Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Karisto, 2013
257 s.
Arvosana: ♥♥♥♥

Valokuvaaja on nuori poika, ehkä 20-vuotias. Hän on tavallisen näköinen niin kuin kaikki nämä pojat täällä. Kuvauksen ajan meidät määrätään istumaan tuolille ja nojaamaan niskatukea vasten, jotta kasvot pysyisivät suorassa kohti kameraa. 
- Älkää pelleilkö tai saatte sähköä! vartija huutaa. - Sitä tulee suoraan päänne takana olevasta laitteesta. 
Pidätän hengitystäni ja keskityn pitämään itseni liikkumatta. Vartaloni kangistuu muistaessaan miltä sähkö tuntuu. 
Valokuvaaja käyttäytyy kuin olisi ottanut tuhat tällaista kuvaa, kuin tilanne olisi arkipäiväinen. Tietääkö hän olevansa kuolleiden kuvaaja?
Onko hän?

Pakko sanoa heti alkuun, etten ennen tätä kirjaa tiennyt Kambodžasta juuri muuta kuin, että siellä on Angkor Watin temppeli. Hieman ehdin jo saada kuvaa 20-luvun Kambodžasta (oli mm. Ranskan siirtomaa) Kim Fayn romaanista Kadonneiden muistojen kartta, mutta koska unohdin sen vanhempieni luokse ja mokoma on vielä kesken, pääsen jatkamaan sitä vasta ensi viikonloppuna. Sen sijaan kiitos Terhi Rannelan, tiedän nyt Kambodžan myöhemmistä vaiheista paljon enemmän.

Kirjan tapahtumat alkavat vuodesta 1978, jolloin Kambodžassa on vallalla äärivasemmistolaiset punaiset khmerit. Kertojina vuorottelevat aluksi äiti Chan ja tytär Vanna, jotka ovat joutuneet erilleen toisistaan Chanin ja hänen miehensä Prakin pidätyksen jälkeen. Chan ja Prak ovat vankilassa kuulusteltavina ja Vanna puolestaan työleirillä. Olot ovat kurjat ja punakhmerien julmuus pysähdyttävää. Kun punakhmerit on syösty vallasta, kirja hyppää ajassa eteenpäin 2000-luvulle, jossa Vanna on jo aikuinen ja hänellä on oma perhe. Menneisyyden tapahtumat kuitenkin kummittelevat edelleen hänen ja hänen miehensä elämässä. Mies, Mao, elää painajaisten rasittamana ja Vanna miettii vanhempiensa kohtaloa.

Rannela osaa kirjoittaa valoisasti, vaikka tässä saattaisi helposti sortua kurjuudella mässäilyyn. Niukkuus varjostaa Vannan ja Maon perhe-elämää, ympäröivässä maastossa on miinoja, joihin moni on menettänyt raajansa tai pahimmassa tapauksessa henkensä. Kaksi heidän lapsistaan asuu orpokodissa; poika siksi, koska on menettänyt kätensä miinaan ja tytär, koska Vanna haluaa hänen opiskelevan. Opiskelukaan ei ole täysin mutkatonta 2000-luvun Kambodžassa ja on riipaisevaa lukea Vannan tyttären haaveista päästä yliopistoon. Kirjasta saa roiman annoksen perspektiiviä omaan elämäänsä. Täällä Suomessa asiat ovat oikeasti todella hyvin, vaikka talous tuntuu horjuvankin.

En tiedä kuinka Rannela sen tekee, mutta tässä on kirja joka kaikesta raakuudestaan ja ahdistavuudestaan huolimatta pakottaa lukemaan lisää. Hienosti punottu juoni kulkee jouhevasti eteenpäin. Juonen lomaan on ripoteltu otteita kuulustelupäiväkirjoista, mitkä täydentävät tarinaa luontevasti. Hieman ehkä jopa jäin kaipaamaan lisää tietoa punakhmerien vallannoususta, mutta onneksi tietoa saa lisää kiitos Googlen. Ennen kaikkea kirja on kuitenkin tarina irti päästämisestä ja anteeksiantamisesta. Suurimpien julmuuksien edessä me kuitenkin olemme vain ihmisiä.

