Emma Hamberg: Je m'appelle Agneta

 

Mitä vanhemmiksi tulemme ja mitä enemmän kokemusta saamme, sitä nopeammin aika kuluu. Sen sijaan lapsille kaikki on uutta, ja siksi kesä tuntuu ikuisuudelta ja päivällinen vanhojen sukulaisten kanssa kokonaiselta ihmisiältä.

Agneta on huomannut elämänsä kuluvan toisin kuin hän toivoisi. Hän on hoitanut työnsä, kodin ja lapset, jotka aikuistuttuaan ottavat yhteyttä vain rahapyynnöin. Aviomies Magnus keskittyy omiin harrastuksiinsa lintubongailuun ja uintiin. Hän toivoisi Agnetan lähtevän mukaan, mutta Agneta syö mielummin juustoja viinin kanssa - ja tylsistyy kotona. Sitten hän näkee google-kääntäjän avulla tehdyn pienen ja kömpelön ilmoituksen sanomalehdessä ja päättää lähteä Provenceen hoitamaan 'isoa poikaa', koska ilmoituksessa au pairilta vaaditaan ruotsinkielentaitoa. Hän menee junalla ja katuu lähtöään jo Hampurissa, jossa hukkaa puhelimensa. Matka kuitenkin jatkuu.

Lentäminen on liian nopeaa, en pysy perässä. Sieluni jää vielä moneksi päiväksi lähtöpaikkaan, ja ruumis on ihan yksin uudessa paikassa. Kun sielu viimein on ehtinyt perille asti, ruumiin on lähdettävä paluumatkalle ja odotettava yksin kotona, kunnes sielu palaa.

Perillä odottaakin luostarissa asuva muistisairas Einar, jonka kumppani Armand on kuollut. Ilmoituksen oli laatinut naapurissa baaria pitävä Fabien yhdessä tien toisella puolella miestään hoitavan Bonnibellen kanssa, koska Einar tarvisee apua ja on ruvennut puhumaan pääasiassa ruotsia. Einarilla on poika, jonka hän on nähnyt vain lapsena, Hän tuntee huonoa omaatuntoa siitä, ettei ole ollut pojan elämässä ja odottaa poikaansa Fabienin baarissa joka perjantai klo 17 tietämättä, onko poika saanut asiasta viestin tai haluaako tämä tulla isää tapaamaan.

Entä jos ei ole ikinä pyyhkinyt  lapsensa pyllyä eikä tiedä mitään hänen unistaan? Eikä edes hänen todellisesta elämästään. Mikä oli lapsesi ensimmäinen lemmikkieläin? Ei aavistustakaan. Olikohan hänellä edes lemmikkejä?

Tämä oli helposti luettava ja riemullinen kirja, jossa oli paljon vakaviakin aiheita. Einarin homous ei ollut hyväksyttyä silloin, kun hän on ollut nuori. Einarin ratkaisu on täysin vastakkainen  Agnetan tähänastiselle elämälle, jossa sovinnaisuus estää häntä elämästä sellaista elämää kuin hän itse haluaisi. Lapsen hylkääminen on niin vahva teema, että sitä vain sivutaan. Tämän kaiken Hamberg kuitenkin pystyy nivomaan hauskasti etenevään kerrontaan liikaa korostamatta. Vakaviakin tapahtumia katsotaan huumorin värittämin silmälasein. Aina olen pitänyt kirjoista, joissa itku ja nauru kulkevat rinnakkain. Tässä ilo kulkee päällimmäisenä, vahvana juonteena. Se teki hyvää kirjalle ja se on tehnyt minullekin hyvää raskaiden aiheiden ja synkkien uutisten välillä. Puhumattakaan sitten kirjan lavasteista, joiksi katson ruokien valmistuksen kuvailun ja Bonnibellen harrastuksen aistikkaiden alusvaatteiden tekijänä. Kirja on niin täynnä makuja ja tuoksuja, että itsekin pääsin pienelle Ranskan reissulle. Onneksi tällaisiakin kirjoja vielä sattuu käteen. 

Jokaisen pitää miettiä tykönään, mikä on normaalia ja tolkullista, eikä tuputtaa omia käsityksiään muille.

Emma Hamberg: Je m'appelle Agneta. - WSOY,2022. Samanniminen ruotsinkielinen alkuteos, 2021. - Suom. Saara Kurkela. - Päällys Kristin Lidström. - 343 sivua

Markku Pääskynen: Niin kaunis on maa

 

Ystäväpariskunta Maria ja Tuomas ovat olleet viettämässä perjantai-iltaa Aliinan ja Onnin luona. Seuraavana aamuna heidän lapsensa kanssa kotona ollut hoitaja soittaa ja kysyy  vanhempien saapumista. Ystävät ovat lähteneet yöllä taksilla kotiin. Onnin mieleen tulee ensin ajatus, että Maria ja Tuomas ovat häipyneet hotelliin hetkeksi, tehneet saman katoamistempun kuin joskus aiemminkin. Kuitenkin hän huolestuu, soittelee sekä samassa kaupungissa asuville Marian vanhemmille että Itä.Suomessa pikkupaikkakunnalla asuville Tuomaan vanhemmille. Hän yrittää soittaa myös Tuomaalle, mutta  puhelin on mykkänä ja niin on Mariankin puhelin. Lauantaina hän saa oudon soiton Tuomaalta: mies hyräilee : ...niin kaunis on maa..ja taustalta kuuluu veden tippumista ja luolamainen kaiku.

Etsiessään ystäviään Onni ja Aliina käyvät läpi elämäänsä heidän kanssaan, matkoja, joilla he ovat yhdessä olleet ja  Kertun syntymää. Maria ja Tuomas viettävät välillä pitkiä aikoja ulkomailla, joskus poistumatta hotellista juuri lainkaan. Heillä on varaa tarjota Aliinalle ja Onnillekin oleskelupaikka pariksi viikoksi  perityn omaisuuden ansiosta. Tuomas on toki ollut työssä, muttei ole tullut toimeen työkaveriden kanssa ja siirtynyt sijoitusalalle.

Ennen kuolemaansa se sanoi isoäidille että nyt on kyllä kasvanut kyy tähän kylään.

Tuomas kertoo lapsena kuulleensa tuon isoisänsä arvion hänestä. Kerronnan myötä Tuomaksen arvaamattomuus, raivonpuuskat ja kohtuuttomat vaatimukset muilta ihmisiltä palaavat niin Onnin kuin Aliinankin mieleen. Tuomas on kertonut lapsuudestaan ja kasvatuksestaan, mutta tuntuu, ettei mikään selitä miehen ylimielisyyttä, jota kirjassa verrataan muinaiseen Rooman keisarin Caligulan despotismiin. Kotikylän motto on mukaillut Janten lakia, eikä Tuomas sinne kaipaakaan:

"Kukaan ei ole parempi kuin toinen ja jos on, olkoon sitä jossain muualla."

Pariskuntien yhteisellä Egyptin matkalla Aliinan ja Maria kiinnostuvat eksymisen kirjasta. Siitä tulee tämänkin romaanin yksi teema, sillä Tuomasta etsiessään Onnikin harhailee eikä välillä tiedä, missä on tai kuka on.

Muutama päivä sitten Aliina oli sanonut ettei eksymisen vastakohta ole löytäminen vaan jotain salattua ja selittämätöntä.

Taitavasti Markku Pääskynen vetää lukijan mukaansa aavistelemaan, pelkäämään ja arvaamaan. Onnin pohdintojen viemänä paljastuu Tuomaan luonteesta asioita, joita ystävät tai kirjan lukija eivät ymmärrä tai ehkä haluakaan ymmärtää. Pahuus tihkuu esiin yksittäisistä muistoista ja tapahtumista. Se pelottaa myös lukijaa melkein ahdistukseen asti, mutta myös pakottaa lukemaan edelleen, etsimään selitystä.

Kustantaja lainaa Helsingin Sanomien tekstiä kirjan takakannessa: "Pääskynen on maamme taitavimpia prosaisteja."  Jälleen joudun häpeäkseni tunnustamaan lukeneeni kaiketi ensimmäisen kirjan, jonka hän on kirjoittanut, vaikka romaani oli tekijänsä yhdestoista. Palkintoehdokkuuksia on ollut useita, Kalevi Jäntin palkinto myönnettiin 2006 teoksesta Vihan päivä. Ei Pääskynen ole juuri lehtien palstoilla hymyillyt, mutta nimi on kuitenkin ollut mielessäni pitkään. Ehkä voin kääntää laiminlyöntini edukseni, sillä tämä kirja kannustaa lukemaan muitakin kirjailijan teoksia.

Markku Pääskynen: Niin kaunis on maa. Tammi 2023. Kansi: Laura Lyytinen, 184 sivua

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä

Olisi hyvä olla välillä tarpeeton. Nyt minä olen: makaan pimeässä kuin sukka, jota kukaan ei pue jalkaansa.

Tämä on Harry-nimisen kirjailijan tavoittelema olotila Sydänhämärä -kirjassa. Kirja kertoo lapsiperheen elämästä silloin, kun se vaatii vanhemmilta paljon. Toinen lapsi on syntymässä, kun toinen lapsi sairastuu diabetekseen ja joutuu sairaalaan, ensin teho-osastolle. Vasta nyt minä luen tuosta elämänvaiheesta, jonka olen itsekin kokenut, vaikka olen viettänyt vanhan sukan tarpeetonta elämää jo vuosia. Vasta nyt minä luen palkitun ja arvostetun kirjailijan Harry Salmenniemen ensimmäisen kirjan, vaikka olen tiennyt hänen nimensä ja taitonsa jo vuosia. Esikoisrunokokoelma ilmestyi vuonna 2008.

Hän vartioi ja rakasti niin, että jalkoihin sattui.

Isänä kirjan päähenkilö joutuu ottamaan vastuuta enemmän kuin uskoo jaksavansa. Hän jää lapsensa seuraksi sairaalaan, koska äiti Maria valmistautuu synnytykseen. Hän valvoo, vaikka haluaisi nukkua. Hän ajattelee selviämistään, perheensä selviämistä, mennyttä ja tulevaa. Hän vertaa itseään ja työtään hoitohenkilökunnan työhön.

Nämä ihmiset tekevät työtä, jota heidän ei tarvitse oikeuttaa mitenkään. Kun he mainitsevat baarissa ammattinsa, kukaan ei kyseenalaista heitä. 

Lapsen sairastuminen ja perhettä koossapitävä huolenpito ja rakkaus muuttavat kirjailijan identiteettiä niin että hän määrittelee itsensä uusin termein, sairaalan luokittelun mukaan.

En ole enää ihminen.

Olen omainen.

Ja kuitenkin , sairaalakokemuksen ja synnytyksen jälkeen päähenkilö toteaa:

Meillä on ollut niin paljon vastoinkäymisiä, että olemme onnellisia ihmisiä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat sairaalaan ja kotiin. Sairaalassa selvitään hetkestä toiseen, rauhoitellaan lasta ja huolehditaan vaimosta, opetellaan pistämään ja mittaamaan lapsen sokeriarvoja. Kotona selvitään päivästä toiseen, huolehditaan lapsista ja laitetaan ruokaa perheelle. Sairaalassa ihmetellään sen järjestystä, riidellään hyökkäävän hoitajan kanssa ja yritetään selvitä eväillä. Kotona syödään linssikeittoa, juodaan kahvia ja haaveillaan lasillisesta viiniä ja kirjoittamisesta. Molemmissa paikoissa yritetään nukkua öitä - usein huonolla menestyksellä. Hämmästyttävän aidosti vanhempien pohjaton väsymys paistaa rivien ja sanojen välistä. Maailma kerrostaloasunnon tai sairaalahuoneen ulkopuolella on kadottanut merkityksensä ja sen ääriviivat piirtyvät vain muistoissa. 

