Liian halvat kirjat

En muista, miten löysin Arto Virtasen, siitä on jo vuosia. Todennäköisesti kirjaston kierrätyshyllystä, josta säännöllisesti kannan kotiin mitä kummallisempia teoksia. Novellikokoelma Maiseman hämärä oli ilahduttava löytö; tykkäsin vähäeleisyydestä ja herkkyydestä, joiden läpi kuulsi jokin supisuomalainen valo. Vähän myöhemmin kotiin päätyi Merkillisen kaunis päivä.

No, nyt viime viikonloppuna löysin Kirjamessuilta Arto Virtasen esseekokoelman Kirjailijan koti. Mieletön aarre! Ja se maksoi vain kaksi euroa. Ristiriitaisia tunteita. Miten kirjoja voidaan myydä niin halvalla? No bibliofiilillä se on tietenkin etu, koska kympillä saa aina viisi. Mutta silti, se tuntuu liian halvalta.

Pelastin monta muutakin kirjaa saman hintalapun alta.

Kirjaimia

Paitsi että tykkään kirjoittaa, tykkään kaikesta mikä liittyy kirjoittamiseen. Kuten kirjaimista.

Kävin kymmenen vuotta sitten kalligrafian alkeiskurssin, juuri sen verran että opin ostamaan mustetta ja teriä ja akvarellipaperia. Sekä peruskirjaimiston alkeis-alkeet. Jotain on vielä toimintakunnossakin.

Koska tänään vallitsee palautteen saamisen jälkeinen en-voi-kirjoittaa-tila, harrastan kirjaimilla leikkimistä. Teen kirjoitusnurkkaani taulua, johon tekstaan nuo sanat: "clarity and grace". Niihin kiteytyvät kirjalliset ja kielelliset tavoitteeni.

Ehkä huomenna kirjoitan.

Sietämätöntä, välillä

Asioita, joita kirjoittavan ihmisen on siedettävä:
- mahdollisten maailmojen ääretön lukumäärä
- epävarmuus
- yksinolo

Auttavaa puhelinta ei ole. Jokainen valinta on tehtävä itse, sana kerrallaan, polku kerrallaan, risteyksestä on vain rohkeasti valittava. Välillä - monesti - on peruutettava, vaihdettava suuntaa, raivattava tie läpi.

Miksi ihminen tekee tällaista?

Saarelta

Olin viikon kirjoittamassa saarella.

Paitsi että kirjoittaja minussa löysi jotain uutta, niin myös lukija.

Löysin saaren/maailman ihanimman kirjakaupan, Atlantis Booksin, pölyisiltä hyllyiltä yhdysvaltalaisen runoilijan Billy Collinsin. 

The Trouble With Poetry and Other Poems peilailee kauniisti kirjoittamista sekä lukijan ja kirjoittajan suhdetta. Avausruno "You, Reader" on tästä hyvä esimerkki. Valitsin jaettavaksi vain sen ensimmäiset rivit, jotka naputtelin talteen antiikkisella aarteellani (Remington Portable Model 5).

Kotona

Tänään tapahtui ihmeellinen asia. Kaivoin tämän blogin tunnukset esiin, kahden ja puolen vuoden tauon jälkeen.

On tullut elämänvaihe, jolloin kirjoittamiselle on tilaa. Mikä onni, että elämä on vaiheita, asioita, jotka tapahtuvat toistensa jälkeen eivätkä päällekkäin.

Olen kyllä kirjoittanut koko ajan, välillä vähemmän, välillä enemmän. Välissä pitkä väli, minun ja sanojeni välissä matka, välimatka.

Tosin olen kyllä keikkunut kirjoittamisen maailmassa toisin tavoin. Suoritin kirjoittamisen perusopinnot Jyväskylän avoimen yliopiston kautta ja tänä syksynä aloitin Kriittisen korkeakoulun kaksivuotisessa kirjoittajakoulutuksessa.

