistuneet kaupungit, joiden vaurastunut keskiluokka ostelee uusia vaatteita ja tekniikkaa näyttää tytöille tavoiteltavalta ja saavutettavalta unelmalta. Karu totuus kuitenkin valkenee pian. Palkka hädin tuskin riittää elinkustannuksiin, tyttöjen on yövyttävä tehdassaleissa ja sairastuminen tai loukkaantuminen voivat tärvellä kaiken. Hoitoa kun saa vain siellä missä on kirjoilla. Työpäivät venyvät hirveiksi ja kuluttaviksi.
Mutta ei tarvitse kuin kurottaa historiassa pari sukupolvea taaksepäin, joskus ehkei edes niinkään paljoa. Samanlaista se oli täälläkin. Ruotsin teollisuus veti väen Suomen syrjäseuduilta. Kuinka moni ruotsinsuomalainen onkaan täällä siksi, että 1960- ja 1970-luvulla lähti kerran köyhä pohjoissuomalainen torpan tyttö töihin tekstiilitehtaisiin Boråsiin? Tai siivoamaan sairaaloihin Tukholmaan? Tai kokoamaan autoja Trollhättaniin tai Göteborgiin? Tekemään monotonista, helvetillistä, vartaloa kuluttavaa työtä? Kuinka moni telakan työläisistä asui kelvottomissa parakeissa, kuinka moni päätyi betonilähiöihin, joita myöhemmin haukuttiin siirtolaisslummeiksi? Kun tänne tultiin saatiin juokseva vesi, tilava asunto. Palkkatyö toi tuohta, antoi elintason, josta oli Suomessa edes vaikea uneksia. Silti ruotsalaiset katsoivat kieroon: ammattiyhdistysliike ja sosiaalidemokraattinen puolue halusivat pysäyttää siirtolaisuuden, ne väittivät suomalaissiirtolaisten polkevan palkkoja ja pilaavan urakat. Monille suomalaisille muutto Ruotsiin oli matka parempaan, vaikka raportit tehtaiden ja kaivosten oloista olivat karmivia.
Vaikka moni oli yhteiskunnan työtätekevää pohjasakkaa, piti Suomeen jääneille sukulaisille esittää kesäisin omaa pärjäämistä. Talvet väännettiin eteenpäin väkisin, toisilla se tuska purkautui mielenterveydellisinä ongelmina ja alkoholismina. Suhde Suomeen ja suomalaisuuteen muuttui osalle erittäin kipeäksi, jopa vihaksi.
On ruotsinsuomalaisia, jotka vuosikymmenten jälkeen uskaltautuvat suomenlaivaan. Satamassa Helsingissä ei sitten pystykään astumaan maihin. Mieleen vuolahtavat halveksinta ja torjunta, köyhyys ja häpeä, kova maaseudun kulttuuri, joka ei siedä ruodusta sivulle astumisia ja pärjäämisen pakko ja näyttämisen halu, epäonnistuminen siinä ja se, ettei tunne enää ketään ja kieli on muuttunut eikä hallitse enää kunnolla sitä, omaa äidinkieltään ja lasten kielenvaihto ja sulautuminen ruotsalaisuuteen...
Liitteeksi antologiaan on laitettu YK:n ihmisoikeuksien julistus vuodelta 1948. Sääli, että siitä toteutuu niin vähän, useimmille ihmiskunnan jäsenille se on yhä sananhelinää. Viikko sitten
Kansanpuolueen puheenjohtajaksi valittu Jan Björklund totesi ensipuheessaan Västeråsissa 2000-luvun kuuluvan liberalismille.
YK:n ihmisoikeusjulistus on liberaalien raamattu.
Jokaisella pitäisi olla oikeus inhimilliseen elämään, oikeus olla väärässä ja sanoa se, oikeus kouluttautua ja vaurastua, oikeus omistaa ja sivistyä, oikeus asua ja liikkua. Siihen on vielä pitkä matka. Ja maailman väkirikkain valtio ottaa horjuvia askelia liberaaliin demokratiaan.
