Johanna Holmström : Selkounien käsikirja

 

Turhaan etsin kansilehdeltä lisäystä: novelleja. Ehkä sellaisia määrittelyjä ei enää käytetä. Novellikokoelmana tämän kirjan kuitenkin luin, vaikka novellista toiseen onkin löydettävissä säie, ohut lanka, joka yhdistää ja lopulta paljastaa todellisen selkounen kokoelman päättävässä Kadotettu paratiisi -novellissa. Myönnettävä on, että teos on viipynyt yöpöydälläni pitkään. Tätä kirjaa ei ahmaista kerralla kannesta kanteen, vaan pala kerrallaan on nieltävä ja jotkut palat takertuvat kurkkuun. Vahvoja kuvia, suuria asioita, taitavasti kerrottuna, suuresti kuviteltuna.

Ei ole helppo myöntää, että oikeastaan he jäisivät mieluummin kotiin. Joka ikka. Lapset siis. Ehkä sitäkin vaikeampaa on myöntää, etteivät he oikeastaan halauaisi sitä. Vanhemmat siis. (Meduusojen salainen elämä)

Kirja kertoo ihmisistä, joita kukaan ei huomaa. He rakentavat joskus sellaisen selviämistavan, joka ei tunne normaaleja moraalisääntöjä. Joskus nämä näkymättömät näkevät toisen näkymättömän. Ehkä rankinta kirjan alkuosan novelleissa on lapsen näkökulma ja aikuisen säntäily heidän ohitseen, mutta silti yrittäen muovata lapsesta sellaista kuin itse haluaa tai toivoo.

Sinun pitää uskaltaa enemmän. Avata suusi ja ottaa tilaa. Sanoa: "TÄSSÄ OLEN MINÄ!"isä sanoi ja Line veti henkeä vastatakseen, mutta juuri kun sanat olivat löytämässä muotonsa ja tulossa ulos, kuului inahduksia ja sitten ensimmäinen vaakkuva äännähdys, joka muuttui määkimiseksi ja yltyi lopulta karjumiseksi.

Isä käänsi päätään luodakseen viimeisen nuhtelevan katseen Lineen, nousi sitten ja kiirehti äidin perään, joka oli jo rynnännyt makuuhuoneeseen, Ja Line ajatteli naapuria, tätiä joka oli istunut penkillä ja sitä, kuinka outoa oli että se täti oli tosiaankin nähnyt hänet, jopa puhunut hänen kanssaan, kun kukaan muu ei koskaan tuntunut huomaavan hänen olemassaoloaan. (Line ja Pikkuveli)

Kirjan puolessa välissä luen ensimmäisen maininnan tulevaisuuden asuinpaikasta Abiogenesiksestä. Kuin ohimennen sen kertoo elämäntyökseen vanha, yksinäinen nainen, joka itse asuu aivan toisin. Tuossa vaiheessa kirjan aikaa on jo vaikea saada riittävästi ruokaa, varsinkin lemmikeille, joita nainen kutsuu kullannupuikseen. Ratkaisut ovat puistattavia, mutta loppusivuilla, 2000-luvun päättyessä muuttuu maailma täysin.

Miksi ihmiset sitten jäävät tänne? En tiedä. Vuokra on edullinen. Taloyhtiö seisoo tukevasti omilla jaloillaan ja pitää rappukäytävät siisteinä. Myyntihinnat eivät ole kohtuuttomia. Kaupungin edulisimmat neliöt suhteessa elintasoon.Paljon perheitä. Lapsia, jotka kasvavat laatikkomaisissa olosuhteissa. Paljon eronneita, paljon juoppoja ja muita päihdeongelmaisia. Vähän maahanmuuttajia. Ehkä juuri se antaa alueelle erityisen viehätyksensä. Voi kulkea koko viikon verryttelypuvussa eikä kukaan korvaansa lotkauta. Voi antaa elämänsä valua läpi pullosta lammen rannalla, ja silti löytää aina jonkun, jolla ovat asiat vielä huonommin.(Uhrauksia)

Tämän jälkeen novellien paino käy yhä ahdistavammaksi, kerronta tavoittelee dystopiaa ja lopulta siirrytään humanoidien hallitsemaan Abiogenesikseen, jonka wikipedian avulla kuvittelen ei-elollisista elementeistä luoduksi uudeksi elämäksi tai maailmaksi. En juurikaan lue scifiä, joten ehkä kuvaus oli loppupuolen novelleissa senkin takia raskasta. Hämmentävän hyvin kirjailija piti rakennelmansa koossa, loogisena jatkumona, jota ei ollut vaikea kuvitella olevan olemassa. 

