Hauru Hanna: Viimeinen vuosi

 Sattumalta käsiini aikoinaan osuneesta Utopiasta lähtien Hauru on kuulunut niihin kirjailijoihin, joiden kirjat olen lukenut aina heti, kun ne ovat ulottuvillani. Haurun teksti on viimeisteltyä ja ilmaisu niukkaa. Romaanit ovat pienoisromaaneita. Novellikokoelmia Hauru on julkaisuut kaksi. Aiheet ovat rankkoja eikä tunnetta kirjoissa paljon vilahtele. En osaa sanoa, miksi nämä houkuttavat minut lukemaan. Ehkä koen Haurun kuvauksesta löytäväni enemmän totta kuin maalailevasta tekstistä. Tai sitten kyseessä on kieli; osuva, kekseliäs ja täynnä hienoja kuvia.

Viimeinen vuosi kertoo pohjoisessa viime vuosituhannen puolivälissä yksinasuvasta kirjailijasta, joka saa kerätä kaiken rohkeutensa lähteäkseen kauppa- tai postiasioille. Vaikka miehellä on jo tunnustettu kirjailijan asema ja uraa takana, ei sen mukanaan tuoma julkisuus ole yhtään helpompaa kestää. Viinaryyppyjen avulla kaikki kanssakäyminen ja yksinäinen olokin helpottuu välillä, joskin krapulainen ankeus syventää kaipuuta. Kirjailijalla on ikävä naista, erityisesti Liisaa, jonka kanssa on elämää aloiteltu. Nainen häipyi kuitenkin kaupunkiin sihteeriopistoon ja jäi sille tielleen. Merkitys miehen elämälle tulee kirjoittamisesta, mutta rahaa se ei tuo tarpeeksi köyhyyden karkoittamiseen, vaan ruokaa on välillä kerjättävä ja pantattava kirjoituskone. Väistämättä lukija hakee päähenkilölle esikuvaa Haanpäästä, vaikka kirjailija hänet nimeääkin Ilmari Rustailijaksi (!).

Yhtään pidempää katkelmaa en tähän voi kirjailijalta lainata, mutta oivallisia ilmaisuja kyllä, sillä Haurun kieli on tässäkin kirjassa omaa luokkaansa:

 kantavat juorujaan kuin vettä kaivosta. s.19..liian pitkälle vaeltanut uni särkee päätä s.31 Tuuli sipaisee selkääni kuin hameenhelma hiipii naisen nilkoissa. s.60, haikeuden haamu s. 67, Kiinnitän verhot pyykkipojalla toisiinsa niin, ettei silmälle jää pientäkään rakoa. Huomenna en ole kenellekään kotona. s.38,

Tuoksut tulevat melkein lukijan iholle:

äidin vanhoilta käsiltä tuoksuva salva s.45 Siellä tuoksuu ulos unohtuneen koiran turkki. s.47 Kuuraan itseni naisen hipaisulta toksuvalla saippualla, koska suopavesi saa minut haisemaan räsymatolta. s.153

Ajankulunkin Hauru osaa kuvata omalla tavallaan:

yön painaessa maailmaa unien alle s.17 Iltapäivä kuikuilee jo omaa vuoroansa..s.79..päivä oli jo asettunut illan alle odottamaan huomista. s.140

Niinkuin aiemmistakin, pidin tästäkin Haurun kirjasta kovasti. Vaikka jokainen kirja poikkeaa toisista, näyttää kirjilija osaamisensa kerta toisensa jälkeen.

Hanna Hauru: Viimeinen vuosi. Like, 2021. 175 sivua. Kansi:Tuomo Parikka

Rautiainen Petra: Tuhkaan piirretty maa

Hyvin kirjoitettu ja jännittävä esikoiskirja toimittajalta,  Taoahtumat liikkuvat kahdessa aikatasossa: Inarissa 1944 saksalaisten johtamalla vankileirillä niin vankien kuin vartijoiden kokemana ja 1947-1950 Enontekiöllä, jonne toimittaja Inkeri Lindqvist saapuu ottamaan selvää sodan aikana kadonneen miehensä Kaarlon kohtalosta. Yhdistävänä henkilönä kadonneen Kaarlon lisäksi on Olavi Heiskanen, joka on ollut vartijana vankileirillä ja jää asumaan Pieran Inkerille myymään taloon vuokralaisena. Vuoden 1944 tapahtumat kerrotaan Väinö Remeksen päiväkirjan kautta, Enontekiön tapahtumilla on ulkopuolinen kertoja.