Punaisten kyynelten talo on ensimmäinen Rannelan aikuisille suunnattu romaani. Olen aiemmin lukenut häneltä nuortenkirjoja ja pitänyt niistä kovasti. Jo aiemmassa postauksessa mainitsin, että Rannelasta on tulossa minun luottokirjailijani. Onneksi on vielä vanhempaa tuotantoa lukematta!

Renate Dorrestein: Hyvä äitipuoli

WSOY, 2013
205 s.
Alkuteos: De Stiefmoeder
Suomentaja: Sanna van Leeuwen
Arvosana: ♥♥

Kello 10.45, siinä lukee Clairen sirolla käsialalla. Ja yksi sana kellonajan perässä, ainoa sana muuten tyhjällä aukeamalla, joka nousee irti paperista, leijuu hetken väreillen ilmassa kuin ottaakseen vauhtia ja iskee häntä sitten kuin luoti suoraan silmien väliin.

Hulinaa, huisketta on pitänyt viime päivät, joten en ole juuri ehtinyt blogimaailmassa pyöriä. Blogistanian parhaat kirjatkin ehdittiin valita enkä minä saanut aikaiseksi minkäänlaista postausta siihen liittyen. No toivotaan, että ensi vuonna olisin nohevampi. Onneksi nyt on edessä ruhtinaalliset kolme päivää vapaata ja ajattelin pyhittää sen ajan lukemiselle (ja autohuoltoasioille, plääh).

Sain onneksi jotain viime päivinäkin luettua. Renate Dorrestein on minulle uusi kirjailijatuttavuus ja valitsin hänen uusimman suomennetun kirjansa lähinnä siksi, että se (pääosin) sijoittuu Alankomaihin ja näin saan taas ruksata yhden maan pois nojatuolimatkakohteista.

Hyvän äitipuolen keskiössä on pieni uusioperhe, joka on jo yli vuosikymmenen elänyt suhteellisen sopuisasti. Yllättävän löydän myötä tasapaino alkaa kuitenkin horjua ja kirjan tapahtumat alkavat siitä, kun perheen äitipuoli Claire on matkustanut pian sen jälkeen Englantiin vastaanottamaan palkintoa töistään. Kotona tapahtunut välikohtaus luonnollisesti vaivaa häntä matkan aikana. Kotona puolestaan mies Axel ja tytärpuoli Josefien odottavat ristiriitaisin tuntein Clairen paluuta, joka ei tapahdukaan sinä päivänä kuin sen oli tarkoitus...

En antanut tälle kirjalle kahta sydäntä sen takia, että se olisi ollut erityisen huono. Kirjalla oli hetkensä ja se oli ihan mukavaa luettavaa, mutta minun on myönnettävä, että jos joku kysyisi parin kuukauden päästä, että mistä se kertoi, en välttämättä osaisi enää vastata. Tuo välikohtaus ei siis sinänsä ollut mikään aivan kamalan järkyttävä, vaikka tietysti ymmärsin miksi Axelin olin sen jälkeen vaikea luottaa Claireen ja miksi Josfien kiemurteli tunnontuskissa. Varmasti itsekin tekisin niin samanlaisessa tilanteessa.

Ehdottomasti mielenkiintoisin persoona kirjassa on Claire. Hän on huomiota herättävän pitkä ja pyöreä ja hänen luonteensa on varsin särmikäs ja arvaamatonkin. Pitkälti Clairen luonne tekikin kirjasta mielenkiintoisen, sillä loppua kkohden odotti, että mitä hän lopulta tekee ja miten reagoi tilanteeseen. Kirjassa käsitellään myös jonkin verran Clairen fiiliksiä äitipuolena olemiseen; kuinka sovittaa arkeensa mies ja hänen tyttärensä. Minua välillä jopa hämmästytti se, miten Claire oli vainnutkin miehekseen aika tylsän ja tavallisen oloisen Axelin, mutta ehkä Claire kaipasikin juuri hänenkaltaistaan ihmistä tasapainottaakseen elämäänsä.

Hyvä äitipuoli ei siis ollut minun kirjani. Kaipaan vähän enemmän dramatiikkaa ja vauhdikkaampia juonenkäänteitä, mutta jos tykkää arkisista kuvauksista ja hyvästä kerronnasta, niin tämä on silloin erinomainen valinta.

