Wonder

Lähdin katsomaan Wonder Woman -elokuvaa perusasetuksilla: supersankarielokuva, joka on saanut kavereilta kehuja ja jossa naishahmo(i)lla on vieläpä merkittävä rooli. Siinäpä se, en ole ollut mikään erityinen fani tai odottanut kyseistä elokuvaa kuin kuuta nousevaa.

Mutta. Sitten.

Kun amatsonit vyöryivät valkokankaalle taistellen, voimaa pursuten ja oman paikkansa ottaen kyyneleet alkoivat valua poskiani pitkin. Sydän täytti rintakehän.

Mitä tapahtui?

Samaistuminen. Representaatio. Jokin taianomainen, mikä minulta on jäänyt kokematta. Yhtäkkiä edessäni on naisia, jotka ovat ihmisiä (okei, amatsoneja); inhimillisiä, vahvoja, upeita, erilaisia -- ja ennen kaikkea niitä on paljon. Ei vain yhtä, ei vain kahta, ei kolmea pahvihahmoa. Ei naisia, joita kamera katsoo kuin nälässä tai kiimassa. Näissä naisissa on voimaa ja tahtoa. Heillä on luonne ja intohimoja.

Heillä on tarina.

Ja kun heillä on tarina, minulla on tarina. Meillä on tarina.

***

Vaikka rakastan supersankarielokuvia, Wonder Woman näytti minulle mitä niistä on tähän saakka puuttunut. Kun Diana puskee määrätietoisesti eteenpäin tehtävässään odottamatta apuja keneltäkään, luottaen täysin itseensä; kun hän käyttää kehoaan niin kuin kehoa käytetään, toiminnallisena subjektina, ei pelkkänä tiellä olevana objektina; kun hän muuttaa mahdottoman mahdolliseksi ja jyrää jumalvoimillaan tietä rauhalle ja rakkaudelle, kyynel vierähtää toisen kerran.

Tässä on supersankarielokuvan ydin: pystyä kuvittelemaan itsensä supervoimilla varustetuksi, kaikkivoipaksi ja pystyväksi sellaisiin tekoihin, joita arki hylkii. Ennen Wonder Womania en ole tajunnut, etten ole saanut sitä kokemusta koskaan ennen. Olen nauttinut Hämähäkkimiehestä, Batmanista, X-menistä, Deadpoolista ja monista muista, mutta tätä, tätä pyörteen lailla mukaansa tempaisevaa ja kuristavaa tunnetta en ole päässyt aikaisemmin kokemaan.

On vuosi 2017. Olisin halunnut nähdä tämän elokuvan 1995.

***

Kyse ei ole siitä, etteikö jotakin olisi ollut. Ellen Ripley ja Sarah Connor räjäyttivät tajunnan silloin muinoin. Lara Croftista olisin halunnut pitää, mutta vaikutus jäi kuitenkin laimeaksi (varmaankin, koska Croftia ei ollut luotu tyttöjä ajatellen, vaan poikia). Starship Troopersin Flores ja Ibanez olivat kova juttu, samoin Michelle Rodriguezin esittämä Diana Guzman Girlfightissa, mutta siinä tullaankin jo 2000-luvulle. Jotakin kertoo, että nämä naishahmot ovat laskettavissa kahden käden sormin.

Liian usein jokin oli vinossa itsenäisissäkin naishahmoissa. Hahmossa saattoi olla potentiaalia, mutta se hukattiin tarinassa. Tuntuu, että aina kerrottiin jonkun muun tarina. Liian usein naishahmot oli kirjoitettu stereotyyppiin. Ei kirjoitettu ihmisiä, vaan pahvihahmoja. Seksuaalisia pahvihahmoja, jotka saattoivat kesken kaiken hukata henkilökohtaiset motivaationsa, luonteensa ja tahtonsa ja muuttua tunnistamattomiksi pelastettaviksi tai kadota kokonaan.

Wonder Woman välttää myös smurffiina-ilmiön: Amatsonien lisäksi elokuvassa on hyvin kirjoitettuja naissivuosia.

