Takasivu

En muista ohjeita ristiaallokosta selviytymiseen, siitä on liian kauan. Muistan turkoosin talonpäädyn, veden jäljet vaaleassa hiekassa ja pinnan alla tummana häilyvän kuvan. Kaarlo seisoi aallonmurtajalla, osoitti kädellään ulapalle. Toinen käsi varjosti hänen silmiään, surffihousujen lahkeet valuivat vettä ja kampasivat hänen säärikarvansa pystysuoriksi viivoiksi. Hän oli viivapiirustus kirkkaassa valossa. Poljin vettä ja koitin katsoa käden osoittamaan suuntaan. 

En kuullut hänen sanojaan, ehkä hän ei sanonut mitäään. Hän oli viisas mies silloinkin, tiesi, ettei ilma kannattele sanoja. 

Otin muutaman lyhyen vedon. Näin vain hitaan liikkeen. Tumma manner kääntyi veden alla. 

Vesi tuntui kylmältä, valo vieraalta. Käännyin pois, ensin rantaa kohti, sitten aallonmurtajaa kohti. Uin, uin, kunnes polveni ottivat kiinni kivenlohkareisiin. Ne olivat karkeaa hiekkapaperia.

- Mikä siellä on, huusin Kaarlolle. 

Puristin sormillani veden läpi pistäviä lohkareita. Yritin vetää itseäni ylöspäin, louhikko oli liukas ja kulmikas, en löytänyt siitä sijaa. En kai pelännyt tarpeeksi.

- Siellä on maneetti, näitkö sä sen?

- Kyllä mä jotain näin. Ei kai se mitään tee?

Uponnut manner valtameressä.

- Valtava eläin. Pitäis olla melkein kiikarit, Kaarlo sanoi ja kääntyi taas kauemmas. 

Aurinko leikkasi hänen siluettinsa, se piirtyi vieraana puhdasta taivasta vasten. Minä roikuin hänen jaloissaan, hän katsoi kauemmas, kauas minun ylitseni.

Snorkkelilasit painoivat otsaani punaiset renkaat. Pitäisi olla räpylät, ajattelin. Rantaan oli vielä pitkä matka.