Lehikoinen Tiina : Kukkien kapina - Yökertomuksia

 

Tartuin tähän kirjaan, koska sitä käsiteltiin yhdessä lukupiirissäni. En tiennyt kirjasta tai kirjailijasta mitään aloittaessani. Parin sivun jälkeen huokailin ja mietin, jaksanko lukea kaikkia pieniä tarinoita, joita kirja sisälsi. Onneksi silloin tuli vastaan sivun mittainen kertomus Sumusto, joka alkaa näin:

Tylsyys on tarttuvaa, varsinkin sillitehtaalla. Sitä saa sieraimensa täyteen. Ja taskut, silmät ja kynnenaluset. Purkkeihin ahdetut kalat eivät odota huomiselta liikoja. Suomukylkisten on vaikea pysyä hereillä. Kuivalla maalla oleminen pykii.

ja loppuu:

Sillin elämässä kaikki on katoavaista ja sumuista.

En tunne tehneeni vakavaa paljastusta, vaikka tähän kirjasinkin  osan tarinaa. Lehikoisen kirjaa ei voi lainauksilla tyhjentää. Kertomukset ovat sellaista vyörytystä ja ilotulitusta, että jokainen sana ja lause on luettava, pysähdyttävä välillä hengähtämään ja sitten taas jatkettava. Sillä kovin tiuhaan tahtiin ei näitä kertomuksia voi nauttia.

Monet kertomuksista pohjautuvat myytteihin, taruihin tai satuihin. Kuten tarina naisen jättämästä miehestä, joka yrittää muuttua ihmissudeksi virtsaamalla juopuneen taikaringin ympärilleen. Jotain menee kuitenkin pieleen (mitä - sitä en paljasta!), mutta uudessakin ilmiasussaan hän pystyy  tekemään haittaa naisystävänsä uudelle rakkaussuhteelle. Senkään vertaa ei saa maineikas runoilija, joka yrittää uudistua, mutta muuttuu jänikseksi.

Kaikesta näennäisestä varmuudesta huolimatta hän oli alkanut kärsiä huijarisyndroomasta. Vaikka hän saarnasi yleisölleen kirkkaista sisällisistä kuvista ja rehellisyyden merkityksestä noita näkyjä kuunnellessa, hänen sisällään vallitsivat aivan toisenlaiset taajuudet. Hänessä ei ollut rahtuakaan Pohjois-Amerikan intiaanien maailmanluojajänisten vitaalista energiaa, pikemminkin hän muistutti lemmikkikaupan taskukokoista takkuturkkia, joka säikkyi jopa omaa varjoaan ja nukkui silmät auki.

Usein kertomukset naurattavat ja kirjailija onkin saanut taitavasti johdateltua päähenkilön sellaisiin tapahtumiin tai muistoihin, joita lukijallakin voisi olla. Äkkiä saattaakin huomata nauravansa omille ajatuskuluilleen. Lopua kohden sävy tummenee. Kerrontaan tulee uhkaa, kuten Sulava napa -kertomuksen helisevissä jäissä. Valkoinen :räjähdyksen jälkeen -novelli kuvaa  katastrofin ydinräjähdyksen jälkeen ja se kuvaus on kauhea.

Hän astuu sisään ja istuu lattialle, hänen hengityksensä lomittuu toisten huonetta asuttavien henkäysten kanssa. Toisten aikojen ja asukkaiden. Ja vaikka talo on sama kuin ennen valkoista, se on kuitenkin eri talo. Hän on tullut tänne kaukaa, kolmen vuosikymmenen läpi. Iltapäivällä hän sulkee silmänsä ja asuu ulos.

Ympäristönmuutos ei ole kirjan ainoa teema, vaan novelleista voi löytää myös feminististä sanomaa. Paljaimmillaan ja selkeimmillään tämä on ehkä Prinsessa Ruususen tarinassa, jossa kuningas rakastelee nukkuvan prinsessan kanssa ja nai tämän myöhemmin. Loppuosassa ruusut Aspiren (Aspirinin) johdolla ottavat vallan ja näyttävät naisille syötetyt valheet ja naisten aseman.