Harry Salmenniemen lyhyet lauseet ja osuvat sanarinnastukset tuovat lapsiperhearjen niin lähelle, että minäkin tunnistan väsymyksen ja hädän, jonka itse koin vuosikymmeniä sitten. Haluaisin melkein lohduttaa kirjan päähenkilöä kertomalla, että tuosta kaikesta selviää kyllä ja tulee vaihe, jolloin voi olla ja elää kuin vanha, unohdettu sukka. Kirjailija muistaa itsekin lapsien kasvavan ja elämän helpottuvan. Huolen ja väsymyksen keskellä sitä on vain niin vaikea nähdä ja uskoa. 

Minulla ei ole kärsimyksestä opittavaa. Minä opin ilosta ja nautinnosta. Opin tasapainosta ja harmoniasta. Kärsimys ei opeta. Se ainoastaan alleviivaa.

Olen tyytyväinen, että sain Sydänhämärän luettavakseni. Kerrankin voin tunnustaa viihtyneeni autofiktion äärellä. Sain kirjasta mukavan tönäisyn ja etsiydyn Salmenniemen muidenkin teosten pariin. 

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä. Siltala, 2024. Kannen valokuvat:Mikko Rikala. - 215 sivua

 

Paul Giordano: Tasmania

 

Ja silti ilmastonmuutoksen vaikutukset olivat silmiinpistävimpiä merissä. Alaskanlahden vedet olivat lämmenneet niin paljon, että myrkyllisten levien kukinta oli poikkeuksellisen runsasta.

Luonto ja sen monimuotoisuuden katoaminen kirjassa voimakkaasti läsnä. Kirjassa kerrotaan lähestyvän katastrofin aavistelusta ja merkeistä, jotka siitä kertovat. Kirjassa ei nimeä selitetä, mutta wikipedia paljastaa Tasmanian Australian osavaltioksi, sen eteläpuolella olevaksi sydämenmuotoiseksi saareksi, jossa luonto kukoistaa. Tapahtumat sijoittuvat nykyisyyteen, mutta päähenkilö, neljissäkymmenissä oleva kirjailija-tutkija Paolo palaa työnsä kautta myös menneisyyteen, atomipommin kehittämiseen ja sen vaikutuksiin Nagasakissa. Paolo elää  henkilökohtaista kriisiä avioliitossaan häntä vanhemman Lorenzan kanssa. Ilmastonmuutos ja oman elämän hallitsemattomuus kulkevat rinnakkain. Samaan aikaan Paolo tapaa vanhoja ystäviään, joiden ongelmissa yrittää auttaa. Pariisissa asuvalla Giuliolla on ongelmia avioeron jälkeen lapsen huoltajuudesta. Katollinen pappi Karol tunnustaa rakastuneensa nuoreen tyttöön.

Saarnassaan Karol puhui hieman arvoituksellisesti valinnoista ja tilaisuuksista, joita epäjatkuvuus toi aina mukanaan. Sillä mitä muutakaan Kristuksen ylösnousemus oli, jollei ihmiskunnan historian syvin epäjatkumo? Tuntui kuin hän olisi puhunut suoraan minulle, mutta sehän juuri on saarnojen juju, ajattelin, tai oikeastaan uskonnon yleisesti:synnyttää vaikutelma, että kyse on aina sinusta.

Paolo tutustuu myös uusiin ihmisiin, joilla on merkitystä sekä työlle että henkilökohtaiselle elämälle.  Professori Novelli on menestyvä tiedemies, joka tutkii pilvien muotoja. Hänen turhamaisuutensa ja itsetietoisuutensa syö tieteellisen työn merkitsevyyttä ja opetustyön mahdollisuuksia. Se asettaa myös Paolon valitsemaan, tukeako miestä vai ei.

En tiedä, oletteko Te lukenut yhden Esquiren artikkelin, Novelli jatkoi, tutkimuksen ilmastoasiantuntijoiden psyykkisestä hyvinvoinnista. Sellaisten kuin meilkäläisten. Käytännössä se ilmenee, että tiedemiesten joukossa me kuuluumme masennukselle ja lukuisille muille mielialahäiriöille altteimpaan kategoriaan.

Nyt, luettuani koko kirjan mietin, että Paolon elämäntapa  oli ristiriidassa ympäristöhuolien pohdinnnan kanssa. Hän lentää jatkuvasti eri puolille maapalloa: Karibian luxushotelliin lomalle, Japaniin työasioissa ja Euroopan sisäisiä lentoja ystävien tapaamisen ja työn merkeissä. Lukiessani en edes huomannut ristiriitaa, enkä myöskään hämmästellyt tutkija-kirjailijan rahojen riittävyyttä. Giordano kuljettaa henkilöitään niin luontevasti paikasta ja tilaisuudesta toiseen, ettei moiseen pohdintaan jäänyt tilaisuutta. Matkalla oleminen tuntuu olevan elämäntapa myös  ulkomaantoimittaja Curzialle, josta Paolo etsii elämälleen uutta suuntaa.

Palatessani noin tuntia myöhemmin Giulion asunnolle tunsin epämääräistä syyllisyyttä. Ehkä tunsin olevani syyllinen sen ylemmän olennon edessä, joka kehottaa meitä tarttumaan hetkeen, sillä olin aivan erityisen taitava heittämään tilaisuuteni hukkaan.

Hän kiusasi minua ilmaisulla "ottaa aikaa itselleen", jota olin kerran käyttänyt: haluan ottaa aikaa itselleni, olin sanonut. Lähes joka ilta Curzia kysäisi minulta, mitä poikkeuksellista olin tehnyt päivän mittaan ajalla. jonka olin itselleni ottanut. Silloin minun oli lähes joka kerta pakko tunnustaa, etten ollut saanut aikaiseksi mitään.

Kirjassa on kyse on mullistuksesta, jota emme toivo emmekä halua kokea.  Uskomattoman määrän henkilöitä ja tapahtumia Giordano kietoo kudelmaksi, joka ei jätä aukkopaikkoja. Lukemista ei haluaisi jättää hetkeksikään kesken- Ja onhan kirjalla - totta totisesti- sanottavaa!  Omalla kohdallani myös Giordanon kaksi edellistä suomeksi käännettyä teosta Jopa taivas on meidän ja  Alkulukujen yksinäisyys ovat olleet lukuelämyksiä. Seuraavaa suomennosta odottelessa...

Meillä kaikilla on gradualistinen mieli: jos asiat ovat aina edenneet jollakin tietyllä tavalla, miksi niiden pitäisi muuttua juuri nyt? Ihmiskunta on asuttanut samaa planeettaa kahdensadantuhannen vuoden ajan, onko mahdollista, että kaiken täytyy luhistua juuri minun elämäni aikana?

Paul Giordano: Tasmania. - Aula & Co, 2023. - Italiankielinen alkuteos: Tasmania 2022. Suom. Laura Petäjä- Taavitsainen. - Kansi: Laura Noponen. - 298 sivua

Tove Ditlevsen: Aikuisuus

 

Minä kuvittelin lukeneeni koko trilogian jo ennen sen suomentamista. Kuvittelin siitä myös kovasti pitäneeni. Kun sitten tajusin, että lukukokemukseni oli harhaa, tartuin trilogian ensimmäiseen osaan Lapsuus. Olin sitten lukenut enemmänkin, sillä kuunnellessani trilogian kakksososaa, Nuoruus huomasin lukeneeni senkin aiemmin ja jopa kirjanneeni kaikki lukukokemukseni tänne. Aikuisuutta pidetään kuitenkin Ditlevsenin trilogian tärkeimpänä teoksena. Nyt on sekin osin luettu ja osin kuunneltu. Viimein tiedän, kuka oli Tove Ditlevsen.

Olen autofiktioille allerginen. Se ei juurikaan vaivannut Ditlevsenin trilogiaa lukiessani. Arvelen syyksi sitä, että Ditlevsen vaikuttaa äärimmäisen rehelliseltä. Hänen kerrontatyylinsä on toteavaa, ei selittelevää. Erityisesti tämä tinkimättömyys tulee esiin tässä osassa. Aikuisuus kertoo Ditlevsenin avioliitoista ja  yhä pahemmaksi käyvästä lääkeriippuvuudesta. Avioliitojensa perusteita tai syitä Ditlevsen ei kaunistele. Ensimmäinen aviomies teki mahdolliseksi runoilijan uran alun. Toinen mies osaa rakastajan elkeet. 

Joskus vähän kyllästyn Piet Heiniin kun makaan hänen syleisyssään ja hän punoo puolestani tulevaisuudensuunnitelmia. Minua niin tympäisee kun hän haluaa myllätä ja muuttaa ja pilkkoa olemassaoloni siinä luulossa että olen täysin kykenemätön päättämään siitä itse.

Sitten tulee mies, joka tekee Ditlevsenistä äidin. Pahin on kuitenkin edessä, kun kirjailija kohtaa lääkärin, joka määrää hänelle kipulääkkeitä. Jo ensimmäisestä kerrasta Ditlevsen tulee riippuvaiseksi ja on valmis naimaan miehen, joka pystyy takaamaan resepteillä hänelle autuaallisen olotilan. Riippuvuutensakin Ditlevsen pystyy kuvaamaan selittelemättä, puolustelematta sen enempää itseään kuin lääkärimiestään. Tämä tyyli ja kerrotut asiat tuovat esiin tapahtumaketjun karuuden ja traagisuuden paremmin kuin mikään analyyttinen selvitys. Ditlevsen näkee oman riippuvuutensa sisältä päin, havaitsee ulkonäkönsä rapistuvan ja olemuksensa muuttuvan ja kertoo tuon kaiken lukijalle. Tämä on tragedia, joka ansaitsee tulla kerrotuksi.

Vaikka valo ei juuri pilkistele tässä elämäkerrallisessa trilogiassa, joka paneutuu köyhän tytön vaiheisiin lapsuudesta aikuisuuteen ja kirjailijaksi, olen tyytyväinen lukukokemukseen. Aikuisuus erityisesti ja Lapsuus sekä Nuoruus ikään kuin pohjustuksena avasivat viimein oven merkittävän tanskalaisen kirjailijan maailmaan.

Tove Ditlevsen:  Aikuisuus. - S&S, 2022. - Tanskankielinen alkuteos Gift 1971.- Suom. Katriina Huttunen. - 222 sivua

Valerie Perrin : Vettä kukille

Onnellisuus tyhmentää ihmistä. Aivan kuin olisimme vaihtaneet maailmaa, syntyneet aivan äsken jossain toisaalla, sokaisevassa valossa.

Tässäpä lienee kirja, jota voi hyvällä syyllä kutsua lukuromaaniksi. En ole varma, mistä tieto kirjan ilmestymisestä kulkeutui tietooni, enkä sen enempää ymmärrä, mistä virisi halu se lukea. Ehkä jokin kirjallisuusryhmä mainitsi sen tarpeeksi usein, kirja kuvattiin tarpeeksi kiinnostavasti.  Olen melko varma, etten ole mitään virallista arvostelua lukenut. Kirjan luin, välillä ahmienkin.

Juonessa on monta mutkaa ja kerronnan taustalla yllätyksiä, jotka vähitellen kerrotaan. Henkilöitä on valtava määrä, sillä tapahtumapaikkana on hautausmaa, jonka vartijana/hoitajana päähenkilö-kertoja Valèrie on. Hän ei tiedä äidistään, isästä puhumattakaan, mutta on kasvanut yritteliääksi ja toimeliaaksi nuoreksi naiseksi. Pahaksi onneksi tielle osuu komea tyhjäntoimittaja ja häntäheikki Philippe Toussaint, jonka kanssa Valèrie tekee tyttären, Leoninen. Äiti huolehtii lapsestaan ja elättää perheen aluksi puominlaskija/junanvartijana, sittemmin hautausmaan vartijana. 

