Kirjoitin isäni päiväkirjamerkinnöistä. Jos nyt päivittäisin viimeisimpien päivien tapahtumat samaan tapaan, se voisi kuulua:
Poutaa. +20 celsiusta. Tuuli tuntemattomasta ilmansuunnasta. Näin V:n luona Hamilton musikaalin, joka oli hyvä. Katsoin elokuvissa Barbien. Tapasin P:n ja söimme pitsaa. Kävin Nääshallilla. Ostin housut.
Luin isän päiväkirjamerkintöjä 40-ja 50-luvun taitteesta. Ne on kirjoitettu vihkoihin pienellä siistillä käsialalla. Isän kaunokirjoitusta on helppo lukea. Kirjoittaessaan isä on ollut koulupoika ja sitten nuori mies. Hän asui Pohjois-Savossa pienessä kylässä. Kotitalossa ei ollut sähköä tai vesijohtoa.
Isän lapsuudenkodissa käy viikossa yhtä paljon vieraita kuin minulla vuodessa. Kylässä käydään ahkerasti. Kaikki vieraat mainitaan vihkoissa nimeltä, samaten kyläpaikat.
Harrastetaan lentopalloa, korkeushyppyä, uintia, radion kuuntelua, soitetaan erilaisia soittimia (isällä ei ole omia, mutta hän lainaa sukulaisen viulua) ja käydään kirkolla elokuvissa. Vihkoissa mainitaan ainakin elokuvat Nummisuutarit ja Maaret, tunturin tyttö, molempia pidetään hyvinä elokuvina. Elokuviin on pyöräiltävä kuusitoista kilometriä suuntaansa. Kirkonkylällä järjestetään maatalousmessut ja samaan aikaa siellä on sirkus. Isä näkee ensimmäisen kerran mustaihoisen ihmisen (käytetään N-sanaa) ja kiinalaisia.
Vihkoista löytyy runsaasti urheilutuloksia ja kokeiden arvosanoja. Isä on hyvä oppilas. Keskikouluaikaan hän asuu kirkolla vuokrahuoneessa toisen koulupojan kanssa. Lukion hän suorittaa itsenäisesti ja käy koululla vain tenttimässä.
Lintuja tarkkaillaan. Maatalon työt mainitaan, samaten saunomiset (puhutaan kylpemisestä, kun tarkoitetaan saunassa käymistä). Säätila kirjataan ylös jokaiselta päivältä ja isästä tuleekin myöhemmin meteorologi.
Tunteistaan isä ei kirjoita. Tyypillinen merkintä voisi olla tällainen: Poutaa. +20 celsiusta. Tuuli koillisesta. Tapettiin pässi.
Isä oli vastassa Salon rautatieasemalla, kävimme kaupassa ostamassa jäävuorisalaattia, viinirypäleitä ja pesusienen. Ostin isälle kauniin tulppaanikimpun.
Isä on aina pitänyt kukista. Isän äiti hoivasi ahkerasti kukkapenkkiään, vaikka oli köyhää ja raskastakin. Mummo suojeli rantakoivuja ja muisti vielä vuosia myöhemmin kamalan rikoksen: joku mies oli katkaissut oksan hänen koivustaan.
Söimme thaimaalaista ja kävin Salon taidemuseossa. Nyt vasta tajusin, että se on ihan nurkan takana, vanhassa veturitallissa. Esillä oli turkulaista grafiikkaa. Isä oli käynyt "aivokerhossa", jonka tehtäviä piti vähän lapsellisina.
Luin Aila Meriluodon päiväkirjan vuosilta 2008-2010 En minä vielä pääty. Alkuun elämä on vilkasta, Aila Meriluodosta ja Lauri Viidasta kertova elokuva Putoavia enkeleitä saa ensi-iltansa, Panu Rajala kirjoittaa Meriluodon elämäkertaa (ja suututtaa kirjailijan), Aila Meriluodolta julkaistaan päiväkirja ja runoja. Kirjailijan elämään ilmaantuu Antero, kymmenen vuotta nuorempi mies, joka aiheuttaa naisessa jonkinlaisen viimeisen seksuaalisen ryöpsähdyksen 85-vuotiaana, vaikka seksi ei oikein onnistukaan.
Sitten onkin alamäkeä, vatsavaivoja, näkö ja kuulo heikkenevät, kirjailija ei pääse ylös kaaduttuaan, eikä muista runokokoelmansa nimeä. Antero pitää monologejaan, ihan kuten edesmenneet aviomiehet Lauri ja Jouko.
Muistanko oikein, mutta tuntuu siltä, että päiväkirjamerkinnät ovat käyneet lyhyemmiksi verrattuna aiemmin julkaistuihin. Meriluoto kertoo päiväkirjassaan, että käsiala huononee ja pienenee. Kustantamossa yritetään saada selkoa runoista, jotka runoilija on raapustanut käsin.
Kirjasta jäi jotenkin surullinen olo. Tavallaan tärkeää nähdä minkälaista luovuttamista vanhuus on, mutta en ehkä kuitenkaan haluaisi lukea siitä. Tuleekohan näitä päiväkirjoja vielä lisää?
Meriluoto kuoli 95-vuotiaana Alzheimerin tautiiin hoitokodissa 2019. Aila Meriluoto on aina ollut rohkea ja avoin ja kirjoittaa tätäkin selvästi sillä ajatuksella, että muutkin lukevat tekstin. Siinä mielessä julkaiseminen on oikeutettua.