Aspirinilla ei ole mitään feminisyyttä vastaan - päinvastoin, mutta aivojensa kapasiteetin se haluaa arvioida itse.

Älyllä ei ole sukupuolta, eikä väri. Paitsi natisevien oppituolien todellisuudessa, jonka fabulointi on vielä kuningassatujakin ihmeellisempää...

Tekijä on kuvataiteilija ja taidekasvattaja, joka on ehtinyt julkaista kuusi runokokoelmaa ja yhden novellikokoelman. Tämä kaikki näkyy tekstissä. Välillä luin kirjan kertomuksia kuin runoa. Jokainen sana tuntuu yhtä tärkeältä, vaikka juoni sitoo kerrontaa. Tarinat voi nähdä edessään myös värikylläisinä kuvina. Minun on hetkittäin vaikea nimittää näitä novelleiksi ja olen huomaavinani, että myös muilla on samoja vaikeuksia. Tekstien pituus vaihtelee sivun mittaisesta välähdyksestä monen sivun juonelliseen kertomukseen. Kirja sisältää siis alaotsikon mukaan yökertomuksia, joidenkin arvioden mukaan iltasatuja aikuisille tai tarinoita. Oli miten oli, värikylläistä ja nautittavaa, hulvattoman hauskaa ja satuttavan synkkää luettavaa tarjoaa tämä kirja. Olen syvästi kiitollinen, että sain kirjan käsiini.

Kehyskertomus kertoo tytöstä, joka etsii kaltaistaan, itseään, salaisuutta. Luin tämän yhteenvetona ja samalla johtopäätöksenä. Siitä poimin lauseen, jonka  voisi jättää kirjan sanomaksi.

Mutta jos ei uskalla katsoa, ei näe, ja sellaista elämää hän ei halunnut.

Lehikoinen Tiina : Kukkien kapina - Yökertomuksia. Like, 2020. - 191 sivua.

 

Hotakainen Kari: Opetuslapsi

 Taas veti Kari Hotakainen maton jalkojeni alta . Tämä kirja pakotti ajattelemaan myös omaa elämäntapaa ja omia valintoja. Eikä se tapahtunut lirkuttelemalla eikä kauniisti puhumalla, vaan ehdottoman täsmällisillä ja kuvaavilla lauseilla, vertauksilla, jotka paljastavat parilla sanalla sen, mitä itse selittäisin viisi riviä. Myönnettäköön, että olen ihaillut Hotakaisen ilmaisua ja sanavalintoja aina 1997 ilmestyneen Ritva-lastenkirjan jälkeen. Tuosta kirjasta arkikäyttöön jäi nakkinektari (=nakkipakettiin valunutta suolalientä). Tässäkin kirjassa on vastaavia kielellisiä oivalluksia, kuten pankkitunnuksilla hankittu viherpesu. Naurattaisi jollei itkettäisi.

Kirjan aihe on vakava. "Sijaisnarttuna" uuteen kauniiseen kotiin päässyt Maria saa lapsuudessaan aineellista hyvää, jonka kokee yhtä pahaksi kuin sijaisäiti Kirstin valmistaman ruuan. Talon lapsiin verrattuna hän on aina alakynnessä, hyvänteon kohde ja kasvatettava kuten perheeseen otettu narttukoira, johon sijaisisä Lauri häntä vertaa. Tämä isä pitää Mariaa elämänsä uutena ulottuvuutena ja mainostaa radiopodcasteissaan nöyryyttä, 

Taikasana, joka muuttaa ahneen ja kyltymättömän kiimaisen sijoittajan ajattelijaksi. Laurikin oli nöyrä jakson vaatiman ajan, 44 minuuttia. Sen jälkeen Lauri muuttui taas omaksi itsekseen, vaikkei enää edes tiennyt mikä on oma itse, kun oli niin moneksi ajan pyörteissä muuttanut.

 Marian ainoa ystävänsä Läski eli Mika Tuisku ei saa lupaa vierailla talossa likaisenharmaan olemuksensa vuoksi.