Vaikka pääjuonen avaus on tuossa, on kirjassa dramaattisia käänteitä ja siinä seurataan  moniakin sivujuonteita, joista yksi intohimoinen rakkaustarina  ylitse muiden. Se vaikuttaa myös Valerien elämään. Hautausmaan kävijöistä ja sinne haudatuista irtoaa paljon kerrottavaa, mikä välillä pudottaa tarkkaamattoman lukijan kärryiltä. Kirjailija nappaa kuitenkin jokaisen mukaansa ja taas mennään.

 Noina muutamina päivinä tunsin olevani valepuvussa. Joku aivan muu, jonkun toisen naisen vaatteissa. Mietin pitkään, olinko tosiaan valepuvussa vai olinko löytänyt itseni, tavannut ensimmäistä kertaa.

Ilmaisu on jotenkin epätasaista. Välillä tunteet ovat pinnassa, välillä taas joku henkilö päästelee suustaan hyvinkin karkeaa ja karskia kieltä. Tulin lukiessani oudon varovaiseksi sivuja käännellessäni. Juonen käänteet veivät aivan odottamattomiin syvyyksiin; välillä oltiin ihmeiden äärellä, välillä naitiin kunnolla. Mustasukkaisuutta, intohimoa, rakkautta ja kuolemaa - rikollisuuttakin mahtuu tähän kirjaan.

 Välillä tuntui kuin olisin ollut palapelin äärellä. Leonine mainitaan muutaman kerran jo ennen kuin hänen syntymänsä kerrotaan. Muitakin takautumia on - runsaastikin.  Kun henkilöt sijoitetaan aikaansa päivämäärän tarkkuudella, rupeaa lukija sommittelemaan yhtenäistä tarinaa. Minä en saanut kaikkia palasia kohdalleen, mutta ei se haitannut. Puutarhurin toimet ja kukkienhoito antavat sopivasti taustaa tälle ranskalaiselle kirjalle.. Ei tämä mikään turhake ole, jos nyt ei ehkä Nobeliakaan tavoittele. Jotain palkintoja se on kuitenkin lukijoilta ja lehdistöltä Ranskassa saanut - ja menestystä. Tarttukaa vaan  kirjaan, kyllä se lukemisen kestää!

Isoäiti opetti minulle jo varhain, kuinka tähtiä poimitaan: riittää kun laittaa yöllä vadillisen vettä keskelle pihaa, niin siinä ne heti ovat, aivan jalkojen juuressa.

Valerie Perrin : Vettä kukille. WSOY, 2023. - Ranskankielinen alkuteos Changer lèau des fleurs, 2018. -Suom. Saara Pääkkönen. - 470 sivua. - Päällys: Emmi Kyytsönen 

Tessa Hadley : Vapaa rakkaus

 Keski-ikäinen Phyllis on tottunut pitämään huolta perheestään huoliteltuna ja alati ystävällisenä. Hän ei suostu myöntämään, että 9-vuotias Hugh-poika on hänelle rakkaampi kuin teinivuosiensa kanssa kamppaileva Colettesta. Ulkoministeriössä johtavana virkamiehenä työskentelevä aviopuoliso Rogerin kanssa välit ovat hyvät ja mutkattoman kunnioittavat.  Eletään vuotta 1967 ja Phyllis on valmistanut täydellisen aterian tuttavaperheen opiskelujaan aloittavalle Nicholas-pojalle, joka varsin vastahakoisesti ja myöhässä saapuu perheen vieraaksi vanhempiensa pyynnöstä. Tuon illan jälkeen moni asia muuttuu ja menoa on mahdotonta saada entisille heleille perhe-elämän taajuuksille.

Vaikka Nicholas käyttäytyy päivällisillä huonosti ja kaikki juovat liikkaa ja rouva naapurustosta vaatii Phyllistä etsimään poikansa leikeissä kadonnutta sandaalia kesken kaiken, johtavat illan tapahtumat myöhemmin Phyllisin Nicholasin asunnolle.

Hän seisoi katselemassa riemukkain ilmein ympärillään  levittäytyvää sekamelskaa, jossa Nicky eli, ja tämä ajatteli sitä, miten naisilla oli tapana lumoutua älyllisen elämäntavan ulkoisista puitteista. He rakastivat ajattelun ideaa, sitä miltä se ulospäin näytti. Phyllis ei ollut luultavasti koskaan lukenut yhtäkään kirjaa, joitakin romaaneja lukuunottamatta.

Phyllis on tottunut käyttäytymään hyvin ja peittelemään ajatuksiaan eikä hän ole ainoa, joka on valinnut tämän elämäntavan - ehkä sen mukanaan tuoman helppouden ja  sujuvuuden takia. Myös Nickyn äiti Jean sietää miehensä syrjähypyt ja vetäytyy ränsistyvään perintötaloon vaalimaan omaa yksityisyyttään ja muistojaan

Valheet soljuivat Phyllisin suusta sujuvasti ja hymyn saattelemina eivätkä tuntuneet vaativan minkäänlaista veroa.

Kaikista ylleen syydetyistä perinteistä ja koulutuksesta hän (Jean) oli jotenkin onnistunut oppimaan aristokraattisen häpeämättömyyden sijaan hirveää jäykkää herttaisuutta ja kykenemättömyyttä toimia itsevarmasti ja itseään rankaisematta. Hän oli alkanut nähdä englantilaisuutensa ja miellyttävyytensä puisevana, vanhentuneena pikkuleipänä, joka tukki hänen suunsa ja esti häntä puhumasta rehellisesti.

Mutta hän oli myös saanut maksaa virheestään, kun oli jäänyt liittoonsa. Hän oli osaltaan vastuussa Peterin öykkäröinnistä, sillä hän oli antanut tälle vääränlaisen etulyöntiaseman.

Menneisyydestä paljastuvat salaisuudet ja tapahtuma-ajan sattumukset mutkistavat tilannetta ja vaikuttavat useiden ihmisten elämään ja maailmankatsomukseen. Kirjailija kertoo tyynesti, paisuttamatta tai osoittelematta vuoroin Phyllisin, Rogerin, Hughin, Coletten, Jeanin ja Nicholasin näkökulmasta heidän suhtautumisestaan paljastuviin tosiasioihin. Joskus olisin odottanut hiukan suurempia tunnemyrskyjä ja voimakkaampia reaktioita. Ehkä kirja on kerrontatapaansa myöten brittiläisen, hillityn kasvatustavan ilmentymä.

Kuvittelen kirjan nimeä myyntikikaksi. Minua nimi ei houkuttanut, vaan kustantajan vertailu Elizabeth Stroutiin ja Alice Munroon, jotka ovat minulle tärkeitä kirjailijoita. En mielestäni löytänyt samaa tehoa, jonka löydän Munron novelleista. Kuitenkin luin kirjaa vaivattomasti eikä kerronta jäänyt junnaamaan missään kohtaa, vaan eteni vaivattomasti sopivasti yllätyskäänteitä tarjoten. Ehkä vertaus on kuitenkin paikallaan siksi, että keskeistä rakkausteemaa ei kerrota perinteisin klisein, onnelliseen tai onnetomaan loppuun. Kirjailija ei solmi juonta tiukasti umpisolmuun, vaan antaa viitteitä siihen, että päähenkilöiden elämä jatkuu, muuttuneena ehkä, mutta suuristakin mullistuksista huolimatta tuntuu siltä, että nämä henkilöt ottavat sen vastaan hyväksyen.

Kirjailija on briteissä tunnetuksi tulleen Tessa Hadleyn ensimmäinen suomennettu teos, joka ilmestyi englanniksi viime vuonna. Vaikkakaan Hadley ei revi brittiläisyyden kulisseja, hän näyttää sen ohuet ja valheelliset rakennelmat, joihin ihmiset huomaamattaan kasvavat ja sopeutuvat. Phyllisin poika Hugh pannaan isänsä tavoin sisäoppilaitokseen ja hän tuntuu sisäistäneen oppilaitoksen ja yläluokkaisen elämän arvot ja päämäärät ja samalla hän on valmis tuomitsemaan äitinsä valinnat. Vuosi 1967 Euroopan yhteiskunnallisena murroksena tarjoaa Phyllisin elämänmuutokselle oivallisen taustan ja selityksen.

Hän ajatteli, ettei mikään ollut hänen osaltaan vielä ohi. Jos hän olisi jäänyt Otterleyyn, jokin olisi ollut ohi, mutta sen sijaan hän oli astunut kohtalostaan sivuun.Häntä odottivat uudet seikkailut, hän oli yhä elossa.

Tessa Hadley : Vapaa rakkaus. - Gummerus, 2023. Englanninkielinen alkuteos Free Love, 2022. - Suom. Marianne Kurtto. - 317 sivua

Kyllönen Merja: Vainajaiset

 Tämän teoksen lukeminen tuntui aluksi siltä kuin olisi maistanut tiukkaa viinaa, kun kuvitteli hörppäävänsä lievempää juomasekoitusta. Kieli oli niin täynnä uusia sanoja ja kuvia, vanhoja sanoja uusissa paikoissa, lihavoituja tekstejä, lihaksiin asti ulottuvaa hengästyttävää ilmaisua, että pelkäsin kirjailijalta loppuvan sanat jo ensimmäisillä sivuilla. Eivät loppuneet. Ilotulitus jatkui ja jatkui.  Kielihän tässä on pääosassa, mutta juonikin on vahva. Koko ajan jokin paha uhkaa ja etsii pääsyä ihmisten luo

tytön hampaat soivat kuin koskettimet, povi kilkatteli ennenkuulumatonta iloa.Sen vire oli kummajainen kylässä,jossa kukin oli sukua keskenään ja nuoret naivat toisiaan navettain pääluvun mukaan elleivät serkuilleen kelvanneet, ja rakkaus oli piikojen pahe, laiskuutta ja äpäriä kylvävä mierolainen.

Tyttö, Laimi Inari, nuorempana pelkkä Inari tiesi varhain haluavansa Raunolle ja tämäkin sen tiesi. Vanhemmat eivät olleet nuorten naima-aikeista innostuneita ja nuorten piti odottaa ensin Inarin vanhemman sisaren avioitumista, sitten poikkiteloin asettuneen Raunon isän kuolemaa. Vasta sitten Inari pääsi emännäksi taloon, jossa vanha emäntä Sylvi oli vielä elossa, Raunon äiti oli kuollut jättämättä pojalleen muistikuvia itsestään.

Autatko siä minun poikani hautaan, Sylvin ääni rätisi hauraana. - Äite on aina, ihan liian vanha ja vaivainen omaa lastaan hautaamaan. Luonnotonta, kerrassaan luonnotonta se on semmoinen peli ja elämänmeno. Kun kläpin aika koittaa, kuoloo äitikin, yks lysti, vaikka eläisikin.

Vasta hääyönä Inari tiesi taas tahtovansa; huulet tohottivat hanakoina suulla ja povella, halu pöyhäsi syliin pesää hekuman tulla ja mennä ja olostella, ja iho oli paljas, kuin iljanteella.

Hääyön lupaukset jäävät täyttymättä, Inari vanhenee ja muuttuu. Rakkaus väljähtyy ja nimikin vaihtuu Laimiksi. Lapsikin, odotettu ja toivottu näyttää jäävän haaveeksi.

Uni vali hänet hautaansa kuin ahdas hiekka vainajan ja iskosti kiveksi, rapaiseksi paadeksi ihmisestä, joka hän kerran oli ollut, kunnes katosi. Eikä Laimi Inari Karumaa tuon unen alta vuosikymmeniin itsekseen havahtunut.

Raunon elämä kääntyy yhtälailla harmaaksi puurtamiseksi, välillä koululaisten kyytimieheksi, kun vaimon rakkaus ei enää kosketa. Iloa on etsittävä muualta ja joskus löytyy jotain lämmittävää ihan läheltäkin, naapurustosta. Tarinaan tulee mukaan Hertta-tyttö, jonka aikustumisen tuska kasvaa Raunon ja Laimin rakkauden väljähtymisen rinnalla.