Yleensä merkkailen kirjoista sävähdyttäviä lauseita ja oivalluksia, joita näihin bloggauksiin jäljennän muistettavaksi ja jaettaviksi. Tästä kirjasta sellaisia ei ole ainuttakaan, kuten ei ollut myöskään Tommi Kinnusen Lapin vauellusromaanista Ei kertonut katuvansa. Johtuuko se kirjasta vai minusta? Onko edes tarpeen poimia aiheyhteydestään irrotettuja viisauksia? Se on kuitenkin ollut minun tapani lukea. Luen löytääkseni jotain, jota en tiennyt etsineeni. Nuo lauseet ovat minulle lahjoja, joita hyvä kertoja tarjoaa uskottavina totuuksina, mikäli tarinakin on koossa ja kertomisen arvoinen. Tässä kirjassa on tärkeää sanottavaa sodan mielettömyydestä, ihmisten ja kohtaloiden epävarmuudesta  ja kirjoittaja osaa kertoa sen niin hyvin, että lukemista on vaikea jättää kesken. Kuitenkin minusta tuntuu kuin olisin jäänyt jotain vaille. Kulutin  aikaa, mutta kirja ei koskettanut oikealla tavalla. Vaan ehkäpä on niin, että minua pitää nykyisin raapia, ennen kuin löydän kirjasta tarttumakohdan. Ehkä olenkin muuttunut lukijana.

Tuhkaan piirretyn maan kokijat sota ja menetykset muokkaavat surumielisiksi ymmärtäjiksi, jotka oppivat myös pitämään salaisuuksia sisällään. Kirjassa on vahvana läsnä Lapin luonto ja uskomukset, kuolemaa enteilevät linnut ym. Jopa saamen kieltä on joissakin repliikeissä. Kirjoittaja tuntee asiansa, hallitsee juonen käänteet ja kirja pitää vahvasti otteessaan. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja.

Petra Rautiainen : Tuhkaan piirretty maa. Otava 2020. - Kannen suunnittelu Tuomo Parikka. - 298 sivua

Kinnunen Tommi: Ei kertonut katuvansa

Irene, Siiri, Katri, Aili ja Veera lähtevät 1945 norjalaiselta vankileiriltä kotimatkalle. He kävelevät kuutisensataa kilometriä läpi poltetun Lapin. Hiukset on keritty sängelle, kotimaan tilanteesta tai kotipaikan vastaanotosta ei ole tietoa. Mukaan on annettu huovat, ruokaa ei juuri ole. Suomesta lähtöön saksalaisten mukana on jokaisella naisella omat syynsä. Kotipaikatkin vaihtelevat.

Irene pohtii Kaarloa, jonka olettaa palanneen sodasta. Hän miettii, kuinka selittäisi tälle lähtönsä ja paluunsa. Sairaanhoitaja Aili on joukon vanhin ja hädintuskin jaksaa mukana. Katri on uskovaisesta kodista ja antanut paremmin maksetun työn houkuttaa itsensä. Veera on avoimesti usean miehen nainen, joka on pystynyt maksamaan 5-vuotiaan poikansa ylläpidosta kotipitäjänsä perheenäidille, joka on lapsi mukanaan lähtenyt evakkoon.

Kinnunen on kuvannut koskettavasti matkantekoa, hiertyneitä jalkoja, uupuneita lihaksia, nälkää, tylyjä ja ystävällisiä tienvarsien asukkaita ja poltettua, ruhjottua Lappia. Lohduton tunnelma tiivistyy koko ajan. Samalla kasvaa ihmetys siitä, miksi naiset pyrkivät takaisin kotiinsa, jossa heitä odottaa tuomio ja häpeä. Tämä on kai kirjailijan tarkoituskin.

Kirjaa on kovasti hehkutettu, vaikkei  Kinnunen napannutkaan tällä teoksellaan Finlandia-palkintoa. Parempaa on mies mielestäni aikaisemmin kirjoittanut, vaikka ihan mielelläni tätä kuuntelin ja luin. Äänitettä en saanut kuunneltua kuin puoleen väliin ja vasta kuukauden tauon jälkeen sain kirjan käsiini. Kun nyt sitten vertailen kuuntelu- ja lukukokemusta, kallistun ehdottomasti jälkimmäisen kannalle. Kuunnellessani minulta menee paljon ohi, ehkä samaan aikaan tehtyjen kotitöiden vuoksi. 