.., huokaisten nousee sijaisisä Lauri, kuka siellä nyt tähän aikaan, ja siellä on Läski, minun ei-toivottu ystäväni, nukkavieru, rupuhousu, limainen tukka päätä pitkin, seisoo eteisessä, koska eteisessä tuollaisten paikka on, häntä ei kutsuta sisään, vaan häntä kuullaan eteisessä, hän on liian lähellä jotta saisi ymmärrystä, sijaisvanhemmat pitävät kaukaisten maiden lapsista ja nuorista, joille voi antaa tukea ja lämpöä Punaisen ristin kautta.

Maria on päättänyt kostaa hyväosaisille itsensä, vakuutusyhtiöiden pettämän Läskin sekä muiden syrjäytyneiden, sosiaalitukien varassa elävien puolesta. Hän tekee tekonsa tulevaisuudenuskonsa menettäneiden takia.

Tosin en usko, että luottavainen tunne kestää edes iltaan. Mutta näin olen elänyt koko elämäni, lyhytkestoisten uskojen varassa. En ole voinut levät Jumalan kämmenellä pelkäämättä, että kohta taas luiskahdan Hänen sormiensa läpi maahan.

Koston kohteena ovat kasvattivanhemmat ja Laurin viski-iltojen kaveri, maanviljelijä Ontronen, joka on ottanut nuorista tytöistä, Mariastakin, kuvia kokoelmaansa. Merkittyään nämä, Maria ottaa panttivankeja hyväosaisten edustajista, jotka imarreltuna ja julkisuudennälän riivaamana päätyvät Marian heille kaivamaan montuun tunnustamaan elämänsä onttoutta. Mukaan lähtevät Purjehtija, Syöjä ja Näyttelijä.

Purjehtija on ollut vakuutusyhtiön lääkäri, mutta purjehtinut myöhemmin maailman ympäri sponsoreiden tuella. Syöjä on kirjoittanut ruoka-arviota lehtiin ja hän saa ravintoloissa parhaan palvelun ja parhaat annokset. Näyttelijä rakastaa itseään ja halu kertoa omasta persoonastaan ja taiteestaan koituu hänen kohtalokseen

Katsoin kirjaa lukiessani samaan aikaan Areenasta Helsinki-syndrooman panttivankidraamaa ja ihmettelin, onko tämä aihe nyt erityisesti pinnalla. Molemmat kaappaajat ovat kokeneet vääryyttä, vaikkakin draamasarjan Elias Karolla  oma kokemus on tärkeämpi. Maria on kostajana avuttomampi ja hauraampi, mutta toimii silti suunnitelman mukaan vakaasti. Hotakaisen kirja tarjoaa kuiten jännitysdraamaa enemmän pohdiskelua huono-osaisuudesta ja elämästä yleensä.

Nyt mietin, ovatko ahneus ja kateus arvoja. Vai ovatko ne paheita? Mitkä sitten ovat arvoja? Rehellisyys, aitous, isänmaallisuus, tasa-arvo? Eivät ne minusta mitään arvoja ole, vaan koruja, kauniita vaatteita, merinovillaisia. Ihmiset koristelevat niillä itseeään. Ilmoittavat ne arvoikseen. Poseeraavat. Tekevät vaikutuksen.

Vaikka nyt jälkikäteen pidänkin alkuasetelmaa epäuskottavana ja Marian, valtiotieteen ylioppilaan ja lähihoitajan, motivaatiota kaikkien syrjäytyneiden puolesta kostavana sankarina epätodennäköisenä, en lukiessani epäillyt lainkaan. Hotakaisen kerronta on hengästyttävän intensiivistä, lauseet napakan lyhyitä ja täynnä merkityksiä.  Kirja olisi  oikeastaan se olisi pitänyt saada lukea yhdellä kertaa, hotkaista ensin ja sitten sulatella ja eritellä. Hyvä, että Hotakainen malttoi luopua televisiohupailusta ja keskittyä kirjoittamiseen. Kirjasta jää jälki, visailuohjelmat tulevat ja menevät.