- Kenenkäs tyttöjä sitä ollaan, äijä kysyi. Pöyhkeä kettu uinui kääröllä hänen päässään.

- Taivaan isän. Ja ihan tavallisen äitin ja isän. Ne on ihmisiä tuosta Hetteelän talosta, ja miä olen Hertta Aulikki. Asuu meillä kanssa neljäkytäkuus sikaa, mutta ne ei oo mitään sukua meille, Hertta vastasi arvokkaasti ja niiata niksautti kuten kohteliasta oli. - Kenenkäs ukkeja sitä ollaan?

- Rauno! Voi vitsi säkö se oot, vitsi mä säikähdin me, mentiin hippaa Virvan kaa! Voi vitsi mikä vauhti, mut mä menin mutkin, niin tuskin, se mua saa mihkä se nyt, meni olis nyt..

Hertta luottaa elämään, mutta ystäviä hän ei koulussa saa. Mielikuvitusystävä Virva ei  riitä. Hertta pitää onnenpotkuna kaupungista sopeutumisvaikeuksien takia maalle muutavaa serkkutyttöä, niitit kaulassa kulkevaa Ninoshkaa, joka opastaa Herttaa aikuistuvien nuorten tavoille.

- Mä oon eläinihmisii. Mä suojelen niitä. Mä kuulun Animaliaankin, Ninoshka napautti nokkavasti ja kiillotti kynsiään..

- Oli mulla kerran possu nimeltä Tahvo, mut se kasvoi isoksi eikä oo enää yhtään pinkki ja ihana vaan karju ja haisee, eikä sen karsinaan ilkiä kun emakot mennä, ei ees isä kun sekin pelkää, Hertta kertoi auliisti.

Oli hetkittäin vaikea pysyä mukana juonenkuljetuksessa, sillä ajatus lähti seuraamaan kielen koukeroita enkä ollut varma, kuka oli äänessä. Pahan hengen  ääni oli lihavoitu, mutta sitä en heti oivaltanut. Näkökulman vaihtuessa en ollut varma kertojasta. Kieli on kirjan vahvuus, vaikka se ainakin minut  harhaannutti monesti. Jäin ihmettelemään ja ihailemaan, lukemaan edelleen ja putosin tapahtumien, mielialojen, henkilöiden otteesta. Vaikka välillä kertasin ja palailin taaksepäin, olin koko ajan uuden äärellä. 

Kun kertailin kirjaa tätä tekstiä varten, huomasin selostavani pitkään juuri juonen koukeroita. Pakkohan minun oli poistaa nuo kohdat, sillä en halua pilata lukukokemusta keneltäkään. Kyllösen luomaan jännitteiseen ja värikylläiseen kertomukseen, joka sijoituu näennäisen tapahtumattomaan maalaiskylään sikaloineen kaikkineen pitää päästä sukeltamaan itse, ilman ennakkovalmennuksia tai -luuloja.

Onhan tämä vahva suositus kirjan lukemiselle! Onhan kirjan ansiot jo muuallakin todettu - sehän oli Finlandia-ehdokkaana ja nyt se on vielä ehdolla Runebergin palkintoon.

Kyllönen Merja: Vainajaiset. Teos, 2022 Päällys Jussi Karjalainen ,350 sivua

O'Farrell Maggie: Varoitus tukalasta helteestä

Kuvitelkaa itsenne hänen saappaisiinsa, poliisi oli sanonut Grettalle, ja miettikää sitten: minne hän menisi? Ajatelkaa olevanne hänen päänsä sisällä. Mies oli taputtanut päälakeaan kuin näyttääkseen missä pää sijaitsi. Mutta totuus on, että vaikka Gretta on elänyt Robertin rinnalla kolmisenkymmentä vuotta , vaikka he viettävät nykyään koko valveillaoloaikansa yhdessä, Gretta ei pysty asettumaan Robertin saappaisiin yhtään sen paremmin kuin itse Englannin kuningattaren.

Kun mies yllättäen katoaa vuosikymmenten avioliiton jälkeen mitään ilmoittamatta, on edessä katastrofi , joka koskettaa vaimon lisäksi koko perhettä. Gretta oli kuvitellut tuntevansa miehensä, mutta kaikki näyttää katoamisen jälkeen toiselta kuin avioparin yhteiselämässä aiemmin.

Grettan kannalta heidän avioliitossaan on suurelta osin kyse puhumisesta: Gretta puhuu mielellään, Robert kuuntelee mielellään. Ilman Robertia Grettalla ei ole ketään kenelle osoittaa huomautuksensa, havaintonsa, lakkaamattomat kommenttinsa elämästä ylipäätään.

Isän katoaminen vaatii jo aikuistuneiden lapsien saapumista äitinsä luokse tätä auttamaan ja selvittämään mysteeriä. Lisäapujakin tulee paikalle, sillä irlantilaiset osaavat suhtautua katstrofeihin, vaikka asuisivatkin Lontoossa ja vuoden 1976 helleaalto koettelisi kaupunkia.

Irlantilaiset ovat hyviä kriisitilanteissa, Michael Francis ajattelee irrottaessaan tuorekelmua voileipätarjottimesta, jonka hänen tätinsä Bridie on jättänyt keittiöön. He tietävät mitä tehdä, millaisia perinteitä noudattaa; he tuovat ruokaa, vuokia, piirakoita, he kaatavat kaikille teetä. He tietävät, kuinka huonoista uutisista puhutaan: mutisten, päätä pudistellen, murre murheellisten tavujen ympärille kääntyen.

Michel Francis on itse ajanut itsensä avioeron partaalle omantunnontuskissaan, mutta ei muillakaan sisaruksilla elämä ole sujunut kitkattomasti. Vaikeinta tuntuu olleen Grettan ja Robertin nuorimmalla lapsella, joka ei koskaan ole oppinut kunnolla lukemaan. Itse oivalsin vasta Aoifen vaikeuksien kuvauksesta, mitä kaikkea ihminen menettää ja kuinka vaikeaa on elää, jos ei osaa lukea.

Mutta sitten, kaikken yllätykseksi, koulu ei sujunut Aoifelta ollenkaan hyvin. Hän tuli iltapäivisin kotiin kasvot nyreinä ja ilmeettöminä, mustetahraisina. Jos Gretta kysyi kenen kanssa Aoife oli leikkinyt välitunnilla, hän mulkaisi äitiään eikä sanonut mitään. .....

Aoife oli muuttunut melkein yhdessä yössä "vaikeasta" ja "nerosta""huolenaiheeksi". Hänen kynänpäänsä syötti kirjainjonoa ulos käsittämättömänä, hämähäkkimäisenä tuherruksena.  Hän  käytti umpimähkään milloin mitäkin kättä - hänellä ei näyttänyt olevan mitään käsitystä siitä, että hänen kuuluisi suosia toista toisen kustannuksella. Hän kirjoitti ässät takaperin, teet ylösalaisin. Sanojen väliset aukot puuttuivat tai osuivat satunnaisiin paikkoihin, keskelle tavua.

Tartuin tähän kirjaan luettuani saman tekijän uusimman, Hamnetin. Ihan yhtä paljon en innostunut tästä. Tosin lukemisolosuhteetkin olivat huonot: pääsin lukemaan vain joskus öisin ja välillä oli pitkiäkin aikoja, etten lainkaan tarttunut kirjaan. Siitä huolimatta pääsin joka kerta uudestaan kiinni juoneen, vaikka sitä kerrottiin eri perheenjäsenten näkökulmista.. Kirjailija osaa siis hommansa, kaappaa lukijan mukaansa ja tarjoaa aina vain uutta oivallettavaa siitä, miten vähän loppujen lopuksi tuntee ja tietää edes läheisistä ihmisistä. Eniten kosketti Aoifen tarina, mutta sen ohessa O'Farrell paljastaa ihmissuhteista ja paljastaa kuvattavistaan piirteitä, joista nämä itsekään eivät olleet tietoisia. Jokainen joutuu kohtaamaan itsessään sen, mitä ei halunnut tietää tai minkä oli unohtanut jo.

Kirja sivuaa monia ajankohtaisia teemoja. Vuoden 1976 kesän jälkeen on koettu  useampikin helleaalto Englannissa ja muualla. Huoli lukutaidosta on noussut toistuvasti esiin ja viime viikolla vietettiin kansainvälistä lukutaitopäivää lukutunteineen.  Toistan kyllä itseäni, mutta olen edelleen, tämänkin kirjan jälkeen sitä mieltä, että Maggie O'Farrell kuuluu niihin kirjailijoihin, joiden tekstien parissa viihdyn. Uskon monen muunkin niin tekevän.

Maggie O'Farrell : Varoitus tukalasta helteestä. Schildts&Söderströms, 2014. Englanninkielinen alkuteos Instructions for Heathwave. Suom. Maija Kauhanen. Kansi: Nina Leino. 287 sivua

Strout Elizabeth: Voi William!

En käsitä, mikä Eizabeth Stroutin tekstissä viehättää minua. En ymmärrä, miten ensi riveiltä lähtien kirjailija kaappaa lukijansa ja pitää mukana viimeiselle sivulle asti. Olen lukenut Olive Kitteridgestä ja Lucy Bartonista. Itsestään selvää oli, että tartuin tähän kirjaan, joka kertoo myös Lucy Bartonista siihen tyyliin, että minun piti aluksi tarkistaa tekijä.

Lucy Barton on nimittäin myös kirjailija. Hän on lähtöisin köyhistä ja ankeista oloista. Lapsena häntä ja hänen sisaruksiaan on kuritettu ja äiti on jättänyt perheen selviämään keskenään. Yhden lapsen kuritukseen joutuivat osallistumaan sisaruksetkin. Näin vanhemmat säilyttivät jatkuvan pelon ilmapiirin.

  

Vanhemmiten olen ajatellut, että vanhempani toimivat vaistomaisen nerokkaasti velvoittaessaan meidät mukaan toimintaan; se piti meidät erossa toisistamme samalla lailla kuin se, mitä siinä talossa tapahtui, piti meidät erossa muista. s. 62

Otsikon William on Lucy Bartonin ensimmäinen mies ja hänen tytärtensä isä. Avioliitto on päättynyt vuosia sitten ja William on eronnut jo kolmannesta vaimostaan, jonka kanssa hänellä on yhteinen tytär. Lucyn mies David on kuollut. Ensimmäinen avioliitto on ollut molemmille merkityksellinen ja ystävyys on säilynyt lastenkin kautta.

On totta kun sanon, ettei minulla ollut kotia muuten kuin Williamin kanssa. s.77

Kun William saa tietää sisarpuolestaan, pyytää hän Lucya mukaan matkalle äitinsä lapsuuden maisemiin. Anoppi on ollut Lucylle merkityksellinen ihminen ja pysynyt kuolemaansa asti poikansa perhettä lähellä.

"Sinun anoppisi esitteli sinut ihmisille sanoen:'Tässä on Lucy joka ei ole mistään kotoisin. Mutta tiedätkö sinä, mistä hän oli kotoisin.' s.169

Kotinsa antamista huonoista lähtökohdista, epävarmuudestaan ja näkymättömyydentunteestaan huolimatta Lucy on elänyt menestyksellistä elämää kirjailijana. Hän on uskaltanut sanoa enemmän kuin useimmat muut koskaan kenellekään. Äitiys on hänelle tärkeää, sillä hän tietää, millaista on elää äidittömänä.