Tommi Kinnunen Ei kertonut katuvansa. WSOY 2020, 349 sivua. Äänikirjan lukija Krista Kosonen. Kesto 9 h 20 min. 1 mp3-levy. Äänitys Silencio Oy  

Kokkonen Terhi: Rajamaa

 

Karolle oli itsestäänselvää, että jokainen hyvinhuollettu lihas jaksaisi vielä pitkään toteuttaa virkeäksi pumpatun mielen vaatimuksia ja jokainen aivosolu vastustaa öisin kutsuvia houreita. Hän kiitti mielessään epäoikeudenmukaista maailmankaikkeutta siitä, että he olivat juuri siinä. Loma oli onnistunut riidoista huolimatta hyvin. Oikeastaan sillä kuinka paljon he toisiaan rakastivat ei ollut väliä. He olivat tulleet ihmisiksi, jotka saattoivat viettää keskellä kevättä kaksi viikkoa erämaiden parhaiten siivotuissa hotelleissa, he olivat saavuttaneet elämässään pisteen, jossa yksikään tunturi ei ollut heille liian korkea ylittää tai arvo liian pyhä alittaa. Mutta äkkiä mikään ei ollut Karon käsissä. Sininen lava-auto ilmestyi kuin tyhjästä. ss.52-53

Auto-onnettomuus suistaa hyvintoimeentulevan ja itsevarman Karon elämän ennakoitavalta uraltaan ja paljastaa avioliitosta asioita, joita Karo ei ole suostunut aiemmin näkemään. Pariskunta jää odottamaan auton korjaamista ja viipyy talvisessa lomakylässä. Kylän asukkaiden ja sinne muutaneiden elämä ja ongelmat kietoutuvat Karon elämänvalheen paljastumiseen.

Jäänsiniset silmät paloivat kuin soihtu näyttäen tietä tuntemattomaan, ja vasta viidensadan hyvin hymyillyn kilometrin jälkeen, kun tiet olivat muuttuneet kapeiksi ja mutkitteleviksi, kun vähäpätöisestä risteyksestä oli käännytty  vasemmalle, kun taakse olivat jääneet homeinen kyläkauppa ja posti, josta myöhemmin tulisi turisti-info, ja vasemmalle puolelle ilmestynyt kuusten varjoihin hukkuva synkkä tummanpunainen talo kulunein ikkunapielin, alkoi se sammua. ss.147-148

 Sinikka on lähtenyt tätinsä Jaanan mukana tämän rakastajaltaan perimään mökkiin etsimään uutta alkua ja hankkii molemmille elannon vastaanottovirkailijana turisti-infossa. Hän ei ole ollut mukana Jaana -tädin intoilussa pienten paikkojen ystävällisyydestä ja paikallisesta solidaarisuudesta.

Martti, kuolleen vaimonsa synnyinseudulle muuttanut lääkäri tuntuu irralliselta henkilöltä. Hän paikkailee turistien vammoja ja mm. oikaisee Karon nenän suoraksi. Työn ohessa hän toimii rattopoikana Lahjalle, turistikeskuksen pomolle. Hänen elämänsä merkitys on kadonnut vaimon myötä ja työn tehtävä on pitää ajatukset pois elämän tyhjyydestä.

"Mitä muuta voi odottaa ihmiseltä, joka katsoo aina pois. Ei uskalla olla kenenkään puolella eikä ketään vastaan."

Eveliina tiesi satuttavansa. Hän tiesi Martin tajuavan mitä lause tarkoitti. Samaa Martille sanottiin lääkärikeskuksen taukohuoneessa viikkoina, joina kiusaamistapausta selvitettiin. Silloinkin Martti pakeni. s.160

Vaikka ajatus hyvintoimeentulevien ihmisten ongelmien vatvomisesta lähes kahdensadan sivun verran tuntui melkein vastenmieliseltä, tartuin kirjaan arvostelujen perusteella ja innostuin kirjasta sitä mukaa kuin lukeminen eteni. Eihän tässä olekaan kysymys mistään päälleliimatusta elämän tyhjyyden valituksesta, vaan hiukset pystyyn nostattavasta kamppailusta, jossa ei tiedä, mikä on totta, mikä valhetta.