Kiinassa yhdeksän miljoonan ruotsalaisen ininä ihmisoikeuksista ja demokratiasta on kuulostaa huvittavalta, useimmat eivät luultavasti kuule siitä koskaan. Vähemmistökansallisuuksien hävittäminen ja polkeminen eivät ole rikkomusten pienimmästä päästä. Esimerkiksi uiguurit ovat ahtaalla.
Ruotsi on kiinalaisille silti tärkeä esikuva siitä miten yksipuoluejärjestelmästä voidaan rauhanomaisesti siirtyä moniarvoisempaan ja avoimenpaan yhteiskuntaan. Mutta vielä on täälläkin tehtävää. Jalkapallo-ottelussa jaeltiin hiljattain keltaisia kortteja suomen puhumisesta. Turkin valtiontelevisio antaa kurdin kielelle yhtä paljon tilaa kuin SVT, jolla oli vielä reilu viitisentoista vuotta sitten täysi monopoli televisiolähetyksiin Ruotsissa, suomen kielelle, joka on maan toiseksi yleisin äidinkieli. Södertäljeä hallitsevat sosiaalidemokraatit kielsivät äskettäin suomenkielisen vapaakoulun perustamisen segregaatiota edistävänä hankkeena. Voi vain kysyä, että ilmeisesti ruotsinkieliset Suomessa ovat syrjäytyneitä ja yhteiskuntaa hajottavia voimia, koska Suomessa sallitaan ruotsinkieliset koulut, vaikka ruotsia puhuu paljon pienempi porukka kuin suomea Ruotsissa eikä Ruotsi halua ottaa siitä mallia. Itään pitää katsoa, mutta ei liian kauaksi. Kiina on vähemmistö- ja ihmisoikeusasioissa huono tiennäyttäjä, Suomi paljon parempi.
sunnuntai 1. heinäkuuta 2007
Anna Politkovskaja: Venäläinen päiväkirja
Anna Politkovskaja: Venäläinen päiväkirja. Like 2007. 351 s.
Vladimir Vladimirovits Putin on kaksinaamainen, helvetillinen liero. Venäjä on hänen tyranniutensa aikana liukunut teatraaliseksi fasistivaltioksi, jossa välinpitämättömyys, rosvous ja moraalittomuus rehottavat. Ihmisoikeuksista ei piitata pätkääkään, demokratia on koristesana. Vapaasta markkinataloudesta ei ole tietoakaan: valtiokapitalismi paisuu ja roistotalous jyllää. Turvallisuuspalveluiden ympärille ryhmittäytynyt oligarkkien ja virkamiesten muodostama sekasikiöinen hallitseva eliitti halveksii avoimesti kansaa, tukee ultranationalistisia häiriintyneitä ryhmittymiä ja on pyyhkäissyt liberaalin, demokraattisen opposition pois. Tarvittaessa se turvautuu laajamittaiseen omaan kansaan suunnattuun tuhoisaan terroriin.
Yhtenä viimeisimmistä likaisista tempuista oli kenties tunnetuimman liberaalitoimittajan, Anna Politkovskajan palkkamurha. Politkovskaja uhmasi kirjoituksillaan hallintoa ja puri terrierin lailla Putinia jalkaan. Hänet voi tappaa, mutta hänen kirjoituksensa jäävät ikuisesti todistamaan, että eivät kaikki sulkeneet alistuneesti suutaan ja silmiään silloin kuin ei pitäisi.
Politkovskajan viimeiseksi jäänyt kirja on masentavaa luettavaa. Toivoa ei tunnu Venäjällä olevan. Hän kuvaa myös Kremlin taitavaa taktiikkaa ja Putinin petollisia näytelmiä hyväntekijän rooleissa. Liian äänekkäiksi kasvaneiden kansalaisjärjestöjen ja oppositioliikkeiden rinnalle rakennetaan hallituksen valvonnassa olevat kilpailijat tai usutetaan skinit/turvallisuuspalvelut/sotaveteraanit/oikeuslaitos kimppuun. Putin saattaa perustaa ihmisoikeuskomitean, lupailla rahoja. Kaikki on kuitenkin suunnattu kritiikin tylsyttämiseksi ja liikehdinnän hajottamiseksi. Jos ei kuoliaaksi syleily auta, puhuvat nyrkit.