Tarkoitan tällä sitä, että ihmiset ovat yksinäisiä. Monet eivät pysty sanomaan edes hyvin tuntemilleen ihmisille sitä mitä oikeasti haluaisivat sanoa. s.115

En minä tappaisi itseäni. Minä olen äiti. Vaikka tunnenkin olevani näkymätön, olen äiti. s.155

Kirjan tapahtumat jäävät vähäisiksi. Vain matka Williamin äidin lapsuusmaisemiin ja muutamat juhlat edustavat liikettä nykyhetkessä. Päähenkilöt ovat jo eläkeiässä, lapset aikuisia, rahahuolia ei ole. Tapahtumat ovat jo muistoja, joita palaa mieleen. Pään sisällä nuo asiat vielä elävät ja vaikuttavat siihen, mitä tapahtuu nyt, tässä kirjassa. Stroutin tapa kertoa on näennäisen asiallinen ja toteava. Siinä ei ole mitään liikaa, muttei myöskään liian vähän. Joka sana ja lause on pakko lukea ja vaikeaa on edes hetkeksi laskea kirjaa käsistä. Tiedän, etten ole ainoa tässä ihailevassa ja ihmettelevässä joukossa, mutta pureekohan Stroutin kerrontatapa kaikkiin. Olispa mielenkiintoista tietää! Niin bonuksena vielä   Kristiina Rikmanin  tekemä takuuvarma käännöstyö ja  kaunis kansi, jossa Lucyn rakastamia tulppaaneja. Minäkin niistä pidän.

Elizabeth Strout: Voi William!. - Tammi, 2022. - Englanninkielinen alkuteos Oh William! 2021. -Suom.Kristiina Rikman. Päällys:Laura Lyytinen.-(Kuvat Instockphoto). 224 sivua. -Keltainen kirjasto 524)

Kokkonen Terhi: Rajamaa

 

Karolle oli itsestäänselvää, että jokainen hyvinhuollettu lihas jaksaisi vielä pitkään toteuttaa virkeäksi pumpatun mielen vaatimuksia ja jokainen aivosolu vastustaa öisin kutsuvia houreita. Hän kiitti mielessään epäoikeudenmukaista maailmankaikkeutta siitä, että he olivat juuri siinä. Loma oli onnistunut riidoista huolimatta hyvin. Oikeastaan sillä kuinka paljon he toisiaan rakastivat ei ollut väliä. He olivat tulleet ihmisiksi, jotka saattoivat viettää keskellä kevättä kaksi viikkoa erämaiden parhaiten siivotuissa hotelleissa, he olivat saavuttaneet elämässään pisteen, jossa yksikään tunturi ei ollut heille liian korkea ylittää tai arvo liian pyhä alittaa. Mutta äkkiä mikään ei ollut Karon käsissä. Sininen lava-auto ilmestyi kuin tyhjästä. ss.52-53

Auto-onnettomuus suistaa hyvintoimeentulevan ja itsevarman Karon elämän ennakoitavalta uraltaan ja paljastaa avioliitosta asioita, joita Karo ei ole suostunut aiemmin näkemään. Pariskunta jää odottamaan auton korjaamista ja viipyy talvisessa lomakylässä. Kylän asukkaiden ja sinne muutaneiden elämä ja ongelmat kietoutuvat Karon elämänvalheen paljastumiseen.

Jäänsiniset silmät paloivat kuin soihtu näyttäen tietä tuntemattomaan, ja vasta viidensadan hyvin hymyillyn kilometrin jälkeen, kun tiet olivat muuttuneet kapeiksi ja mutkitteleviksi, kun vähäpätöisestä risteyksestä oli käännytty  vasemmalle, kun taakse olivat jääneet homeinen kyläkauppa ja posti, josta myöhemmin tulisi turisti-info, ja vasemmalle puolelle ilmestynyt kuusten varjoihin hukkuva synkkä tummanpunainen talo kulunein ikkunapielin, alkoi se sammua. ss.147-148

 Sinikka on lähtenyt tätinsä Jaanan mukana tämän rakastajaltaan perimään mökkiin etsimään uutta alkua ja hankkii molemmille elannon vastaanottovirkailijana turisti-infossa. Hän ei ole ollut mukana Jaana -tädin intoilussa pienten paikkojen ystävällisyydestä ja paikallisesta solidaarisuudesta.

Martti, kuolleen vaimonsa synnyinseudulle muuttanut lääkäri tuntuu irralliselta henkilöltä. Hän paikkailee turistien vammoja ja mm. oikaisee Karon nenän suoraksi. Työn ohessa hän toimii rattopoikana Lahjalle, turistikeskuksen pomolle. Hänen elämänsä merkitys on kadonnut vaimon myötä ja työn tehtävä on pitää ajatukset pois elämän tyhjyydestä.

"Mitä muuta voi odottaa ihmiseltä, joka katsoo aina pois. Ei uskalla olla kenenkään puolella eikä ketään vastaan."

Eveliina tiesi satuttavansa. Hän tiesi Martin tajuavan mitä lause tarkoitti. Samaa Martille sanottiin lääkärikeskuksen taukohuoneessa viikkoina, joina kiusaamistapausta selvitettiin. Silloinkin Martti pakeni. s.160

Vaikka ajatus hyvintoimeentulevien ihmisten ongelmien vatvomisesta lähes kahdensadan sivun verran tuntui melkein vastenmieliseltä, tartuin kirjaan arvostelujen perusteella ja innostuin kirjasta sitä mukaa kuin lukeminen eteni. Eihän tässä olekaan kysymys mistään päälleliimatusta elämän tyhjyyden valituksesta, vaan hiukset pystyyn nostattavasta kamppailusta, jossa ei tiedä, mikä on totta, mikä valhetta.

Oli kuitenkin hyvä, etten tiennyt tarttuneeni trilleriin, kuten Helsingin kirjamessujen haastattelu paljasti. Silloin olisin ehkä jättänyt kirjan kesken. Vaikka jännitys kasvaa sivu sivulta, on kirjan ihmissuhteissa ja juonen kuljetuksessa paljon muutakin, paljon enemmän syvyyttä. Samassa haastattelussa kirjoittaja paljasti tarkoituksella kuvanneensa päähenkilönsä epämiellyttäviksi. Se kaiketi minua haittasi; olen aina halunnut samaistua päähenkilöihin edes vähän. Näiden henkilöiden kohdalla samaistumisyritykset tyrehtyivät alkuunsa. Ihan hyvä oli lukea tällainen kirja.

Vuonna 1974 syntynyt Terhi Kokkonen on kirjoittanut erinomaisen esikoisromaanin. Taustana on ura laulajana, muusikkona ja pop-lyyrikkona ja opinnot elokuvaleikkauksesta ja käsikirjoittamisesta.

Terhi Kokkonen : Rajamaa. - Otava 2020. 191 sivua. Kannen suunnittelu Joel Melasniemi Pekka Lehtosen valokuvan pohjalta.

Teir Philip : Neitsytpolku

Philip Teir
Neitsytpolku
Otava 2020
Ruotsinkielinen alkuteos Jungfrustigen
Käsikirjoituksesta suomentanut Jaana Nikula
Kansi Sanna Mander
221 sivua

Toimittaja-kirjailija Richard tapaa kustantajan juhlissa itseään vanhemman Paulan, johon rakastuu. Richard on onnellisesti naimisissa Sonjan kanssa ja heillä on kaksi lasta, William ja Nelly. Rakastumisesta seuraa vähitellen avioero ja muuttaminen yhteen uuden rakastetun kanssa. Kitkatta se ei käy, sillä etenkin nuorempi lapsista William pistää hanttiin Paulan kasvatusyrityksille ja myös Richardin Suvi-äiti haluaa pysytellä Sonjan puolella. Rahatkaan eivät oikein riitä.

Siisti paketti, hyvin kirjoitettu ja kuvattu. En taida kuitenkaan vähään aikaan tarttua autofiktioon, sillä niin haalean jäljen lukukokemus jätti minuun. Kiva kansi kirjassa.

Työ rauhoitti häntä ja tuntui, että jos hän vain järjestäisi kaiken oikealla tavalla, heidän elämänsä olisi pian tukevalla pohjalla. Mutta samalla tuntui kuin hän olisi noudattanut ennalta määrättyä järjestystä, jotain mihin ei voinut itse vaikuttaa. Avioero, yhteinen asunto...kaikki tuntui kulkevan omaa ennalta määrättyä rataansa, dramaturgia oli selvä, kaikki pyrki eteenpäin kohti tilanteen vakiintumista, kuin äkisti uhan alle jäänyt ekosysteemi, joka ponnisteli päästäkseen tasapainoon. s.178

Haahtela Joel: Adèlen kysymys

Joel Haahtela
Adèlen kysymys - pienoisromaani
Otava 2019
188 sivua

Vihdoinkin kesäkirja, joka vei mukanaan. Olen melkein kaksi kuukautta yrittänyt lukea kirjoja, joista en ole pätkääkään innostunut. Tätä kirjaa luin melkein kuin lumouksen vallassa. Se oli kuin satu ilman loppua, kuin musiikkikappale, joka jää soimaan ja alkaa yhä uudestaan samsta teemasta. Kaunis, viipyilevä, herkkä teos. Ensimmäinen teos, jonka olen lukenut 11 kirjaa julkaisseelta Joel Haahtelalta. Olen aina suhtautunut hänen kirjoihinsa epäillen, vaikka niitä on kehuttu paljon. Ehkäpä minun oli odotettava juuri tätä, lukupiirissämme käsiteltävää teosta.

Keski-ikäinen mies elää vaikeaa vaihetta: avioliitto on katkolla, huoli aikuiseta lapsesta painaa ja lapsuuden trauma, suhde äitiin ja äidin masennukseen on kästttelemättä. Huoliensa keskelle mies saa vanhalta ystävä'ltään tiedon Pyreneillä sijaitsevasta luostarista, joka vaalii Adèlen muistoa. Ystävä on masentuneena ja itsemurha-aikeissa saanut avun luostarin pyhäinjäännöksen luona. Mies lähtee tutkimaan, paljonko naisen tarinassa on totta ja miksi jyrkänteeltä pudonnut ja elvänä säilynyt nainen on julistettu pyhimykseksi. Hän tutustuu luostarin ilmapiiriin, munkkeihin, veli Jeaniin ja Pauliin, tapaa Paulin ensirakkauden Yvonnen ja tutkii pyhimystarinaa sekä osallistuu luostarin elämään. Samalla oman elämän solmut ja huolet pysyvät mielessä.

Enempää en ehkä osaa sanoa. Joitakin kohtia muistan, kuten maininnan rakkauden ilmapiiristä, joka ympäröi luostarin munkkeja sekä paikasta, jossa raja toiseen todellisuuteen on ohuempi kuin muualla. Minä-kertojan avoin tietämättömyys ja avuttomuus isojen asioiden, ongelmien ja ihmeiden äärellä viehättivät. Tällainen tutkijan asenne ei ehkä ole muodikasta tai takaa menestystä nykymaailmassa, mutta ehkä juuri siksi kertojan asenne miellytti.

Annoin kirjan tunnelman ja lumon tulla lähelle, enkä eritellyt hyviä ja huonoja kohtia. Siihen ei ollut tarvetta.

Salminen Sally: Katrina

Sally Salminen
Katrina - romaani

Teos 2018
Alkuteos Schildts förlag ab 1936
Suom. Juha Hurme
448 sivua

Luin viimein kirjan, joka olisi pitänyt lukea kauan sitten. Kenties se olikin lapsuudenkotini kirjahyllyssä, mutta kuvittelin sen olevan romanttinen rakkausromaani.Minä halusin lukea tuohon aikaan rankempia tarinoita, vaikeampia tekstejä. Miten väärin luulinkaan! Onneksi Juha Hurme tarttui kirjaan, suomensi sen uudestaan ja Hesarin arvion luettuani minäkin olin valmis tarttumaan kirjaan, jonka äitini sukupolvi ja suuri osa ikätovereistani oli jo läpilukenut ja - itkenyt.

Nimihenkilö on Pohjanmaalta kotoisin oleva nainen, joka nai täysin reppanan miehen, Johanin Ahvenanmaan saaristosta. Kun Katrina saapuu miehensä kotiin, vaihtuvat onnen kuvitelmat suureen pettymykseen, josta on ponnisteltava ylöspäin. Surkeasta Klintenin asuinloukosta Katrina tekee viihtyisää kotia ja työllään hän ansaitsee elantoa ja lopulta myös kunnioitusta. Vähitellen hän oppii rakastamaan muiden halveksimaa, karamelleistä iloa hakevaa aviopuolisoaankin.

