Liza Marklund: Paradiset

Liza Marklund: Paradiset. Pirat, 2002. 426 s.

Kaikki kohkaavat Euroopassa ruotsalaisista dekkareista. Niiden vanavedessä suomalaisetkin ovat päässeet keskieurooppalaisten kustantajien listoille.

Kuvaavaa ruotsalaisen rikoskirjallisuuden reilun vuosikymmenen kestäneelle buumille on naiskirjailijoiden vankka asema. Karkeasti arvioiden on Ruotsissa vuosina 1998-2007 noussut julkisuuteen 80 naiskirjailijaa. Mutta ei rikosromaanit ole uusi asia.

Ensimmäinen ruotsalainen rikosromaani sijoittui vanhaan kotikaupunkiini Eskilstunaan. Kyseinen kirja julkaistiin 1893. Myös naiset olivat alusta alkaen ahkeria dekkaristeja.

Liza Marklundia on kutsuttu yhdeksi Ruotsin dekkarikuningattarista. Eikä syyttä. Juuri hän on ollut intensiivisesti vauhdittamassa lumivyöryä.

Kenties juuri naisten sankka osuus kirjoittajina on muovannut ruotsalaisdekkareista omintakeisia. Perhesuhteet, pariutuminen, lapset ja raaka kotiväkivalta ovat niiden keskeisiä piirteitä. Yhteiskunnallinen kritiikki on rajua, ja naisten ja lasten oikeuksia puolustetaan julman kärjistetysti. Maskuliininen adrenaliinitoiminta jää tunteiden taustalle. Myös sankarihahmoissa naiset ovat hyvin edustettuja. Ainakin jos keskeisiä piirteitä yhtään yrittää yleistää.

Paradiset ei ole poikkeus. Se on itsenäinen osa laajaksi venähtänyttä sarjaa toimittaja Annika Bengtzonista. Häiritsevä piirre on päällemaalaava stereotypisointi. Idästä huokuu pahuus. Suomi ja suomalaiset saavat osansa tästä, vaikka Venäjä ja Balkan ovatkin tässä kirjassa päällimmäisinä. Ennakkoluuloisuus upotetaan sanavalintoihin, etenkin adjektiiveihin, joilla kuvataan Itä-Eurooppaa todellisuutta kaameammaksi.

No, viihdekirjanahan tätä täytyisi lukea, mutta asenneilmasto paikoin ahdistaa mustavalkoisuudellaan.

Tarina ei pysy kunnolla kasassa, vaan osia siitä roikkuu irrallisina riekaleina kuin pilvilautat taivaalla. Rytmitys ei myöskään onnistu täysin, vaan jännitys hiipuu ennen aikojaan ja vesittyy. Tarinan loppu kun paljastetaan parikymmentä sivua ennen kirjan loppua, joten lukijan mielenkiinto lopahtaa ja pettymys jää kalvamaan, kun ei yllätyskäännettä olekaan luvassa viimeisillä sivuilla.

Kohtaukset ovat naiiveja, luonnottomia. Seksi kuulostaa naisille suunnatuista eroottisista kioskikirjoista revityltä.

Pääpiirteissään kirja kuitenkin kantaa yllättävän hyvin. Tosin olin aloittanut sen jo vuosia sitten, joten jotain kertoo sekin, että sain vasta nyt sen luettua loppuun.

Jos lyhyesti yrittää referoida niin kirja kertoo iltapäivälehden toimittaja Annikasta, joka saa vihjeen salaperäisestä säätiöstä, joka auttaa murhalla uhattuja naisia. Samaan aikaan mestataan miehiä tukholmalaisessa satamassa. Silminnäkijä soittaa Annikalle ja pyytää apua. Kaikki kiertyy yhteen. Taustalla on Bosnian sota, Jugoslavian hirmuhallinto ja serbimafia, joka pyörittää savukkeiden salakuljetusta Ruotsiin. Jutun auetessa Annika rakastuu ja tulee raskaaksi... ja isoäiti kuolee.

Lukeehan tätä, mutta ei suurella intohimolla.

Stieg Larsson: Män som hatar kvinnor

Stieg Larsson: Män som hatar kvinnor. Månpocket, 2009. 567 s.