Heinäkuuksi Putin on kutsunut Suomen presidentti Tarja Halosen Venäjälle suomalais-ugrilaisten kansojen suurjuhlaan. Saa nähdä millaista saippuaoopperaa siellä on luvassa. Putinin hallinto kun on aiemmin hyökännyt rajusti suomalais-ugrilaisia vähemmistökansoja vastaan ja estänyt muun muassa ruotsinsuomalaisten suomen kielen tutkijoiden konfrenssimatkoja Karjalaan. Halosen pitäisi kieltäytyä tapaamasta miestä, jonka kädet ovat veressä joukkomurhista ja joka on hukkumaisillaan omaisten vuodatetuista kyyneleistä muodostuneeseen mereen.
Vladimir Vladimirovits Putin on kaksinaamainen, helvetillinen liero. Venäjä on hänen tyranniutensa aikana liukunut teatraaliseksi fasistivaltioksi, jossa välinpitämättömyys, rosvous ja moraalittomuus rehottavat. Ihmisoikeuksista ei piitata pätkääkään, demokratia on koristesana. Vapaasta markkinataloudesta ei ole tietoakaan: valtiokapitalismi paisuu ja roistotalous jyllää. Turvallisuuspalveluiden ympärille ryhmittäytynyt oligarkkien ja virkamiesten muodostama sekasikiöinen hallitseva eliitti halveksii avoimesti kansaa, tukee ultranationalistisia häiriintyneitä ryhmittymiä ja on pyyhkäissyt liberaalin, demokraattisen opposition pois. Tarvittaessa se turvautuu laajamittaiseen omaan kansaan suunnattuun tuhoisaan terroriin.
Yhtenä viimeisimmistä likaisista tempuista oli kenties tunnetuimman liberaalitoimittajan, Anna Politkovskajan palkkamurha. Politkovskaja uhmasi kirjoituksillaan hallintoa ja puri terrierin lailla Putinia jalkaan. Hänet voi tappaa, mutta hänen kirjoituksensa jäävät ikuisesti todistamaan, että eivät kaikki sulkeneet alistuneesti suutaan ja silmiään silloin kuin ei pitäisi.
Politkovskajan viimeiseksi jäänyt kirja on masentavaa luettavaa. Toivoa ei tunnu Venäjällä olevan. Hän kuvaa myös Kremlin taitavaa taktiikkaa ja Putinin petollisia näytelmiä hyväntekijän rooleissa. Liian äänekkäiksi kasvaneiden kansalaisjärjestöjen ja oppositioliikkeiden rinnalle rakennetaan hallituksen valvonnassa olevat kilpailijat tai usutetaan skinit/turvallisuuspalvelut/sotaveteraanit/oikeuslaitos kimppuun. Putin saattaa perustaa ihmisoikeuskomitean, lupailla rahoja. Kaikki on kuitenkin suunnattu kritiikin tylsyttämiseksi ja liikehdinnän hajottamiseksi. Jos ei kuoliaaksi syleily auta, puhuvat nyrkit.
Heinäkuuksi Putin on kutsunut Suomen presidentti Tarja Halosen Venäjälle suomalais-ugrilaisten kansojen suurjuhlaan. Saa nähdä millaista saippuaoopperaa siellä on luvassa. Putinin hallinto kun on aiemmin hyökännyt rajusti suomalais-ugrilaisia vähemmistökansoja vastaan ja estänyt muun muassa ruotsinsuomalaisten suomen kielen tutkijoiden konfrenssimatkoja Karjalaan. Halosen pitäisi kieltäytyä tapaamasta miestä, jonka kädet ovat veressä joukkomurhista ja joka on hukkumaisillaan omaisten vuodatetuista kyyneleistä muodostuneeseen mereen.
torstai 5. huhtikuuta 2007
George M. Fredrickson: Rasism. En historisk översikt
George M. Fredrickson: Rasism. En historisk översikt. Historisk media 2003. 181 s.