Oli kuitenkin hyvä, etten tiennyt tarttuneeni trilleriin, kuten Helsingin kirjamessujen haastattelu paljasti. Silloin olisin ehkä jättänyt kirjan kesken. Vaikka jännitys kasvaa sivu sivulta, on kirjan ihmissuhteissa ja juonen kuljetuksessa paljon muutakin, paljon enemmän syvyyttä. Samassa haastattelussa kirjoittaja paljasti tarkoituksella kuvanneensa päähenkilönsä epämiellyttäviksi. Se kaiketi minua haittasi; olen aina halunnut samaistua päähenkilöihin edes vähän. Näiden henkilöiden kohdalla samaistumisyritykset tyrehtyivät alkuunsa. Ihan hyvä oli lukea tällainen kirja.

Vuonna 1974 syntynyt Terhi Kokkonen on kirjoittanut erinomaisen esikoisromaanin. Taustana on ura laulajana, muusikkona ja pop-lyyrikkona ja opinnot elokuvaleikkauksesta ja käsikirjoittamisesta.

Terhi Kokkonen : Rajamaa. - Otava 2020. 191 sivua. Kannen suunnittelu Joel Melasniemi Pekka Lehtosen valokuvan pohjalta.

Karila Juhani: Pienen hauen pyydystys

Juhani Karila
Pienen hauen pyydystys
Siltala 2019
280 sivua

Tässä on kirja, jota voin varauksettoman innostuneesti suositella monelle. Pidin kirjasta vallan mahdottomasti ja hämmästelen, miten tällainen helmi esikoiskirjaksi on jäänyt monen muun kirjan varjoon. Olen kiitollinen Suvi Aholalle, joka Helsingin Sanomien lyhyissä kirjavihjeissä tätä suositteli. En kai olisi muuten kirjaan tarttunutkaan.

Sillä eipähän nimi juuri lukemaan houkuta. En ole kalanaisia, kuten kirjan päähenkilö Elina tuntuu olevan. Nimi kertoo kuitenkin kaiken: juuri siitä on kysymys, suolammessa piilevän hauen pyytämisestä. Siihen Elina Ylijaako keskittyy heti kotitaloonsa Lappiin etelästä palattuaan. Hommalla on kiire, sillä hauki on saatava pyydettyä ennen kesäkuun 18. päivää - joka vuosi.

-Hauki on lammessa joka kevät. Se näyttää joka kerta samalta. Kauko kertoo saaneensa sen kymmenenä kesänä peräjlkeen. Hänen isänsä kahtenakymmenenä. Välissä oli yksi vuosi, kun ei muistettu pyytää. Silloin tuli huono sato. Paikka on otollinen. Me tehdään taika siellä. s.88

Elina tekee taian Jousian kanssa. Tämä on ainoa ihminen, joka ymmärtää Elinaa jo kouluaikana. Huolimatta kiintymyksestä ja jatkuvasta yhdessäolosta, haluaa Jousia päästä seikkailemaan, kokeilemaan muutakin elämää. Jousia keskittyy taideopintoihin ja huumeisiin, Elina opiskelee metsäoppilaitoksessa.

- Minua pelottaa, Elina sanoi.
Muistakko mitä sinä sanoit mulle silloin ekalla kerralla, Jousia kysyi.
-En.
Sinä sanoit että maailma ei saa voittaa.
-MItä sitte.
Niin ei anneta sen voittaa.
Jousia sanoi, että he voisivat etsiä rannasta kiven ja siirtää siihen rakkautensa ikään kuin säilöön. Elinan mielestä idea oli lapsellinen. Jousia sanoi, että rituaaleissa oli voimaa, jos he niin päättäisivät. s.131

Lisää paineita tapahtumakesän hauen pyytämiseen tuo Janatuinen, etelän poliisi, joka jahtaa Elinaa rikoksesta epäiltynä.

Tähän kuvioon tuovat lisäväriä kyläläiset, elävät ja kuolleet, joista joillakin on noidan kykyjä ja toiset vaan hyväksyvät yliluonnollisten voimien läsnäolon ja vaikutuksen elämään. Elinan äiti on ollut noita ja naapuri Asko on ilmiselvästi kadehtinut tämän kykyjä. Vielä enemmän väriä tuovat peijoonit, parat, näkit ja metelit, kukkuluuraajat, sinipiiat, hyyhäröiset, hattarat ja hittolaiset, jotka elävät kylässä yhtä voimissaan kuin haudastaan kaivetut kyläläiset, kuten Moukku-Olli, joka risut harteillaan kävelee kaksimetrisenä hauen pyytämisessä auttamaan. Näihin olentoihin on etelästä tulleen tyttöpoliisinkin totuttava, sillä heti kärjeen peijooni istahtaa hänen autonsa takapenkille, eikä häivy, vaikka lahjotaan jääraapalla.