Tuoreelta Tukholman reissulta tuomisena mukaan tarttui muun muassa Stieg Larssonin Millennium-sarjan ensimmäinen osa. Jo julkaisuvuonna päätin trilogian lukea kovien kehujen innoittamana. Urakkaan en kuitenkaan ole ryhtynyt ennen tätä toukokuuta.

Saatavuudesta saamattomuuteni ei ole ollut kiinni. Kerran esimerkiksi aloitin Män som hatar kvinnor -kirjaa västeråsilaisessa kirjakaupassa. Koukutti. Mutta paksuus pelotti. Jäisivätkö muut asiat pakkomielteisen lukemisen taakse?

Ei kai minulla aikaa nytkään varsinaisesti olisi ollut, mutta laivalla aloitettua ei voinut enää kesken jättää. Uuden asunnon remontointi sai siirtyä hivenen, onneksi rakennusprojekti on loppusuoralla, joten välillä saa hengähtääkin. Sitä paitsi muuton myötä pääsen vihdoin omaan kirjoitus-/lukukoloon, joten jatkossa bloginkin päivittely tihentynee ja tahti kaunokirjallisuuden luonnissa kiihtyy. Talous on sen verran tasapainossa, ettei kohta tarvitse enää myöskään raataa kuutta, seitsemää päivää työläistöissä, mikä sekin on syönyt aikaa lukemiselta ja kirjoittamiselta. Kohta palattaneen entiselle uralle - monta kokemusta ja ympäristönmuutosta rikkaampana.

Stieg on kirjailija, jonka ihmiset oppivat tuntemaan vasta kuoleman jälkeen. On sääli, ettei hän ehtinyt näkemään teostensa saamaa myllytystä julkisuudessa. Onpa yksi elokuvakin tehty. Ja perikunta vaurastunut valtavasti.

Onkin mielenkiintoista peilata kirjaa hänen henkilöhistoriaan. Yhtymäkohtia on, joten ei tarvitse paljon arvuutella virikkeitä. Esimerkiksi teoksen keskeinen lehti Millennium peilautuu paljon Expoon, äärioikeistolaiset teemat hänen rooliinsa yhtenä merkittävimmistä fasistien ja natsien kartoittajista Ruotsissa. Antifasismi kyllästää kirjaa - myönteisessä mielessä.

Henkilöhahmot ovat epäuskottavia, joka tekee niistä kiinnostavia poikkeusyksilöitä, mutta paikoin latistaa juonta kertojan vesittäessä tapahtumia hahmojen lähes yliluonnollisilla kyvyillä. Umpikujia puhkotaan helpoilla ratkaisuilla.

Dekkaristina Stieg Larsson epäonnistuu. Suunnilleen puolessa välissä kadonneen Harrietin arvoitus selviää jo arvuuttelevalle lukijalle. Loppu on sykettä nostattavaa koheltamista, joka siirtää miljöötä piskuisesta Hedestadista (jota elokuvassa esittää muuten sörmlantilainen Gnesta) aina Australiaan asti.

Lisbeth Salanderista, joka on kirjan hakkerinero ja toinen päähenkilö, tulee ensimmäisenä mieleen Suomessakin pyörivän amerikkalaisen NCIS -televisiosarjan Abby Sciuto. Uskottavuus rapisee alkumetreillä. Tuskin kukaan tällainen tapaus voisi kyetä vastaavaan kuin Lisbeth elävässä elämässä. Kouluja käymättä hän kirjoittaa täydellisiä lähdeviitteellisiä raportteja, kykenee tiedusteluun, jolle alan ammattilaisetkin vihertyisivät kateudesta. Silti tekniikasta mainittaessa Larsson lähinnä kertoo kuukkelista...

Juoni on klassinen yhdistelmä kostoa, katoamista, kieroilua ja perhedraamaa. Vääristynyt seksuaalisuus sumentaa rikkaan perheen pojan päätä... sekoituksena on natsismia ja sen vahingollisuutta.

Toimittaja Mikael Blomkvist tuomitaan vankeuteen kunnianloukkauksesta, värvätään tutkimaan ikivanhaa katoamista, joka raottaa esirippua yhä hirveämpiin kauheuksiin. Kielellisesti keitos ei ole tujua, vaan itse kertomus kuljettaa kivikkoistenkin kohtien ylitse.