Katrina hymyili takaisin. Hän oli löytänyt onnen tekemällä toisen onnelliseksi. Monitta sanoitta, mutta syvin rauhan ja yksimielisyyden tuntein nuo kaksi aviopuolisoa menivät yölevolle. s.88

Saariyhteisöä hallitsevat kapteenit ja koko elämä saarella perustuu merenkulkuun. Miehet lähtevät merille ja naiset saarella odottavat. Yhden ystävänkin Katrina löytää nuoresta, kirjoitustaitoisesta tytöstä, jolta saa apua kirjeenkirjoittamiseen. Katrina lukee, mutta ei osaa kirjoittaa.

Katrina katsoi tyttöä hellästi. "Aivan Elvira, se oli todella reipas poika", hän vahvisti. Hän tunsi olevansa iloinen aamun tapahtumasta ja siitä vaikutuksesta, mikä vieraan tapaamisella oli ollut Elviraan, sillä mitä pettymyksiä ja sydänsärkyä jälkeenpäin tulisikin - ilman romantiikkaa on nuoren elämä rumaa ja kylmä kuin kalliosaari, mihin kevään kukat eivät ikinä juurru. s.101

Vähitellen Katrinasta tulee myös yhteisön osa. Hän ei anna kenenkään kävellä ylitseen, ei edes mahtavan kapteeni Nordkvistin, joka on hänen työnantajansakin. Vaatiessaan kapteenilta oikeudenmukaista kohtelua, hän saa myös kapteenin kunnioituksen - ja myöhemmin tämä johtaa myös aviopuolison mustasukkaisuuteen. Sitä ennen Katrina joutuu Johanin kanssa meren armoille ja asumattomaan saareen, josta heidät pelastetaan.

Hän oli ollut lähellä kuolemaa ja tiesi, että elämä oli hänelle rakkaampaa kuin koskaan. Niin, erityisesti tämä harmaa tölli nokisine liesineen ja kuluneine räsymattoineen ja pihamaan paljaine kallioineen sai hänen sydämensä sulamaan hartaaseen onneen.Hän oli kasvanut surun ja kivun läpi tämän kaiken yhteyteen ja juurtunut lopultakin Ahvenanmaan kallioiseen rantaan. s 260

Katrinalle ja Johanille syntyy neljä lasta: vankka Einar-poika, hennompi Gustav, jonka henkiinjäämistä Katrinakin epäilee ja Erik-poika. Tytär Sandra menehtyy lapsena. Poikiensa kasvusta ja kasvatuksesta tulee aviopuolisosta huolehtimisen lisäksi Katrinan loppuelämän huoli ja tehtävä, joka ei lopu poikien aikuistumiseen. Silloin oikeastaan huolet vasta alkavat.

Katrina tunsi helpotusta. Hän pelkäsi enemmän kuin mitään muuta, että se kylmä, torjuva muuri, joka erotti hänet vanhimmasta pojasta, kohoaisi hänen ja nuorempienkin poikien väliin. Mutta niin kauan kuin he raivosivat vihansa ilmoille ja itkivät kyyneleensä äidin lähellä, he olivat vielä hänen omiaan. s.283


Kalvava, salainen huoli, joka oli piinannut poissa olevien perheitä ja sukulaisia, kasvoi viiltäväksi tuskaksi. Ja toivo - ilkkuva toivo, joka yritti uskotella heille, että kaikki oli hyvin, piinasi heitä vielä enmmän. Epätietoisuus oli sietämätöntä. Totuus, pahinkin, olisi parempi kuin tämä hidas kidutus.Vanhat merimiehet pudistivat päätään ja vaikenivat, mutta nuoremmat ja kylmäverisemmät järkeilivät, millä erilaisilla tavoilla "Svea oli voinut tuhoutua noin vain, keskellä kauneinta kesää. s 296

Johan oli aikoinaan houkutellut Katrinan kotisaarelleen mm. puhumalla omenapuista, jotka siellä kantoivat hedelmää. Tuon unelman toteuttamiseksi Katrina sai tehdä töitä: kantaa multaa kallionkoloihin, istuttaa taimet ja kastella niita ennenkuin perheenjäsenien nimikkopuut tuottivat hedelmää. Ja kuolivat ne sitten aikanaan, yksitellen, kuten ihmisetkin.

Pienessä kivitemppelissä oli kuolemanhiljaista, ja papin matala, vapiseva ääni liikutti jokaista. Kaik luokka- ja arvoerot olivat pyyhkiytyneet pois tämän suuren tragadian edessä. Kuolema oli yhdistänyt heidät.......
...Monet vieraat  ukot ja akat, nuoret herrat ja hattupäiset rouvat ojensivat Katrinalle ja Johanille, jotka seisoivat muiden joukossa mäellä. Sitten he vaelsivat rinta rinnan hiljaa kotiin. He itkivät hiljaa yhdessä mennessään illalla maata. Elämä oli taas takonut heitä entistä sopivammaksi toisilleen. s.299

Kirja oli helppo lukea.Ymmärsin, ettei se mitään höttöä ollutkaan, vaan kovan elämän kuvaus ja selviytyjän tarina. Tapahtuma-aika oli 1800-luvun loppua ja lyhyesti sivuttiin myös sisällissodan vaikutuksia saarelaisten elämään. Hieman ihmettelin ruokia ja juomia tuona romaanin kuvaamana aikana syrjäisellä saarella. Kahvia tuntui riittävän ja makaroniakin hankittiin, kun lisää väkeä oli tulossa syömään. Olivatko tuontitavarat noin hyvin saatavilla Ahvenanmaan kupeessa?

Hurmeen suomennos on niittänyt kehuja. Pidin siitä minäkin, vaikka vertailukohta puuttuu, sillä ole lukenut Salmisen alkuperäistekstiä enkä aiempaa käännöstä. Jotkut sanat hiukan särähtivät mielestäni liian nykyaikaisina sivistyssanoina, kuten populaarisuus, vaikka muoto onkin vanhahtava. Monta näitä ei ollut, ehkä 3-5.

Erikin populaarisuus nousi kasvoi talven edetessä. Hän sijoittui korkealle kapsteenintyttärien suosiossa, ja lopulta hänet kutsuttiin jopa itseensä kuninkaan kartanoon. s.287

Onpa hyvä, että olen nyt lukenut Katrinan ja voin suositella sitä muillekin

Kettu Katja: Rose on poissa

Katja Kettu

Rose on poissa
Otava 2018
WSOY 2018
284 sivua lähdeluetteloineen
Päällyksen maalaus Manuela Bosco
Päällys: Matti Ruokonen

Upea,  vahva kirja! Tarina ojibwaintiaani Rosesta ja suomalaisesta Ettusta sekä heidän  tyttärestään Lempista, Pikku Käpälästä. Näkökulma tehdään Rosen kirjeistä tyttärelleen vuodelta 1973, juuri katoamisen jälkeen ja Lempin kirjeistä tai juttelusta, sisäisestä monologista lapsuuden toverilleen ja  rakastetulleen, tuolloin jo Vietnanmin sodan merkitsemälle Jim Harmaaturkille vuonna 2018., Lempi on palannut nykyisestä elämästään pastori Grantin luota muistamattoman isänsä luo reservaattiin Minnesotan, Michiganin ja Wisconsin lähelle lapsuusmaisemiinsa. Samalla palaa mieleen kaikki se, minkä hän on jättänyt taakseen ja selvittämättä.

 Katson hohkaluista, kalmon merkitsemää Ettua ja sudeksi muuttunutta, villiä äitiäni Rosea, ja samalla oivallan että nyt vihdoin voin surra äitiä., isää, menetettyä lapsuutta ja koko siitä seurannutta nurjaa jatkumaa, vuosien yksinäisyyttä. Ymmärrän vihdoin, ettei suru pelkästään pahasta ole. Suru on oma maailmansa, jonne ajalla ei ole pääsyä. Suru on suojaava usva, jonka ulkopuolella maailma jatkaa, tapahtuu. s.265

Avioliitto Rosen ja Ettun, intiaanin ja suomalaisen välillä ei ole sujunut ongelmitta. Oman lisänsä siihen tuovat anopit Helmi ja Patt, josita toinen ei opettele englantia ja toinen elättää itsensä kasinon hotellinpidolla. Suomalainen kommunistiappi Heinari Helminen on hirttäytynyt välttääkseen joutumasta FBI:n käsiin.

Niin mitäpä noista häistä sen enempää. Matt-enosi piti puheen, josta ei puuttunut pontta, mutta tolkkua kylläkin. Emäntiä kiiteltiin, ja nämä surkuttelivat tarjoiltaviensa surkeutta mielissään ja kaikki vastaväitteet evättiin.. Pee-Ween varastetulla Leicalla otetussa hääkuvassa kaikki suomalaiset kursailevat: Eikkait, menee kamera rikki jos tämmöisestä pärstästä ottaa, mutta kun meidän intiaaniheimomme asettui mukisematta ja vakavana aloilleen, kipittivät suomalaiset vilkkaan paikalle. Suomalaispelimannit soittavat haitarilla ja viululla polkkaa. Matt nappasi yhden raitahameisista kainaloonsa ja pyöritti tätä esiliina hulmuten ympäri kenttää. s. 86

Punatukkainen, taipeistaan hikoileva kyyppari opasti meidät pitkän käytävän päässä olevaan huoneeseen. Tuntui kuin olisi astunut menneeseen maailmaan. Poltetun seetrin ja kalliin sikarin sekoitus sai yskähtämään. Koivukulhoissa mansikoita, joita Patti kutsui sydänmarjoiksi, mutta Helmi-mummi syntymässä kuolleiden sikiöiden sieluksi, ja siinä olikin kahden isoäitini ero. s.51

Vaikka kirjan alussa jo tiedetään ja Ettukin sen silloin tällöin muistaa, on Rose poissa. Hän on kadonnut vuosikymmeniä sitten ja hänen katoamisensa on alku sekä Ettun että Lempin murheeseen. Isä ja tytär murehtivat eri tavoin. Lempillä on kuitenkin muistot äidistä ja tämän opetuksista.

Nyt sinun kanssasi siinä kalliolla maatessani tajusin, mitä äiti oli tarkoittanut. Pikkulapsena minulla oli ollut keho, joka oli kiihkeä ilossaan ja surussaan ja vielä siinä jossakin, jota en silloin osannut nimetä.Useimmiten se tapahtui vahingossa, Aito-Kiuas hevosella laukatessa , puisella pikkuautolla mäkeä huristaessa, mutta ensimmäisen kerran muistan tunteneeni tuon tunteen, kun minua tanssitettiin kehtolaudassa, ennen kuin opin kävelemään. Se oli ihmeellinen tunne, yhtäkkiä kaikki ajatukset keskittyivät yhteen pisteeseen jalkojeni välissä, yhteen nipukkaan joka sykki punaisena ja kosteana. Nyt tiesin että se oli laulu, joka minussa pääsi valloilleen.
Sinun linnullasi on vahva ja iloinen laulu Mutta nämä ovat niitä asioita jotka kätkemme muiden katseilta, varsinkin miesten, koska nämä eivät tätä asiaa ymmärtäisi. s.115

Vaikka intiaaniveri virtaa vahvana Lempissä, on hänessä myös suomalaista varovaisuutta ja pelkoa, joka tuntuu jatkuvasti asettuvan onnen tielle. Sekaverisyys, fintiaanina kasvaminen tekee hänestä päähänpotkitun, joka ei kelpaa mihnkään eikä kenellekään.

