Ei kun hei, minähän oikeastaan pidän syksystä. No hyvä sitten.
 |
| (c) J.S. Meresmaa |
Siirtymät tuottavat tuskaa toisinaan. Tuntuu haikealta vilkuttaa kesälle, vaikka syksyssä on oma tunnelmansa ja paljon riemukkaita tapahtumia on tiedossa. Jonkinlaisen surutyön tekee silloinkin, kun käsikirjoituksesta kasvaa romaani; kun keskeneräisestä tulee valmis. Iloa ja luopumista. Samaan aikaan.
Metsissä on haissut marras jo pitkään. Tiedättehän sen maatuvien lehtien ja sienten kostean tuoksun, joka niin kovasti eroaa alkukesän kuivan sammalkankaan tuoksusta? Marras lähenee myös Marraskeden muodossa -- lokakuussa ilmestyy Osuuskummalta uusi antologia, jonka aiheena on iho.
Tässä kokoelmassa on minulta tarina, jonka tähden oli lähdettävä Islantiin. Noitahousut pohjautuvat vanhalle islantilaiselle noitakeinolle nimeltä nábrók, jota ei kannata guuglata, jos on kovin herkkä kuvamateriaalille. Tapahtumapaikka on kuitenkin fiktiivinen saari, johon olen saanut innoitusta eritoten St. Kildan saaren historiasta. Tarina on synkin tähän mennessä kirjoittamani. Kauhea suorastaan.
Lainaus novellista:
"Ennen kuolemaansa eno kertoi, miten minun tulee toimia. Ei nylkemisen suhteen, sen minä osaan, olen osannut siitä pitäen kun pääsin ensimmäistä kertaa toisten kanssa lintuluodoille. Ei minua veri kammota, ei kalmon kylmyys tai terän kuiske iholla, joka kerran on ollut tunteva. Minua kammoksuttaa se, mikä tulee kaiken jälkeen.
Puristan puukkoa ja muistutan itselleni, että eno tahtoi näin. Ei ole ketään muuta, kenelle siirtää vastuu sukumme vauraudesta. Ei ole ketään, ei sen jälkeen kun rakkulatauti pyyhkäisi yhteisömme yli. Siinä on vaaransa, kun päästää ulkopuolisia kylään."