Kauan sitten, kun kriisi iski täydellä voimalla, juuri tieto, tai tiedon puute, tai kaikki vääristelty tieto ja epätieto, joka rehotti kaikkialla, teki niin vaikeaksi, niin mahdottomaksi, saada järjestystä kaaokseen. Yhdet eivät suostuneet uskomaan, mitä oli tapahtumassa, koska olivat hankkineet tietonsa yhdestä paikasta, ja toiset joutuivat hurjan pakokauhun valtaan, koska olivat hankkineet tietonsa toisesta paikasta. Ne, joilla oli oikea tieto, yrittivät varoittaa muita, mutta tulivat joissakin tapauksissa vangituiksi ja teloitetuiksi. Jotkut toiset, joilla oli oikea tieto, taas pitivät sen salassa ja käyttivät sitä vain omaksi edukseen. Ne, jotka pääsivät käsiksi ainoastaan väärään tietoon tai eivät minkäänlaiseen tietoon, olivat suojattomaia ja täysin valmistautumattomia, kun koitti aika lähteä. (Kadotettu paratiisi)

Kirja pakottaa miettimään omaa suhdetta ympäristöön ja tietoon siitä. Kirja ei päästä lukijaa helpolla, mutta onneksi se ei myöskään jätä häntä masturboimaan epätoivossa. Hyvä kirja - rankka kirja. Kannatti lukea!

Jäin kummastelemaan, miksen tuntenut lainkaan kirjailijaa, jonka esikoisnovellikokoelma julkaistiin jo 2003. Suomenruotsalainen kirjailija on palkinnoista ja palkintoehdokkuuksista huolimatta jäänyt suomenkielisen kirjallisuuden varjoon. Onneksi huomasin tämän suomennoksen. Kannessa vielä  minua puhuttelevan taiteilijan Susanna Majurin valokuva Mirror. 

Johanna Holmström : Selkounien käsikirja. Otava, 2022.- Ruotsinkielinen alkuteos Handbok i klardrömmar. - Suom. Maija Kauhanen. - Kannen valokuva Susanna Majuri. - 254 sivua

Lehikoinen Tiina : Kukkien kapina - Yökertomuksia

 

Tartuin tähän kirjaan, koska sitä käsiteltiin yhdessä lukupiirissäni. En tiennyt kirjasta tai kirjailijasta mitään aloittaessani. Parin sivun jälkeen huokailin ja mietin, jaksanko lukea kaikkia pieniä tarinoita, joita kirja sisälsi. Onneksi silloin tuli vastaan sivun mittainen kertomus Sumusto, joka alkaa näin:

Tylsyys on tarttuvaa, varsinkin sillitehtaalla. Sitä saa sieraimensa täyteen. Ja taskut, silmät ja kynnenaluset. Purkkeihin ahdetut kalat eivät odota huomiselta liikoja. Suomukylkisten on vaikea pysyä hereillä. Kuivalla maalla oleminen pykii.

ja loppuu:

Sillin elämässä kaikki on katoavaista ja sumuista.

En tunne tehneeni vakavaa paljastusta, vaikka tähän kirjasinkin  osan tarinaa. Lehikoisen kirjaa ei voi lainauksilla tyhjentää. Kertomukset ovat sellaista vyörytystä ja ilotulitusta, että jokainen sana ja lause on luettava, pysähdyttävä välillä hengähtämään ja sitten taas jatkettava. Sillä kovin tiuhaan tahtiin ei näitä kertomuksia voi nauttia.

Monet kertomuksista pohjautuvat myytteihin, taruihin tai satuihin. Kuten tarina naisen jättämästä miehestä, joka yrittää muuttua ihmissudeksi virtsaamalla juopuneen taikaringin ympärilleen. Jotain menee kuitenkin pieleen (mitä - sitä en paljasta!), mutta uudessakin ilmiasussaan hän pystyy  tekemään haittaa naisystävänsä uudelle rakkaussuhteelle. Senkään vertaa ei saa maineikas runoilija, joka yrittää uudistua, mutta muuttuu jänikseksi.