Hotakainen Kari: Opetuslapsi. Siltala 2022, Kansi: Elina Warsta. 271 sivua

Oranen Raija: Iso

Minua viehättää ja huvittaa  Sedän tämä ulottuvuus, hän oli innostavuudessaan ja laaja-alaisuudessaan kuin pommi, jota ei pidellyt mikään sen jälkeen kun sytystyslanka oli palanut loppuun, haavoittavat sirpaleet vain lentelivät joka suuntaan ja pauke kantoi kauas. 

Tämä romaani Gösta Serlachiuksesta oli uudenlainen lukukokemus minulle. Suhtauduin etukäteen hieman empien: henkilö kiinnosti lähinnä taidekeräilijänä, vaikka toki tiesin uran olevan muualla. Itse olen kuitenkin useamman kerran nauttinut Mäntän taideaarteista, joiden juuret ovat Gösta Serlachiuksen Taidesäätiön kokoelmissa ja ovatpa nykyiset museot Mäntässä suvun entisiä asuinrakennuksia, konttori ja tehdasrakennus.

Yllättäen sukellus paperitehtailijan pään sisälle Raija Orasen kuvittelemana tempaisikin mukaansa. Oli kiehtovaa seurata nuoren Göstan ensiaskeleita kapitalistina ilman pääomaa Gustav-sedän opissa. Herkkävaistoinen nuori mies miellyttää tehtailijaa, joka on pettynyt poikansa rahankäyttöön ja työnvälttelyyn.

Setä ei ikinä ymmärtänyt tätä asiaa sen paremmin kuin Axelkaan. Setä vain porhalsi eteenpäin kuin vihikoira uudet lemut nenässään ja Axel nautiskeli olostaan eikä tahtonut tulla häirityksi. Heille johtajana oleminen oli jonkinlainen satama, asema, valvontatorni josta sattoi kajauttaa päätöksen, ja muiden oli sitä käskyä toteltava. Mutta sitä johtaminen ei ole. Ei oikeassa olemista, ei turvaa ja rauhaa, vaan se on auran survomista maahan, vaon suorimista, otteen keventämistä tai syventämistä, kivien ja juurakoiden väistämistä, koskeuden ja kuivuuden huolellista mittaamista, vetohevosen voimien tarkkailemista ja seisahtumiskäskyn antamista jos niin on tarpeen.

Kun naimakauppa Gustav-sedän tyttären Sissin kanssa on selvä, tulee Göstasta setänsä seuraaja ja hän saa jo nuorena vastuuta ja luottoa. Hän hankkii pankkiiripiireista ystävän Addu Snellmannin, joka antaa hänelle paitsi tukea myös arvokasta tietoa rahan liikkeistä.

- Suomessa yksikään paperitehdas ei pysty yksin olemaan tarpeeksi iso että pärjäisimme saksalaisille ja muille. Eikä Mänttä pääse nyt kasvamaan. Mutta yhdessä me olemme iso, yhdessä.

Minä ja Addu yritimme paikata pahaa vuotoa, ostimme muutamien yhtä köyhien ystävien kanssa metsiä ja koskiosuuksia vailla muuta varmuutta kuin toivo ja vekseliralli, se puuha alkoi muistuttaa erehdyttävästi Sedän valssaamista, otin tolkuttomia riskejä, ajoin monilla vaunuilla yhtä aikaa, mutta ero oli siinä, että minä tunsin tuotantoketjun ja sen vaatimukset ja tein yksityiskohtaiset suunnitelmat ja tarkat kannattavuuslaskelmat.

Göstan henkilökohtainen elämä jää pahasti työtehtävien varjoon. Lasten syntymät mainitaan, samoin vaimon ongelmat alkoholin kanssa. Vasta nuorimman pojan kuolema kärjistää tilannetta niin, että työhönsä uppoutunut tehtailija havahtuu. Hänen käsityksensä sukupuolten rooleista ja tehtävistä on tiukan mustavalkoinen - ja Sissi-vaimon kauneus ja lumoavuus on haihtunut vuosien myötä kokonaan.

