Donna Leon: Unelmien tyttö

Donna Leon: Unelmien tyttö. Komisario Guido Brunettin tutkimuksia. Otava, 2011. 286 s.

Unelmien tyttö ei ole aivan tyypillinen dekkari. Siinä ollaan sivuraiteella ensimmäiset satakunta sivua ennen kuin päästään varsinaiseen rikokseeen, jonka ympärille kirja lopulta muotoutuu.

Venetsian tunnelmoinnissa Donna Leon onnistuu hyvin. Venetsiaan sijoittuva kirja vierähtää usein tahattomasti romantisoinniksi. Vaikka romantiikkaa kirjasta löytyykin ei se yleensä mene överiksi. Kirjassa kulkee oikeastaan kaksi tutkintaa. Sivututkinta on huijaripappi, päätarina kietoutuu romanitytön kuolemaan.

Jännitystä on, mutta se laimenee eikä kirja pysy kasassa. Se ikään kuin hajoaa pirstaleiksi lopuksi.

Agatha Christie: They came to Baghdad

Agatha Christie: They came to Baghdad. HarperCollins, 2011. 256 s.

Ajoittaisista hyvistä hetkistä huolimatta Agatha Christien They came to Baghdad on pettymys. Siinä tuntuu olevan turhaa höttöä itse perustarinan ympärillä, eikä perustarinakaan kovin uskottava ole.

Alku on suttuinen eikä homma toimi muutamia kohtauksia lukuunottamatta. Loppu on hivenen yllättävä - epäuskottavasti.

Ken kaipaa aikamatkaa brittihallinnon aikaiseen Irakiin, sen tässä saa. Ei paljon muuta.

Agatha Christie: Neljä suurta

Agatha Christie: Neljä suurta. WSOY, 1978. 223 s.

Neljä suurta on kuin tilkkutäkki, joka yhdistää seitein monta rikostarinaa. Hämmentäviä yhteneväisyyksiä on myös havaittavissa toisen maailman sodan jälkeisiin agenttielokuvien juonenkaariin (etenkin James Bond). Kirja on kuitenkin sotaa edeltävältä ajalta. Googlaus kertoo tarinoiden julkaistun alun perin 1924 lehdessä sarjana ja vasta myöhemmin niistä muokatun romaanin.

Hercule Poirot on tässäkin kirjassa vauhdissa. Itse asiassa kenties vauhdikkaimmillaan, koska Neljä suurta ovat kansainvälisiä suurroistoja, joiden tavoitteena on valloittaa maailma. Heidän esteenä on kuitenkin Poirot, joka yritetään erilaisin konstein raivata tieltä.

Kirja on vauhdikas seikkailu, joka analysoi myös kriittisesti aikaansa ja yhteiskuntakritiikkiäkin löytyy. Välillä menee överiksi ja melkein parodiaksi. Lukija ei voi olla tirskumatta Poirotin oivalluksille.

Neljä suurta kuitenkin saadaan kiikkiin ja heidän konnuutensa kuriin. Värikäs ja hengästyttävä romaani, joka on poikkeava piristys Agatha Christien laajassa tuotannossa.

Taavi Soininvaara: Rikollisen kaunis

Taavi Soininvaara: Rikollisen kaunis. Tammi, 2009. 282 s.

Taavi Soininvaara tykittää kovaa novellikokoelmassa Rikollisen kaunis. Osan rikosnovelleista muistan lukeneeni aiemmin muissa julkaisuissa. Useimmat tarinoista olisi kantanut kokonaisiksi itsenäisiksi kirjoiksi asti. Ne koukuttivat kunnolla.

Soininvaara käsittelee muun muassa terrorismia, ihmiskauppaa ja laitonta siirtolaisuutta, hän porautuu historian hämäriin Kekkoslovakiaan ja kutoo sieltä käsin kelvollisen sankaritarinan.

Mainiota, mainiota. Ihan kaikki eivät yllä sentään ylimpään kastiin, mutta hykerryttävän mukaansa tempaava opus.

Carter Dickson: Juudaksen ikkuna

Carter Dickson: Juudaksen ikkuna. WSOY 1988. 339 s.

Perinteisen salapoliisiromaanin ystäville Carter Dicksonin Juudaksen ikkuna on makoisaa luettavaa. Siinä kliseisesti todettuna kiertyy brittiläisyyteen Dostojevskiltä vohkittu asetelma melkein kafkamaisella lähtötilanteella. Rikos ja rangaistus on sovitettu jännästä vinkkelistä, mutta sen huomaa vasta aivan loppumetreillä.

Rakenteeltaan dekkari on oikeussalidraama, jossa kuunnellaan asianajajien ja syyttäjien mittelöä. Kommentoivaa keskustelua leikkaavat todistajien lausunnot, lopussa muun muassa pikakirjoittajien ja tuomarin toteamukset.