Totuus on, että representaatio ei tarkoita yhtä siellä, toista täällä. Se tarkoittaa, että erilaisia hahmoja esiintyy ihan siinä missä niitä valkoisia (hetero)miehiäkin. Joskus voisi valkoiset miehet jättää kokonaan poiskin. Sellaisia tiloja ja todellisuuksia on, joissa heitä ei ole. Uskokaa pois.

On merkitystä, keiden tarinoita kerromme. Tehokkain tapa pyyhkiä jokin ryhmä muistista on jättää se nimeämättä ja piilottaa näkyvistä. Vaietut katoavat ja lakkaavat olemasta. Ja sillä, mitä ei ole, ei ole merkitystä niille, jotka ovat.

Mifonkeja ja marsuja

Sanoja, sanoja, sanoja.

Olen valuttanut itsestäni niin paljon sanoja kässäreihin, ettei blogiin ole jäänyt juuri mitään. Ajatukset ovat olleet tiiviisti työssä ja energia sen verran vähissä, että sisäänkäpertyminen on ollut välttämättömyys. Onneksi siihen on ollut mahdollisuuskin.

Mitä sitten olen puuhaillut?

- Mifonkeja. Olen punonut, puunannut ja puhissut, sillä tässä se nyt on. Tämä on viimeinen teos, mikä Ardisin ja Danten ja kumppaneiden osalta tulee. Mieli ei käsitä vielä urakan mittavuutta saati henkistä puolta, mikä liittyy pitkän sarjan valmiiksi saamiseen. Kun jokin valmistuu, se tarkoittaa myös päättymistä. Irtipäästämistä ja uuden alkua. Siihen liittyviä tunteita ei voi ennakoida, ne pitää elää läpi ennen kuin tietää.

- Urbaanin löytöretkeilyn antologiaa. Loppukesästä ilmestyvä Osuuskumma-teos Murtumia maisemassa on taiton viimeisessä oikoluvussa, joten siinä on riittänyt toimittajilla hommaa pitkin kevättä. Toimittamisen lisäksi olen antologiassa mukana novellilla Indiana, jossa on kryptozoologiaa, ihanaa teinidraamaa ja sortumavaaran vuoksi hylätty kaivoskylä, jonka alueella tapahtuu kummia.

Syksyn Kummalogin pääsee lukemaan tästä;
https://issuu.com/minttucarole/docs/kummalogi_syksy2017

- Salaprojekteja. Tai ei ne niin salaisia ole, mutta blogissa en ole niistä tainnut kirjoittaa. Tällä hetkellä ne ovat kustantamokierroksilla, ja jos hyvin käy, myöhemmin niistä kuullaan lisää.

- Reissaamista. Toukokuussa piipahdin Ruotsissa, tarkemmin ottaen Uppsalassa, jossa järjestettiin fantasia- ja scifitapahtuma Swecon. Kunniavieraina oli Ann Leckie, Kameron Hurley, Siri Pettersen ja Saladin Ahmed, joten täytyihän sinne mennä! Pääsin vaihtamaan pari sanaa Ann Leckien kanssa, mikä oli aika mahtavaa. Mielenkiintoinen uusi kirjailijatuttavuus oli teksasilainen Katherine Arden, joka on kirjoittanut 1300-luvun alun Venäjälle sijoittuvan, kiinnostavan kuuloisen fantasiaromaanin "The Bear and the Nightingale" -- asuessaan teltassa Havaijilla! Katsotaan, jos jossain vaiheessa riittäisi energiaa raportin kirjoittamiseen.

***

Kauan kaivatuksi vastapainoksi kirjoittamiselle meille tuli reilu kuukausi sitten kaksi marsupoikaa, Hiisi ja Saukko. Niiden kanssa touhutessa vierähtää päivittäin helposti useampikin tunti. Lisäksi on mukavaa, ettei ole päivisin ihan yksin. Vaikka pojat nukkuvat isoimman osan kirjoitusajastani, ne välillä käyvät heiniä rouskuttelemassa ja juttelevat keskenään. Nukkuvaa marsua on meditatiivista katsella. Oivia stressinhoitajia, siis!

Hiisi ja Saukko levolla.