Sophie Kinsella: Soitellaan, soitellaan

WSOY, 2013 (pokkari)

s. 372

Alkuteos: I've Got Your Number

Suomentaja: Irmeli Ruuska

Arvosana: ♥♥♥

Räpäytän silmiäni muutaman kerran ja katson uudestaan - mutta siellä se on yhä, puoliksi piilossa parin pois heitetyn kokousohjelman ja Starbucksin kupin joukossa. Mitä puhelin roskiksessa tekee?
Vilkaisen ympärilleni nähdäkseni, katsooko kukaan - ja sitten ojennan vaivihkaa käteni roskikseen ja vedän puhelimen esiin. Sen päällä on muutama kahvitippa, mutta muuten se näyttää olevan kunnossa. Eikä puhelimessa ole muutenkaan moittimista. Nokia. Uusi.

Sophie Kinsella on kirjailija, johon minulla on aika ristiriitaiset fiilikset. Toisaalta tykkään hänen toilailevista päähenkilöistään, mutta toisaalta tunnen välillä aivan hirvittävää myötähäpeää kirjan tapahtumien johdosta. 

Poppy Wyatt hukkaa kihlasormuksensa vajaa pari viikkoa ennen kuin menee naimisiiin Magnusin kanssa. Lähes samassa rytäkässä hänen kännykkänsä varastetaan. Onnekseen hän löytää hotellin roskiksesta uuden ja ottaa sen itselleen. Puhelimeen tulvii viestejä Sam -nimiselle miehelle ja kihlasormustaan metsästäessä Poppy tutustuu paremmin Samiin ja alkaa puuttua tämän elämään viestien kautta. Tosin seuraukset eivät aina ole kovin toivottavia.

Varsinkin kirjan alkupuoli meni myötähäpeä seurana, kun luin Poppyn sormus- ja kännykkätoilailuja. Meinasin jo jossakin vaiheessa luovuttaa, sillä en kestänyt sitä, että hän alkoi teippailla sormuskättään kuin siinä olisi joku vamma eikä hän sen takia voinut käyttää sormusta. Lisäksi kännykkäsäätö tuntui aluksi myös epäuskottavalta, mutta kun pääsi yli siitä, alkoi juoni huomattavasti parantua. 

Kirja rakentuu paljolti Poppyn ja Samin väliseen viestittelyyn (tässä vaiheessa varmaan selvää, että kenen kanssa Poppy lopulta päätyy yhteen), mikä on ideana varsin mainio. Kinsella on raikkaasti käyttänyt hyväkseen nykyistä kännykkäkulttuuria. Loppua kohden, kun Samin ja Poppyn välit tiivistyvät, alkoi tämäkin paatunut lukija huokailla ihastuksesta ja vähän kipristellä varpaitaan. Poppyn aluksi täydelliseltä vaikuttanut sulhanenkin alkaa myös saada juonen edetessä ikävämpiä piirteitä...

Kirjan nimen suomennos on vähän hassu, koska Sam ja Poppy eivät juuri soittele vaan pikemminkin lähettävät tekstareita tai sähköposteja. Jos ei anna sen kuitenkaan häiritä, on kirja oikein mukavaa lomalukemista ja kirjan kannessakin lukee, että se sopii myös flunssalukemiseksi. Mikä ettei!

26.1.2014
Tajusin, että tämänhän voisi laskea nojatuolimatkojen Iso-Britannian kohteeksi!

Marja-Leena Tiainen: Khao Lakin sydämet

Tammi, 2013
237 s.
Arvosana: ♥♥♥♥

Pyörre kiskaisee Emman lähelle rakennusta, jonka katolla seisoo ihmisiä. Joku nainen pitelee kiinni räystäästä, joka samassa rojahtaa hänen päälleen. Emma ehtii nähdä kauhun naisen kasvoilla ennen kuin tämä katoaa pinnan alle.
Emma huutaa:
- Äiti! Isi!!
Puunjuurakko törmää johonkin, ja samassa Emman ote irtoaa. Emma alkaa upota, ja hänen suunsa täytyy vedestä. Juuri kun hän on painumaisillaan syvyyksiin, joku tarttuu häntä hiuksista ja riuhtaisee.