Alkuun mietin, että jos Jani Saxell kirjoittaisi dekkarin, siitä tulisi tällainen. Mikael Blomkvist on vasemmistohenkinen antikapitalisti, joka kritisoi kärkkäästi nykymenoa. Sitten yhteiskunnallisuus häipyy taustalle, tai pikemminkin kerrostuu laajemmalle taustalle tiedostamattomiin. Mukana se on johdonmukaisesti koko kirjan.

Ehkei tässä ole kyseessä mikään mullistava tapaus kirjallisuudenhistoriassa, mutta kelpo viihteenä ensiluokkaista materiaalia. Elokuva on nyt pakko nähdä.

Agatha Christie: Kurpitsajuhla

Agatha Christie: Kurpitsajuhla. WSOY, 1995. 227 s.

Agatha Christien Kurpitsajuhla ei sinänsä ole mikään mainitsemisen arvoinen dekkari. Se edustaa tekijänsä tusinatuotantoa. Viaton palapeli täydentyy, mutta ei koskaan saavuta jännityksen tihentymää, joka saisi sydämen hakkaamaan ja lukemaan vimmaisesti.

Hauska kuriositeetti kirjassa on Agatha Christien alter egoksi tulkittava dekkarikirjailijatar, jonka kirjoissa sanotaan esiintyvän suomalaisen salapoliisin. Tässä teoksessa taas vyyhteä purkaa belgialainen maahanmuuttaja Hercule Poirot.

Kaikki alkaa lapsenmurhasta kotipippaloissa, seutukunnan menneisyys valottuu vähitellen ja tapahtumat asettuvat uomiinsa. Poirot päättelee syyllisen, joka on lähempänä kuin lukija arvaakaan.

Henkilöhahmot eivät ole uskottavia. Ne ovat suttuisia tuhruja, jotka liihottavat liikaa mielikuvitusmaailmassa vailla riittävää kosketuspintaa arkitodellisuuteen. Toki vaikutelmia on imetty omasta ajastaan - liioitellusti.

Dekkari soveltunee pienemmillekin lukutoukille. Se kalpenee esimerkiksi ruotsalaisten rikoskirjailijoiden raakuuksille kuin yö päivälle. Keveää kamaa pyhäpäivään.

Ottavio Cappellani: Vem är Lou Sciortino?

Ottavio Cappellani: Vem är Lou Sciortino? Forum 2006. 235 s.

Ottavio Cappellanin esikoista on kansainvälisesti kehuttu, joten eihän kirjaa voinut jättää väliin. Kirjaa on sanottu gangsteriromaaniksi, joka kuvaa Sisilian tätä päivää elokuvamaisesti.
Kestääkin hetken totutella Cappellanin minimalistiseen, välähdysmäiseen tyyliin, joka herättää joka lauseessa enemmän kysymyksiä kuin vastaa niihin.
Vaikka loppua kohden henkilöhahmot kasvavatkin, jäävät ne useimmiten pintapuolisiksi murhattaviksi objekteiksi.
Jossain vaiheessa alkaa melkein tympäisemään, kun luvut ovat lyhyitä, itseään toistavia murhaotoksia, mutta kyllä kirjan silti lukaisee ihan mielellään loppuun asti.

Edgar Allan Poe: Samlade noveller – volym 1

Edgar Allan Poe: Samlade noveller – volym 1. h:ström 2005. 334 s.

Tarkoituksenani oli lukea analyyttisesti havainnoiden miten Edgar Allan Poe tempaa novelleissaan lukijan mukaansa. Eihän siitä mitään tullut. Aina havahtui vasta lopusta.
Tähän kirjaan on kasattu Poen parhaimmat novellit, jotka on ruotsinnettu uudelleen.
Poe päästää älyllisyytensä valloilleen parissa dekkarissa ja aarrejahdissa. Kalastajan hurja kokemus Lofooteilla pursuaa tihkuvasta jännityksestä ja loistavasta maisemankuvauksesta. Matkustajan merimatka Yhdysvaltain itärannikolla saa kohtalokkaan päätöksen ja yllättävän loppukäänteen.
Mukana on myös loppukirjoituksena Jules Vernen alun perin vuonna 1864 julkaistu kirjoitus Poesta, joka jo pelkästään sinänsä on lukemisen arvoinen.