Olen viime vuonna suurella ilolla seurannut "vanhojen" kirjoittajablogituttujen ja ystävien hypähtelyä julkaisukynnyksen yli. Muiden muassa Jenna Kostet (Lautturi ja Marrasyöt), Briitta Hepo-oja (Siilin kuolema) sekä Silja Susi (Routamieli).  Riku Talvitie (Tappava formaatti: Kuokkavieras) on tuore dekkaristi, Vera Vala puolestaan jo monen dekkarin nainen. Muutaman kirjoittajan kohdalla pidän peukkuja ristissä kolminkerroin suurella jännityksellä.

Nyt on kirjoittamisen aika. Taas. On kuin olisi tullut kotiin, vaikka ei sieltä kovin kauas koskaan lähtenytkään.

Mikä niissä norjalaisissa on?

Niin vaan sitä kysyisin että, mikä niissä norjalaisissa on? Raikas vuonoilmako sen tekee, kasvattaa hyviä kirjailijoita?

Anne B. Radge
Luin (vasta nyt) kirjoittavan ystävän suosituksesta Berliininpoppelit. Miten hienovaraisesti hieno teos. Niin vähäeleistä, pientä ja kuitenkin niin isoa. Ja kun tässä nyt tulee luettua kaikkea se kuuluisa dramaturginen valaskala mielessä, niin ah, miten taitavasti ja napakasti kaikki päättyy loppuhuipennuksen jälkeen.

Kirja on trilogian ensimmäinen osa. Jatko-osat Erakkoravut ja Vihreät niityt odottavat tässä käteni ulottuvilla, mutta en anna itselleni lupaa aloittaa ennen kuin kirjoittamisen ennakkotehtävät on tehty.

Hanne Orstavik
Rakkaus. Myös trilogian avausosa. Jatko-osat Yhtä totta kuin olen todellinen ja Kulunut aika.


Linn Ullmann
Monennenko kerran kerron, että yksi suosikeistani. Ennen unta. Ja sitten Kun olen luonasi. Ja Armo. Lukematta on uusin, Aarteemme kallis, jonka sain joululahjaksi. Säästelen sitä, kallisarvoista herkkua.

Siri Hustvedtinkin lasken norjalaiseksi ja hyväksi. Ja Herbjorg Wassmo myös.


Akkurat. Miten nuo on kaikki naisia? Onhan siellä hyviä mieskirjailijoitakin? Jotkut tykkää siitä Erlend Loesta. Ja dekkareita on, mutta poikaani lainatakseni "se ei oo niin mun laji".

Olen haaveillut (en vakavissani) kirjoittamisretkestä Islantiin, sinne menisin rahtilaivalla, kauan ja hitaasti. Tai sitten Norjaan, sellaisella pienellä pullealla laivalla vuonosta toiseen, Hurtigruten-kruisalua.

P.S. Haasteita olen saanut, mieltä lämmittävät hidasliikkeistä blogiani muistaneet kanssabloggaajat. Palaan niihin...aikanaan.

Ennen sanoja

Jokainen kirjoittaa tavallaan, niin voi kai sanoa. 

Olen huomannut, että aloitan kirjoittamisen tuskastumalla kirjoittamiseen ja koko kirjoittamisen ajatukseen. Ajatukset kapealla kehäradalla: en keksi mitään kuitenkaan - ihan huono - turhaa - työlästä - entä jos - ei tästä ikinä - miksi ihmeessä - ihan paskaa. Pelkään, arvioin etukäteen, tuskastun, turhaudun - kaikki tämä jo ennen kuin olen sanaakaan kirjoittanut. Jossain siintää horisontti, unelmien etulinja.

Hetki ennen sanoja, hetki ennen kuin aloitan. Tai ehkä aloitan on väärä sana, sillä minä jatkan. Jatkan ja jatkan ja jatkan. Pulpahtelee pintaan ajatuksen ituja. Mieli on kiehumaan käyvä keitinvesi, se poreilee jo, lupailee.

Välttelen, kunnes on pakko. 

Sitten tulee se hetki, se hetki jolloin on kirjoitettava. Ja sen perässä keveä ajatus: tämä polku on tuttu, osaisinpa luottaa siihen.