Kaikesta näennäisestä varmuudesta huolimatta hän oli alkanut kärsiä huijarisyndroomasta. Vaikka hän saarnasi yleisölleen kirkkaista sisällisistä kuvista ja rehellisyyden merkityksestä noita näkyjä kuunnellessa, hänen sisällään vallitsivat aivan toisenlaiset taajuudet. Hänessä ei ollut rahtuakaan Pohjois-Amerikan intiaanien maailmanluojajänisten vitaalista energiaa, pikemminkin hän muistutti lemmikkikaupan taskukokoista takkuturkkia, joka säikkyi jopa omaa varjoaan ja nukkui silmät auki.

Usein kertomukset naurattavat ja kirjailija onkin saanut taitavasti johdateltua päähenkilön sellaisiin tapahtumiin tai muistoihin, joita lukijallakin voisi olla. Äkkiä saattaakin huomata nauravansa omille ajatuskuluilleen. Lopua kohden sävy tummenee. Kerrontaan tulee uhkaa, kuten Sulava napa -kertomuksen helisevissä jäissä. Valkoinen :räjähdyksen jälkeen -novelli kuvaa  katastrofin ydinräjähdyksen jälkeen ja se kuvaus on kauhea.

Hän astuu sisään ja istuu lattialle, hänen hengityksensä lomittuu toisten huonetta asuttavien henkäysten kanssa. Toisten aikojen ja asukkaiden. Ja vaikka talo on sama kuin ennen valkoista, se on kuitenkin eri talo. Hän on tullut tänne kaukaa, kolmen vuosikymmenen läpi. Iltapäivällä hän sulkee silmänsä ja asuu ulos.

Ympäristönmuutos ei ole kirjan ainoa teema, vaan novelleista voi löytää myös feminististä sanomaa. Paljaimmillaan ja selkeimmillään tämä on ehkä Prinsessa Ruususen tarinassa, jossa kuningas rakastelee nukkuvan prinsessan kanssa ja nai tämän myöhemmin. Loppuosassa ruusut Aspiren (Aspirinin) johdolla ottavat vallan ja näyttävät naisille syötetyt valheet ja naisten aseman.

Aspirinilla ei ole mitään feminisyyttä vastaan - päinvastoin, mutta aivojensa kapasiteetin se haluaa arvioida itse.

Älyllä ei ole sukupuolta, eikä väri. Paitsi natisevien oppituolien todellisuudessa, jonka fabulointi on vielä kuningassatujakin ihmeellisempää...

Tekijä on kuvataiteilija ja taidekasvattaja, joka on ehtinyt julkaista kuusi runokokoelmaa ja yhden novellikokoelman. Tämä kaikki näkyy tekstissä. Välillä luin kirjan kertomuksia kuin runoa. Jokainen sana tuntuu yhtä tärkeältä, vaikka juoni sitoo kerrontaa. Tarinat voi nähdä edessään myös värikylläisinä kuvina. Minun on hetkittäin vaikea nimittää näitä novelleiksi ja olen huomaavinani, että myös muilla on samoja vaikeuksia. Tekstien pituus vaihtelee sivun mittaisesta välähdyksestä monen sivun juonelliseen kertomukseen. Kirja sisältää siis alaotsikon mukaan yökertomuksia, joidenkin arvioden mukaan iltasatuja aikuisille tai tarinoita. Oli miten oli, värikylläistä ja nautittavaa, hulvattoman hauskaa ja satuttavan synkkää luettavaa tarjoaa tämä kirja. Olen syvästi kiitollinen, että sain kirjan käsiini.

Kehyskertomus kertoo tytöstä, joka etsii kaltaistaan, itseään, salaisuutta. Luin tämän yhteenvetona ja samalla johtopäätöksenä. Siitä poimin lauseen, jonka  voisi jättää kirjan sanomaksi.

Mutta jos ei uskalla katsoa, ei näe, ja sellaista elämää hän ei halunnut.

Lehikoinen Tiina : Kukkien kapina - Yökertomuksia. Like, 2020. - 191 sivua.