Carter Dickson kuorruttaa kertomusta, on kuin avautuvan esiripun takaa loistaisi koko ajan kirkkaammin uusi maailma. Jännitys kasautuu kihelmöiväksi, lukija arvailee murhaajaa, mutta väärin. Carter Dickson johdattelee tahallaan harhaan - kunnes yllättää melkein lopussa ja luhistaa nokkelan lukijan loogisella päättelyllä. Tärkeitä tietoja pimitetään ja ne ryöpytetään niskaan kerralla. Poliisin esitutkinta osoittautuu epäonnistuneeksi.

Dekkaristin urasta unelmoivalle Juudaksen ikkuna on mainio oppikirja. Perinkummalliseen murhaan saadaan selvyys ja varoitus juonipaljastus, syytetty säästyy hirttämiseltä. Syyllinen löytyy lähipiiristä ja riutuvan rakkauden ja rahanahneuden cocktaili motiiviksi.

Helene Tursten: Lasipaholainen

Helene Tursten: Lasipaholainen. Schildts 2006. 319 s.

Kuohuttava ja kuvottava. Siinä päällimmäiset tunteet Helene Turstenin dekkarista. Silti tästä vaikeasta ja uhkarohkeasta aiheesta pitää kirjoittaa. Esimerkiksi göteborgilaisen Asko Sahlbergin syksyn uutuus Siunaus tulee olemaan varmasti karvas pala kriitikoille ja lukijoille sulateltavaksi. Eri asia on miten suuri yleisö siihen suhtautuu, ja etenkin media.
Helene Turstenin kirjassa göteborgilainen rikosylikonstaapeli Irene Huss sukeltaa vaivihkaa syvälle ihmisyyden pimeimpään. Harmittomalta murhalta vaikuttava tapaus paisuu kolmoismurhaksi, joka sysää lukijan alun myötätunnon raivoksi uhreja kohtaan. Paljastamatta liikaa juonta ja loppua, täytyy todeta kyseessä olevan pedofiilitarina, jolla on synkkä loppu, ja joka leviää Iso-Britanniaan vaatien turhia kuolemia.
Ruotsinsuomalaisesti kiintoisaa on havaita sivuhahmona ruotsinsuomalainen poliisi, ja tietysti mukana on myös sivujuonteessa kunnon ruotsinsuomalainen konna. Päätarinan rypäs kietoutuu pappisperheen ympärille, jolla on synkkä ja traaginen salaisuus sisällään. Petojen päiden leikkaus vie lopulta myös mennessään näiden uhrin. Vastenmielinen, mutta taitavasti tehty teos.

Anders Norborg: I fyrverkeriernas tid

Anders Norborg: I fyrverkeriernas tid. Leopard 2007. 524 s.

Anders Norborgin romaani I fyrverkeriernas tid ilmestyi alunperin reaaliaikaisena blogina. Ehkä sen vuoksi siitä puuttuu selkeä juoni ja teos hapuilee melkoisesti. Siitä lähtee kehittymään lukuisia torsoja, jotka eivät johda mihinkään. Toimittamattomuus iskee silmään. Liki puolet pois ja romaani olisi ollut kamppailemassa kärkikahinoissa Augustista.
Parin sadan sivun jälkeen alkaa lukeminen tympäisemään. Romaani ei tunnu etenevän mihinkään. Sata sivua eteenpäin ja alkaa hirmuinen kaasutus. Pohdiskeleva ote muuttuu räjähtäväksi toiminnaksi. Hallituskanslian bloggaavan virkamiehen tylsä elämä saa äksöniä. Mutta samalla saa touhu yhä epäuskottavampia piirteitä ja maailmalla ravataan yhtenään.
Norborg käyttää kiehtovaa kieltä ja keksii koko joukon kumman osuvia kiertoilmauksia. Valitettavasti synonyymit jäävät kouralliseen, joita hän toistaa kiusallisen puuduttavasti.
I fyrverkeriernas tid ei kehity silti täysimittaiseksi thrilleriksi jota lukija odottaa, vaikka edellytyksiä olisi vaan se kompuroi kömpelöön loppuun.
Henkilöhahmot eivät myöskään ole uskottavia. Jotkut niistä jäävät turhankin etäisiksi ja sumuisiksi. Esimerkiksi vaimo on tällainen. Päähenkilön ajattelumaailma vastaa vasemmistoälymystöä. Taustaltaan ja elintavoiltaan hän on yläluokkaa. Ehkä romaanin loppuosan voisi tulkita päähenkilön mielenterveyden järkkymisellä, teos kun saa vauhtiin päästessään paranoidisia piirteitä.
Kaikesta huolimatta tätä kirjaa kannattaa lueskella. Sen parissa vierähtää kyllä ilta jos toinenkin. On sitä kirjoitettu huonompiakin.