Minä olin luvannut rakastaa, minä olin luvannut elättää, minä olin luvannut huolehtia asioista, ja sen minä olin tehnyt. Hänen osansa oli pitää huolta perheestä, mutta sensijaan, että hän olisi toiminut niin, hän alkoi valittaa ja riidellä ja tyhjennellä makeita viinipulloja ja niellä ties minkälaisia pillereitä niin ettei hänestä kaikin ajoin saanut minkäänlaista tolkkua.

Gösta tapaa tulevan vaimonsa Ruthin jo ennen ensimmäisen avioliiton erojärjestelyjä ja tästä suhteesta elämäkerta kertoo enemmän. Ruth oli Sissiä itsenäisempi persoona, jolla oli omia ajatuksia ja tehtäviä.

Ruth ymmärsi elämän arvon ja näki sen kehityksen. Hänelle maailma oli jatkuva ihme, jokainen kevät oli suuri riemu, jokainen ensilumi melkein sensaatio. Siinä, missä minä listasin tosiasioita ja kiloja ja tonneja ja koneita ja numeroita, Ruth näki alituisen liikkeen ja muutoksen, elämän joka sikisi ja paisui, kahahteli ja kuohui, hänelle valo oli kosketus ja pimeä turvallinen peite, ja tuoksut ja maut kuin vanhoja ja uusia ystäviä ja musiikin soinnut väkevänä porhaltava koski tai päilyvä järven pinta.

 Se mikä näyttää menestykseltä yhteiskunnassa ja tehtailijana, ei tuo kokonaista onnea. Terveys alkaa reistailla huolimatta hyvästä hoidosta, sillä työnteosta Gösta Serlachius ei malta hellittää kehotuksista huolimatta. Pojistaan tehtailija odottaa työlleen jatkajaa. Vanhin poika Erik täyttääkin odotukset, mutta nuorempi ei jaksa kiinnostua opinnoista, vaan enemmänkin rahankäytöstä.Göstan maailmaa ja liiketoimia ravistelevat myös sodat ja uuden maailman aatteet, ja hänen näkemyksensä ovat selkeästi koneita käynnissä pitävän tehtailijan ajatuksia.

Aikaisemmin olivat työmiehet olleet uutteria, puhtautta rakastavia ja esivallalle uskollisia, avuliaita ja syntyjään viisaita, lauhkeita, kaikin puolin kunniallisia.

---Minun silmäni näkivät nyt synkeästi mulkoilevia, röyhkeitä ja riitaisia miehiä jotka halusivat kaikkea, ja ennen muuta he halusivat riitaa, johon heitä yllyttivät koulutetut agitaattorit.

Gösta Serlachius hankkii tuttavia niin taiteilijoista kuin valtiomiehistä. Hän on Axel Gallenin ja Emil Wikströmin tuttava ja työllistäjä. Hän organisoi valkoisen armeijan toimintaa ja Mannerheim myöntää hänelle everstiluutnantin arvonimen. Aluksi Gösta näkee Risto Rytin saamattomana epäröijänä, mutta ymmärtää myöhemmin miehen pohdintaa paremmin ja Rytin pariskunnasta tulee Ruthin ja Göstan vakituisia vieraita.

Yhtä uutta minulle oli huomata, että Ryti ei pitänyt kiirettä omien kantojensa esittelyssä. Minulla oli aina ollut selkeänä tiedossa se päämäärä ja maali johon tähtäsin, se tulos jota tavoittelin, mutta Ryti pysytteli jotenkin etäämpänä, hän pohti asioita vuosia eteenpäin, hän tarkasteli kehitystä sen omien lakien valossa ja arvioi, miten mikäkin toimenpide mahdollisesti vaikuttaisi noiden lakien toimintaan.

Rytin kanssa seurustellessa minä opin kuuntelemaan, minä otin mallia hänestä. Ryti keskittyi aian huolellisesti siihen mitä toisella tai toisilla oli mielessään. ja ikäänkuin piirteli mielessään kartan, kokonaiskuvan, ja sen hän sitten lopulta esitti, kokonaisen tilanteen ja tiet jotka kartalla erottuivat.