Minä muistan, kun luin ensimmäisen Marja-Leena Tiaiseni 14-vuotiaana. Rakas Mikael on varmasti monien ensimmäinen Tiainen. Itkin lähes lohduttomasti (mitä ei siihen aikaan yleensä tapahtunut lukiessa) ja tarina iskeytyi syvälle ihon alle. Vieläkin vähän värähdyttää, kun ajattelen sitä. Kyllä huomaa, että Tiaisella on edelleen homma hanskassa, sillä jo alkumetreillä nousi pala kurkkuun.

Tiesihän sen jo, kun luki kirjan takakannesta aiheesta. 15-vuotias Emma matkustaa isoäitinsä kanssa Khao Lakille. On kulunut kahdeksan vuotta siitä, kun tsunami iski sen rannoille ja vei mukanaan Emman vanhemmat, pikkuveljen ja isänpuoleiset isovanhemmat. Emmalla ja isoäidillä on tehtävänä löytää mies, joka pelasti Emman hengen. Samalla muistellaan menneisyyden tapahtumia sekä tutustutaan uusiin ihmisiin. Vaikka tsunami varjostaakin Emman elämää, on siinä kuitenkin paljon ilon aiheitakin. Tuoreimpana ystävyys ruotsalaisen Lukasin kanssa.

Kyynelkanavat olivat kovilla, kun tätä luki. Vaikka kirja oli kirjoitettu nuortenkirjamaisen kepeään tyyliin, Tiainen käsittelee vaikeaa aihetta taitavasti. Emman lisäksi äänensä sai kuuluviin myös Venla, itäsuomalainen tyttö, joka on suuren sukunsa kanssa lomailemassa. Emman tarinan kuultuaan Venla saa uutta näkökulmaa omaan elämäänsä. Kirjassa on nuortenkirjoihin kuuluvia kliseitä, on se silti todella kaunis ja koskettava. En oikein osaa sanoa mitään kritiikkiä kirjasta. Toki aiheesta olisi voinut saada enemmänkin irti, mutta se toimii mielestäni hyvin näinkin.

Tämän kirjan myötä käväisin Thaimaassa. Olisi ollut mielenkiintoista lukea jonkun thaimaalaisen kirjoittama teos, mutta meidän kirjastosta ei semmoisia löytynyt suomeksi. Ei siinä, tämä oli oivallinen valinta nojatuolimatkojen Thaimaan kohteeksi.

Ylihuomenna minä puolestani lähden lomailemaan aurinkoisimmille seuduille (en tosin ihan Thaimaahan asti), joten blogini hiljenee reiluksi viikoksi. Loman aikana olisi suunnitelmissa nukkua, saada D-vitamiinivarannot täyteen ja lukea paljon kirjoja. Niistä juttua sitten myöhemmin.

Witi Ihimaera: Valasratsastaja

Like, 2003
159 s.
Alkuteos: The Whale Rider
Suomentaja: Mervi Hangasmäki
Arvosana: ♥♥

Ukkonen jylisi vaimeana veden alla kuin suuri ovi avautuisi jossain kaukana. Yhtäkkiä meri täyttyi pelottavasta laulusta, jossa soi ikuisuus. Sitten valas ui läpi meren, ja hajareisin sen pään päällä oli ihminen. Mies oli kaunis katsella. Hän oli valasratsastaja.

Tällä lukutahdilla saan kevyesti Goodreadsin lukuhaasteen rikki. Asetin itselleni jälleen 50 kirjan rajapyykin. Witi Ihimaeran Valasratsastaja on pikkuinen kirja ja sen lukee ihan hetkessä. Valitsin sen seuraavaksi kirjakseni, koska se sijoittuu Uuteen-Seelantiin ja näin pääsen nojatuolimatkailussa eteenpäin. Kirjasta on tehty myös elokuva, jota oli kehuttu jossakin Episodin numerossa. Kirjaa en voi ihan täysin sydämin kehua.