Ääni päässäni ilkkui, miten luulitkin että tämä voisi ollasinun tarinasi, rumarentukka, sammenperuna, tuskin koskaan itävä lemmenpähkylä. Musta, pyörivä kuilu avautui allani, sen hampaat haukkoivatsäärystinten nahkasäpsejä ja ymmärsin, että olen koko ajan luullut jäien lähtevän jossain ulapalla ja minun seuraavan sitä rannalta.Nyt ymmärsin seisovani huteralla jäätelillä ja että ohuen riitteen alla odottaisi tumma syvyys. s.209 

Ketun kieli on aivan uskomatonta ilotululitusta. Mistä tahansa kirjasta voi poimia upeita ilmaisuja ja sanoja, kuten.
Patti vaikutti uponneen jonnekin silmäkuoppiensa varjoihin s.54
Kukkivien mustikanvarpujen peittämät mättäät takana olivat imeneet polun... s.105
minua viilsikin kellavan aamun valjetessa s.137
Osa lojui silkkisohvilla jalat ketarallaan siroleikkauksisten nojien ylitse roikkuen, osa nuokkui tuoleilla, jotkut yrittivät pusata aamiaista. s.170

Luonto on vahvasti läsnä, tuoksut ja värit, koko metsä ja kaikki vuodenajat. Intiaanit polttavat puhdistavaa salviaa piipussa ja suomalaisisä etsii vaimolleen lumessa havuntuoksuista joulupuuta. Vahvana tulvahtaa myös intiaanijumalien, taikojenja uskomusten maailma, Weendigo, paha henki ja sen riivaama ihminen ovat yhtä todellisia kuin Korvapuoli Mike ja Intiaaniliikkeen karismaattinen johtaja Dennis. Kirjan lukuina seurataan seitsemää polkua, joille kulkija uskomuksen mukaan voi elämänsä aikan eksyä :Lähdön polku, Alistumisen polku, Rakastamisen polku, Sotapolku, Katkeruuden polku, Suden polku, Toivon polku.

Ihmettelen, jollei kirja ole Finlandia-ehdokkaana. Lukijansa se varmasti löytää - ja se on hyvä.

Starnone Domenico: Solmut

Domenicuo Starnone

Solmut
WSOY 2018
Italiankielinen alkuteos Lacci
Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä
Päällys Matti Ruokonen
191 sivua

Ensin ajattelin, että kirja on pelkkä avioliittodraama. Etten jaksaisi lukea alun petetyn aviovaimon purkauksia yhtään enempää. Onneksi sain suosituksen jatkaa. Nimittäin oikeasti ja varsinaisesti kirja alkaa vasta aviovaimon purkauksen jälkeen, kun pettäjäpuoliso saa puheenvuoron liki 30 vuotta myöhemmin. Vielä kolmaskin, yllätyksellinen, näkökulma draamaan tulee. Kirja tuli lähelle, kirjan henkilöt tulivat lähelle puutteineen ja vahvuuksineen.

Asetelma on klassinen. Mies muuttaa nuoremman naisen luo Roomaan ja jättää vaimonsa ja 8-12- vuotiaat lapsensa, tytön ja pojan Napoliin. Vaimo on hoitanut lapsia, kotia ja taannut miehensä hyvinvoinnin. Nyt hän jää taloudellisesti heikkoon asemaan, eikä lasten kasvatus isän äkillisen katoamisen jälkeen ole helppoa.

On olemassa etäisyys, jota ei mitata kilometreissä, ei ehkä edes valovuosissa: se on muutosten mukanaan tuoma etäisyys. Loitonnuin vaimostani ja lapsistani ja seurasin intohimojani: uutta naista, jota rakastin, ja uusia innostavia töitä, joita pukkasi näennäisen tasaiseen tahtiin ja jotka toivat minulle toinen toisensa perään pientä henkilökohtaista menestystä. Lidia piti minusta, kaikki pitivät minusta. Ja sillä välin tihenevä sumu peitti alleen menneisyyden, jossa olin tuntenut itseni kömpelöksi ja saamattomaksi. s.106

Millaiset jäljet välirikko jättää tilanteen eri osapuoliin, siitä kirja kertoo. Kirjailija on kirjoittanut tätä kirjaa ennen jo tusinan kirjoja ja häntä pidetään yhtenä Italian nykykirjallisuuden tunnetuimpanan nimenä. Hän siis osaa asiansa. Pitääkö vielä tämäkin mainita: puoliso on kääntäjä Anita Raja, jonka taas epäillään olevan Elena Ferrante - salanimen takana..

Heistä kahdesta vain äiti oli keskittynyt raha-asioihin. Hän on laittanut sivuun rahaa, kartuttanut säästöjä, heistä kahdesta hän halusi ostaaa tämän asunnon. Hän on aina painottanut meille joka ikisen kolikon tärkeyttä, hänen rakkautensa meihin lapsiin sai rahan muoon. Eikä hän koskaan haalinut rahaa itselleen saati isälle, vaan taatakseen meille kahdelle mukavan nykyisyyden ja turvallisen tulevaisuuden. s.171

En tiedä,voiko sanoa, että välirikosta selvitään, vaikka lapset kasvavat aikuiseksi ja alkavat elää omaa elämäänsä. Kolhuja ainakin jää. Nimi viittaa tietysti avioliiton solmuihin, mutta sillä on konkreettinen lähtökohta isän ja pojan samanlaisessa tavassa solmia kengännauhat. Näihin solmuihin kannattaa paneutua.

Joyce Rachel Harold Fryn odottamaton toivioretki

Rachel Joyce
Harold Fryn odottamaton toivioretki
WSOY 2014
Alkuteos: The Unlikely Pilgrimage of Harld Fry 2012
Suom. Hilkka Pekkanen
Kuvitus: Andrew Davidson
Kartta  John Taylor
327 sivua

Olen todella samaa mieltä The Timesin toimittajan kanssa. Häneltä on lainattu etuliepeen teksti, jossa hän tunnustaa mm.: Rakastan tätä kirjaa.

Eläkeläispäiviään vaimonsa Maureenin kanssa viettävä Harold saa kirjeen entiseltä työtoveriltaan Queenilta. Nainen on kuolemassa syöpään ja muistelee menneitä. Harold vastaa nopeasti ja lähtee viemään vastauskirjettä postilaatikkoon. Hän kävelee kuitenkin ensin vastaantulleen postilaatikon ohi ja vielä seuraavankin ohi ja vähitellen hän huomaa olevansa matkalla saattokotiin, jossa Queenie tekee kuolemaa. Hän soittaa saattokotiin ja kertoo olevansa tulossa sinne kävellen sekä pyytää Queenia pysyttelemään hengissä, kunnes hän on perillä. Vaimonsa Maureenin hän pitää myös tilanteen tasalla, vaikka avioliitto ei ole enää kahteenkymmeneen vuoteen ollut sitä, mitä se oli nuorena tai silloin, kun pariskunnan ainoa poika David asui kotona.

Kävely alkaa viehättää Haroldia ja aluksi hän tuntee suuren vapauden, kun etenee päivät kävellen ja viettää yöt halvoissa majapaikoissa.

Englanti avautui hänen jalkojensa juuressa, ja vapauden ja tuntematonta kohti astelemisen tunne oli niin virkistävä, että oli pakko hymyillä. Hän oli yksin maailmassa, mikään ei voinut estää häntä eikä kukaan voinut pyytää häntä leikkaamaan nurmikkoa. s. 46

Vähitellen matkanteon luonne muuttuu ja selvittämättömät, unohduksiin painetut asiat menneisyydestä nousevat pintaan.

Harold köyristi hartioitaan ja pakotti jalat töihin entistä ahkerammin, ikään kuin ei niinkään olisi kävelemässä Queenin luo kuin pakoon itseään. s. 75

Harold oli koko ikänsä kulkenut pää kumarassa välttyäkseen yhteydenotoilta, ja siitä huolimatta hänen omasta lihastaan oli syntynyt ihminen, joka halusi välttämättä katsoa suoraan silmiin ja selvittää välit perusteellisesti. s.88

Pakatessaan matkalaukkunsa äiti oli riistänyt Haroldilta naurunsa lisäksi myös ainoan ihmisen, joka oli häntä pitempi. Joania ei mitenkään voinut kuvata helläksi, mutta hän seisoi sentään poikansa ja pilvien välissä. s. 107

Matkan aikana hän kohtaa monenlaisia ihmisiä, jotka auttavat häntä joko konkreettisesti jalkaongelmien kanssa, kuten maahanmuuttanut lääkäri Martina, joka ei saa työtä lääkärinä tai neuvoilla ja ohjeilla. Mukaan lähtee koirakin, jolle hän heittelee kiviä noudettavaksi. Harold oppii enemmän itsestään ja muista ihmisistä. Välillä näkökulma siirtyy Maureeniin, joka aluksi yrittää salata Haroldin lähdön vaimonsa hiljan menettäneeltä naapurilta Rexiltä. Kirja keroo myös vaimon tunteista ja niiden muutoksesta Haroldin vaelluksen aikana, vaikka pääpaino on Haroldissa tapahtuvassa muutoksessa.

Hän ymmärsi, että vaeltaessaan omien erehdystensä hyvittämiseksi hän joutui samalla hyväksymään muiden omituisuudet. Ohikulkijana hän oli paikassa, missä kaikki muukin kuin maasto oli avointa. Ihmiset tunsivat olevansa vapaita puhumaan ja hän oli vapaa kuuntelemaan. s.95

Hän oli oppinut, että ihmiste pienuus täytti hänet ihmetyksellä ja lempeydellä, ja yksinäisyys myös. Maailma muodostui ihmisistä, jotka panivat jalkaa toisen eteen, ja jonkun elämä saattoi vaikuttaa tavanomaiselta vain siksi, että hän oli elänyt niin pitkään. Harold ei enää kyennyt ohittamaan tuntemattomia tunnustamatta totuutta, että kaikki olivat samanlaisia ja silti ainutlaatuisia ja että juuri se oli ihmisenä olemisessa vaikeaa. s. 164

Oli yhtä suuri lahja ottaa vastaan kuin antaa, sillä se vaati sekä rohkeutta että nöyryyttä. s.207

Vähitellen Haroldista tulee kuuluisuus ja ihmiset haluavat tarjota hänelle ruokaa ja yösijan. Siinä vaiheessa Harold on jo ruvennut yöpymään taivasalla ja vajoissa makuupussissa, sillä yöpyminen hotelleissa on käynyt liian kalliiksi. Huolimatta askeettisesta vaelluksesta mukaanlähtijöitä ja avun tarjoajia riittää enemmän kuin mies toivoisi. Seuraavan lainauksen vierasjoukko tuntuu hyvin tutulta.

Kun Harold oli käynyt suihkussa, kävi ilmi, että emäntä oli kutsunut myös joukon tuttaviaan improvisoiduille sherrykutsuille nurmikolle. Tervehtiessään Haroldia vieraat kohottivat lasinsa ja joivat maljan Queenien terveydeksi. Harold ei ollut koskaan ennen nähnyt niin paljon taakse suittuja siniharmaita hiuksia eikä niin paljon vakosamettihousuja erilaisissa sinapinkeltaisen, kullankeltaisen ja ruosteenruskean sävyissä. s. 226

Olen antanut kirjan tekstille pääosan tässäkin postauksessa, sillä paremmin kirja näin paljastaa hienoutensa kuin minun kuvaamanani. Samalla nuo tekstipätkät ovat niitä asioita, jotka haluan kirjasta ja Haroldin vaelluksesta muistaa. Tästä miehestä tuli minulle kirjan kautta elävä hahmo, jonka matkaan mieluusti lyöttäydyin iltaisin. Kirjailija oli minulle tuntematon, aiemmin BBC:lle radiokuunnelemia ja draamasovituksia tehnyt neljän lapsen äiti. Kerronta etenee nimetyissä luvuissa, jotka on varustettu kuvilla. Haroldin vauhdissa pysyy helposti mukana eikä vaellusta hänen kanssaan malta jättää kesken. Tämä kirja, jos mikä, todistaa mielestäni kaunokirjallisuuden ylivertaisuuden elämänohjeita etsittäessä.