Olihan tämä aika huikea matka tehtailijan mukana kirjailjan mielikuvituksen siivittämänä. Kirjassa oli tunnettuja, oikeasti eläneitä ihmisiä, joiden suhteita Gösta Serlachiukseen en ole pätevä arvioimaan. Oranen on saanut kritiikkiä lähteiden suruttomasta käytöstä niitä mainitsematta. Lähdeluettelo on lyhyt ja mukana on kolme Orasen kirjoittamaa romaania. Serlachiuksen elämä osuu moneen Suomen historian käännekohtaan ja historialliset tapahtumat näyttäytyvät paperinjalostusteollisuuden ja kaupan näkökulmasta. Mielenkiintoista luettavaa ovat tehtailijan ajatukset Saksasta ja saksalaisista, joita pannaan myös osin Mannerheimin piikkiin.

Me elimme edelleen kuin sodassa. Kaikesta oli pula. Bensiiniä ei saanut, autot kulkivat puukaasun voimalla. Koko kansa oli varuillaan, se söi aamiaiseksi epävarmuutta, päivälliseksi pelkoa ja illalliseksi kauhua.

Ja töpöviiksi karjui ja hänen joukkonsa karjuivat, eurooppalainen sivistys oli joutunut nuorallatanssijan asemaan.

Epätavalliseksi lukukokemuksen minulle teki se, että olin pienen empimisen jälkeen tavattoman innoissani kirjan tapahtumien mukana, mutta loppua kohden mielenkiintoni herpaantui. Aloin odottaa loppua, mutta jatkoin silti aina Göstan lähtöön asti. Paljon jäi mieleen, tuttuja paikkoja ja nähtyjä taideteoksia mainittiin. Paljon meni varmasti ohikin. Mielenkiintoinen elämä ja ihminen, kiintoisa kirja.

Olen aina rakastanut lähtöjä, laivaan astumista ja hyttiin asettumista tai junaan nousemista ja ensimmäistä kurkkausta makuuosaston ikkunasta ulos kohti menneisyyttä, juuri hetkeä ennen tulevaa.

Raija Oranen: Iso. Otava, 2022. Kannen suunnittelu Timo Numminen. Kannen kuvat Museovirasto, Wikimedia Commons ja Shutterstock  - 474 sivua

O'Farrell Maggie: Varoitus tukalasta helteestä

Kuvitelkaa itsenne hänen saappaisiinsa, poliisi oli sanonut Grettalle, ja miettikää sitten: minne hän menisi? Ajatelkaa olevanne hänen päänsä sisällä. Mies oli taputtanut päälakeaan kuin näyttääkseen missä pää sijaitsi. Mutta totuus on, että vaikka Gretta on elänyt Robertin rinnalla kolmisenkymmentä vuotta , vaikka he viettävät nykyään koko valveillaoloaikansa yhdessä, Gretta ei pysty asettumaan Robertin saappaisiin yhtään sen paremmin kuin itse Englannin kuningattaren.

Kun mies yllättäen katoaa vuosikymmenten avioliiton jälkeen mitään ilmoittamatta, on edessä katastrofi , joka koskettaa vaimon lisäksi koko perhettä. Gretta oli kuvitellut tuntevansa miehensä, mutta kaikki näyttää katoamisen jälkeen toiselta kuin avioparin yhteiselämässä aiemmin.

Grettan kannalta heidän avioliitossaan on suurelta osin kyse puhumisesta: Gretta puhuu mielellään, Robert kuuntelee mielellään. Ilman Robertia Grettalla ei ole ketään kenelle osoittaa huomautuksensa, havaintonsa, lakkaamattomat kommenttinsa elämästä ylipäätään.

Isän katoaminen vaatii jo aikuistuneiden lapsien saapumista äitinsä luokse tätä auttamaan ja selvittämään mysteeriä. Lisäapujakin tulee paikalle, sillä irlantilaiset osaavat suhtautua katstrofeihin, vaikka asuisivatkin Lontoossa ja vuoden 1976 helleaalto koettelisi kaupunkia.