Koro Apirana pettyy, kun hänen pojanpoikansa saa tyttären. Tytölle ei voi opettaa suvun perinteitä ja vielä enemmän hän suuttuu, kun tytölle annetaan tärkeän esi-isän nimi, Kahutia Te Rangi. Kahusta kasvaa avarasydäminen ja reipas tyttö, joka tuntee vetoa mereen. Hän ei vain saa kaipaamaansa huomiota isoisoisältään. Vasta sitten, kun valaat, heille pyhät eläimet, alkavat ajautua rantaan, pääsee Kahu näyttämään piilevät taitonsa.

Tekstissä vilisi lukematon määrä maorinkielisiä sanoja, jotka kieltämättä hieman häiritsivät lukukokemusta. En pidä pahana sitä, että tekstin lomaan ujutetaan vieraskielisiä sanoja, mutta liika on aina liikaa. En nimittäin aina ihan pysynyt mukana kaikkien iwien, korerojen ja wanangojen soljutessa tekstissä. Kirjan lopussa on suomi-maori sanasto ja sitä sai käyttää aika tiuhaan, jos halusi tietää, mistä tässä nyt oikein oli kysymys.

Tarinallisesti kirja ei antanut minulle paljoa. Hieman välillä riipaisi, kun Koro Apirana suhtautui niin kylmästi Kahuun, mutta muuten se ei juuri suuria tunnekuohuja aiheuttanut. Tekstissä on osin kepeä sävy ja lämminhenkistä huumoria. Herkullisin hahmo lienee on Koro Apiranan vaimo, Nanny Flowers, joka päivittäin uhkaa erota miehestään, kun tämä ei tee hänen mielensä mukaan.

Tarina on suurimmalta osin kerrottu Kahun sedän, Rawirin, näkökulmasta. Hän on hyvin kiintynyt Kahuun, mutta ei juuri muuten ole merkittävä tarinan kannalta vaan pikemminkin sivusta seuraaja. Välillä hän on muutaman vuoden poissa Australiassa ja Papua-Uudessa-Guineassa, joiden tapahtumat eivät minusta tarinan kannalta ole merkittäviä. Ehkä niissä haluttiin korostaa hänen ikäväänsä Kahua kohtaan, mene ja tiedä!

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori

Tammi, 2014
267 s.
Arvosana: ♥♥♥

Vietän uuden vuoden aattoa omalla sohvallani ja katson samalla Netflixistä hömppää, kun kirjoitan tätä. Vähän sitä ennen luin loppuun Veera Niemisen Avioliittosimulaattorin, joka kieltämättä oli juuri sopivan höttöistä tähän olotilaan. En jaksa juhlia enkä hössöttää ja on mukava ottaa uusi vuosi vastaan kotihousuissa.

Pikainen hömppä teki ehdottomasti hyvää tuon Fletcher-urakan jälkeen ja pääsin oikein kunnolla lukuimuun jälleen. Tekisi taas mieli tyhjentää koko kirjasto hyvistä kirjoista ja vain lukea päivät pääksytysten. Enkä kyllä tällä hetkellä tiedä parempaa tapaa viettää uuden vuoden aattoa kuin kirjoittaa ja lukea. Lempiharrastukseni!

Kirja alkaa varsinaisella salamarakkaudella. Aino tapaa Jussin ja yhteys on siinä. Molemmat hylkäävät kylmästi nykyiset seurustelukumppaninsa ja Aino päättää muuttaa kuukaudeksi Jussin kotitilalle Varsinais-Suomeen. Aino itse on vilkas itäsuomalainen, joka luottaa siihen, että pärjää tilanteessa kuin tilanteessa puhetaitojensa ansiosta. Alku on kuitenkin tahmea, kun vastassa on kaksi juroa ukkoa, joiden puheesta ei tahdo ottaa selvää. Aino saa huomata, että ukot ovat varsin hitaasti lämpiävää sorttia eikä ympäristö muutenkaan tullu sulattavan Ainon karjalaista suulautta.

Tässä talossa juodaan kahvia enimmäkseen sellaisista sormustimen kokoisista pikkukupeista, mutta tiedän, että isoja mukeja on jossain. Kaivettuani tarpeeksi kaappeja keksin katsoa tiskikoneeseen. Siellä on mukeja. Siellä on myös minun eilen sinne laittamani astiat, eri järjestyksessä kuin olen ne sinne laittanut.
Tuijotan tiskikoneen syövereihin aikani ja yritän suhtautua tähän.