Rasismi on 1800-luvun lopun ideologinen ilmiö, väittää yhdysvaltalainen historianprofessori George M. Fredrickson kirjassaan. Rasistisen ajattelun juuret ovat eurooppalaisessa kristillisyydessä, antisemitismissä, imperialismissa ja kolonialismissa. Hän vertaa prosessien kulkua Yhdysvalloissa, Saksassa ja Etelä-Afrikassa. Ainoastaan näissä maissa pääsivät avoimen rasistiset hallinnot Fredricksonin mukaan valtaan ja säätämään eri kansanryhmiä sortavia lakeja.
Fredrickson lähtee 1300-luvun hirmuisen ruton jälkimainingeista. Euroopan väestöstä menehtyi suuri osa, erittäin pahoin rutto koetteli muun muassa Suomea ja Norjaa. Esimerkiksi Norjan talous romahti valtaosan väestöstä kuoltua ja maa joutui tanskalaisten alaisuuteen ja yhteiskuntakehitys taantui eikä toipunut ennen vuosituhannen loppua (kts. Uhlin 2006, Jonsson red.). Joka tapauksessa rutosta syytettiin juutalaisia, jotka muka myrkyttivät kaivoja. Heitä epäiltiin myös rituaalisista lapsimurhista ja heille sysättiin vastuu Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta. Antisemitistinen ajattelu juurtui syvälle keskieurooppalaiseen henkiseen ilmastoon ja sai vettä myllyynsä 1800-luvun taloudellisen myllerryksen seurauksena.
Fredricksonin mukaan afrikkalaisten orjuuttaminen ja rahtaus plantaaseille Amerikkaan ei alun perin ollut rasistista. Sitä siivitti lähinnä taloudellinen voitontavoittelu. Orjuuttaminen ei ole ollut eurooppalaisille tai muillekaan epätavanomaista. Löytöretkien seurauksena eurooppalaiset kuitenkin pääsivät Länsi-Afrikassa tuottoisille apajille. Euroopasta oli vaikea saada lisää orjuutettavaa työvoimaa. Myöskin kristinuskon leviäminen johti ristiriitaan: ihmisten välistä tasa-arvoisuutta julistava uskonto ei oikeuttanut toisen kristityn alistamista. Lisäksi Länsi-Afrikassa orjakauppa ja talous kukoisti. Eurooppalaisten ei tarvinnut itse jahdata orjia: sen tekivät heidän puolestaan paikalliset mahtihahmot ja kauppiaat.
Orjuuttaminen herätti kuitenkin huonoa omaatuntoa monissa. Tarvittiin selityksiä miksi toista ihmistä sai alistaa. Mustien katsottiin olevan eri ihmislajia tai alempaa rotua. Tukea saatiin ja haettiin raamatusta.
Tämä epäinhmillistäminen mahdollisti värillisten kansalaisoikeuksien riistämisen ja halventavan suhtautumisen. Järjestäytyneeksi tämä muodostui silti vasta 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Juutalaisviha sai äärimmäiset muotonsa natsien noustua 1930-luvulla Saksassa valtaan. Etelä-Afrikassa apartheidi alkoi vasta 1948 nationalistipuolueen saatua maassa vallan.
Neuvostoliiton uhka, koloanialismin purkautuminen ja modernisaatio pistivät Yhdysvallat kylmässä sodassa ahtaalle. Mustien kansalaisoikeusliike raivosi epäoikeuksia kohtaan. Kotirintaman tuen varmistamiseksi maan oli taivuttava ja myönnettävä myös värilliset ihmisiksi. Täten myös he saivat samat liberaalit demokraattiset oikeudet kuin valkoinen vähemmistö jo itsenäistyessä.
Mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää luettavaa etenkin jokaiselle antirasistille.
Rasismi on 1800-luvun lopun ideologinen ilmiö, väittää yhdysvaltalainen historianprofessori George M. Fredrickson kirjassaan. Rasistisen ajattelun juuret ovat eurooppalaisessa kristillisyydessä, antisemitismissä, imperialismissa ja kolonialismissa. Hän vertaa prosessien kulkua Yhdysvalloissa, Saksassa ja Etelä-Afrikassa. Ainoastaan näissä maissa pääsivät avoimen rasistiset hallinnot Fredricksonin mukaan valtaan ja säätämään eri kansanryhmiä sortavia lakeja.
Fredrickson lähtee 1300-luvun hirmuisen ruton jälkimainingeista. Euroopan väestöstä menehtyi suuri osa, erittäin pahoin rutto koetteli muun muassa Suomea ja Norjaa. Esimerkiksi Norjan talous romahti valtaosan väestöstä kuoltua ja maa joutui tanskalaisten alaisuuteen ja yhteiskuntakehitys taantui eikä toipunut ennen vuosituhannen loppua (kts. Uhlin 2006, Jonsson red.). Joka tapauksessa rutosta syytettiin juutalaisia, jotka muka myrkyttivät kaivoja. Heitä epäiltiin myös rituaalisista lapsimurhista ja heille sysättiin vastuu Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta. Antisemitistinen ajattelu juurtui syvälle keskieurooppalaiseen henkiseen ilmastoon ja sai vettä myllyynsä 1800-luvun taloudellisen myllerryksen seurauksena.
Fredricksonin mukaan afrikkalaisten orjuuttaminen ja rahtaus plantaaseille Amerikkaan ei alun perin ollut rasistista. Sitä siivitti lähinnä taloudellinen voitontavoittelu. Orjuuttaminen ei ole ollut eurooppalaisille tai muillekaan epätavanomaista. Löytöretkien seurauksena eurooppalaiset kuitenkin pääsivät Länsi-Afrikassa tuottoisille apajille. Euroopasta oli vaikea saada lisää orjuutettavaa työvoimaa. Myöskin kristinuskon leviäminen johti ristiriitaan: ihmisten välistä tasa-arvoisuutta julistava uskonto ei oikeuttanut toisen kristityn alistamista. Lisäksi Länsi-Afrikassa orjakauppa ja talous kukoisti. Eurooppalaisten ei tarvinnut itse jahdata orjia: sen tekivät heidän puolestaan paikalliset mahtihahmot ja kauppiaat.
Orjuuttaminen herätti kuitenkin huonoa omaatuntoa monissa. Tarvittiin selityksiä miksi toista ihmistä sai alistaa. Mustien katsottiin olevan eri ihmislajia tai alempaa rotua. Tukea saatiin ja haettiin raamatusta.
Tämä epäinhmillistäminen mahdollisti värillisten kansalaisoikeuksien riistämisen ja halventavan suhtautumisen. Järjestäytyneeksi tämä muodostui silti vasta 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Juutalaisviha sai äärimmäiset muotonsa natsien noustua 1930-luvulla Saksassa valtaan. Etelä-Afrikassa apartheidi alkoi vasta 1948 nationalistipuolueen saatua maassa vallan.
Neuvostoliiton uhka, koloanialismin purkautuminen ja modernisaatio pistivät Yhdysvallat kylmässä sodassa ahtaalle. Mustien kansalaisoikeusliike raivosi epäoikeuksia kohtaan. Kotirintaman tuen varmistamiseksi maan oli taivuttava ja myönnettävä myös värilliset ihmisiksi. Täten myös he saivat samat liberaalit demokraattiset oikeudet kuin valkoinen vähemmistö jo itsenäistyessä.
Mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää luettavaa etenkin jokaiselle antirasistille.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)