Irlantilaiset ovat hyviä kriisitilanteissa, Michael Francis ajattelee irrottaessaan tuorekelmua voileipätarjottimesta, jonka hänen tätinsä Bridie on jättänyt keittiöön. He tietävät mitä tehdä, millaisia perinteitä noudattaa; he tuovat ruokaa, vuokia, piirakoita, he kaatavat kaikille teetä. He tietävät, kuinka huonoista uutisista puhutaan: mutisten, päätä pudistellen, murre murheellisten tavujen ympärille kääntyen.

Michel Francis on itse ajanut itsensä avioeron partaalle omantunnontuskissaan, mutta ei muillakaan sisaruksilla elämä ole sujunut kitkattomasti. Vaikeinta tuntuu olleen Grettan ja Robertin nuorimmalla lapsella, joka ei koskaan ole oppinut kunnolla lukemaan. Itse oivalsin vasta Aoifen vaikeuksien kuvauksesta, mitä kaikkea ihminen menettää ja kuinka vaikeaa on elää, jos ei osaa lukea.

Mutta sitten, kaikken yllätykseksi, koulu ei sujunut Aoifelta ollenkaan hyvin. Hän tuli iltapäivisin kotiin kasvot nyreinä ja ilmeettöminä, mustetahraisina. Jos Gretta kysyi kenen kanssa Aoife oli leikkinyt välitunnilla, hän mulkaisi äitiään eikä sanonut mitään. .....

Aoife oli muuttunut melkein yhdessä yössä "vaikeasta" ja "nerosta""huolenaiheeksi". Hänen kynänpäänsä syötti kirjainjonoa ulos käsittämättömänä, hämähäkkimäisenä tuherruksena.  Hän  käytti umpimähkään milloin mitäkin kättä - hänellä ei näyttänyt olevan mitään käsitystä siitä, että hänen kuuluisi suosia toista toisen kustannuksella. Hän kirjoitti ässät takaperin, teet ylösalaisin. Sanojen väliset aukot puuttuivat tai osuivat satunnaisiin paikkoihin, keskelle tavua.

Tartuin tähän kirjaan luettuani saman tekijän uusimman, Hamnetin. Ihan yhtä paljon en innostunut tästä. Tosin lukemisolosuhteetkin olivat huonot: pääsin lukemaan vain joskus öisin ja välillä oli pitkiäkin aikoja, etten lainkaan tarttunut kirjaan. Siitä huolimatta pääsin joka kerta uudestaan kiinni juoneen, vaikka sitä kerrottiin eri perheenjäsenten näkökulmista.. Kirjailija osaa siis hommansa, kaappaa lukijan mukaansa ja tarjoaa aina vain uutta oivallettavaa siitä, miten vähän loppujen lopuksi tuntee ja tietää edes läheisistä ihmisistä. Eniten kosketti Aoifen tarina, mutta sen ohessa O'Farrell paljastaa ihmissuhteista ja paljastaa kuvattavistaan piirteitä, joista nämä itsekään eivät olleet tietoisia. Jokainen joutuu kohtaamaan itsessään sen, mitä ei halunnut tietää tai minkä oli unohtanut jo.

Kirja sivuaa monia ajankohtaisia teemoja. Vuoden 1976 kesän jälkeen on koettu  useampikin helleaalto Englannissa ja muualla. Huoli lukutaidosta on noussut toistuvasti esiin ja viime viikolla vietettiin kansainvälistä lukutaitopäivää lukutunteineen.  Toistan kyllä itseäni, mutta olen edelleen, tämänkin kirjan jälkeen sitä mieltä, että Maggie O'Farrell kuuluu niihin kirjailijoihin, joiden tekstien parissa viihdyn. Uskon monen muunkin niin tekevän.

Maggie O'Farrell : Varoitus tukalasta helteestä. Schildts&Söderströms, 2014. Englanninkielinen alkuteos Instructions for Heathwave. Suom. Maija Kauhanen. Kansi: Nina Leino. 287 sivua