Aino on hyvin reipashenkinen nuori nainen. Hän on hevosihmisiä ja on itsekin vähän kuin hevonen, joka laukkailee ja intoilee vähän siellä täällä välillä laput silmillä. Aino on virkistävä tuttavuus hömppäsankarittarien joukossa, vaikken ehkä ihan täysin ihastunut hänen herttaisen itsekeskeiseenkin luonteeseen. En nimittäin aina ihan ymmärtänyt, miksi hän veti jostakin asiasta ihan hirveät kilarit. Hämmennyin tästä oikeastaan aika usein, mutta sitten ajattelin, että ehkä vika on minussa, joka jaksaa suuttua vasta, kun on oikeasti jotakin suuttumisen aihetta. Jos poikaystävän setä ei vain pidä siitä järjestyksestä, jolla olet astiat pistänyt tiskikoneeseen ja järjestelee ne uudestaan, niin en jaksaisi vetää palkokasveja nenääni.

Lehmät sen sijaan tuijottavat sinua mustilla silmillään, jotka tuntuvat sanovan rauhallisesti: "Miiiinä olen maaaansikki". Jos alan tanssia masurkkaa tuon naudan edessä päästäen kimeää JII-HAA-huutoa, se vaan seisoo ja tuijottaa edelleen. Silmät sanovat rauhallisesti: "Miiiinä olen maaaansikki."

Sen sijaan vähän tuskastelin kuvaa, jonka Aino antoi lehmistä. Mietin välillä, että joko Jussin tilan lehmille on tehty lobotomiat, asiat nähdään ruusunpunalasein tai sitten osa niistä lehmistä, joita minä tunnen, ovat harvinaisen tuittupäisiä. Aino selvästi pyörii siellä navetalla jonkin verran, joten luulisi hänenkin huomaavan, että lehmillä on omat persoonansa sen toljotuksen takana. Anteeksi annettakoon siinä, että Jussilla oli aika iso navetta, joten eihän sitä kaikkien lehmien persooniin voi tutustua. Kaikki eivät kuitenkaan kävele kiltisti kuin opetetut koirat sorkanhoitovekottimeen tai teurasautoon, joten sellainen yleistys oli vähän tylsää. Myös nupoutus ja sorkanhoito tuntuivat hieman päälle liimatuilta sivistetään-navettatietämyksellä-lukijaa-jutuilta, mutta ehdottomasti pidän niitä silti ihan hyvinä asioilta mainita, sillä eihän ihmiset noista tiedä.

Minä muuten olen enemmän lehmäihminen kuin hevosihminen, joten olen myös puolueellinen.

Kaiken kaikkiaan Avioliittosimulaattori oli kelpo sukellus maalaiselämään. Jossain viimeisen kolmanneksen alussa se alkoi tuntua vähän pitkitetyltä, sillä kaikki oli reposteltu itä- ja länsisuomalaisten ihmisten eroista ja Jussin ja Ainon rakkaudessa ei paljoa ryppyjä näkynyt. Alun rytäkän jälkeen meno oikeastaan tasaantui huomattavasti ja asiat, joita Aino stressasi, eivät olleet mitenkään kamalia lopulta. Oikeastaan niistä olisi saanut reposteltua enemmänkin kuin esimerkiksi Ainon isän laimean heiton EU-tuista. Vähän arvoin kahden ja kolmen tähden välillä, mutta päädyin lopulta kolmoseen, koska tämä kuitenkin oli sujuvaa ja mukavaa luettavaa.

Niin joo, näin uuden vuoden kunniaksi ryhdyn nojatuolimatka-haasteeseen ja luen maailman ympäri eli kirjan per maa. Toivotaan, että joskus ilmestyy suomeksi kaunokirjallisia kirjoja, jotka kertovat elämästä Ranskan Guyanasta tai Kiribatista. Nyt ei onnistanut, kun koitin etsiä. Tämä kirja kuitenkin korkkaa haasteen ja kotomaan voi ruksia yli!