Ne tiet, joita hän oli kulkenut, olivat nyt täynnä toisia autoja. Ihmiset, joiden ohi hän oli kulkenut, kulkivat nyt toisten ihmisten ohi. Sade huuhtoisi pois hänen jalanjälkensä, vaikka ne olisivat kuinka selvät. Tuntui siltä kuin hän ei olisi koskaan käynyt missään niistä paikoista joissa oli käynyt tai tavannut niitä tuntemattomia jotka oli tavannut. Hän katsoi taakseen, eikä nähnyt missään enää mitään jälkeä eikä merkkiä itsestään.
Puut sallivat tuulen huojuttaa niiden oksia sulavasti kuin mustekala lonkeroitaan vedessä. Harold tunsi epäonnistuneensa aviomiehenä, isänä ja ystävänä. Poikanakin hän oli epäonnistunut. Ei se ollut pelkästään sitä, että hän oli pettänyt Queenien, eikä sitä, että hänen vanhempansa eivät olleet halunneet häntä. Eikä se ollut pelkästään sitä, että hän oli epäonnistunut suhteessaan vaimoonsa ja poikaansa. Enemmänkin kysymys oli siitä, että hän oli kulkenut halki elämänsä jättämättä minkäänlaista jälkeä. Hän oli täysin merkityksetön. s. 272

Vaikka edellinen lainaus vaikuttaa toivottomalta, kannattaa lukea Haroldin omat johtopäätökset vaelluksensa opetuksista.

Jos halusi onnistua, oli pysyttävä uskollisena sille tunteelle, joka oli alunperinkin innoittanut häntä. Ei ollut väliä sillä, että toiset toimisivat toisella tapaa; oikeastaan se oli väistämätöntä. Hän päätti seurata teitä, sillä satunnaisesti ohi kaahaavista autoista huolimatta tuntui turvallisemmalta kulkea teitä pitkin. Ei haitannut, ettei hänellä ollut puhelinta. Ei haitannut, ettei hän ollut suunnitellut matkareittiään eikä ottanut mukaansa tiekarttaa. Hänellä oli erilainen kartta, hänen oman mielensä kartta, ja se koostui kaikista niistä ihmisistä jotka hän oli tavannut ja paikoista joissa hän oli käynyt. Harold päätti myös pitää purjehduskenkänsä, sillä kulumisesta huolimatta kengät olivat hänen. Hän ymmärsi, että kun ihminen vieraantuu siitä minkä tuntee ja muuttuu ohikulkijaksi, oudoista asioista tulee merkityksellisiä. Ja koska hän tiesi sen, tuntui tärkeältä sallia itselleen uskollisuus niitä vaistoja kohtaan, jotka tekivät hänestä Haroldin eikä ketään muuta. s. 207

Laitila-Kälvemark, Tiina: Seitsemäs kevät

Kohtalokkaan oloinen nimi tällä kirjalla ja kohtalokkuutta jatkavat kirjan välitekstit ennen jokaista juonta kuljettavaa kappaletta, episodia. Teksteissä kerrotaan ilmastonmuutoksesta, sateisesta kesästä, jonka odotetaan muuttuvan oikeaksi kesäksi.
Kirjan henkilöt:
Peter, irtisanottu metereologi, TV:n sääennustaja, joka haluaa kertoa ihmisille parempaa säätä kuin ennusteet lupaavat
Rosa, edellisen kampaajavaimo ja yrittäjä,
Susanna, 46-vuotias bloggaaja, joka haluaa itselleen uuden alun ja lapsen jo aikuisuuteen kurkottavien lastensa lisäksi sekä viehättävää vauva-aineistoa blogiinsa, salaa vauvasuunnitelman mieheltään
Padma, intialainen sijaissynnyttäjä, joka odottaa Susannen lasta kohdunvuokrausklinikalla muiden kaltaistensa kanssa
Sani, edellisen poika, joka haaveilee jalkapallosta ja äidin paluusta hänen luokseen takaisin
Matilda, Susannen 17-vuotias lihavahko ja ruma tytär, harrastaa ratsastusta,  kiristää ratsatuksen opettajaansa uhkaamalla paljastaa, kuka on hänen lapsensa isä, jollei saa itselleen lempihevosensa omistusoikeutta
Anton, Susannen poika, peliaddikti
Markus Susannen mies ja lasten isä, hiljainen suomalainen
Paula, kiinteistönvälittäjä, menestyy ammatissaan, treenaa veren maku suussa, Markuksen rakastajatar

Toivottavasti yksioikoinen henkilögalleria tekee oikeutta kirjalle, jonka katkelmallista tarinaa seurasin mielenkiinnolla. Juuri henkilöiden yhteyksistä syntyi jännite muuten yksittäisten tarinoiden välille. Ruotsissa asuva suomalainen kirjailija oli minulle aiemmin tuntematon. Hän on julkaisuut kuitenkin jo aimmin romaanin ja novellikokoelman. Romaani Karkulahti oli Runeberg-palkintoehdokkaana. Aihekirjo tässä kirjassa oli yllättävä ja tuore, mielenkiinto säilyi läpi kirjan. Kirjailija osaa asiansa. Luen varmaan jatkossakin Tiina Laitila-Kälvemarkin teoksia.

Laitila-Kälvemark, Tiina
Seitsemäs kevät : romaani
WSOY 2017
179 sivua

Rönkkö, Markku: Hajaannus

Rönkkö, Markku
Hajaannus
Like 2016
316 sivua

Jo pitkään olen ajatellut tutustua kirjailijaan, joka on kirjoittanut ainakin kirjan Talonmies ja pari muutakin, ollut Savonia-ehdokkaana ja tehnyt uraa mainosalalla. Ehkä tämä kirja ei ollut tutustumiselle paras mahdollisnen, vaikka paljastikin sujuvan kertojan.

Tässä kirjassa oli kuitenkin rasitteita, jotka välillä pudottivat minut matkasta.  Kirjan päähenkilö on Kirre, jolla on ollut kova lapsuus. Vanhemmat ovat alkoholisteja, riidelleet, eronneet ja muuttaneet isän työn takia tämän tästä. Isä kuuluu armeijan kantahenkilökuntaan ja äidin lähdön jälkeen hänestä tulee tyttären huoltaja. Isän itsemurhan jälkeen 14-vuotias Kirre joutuu lastenkotiin, jossa tutustuu ja saa kaverikseen pikkurikolliset Räkä-Lankisen ja Kreivin ja  valvojakseen Hiutaleen, jonka kannustamana pääsee  kiinni opintoihin
.
Opiskelun alkuvaiheessa Kirre ystävystyy Elinan kanssa. Tämän lapsuus on ollut helppo ja hyvä. Elinalle tuntuu kaikki onnistuvan helposti kaikki, minkä eteen Kirre saa tehdä töitä hartiavoimin: opiskelu, työ, avioliitto, lapset. Myöhemmin kuitenkin Elinan miehen lapsuuden kaverista tulee Kirren mies. Kirre tekee väitöskirjaa feminismistä ja aviomies Jali on arvostettu tutkija, jonka asiantuntemukseen turvaudutaan usein. Perheen täydentää  lapsi, Elias, joka kuitenkin valvottaa vanhempiaan ja saa Kirren lopulta raiteiltaan ja lapsuuden nousemaan pintaan.

Mielestäni kerrontaa rasittivat hieman pitkät selostukset etenkin Jalin työstä, hänen pohdiskeleva monologinsa, joka toisaalta toi teokseen aitoutta ja asiantuntemusta. Enemmän minua haittasi kuitenkin kuvaus Jalin elämästä, rikkaudesta, johon hän oli niin tottunut, että piti vain parempana asua Espanjan rannikolla väitöskirjaa tekemässä pienessä hotellihuoneessa eikä vanhempiensa Nerjan talossa, koska saattoi siten keskittyä paremmin. Kirren köyhä ja turvaton lapsuus tulee paljon kaavamaisemmin esille, kuin sivuhuomiona. Tuo huoleton suhde rahankäyttöön oli jotenkin niin vierasta suomalaisessa romaanissa, etten päässyt siihen mukaan. Tai ehkä se oli oma rajoitteeni.

Kirjan luvuilla on oivaltavat ja Kirren ja parisuhteen vaiheista paljon kertovat nimet: Subjekti herää, Objekti ilmestyy, Lintuketo, Eroosio ja Hajaannus, Lukujen mottona on Larin-Kyöstin  Erotessa-runon säkeitä. Loppua kohti kerronta tiivistyy ja kirja piti kyllä vahvasti otteessaan, kun luin viimeiset sivut yön tunteina.

Kekkonen Helmi: Vieraat

Kekkonen Helmi
Vieraat
Siltala, 2016
191 sivua

Tämän kirjan luokse jouduin outoja teitä. Luin kirjailijan kirjoittaman artikkelin kirjan synnystä Image-lehdestä. (Image 2016/10), huomasin kirjan olevan pöydälläni muiden kirjastosta lainattujen joukossa, pyörittelin kaunista kirjaa hetken käsissäni ja aloin lukea.

Kekkosen kieli on kaunista ja herkkää kuin myös Elina Warstan tekemä kirjan kansi. Sääli, etten saa tähän kansipaperista kovin hyvää kuvaa, sillä kirjaston tarrat peittävät osan takakannesta.

Henkilöitä on paljon Senja haluaa järjestää miehensä Laurin kanssa illanistujaiset. Kaikki on valmista:salaatit ja viinit jääkaapissa. Lauri on lähetetty ostamaan kauniiseen kotiin kukkia. Senja pukeutuu ja ottaa vastaan ensimmäiset vieraansa. Naapurista tulee nuori äiti Ulla ja hänen pieni poikansa Toivo, Sitten tulevat Nelli ja Karen, jotka Lauri on sattumalta tavannut ja kutsunut mukaan. Senjan ystävä Alva tulee yksin, koska hänen kumppaninsa Daniel ei lupauksistaan huolimatta  ole lähtenyt mukaan. Senjan äiti Ulla tuo yllättäen mukanaan Sakarin, uuen miesystävänsä. Jopa Laurin Iiris-sisar on luvannut tulla, jos saa lentoliput Suomeen järjestettyä. Jokainen kutsuihin osallistuvista kantaa mukanaan omaa tarinaansa, jotkut suurta surua.

Hän halusi katsella Nellin huulten liikkeitä tämän puhuessa, kuunnella Nellin reunoilta käheää ääntä. Hän halusi sulkea silmänsä jaetussa hämärässä, sulkea maailman ulkopuolelle. Ja sitten palata omaan kotiinsa, yksin.
Ajatus on tänään, tässä hiljaisessa kahvilassa yhtä rauhoittava, yhtä surumielinen kuin aina. ss.72-73

 Hieman yllättävästi vielä kirjan loppuvaiheessa juoneen lisätään uusia, nimeltä mainittuja henkilöitä, mutta ymmärrän kyllä, ettei ilman heidän nimeämistään olisi loppuratkaisuun selvitty.

Kun olin lukenut tuon mainitsemani artikkelin, tarkkailin aluksi kerronnallisia ratkaisuja, jotka olivat vaatineet työstämistä ja keskusteluja kustannustoimittajan kanssa. Mielestäni lopputulos oli tällaisena onnistunut. Vähitellen kirjan toisiinsa löyhästi kietoutuvat tarinat ja etenkin Kekkosen runollinen kieli vaimensi analyyttistä lukemista ja annoin kirjan viedä minua. Ja se kuljetti: vuoroin hellästi, välillä hieman kylmäten ja vielä aiemmin pohjustetun, tylyn lopunkin jälkeen uuteen nousuun. Mitään aihetta ei käsitellä puhki, mutta henkilöt pääsevät kuitenkin tarpeeksi ääneen oman elämänsä solmukohtaa kertomaan.