Tämä kirja tarjoaa mielestäni suomalaisen vastineen Tolkienin Sormusten herralle. En ole varsinainen fantasian lukija, mutta tällainen todellisuudesta lähtevä fantasia kiehtoo kyllä, varsinkin kun taikamaailmaa kansoittavat Suomen kansanperinteen olennot. Ehkäpä tämä on maagista realismia suomalaisittain.
Kirjan kieli on sujuvaa yleiskieltä - paitsi joskus repliikeissä, jotka istuvat nasevina kuvauksen väliin. Kerrontaa piristää lukuisten haltijaolentojen läsnäolo ja mukavat nimitykset ja määreet, joita kyläläiset ovat kannettavakseen saaneet, kuten köpi, Paska-Simo, Pöllö.

 Rivien välistä pilkistää huumoria yllättävissäkin kohdissa, kuten näkin kohdatessa kuolleista herätetyn Moukku-Ollin, joka kantaa risuja harteillaan.

-- Yliniemen Olli, se sanoi. - Nyt täytyy sanoa, että aika ei ole kohdellut sinua lempeästi. s.240

Lukekaa tämä kirja! Ihastukaa tai ihmetelkää! Palkitseva lukukokemus - ainakin minulle.

Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu

Päivi Alasalmi
Joenjoen laulu
Gummerus 2013
305 sivua (+ 1 sivu lähdeluetteloa)

Tällainen upea kirja on mennyt minulta huomaamatta ohi! Tällaiset osaavat ja koukuttavat kirjailijan työt ovat jääneet minulta lukematta! Onneksi tähän asiaan tuli parannus livelukupiirin kautta. Varmasti luen muitakin jo vuonna 1988 kirjailijan uran aloittaneen osaajan teoksia jatkossa. Onhan vuonna 1966 syntynyt  kirjailija jo moneen kertaan tunnustettu mm. Finlandia-ehdokkuudella ja ansioitunut laajalla tuotannolla, johon kuuluu romaaneja, käsikirjoituksia ja lastenkirjoja

Joenjoen laulu on ensimmäinen osa Inariin sijoittuvasta trilogiasta. Se sisältää kolme pitkää kertomusta eri aikakausilta samalta paikalta. Erityisesti pidin ensimmäisestä, 1500 luvulle sijoittuvasta ja nykyaikaan ajoittuvasta kertomuksesta. Siinä välillä paneudutaan Lars Levi Laestadiuksen elämään. Tuokin kertomus puoltaa paikkaansa  kokonaisuudessa, sillä Laestadius toimi saamelaisten keskuudessa kansankieltä puhuvana pappina, joka yritti kitkeä kansasta viinanhimoa ja pakanauskoa.

Ensimmäinen kertomus on rakkaustarina, jossa saamelaisten uskomukset ja jumalat ovat voimakkaasti läsnä. Nuori saamelaistyttö, kylän päällikön tytär löytää haavoittuneen Pirkkalaisen, hoitaa tämän terveeksi, rakastuu ja tulee naiseksi ja raskaaksi. Tytön on valittava kylänsä ja kotinsa ja rakkautensa välillä.

Viimeinen kertomus Kertoo Sami Sakari Uddaksesta, työttömästä taparikollisesta, joka jättää etelän ahdistelijat ja lainvartijat ja palaa kotiseudulleen tuon samaisen Joenjoen puhtaitten vesien äärelle. Erityisesti tässä kertomuksessa Lapin luonto ja sen vaikutus ihmiseen kuvataan upeasti. Palautuupa päihteiden käyttäjä lähes kohtuukäyttäjäksi, selättää pelkonsa ja löytää rakkauden aiempien pettymysten tilalle.

Tämä kirja kannattaa ehdottomasti lukea ja tämän perusteella muutkin Alasalmen kirjat ansaitsevat lukemisen.

Ehkä elämä oli tässä ja nyt, eikä joskus jossain muualla. Ehkä voisin alkaa luottaa siihen, että huominenkin tulee. Tosin en enää tiennyt, oliko päivä tämä vai jo seuraava, sillä menetin mökissä ajantajuni. Ulkona oli koko ajan hämärää, mitä nyt päivällä näkyi huikeansinistä maata silmänkantamattomiin. Eikä missään näkynyt mitään ihmisen tekemää. Yöllä lumi ja tähdet valaisivat, eikä ulkona ollut niin mustaa kuin marraskuussa Etelä-Suomessa. Siellä musta nieli ihmisen. Ainakin minut se oli niellyt. ss.260-261.