Otava, 2013413 s.
Arvosana: ♥♥♥♥
Vasta nyt Elly tajusi, ettei ollut koskaan aiemmin kokenut todellista läheisyyttä. Sen täytyi johtua siitä erillisyydestä, jossa äiti ja hän elivät, omituisesti hiukan muiden yläpuolella pappilan ja äidin ammatin ja erityistaitojen kuten pianonsoiton vuoksi, mutta ei luonnollisesti vaan jotenkin kiusallisesti, kuin he olisivat istuneet katsomon eturivissä muita pidempinä, ja muut kurkistelisivat ja supisisivat heidän takanaan närkästyneinä siitä harmista, jota he pituudellaan tuottivat.
Omasta kirjahyllystä osui silmiini iloisen keltainen teos, jonka olin kesällä unohtanut perua kirjakerhosta ja lopulta ostanut itselleni. Koska olen vakaasti päättänyt lukea vähintään 12 lukematonta teosta kirjahyllystä, ryhdyin siis tuumasta toimeen. En ollut koskaan aiemmin lukenut Kalliolta mitään, joten mielenkiinnolla odotin, mitä tuleman piti.
Romaani alkaa siitä, kun Inga ja hänen tyttärensä Elly viettävät kylpylälomaa Hangon Hotel Pension Bellevuessa. Vuosi on 1914. Elly tutustuu varakkaaseen Peppiin, jonka kanssa heille syntyy tiiviit välit muutaman viikon tuttavuuden jälkeen. Väärinkäsitys kuitenkin rikkoo ystävien välit ja lopulta Elly jättää kaiken entisen taakseen. Kirja hyppää sen jälkeen ajassa kaksikymmentä vuotta eteenpäin, aikaan, jossa Ellyn tyttäret ovat samanikäisiä kuin Elly kylpyläepisodin aikaan. Edelleen ollaan Hangossa ja seurataan Ellyn ja hänen vanhempien tytärtensä, Harrietin ja Beatan, elämää.
Aluksi minua suorastaan puudutti tekstin runsaus ja ajattelin, että apua, saanko minä tätä ikinä luettua. Juoni kuitenkin imaisi mukaansa jotenkin salakavalasti ja sivut alkoivat kääntyillä. En ollut silti heti kovin ihastuksissani ja mietin välillä, että onpas aika ajelehtimista. Se nimittäin tuli kirjan juonesta ensimmäisenä mieleen ja tuo mielikuva säilyi ihan viimeisille sivuille asti. Oivalsin kuitenkin matkalla, että ihmiseloahan tämä kirja todella kuvaa. Mehän oikeastaan pitkälti vain ajelehdimme täällä sattumasta toiseen. Ihmisiin tutustutaan ja sitten jotkut tuttavuudet vain jäävät menneisyyteen ja toisista tulee merkittävämpiä.
Kun kirjan hienous alkoi avautua minulle, en voinut olla ihailematta Kallion tapaa kuvailla ihmisiä ja heidän luonteitaan. Hengästyttävän pitkät lauseet saattoivat sisältää jotakin kauniin kuvainnollista, joka kuitenkin avasi paljon henkilön luonteesta. Silti minä olen vielä vähän hämmentynyt tästä kaikesta.
Elly säilyi minulla pitkään mysteerinä. En oikein päässyt kiinni hänestä ennen kuin aivan loppumetreillä. Harriet sen sijaan on edelleen vähän arvoitus minulle. Tosin häntä kuvattiin hieman mielikuvituksettomaksi ihmiseksi, joten ehkä vain ajattelen liian monimutkaisesti. Beata puolestaan oli täynnä draamaa, väriä ja energiaa. Mietin kanssa kovasti sisarusten keskinäistä suhdetta. Ihan kuin heillä olisi ollut telepaattinen yhteys, sillä Harriet ja Beata tuntuivat aina tietävän, mitä toinen tekee, vaikka he olivat luonteiltaan kuin yö ja päivä.
Beata taas oli villi ja ujo ja monimutkainen kuin pitsi. Monesti hänet nähdessään Ellyn teki mieli sulkea silmänsä. Hänestä tuntui, ettei hän ollut koskaan ihan valmis kohtaamaan Beataa.
Varsinkin Ellyn ja Beatan välejä hiertää jonkinlainen kykenemättömyys kommunikoida. He sörkkivät teoillaan toisiaan eivätkä ymmärrä, mitä toinen todella haluaa. Kun Beatan ja Ellyn välit tuleentuvat todella pahoiksi, mietin miksi Elly ei mene puhumaan Beatalle. Miksi he ovat niin kykenemättömiä puhumaan? Tämä puolestaan sai minut ajattelemaan, ettei tämä kirja ehkä aukea ihan vain yhdellä lukukerralla. Kirjan suljettuani minun olisi tehnyt mieli aloittaa se alusta ja ymmärtää enemmän.
Kallion kirjassa on upeaa kerroksellisuutta ja syvyyttä. Hän ei avaa kaikkea kerralla ja välillä olisin kaivannut vähän lisää selitystä. Tosin kirjan hienous lienee siinä, ettei kaikkea todella kerrota vaan lukija jää miettimään, että miten tämä kaikki nyt menikään. Kirja siis jää omaan hyllyyni odottamaan toista lukukertaa ja toivon, että sillä kerralla ymmärrän vielä enemmän näiden naisten luonteita.
