Kohti uutta

Välillä toivoisi elämän olevan vasta harjoitus, jonka jälkeen tulisi se varsinainen elämäntaival. Eikö se olisi kohtuullista? Eihän auton rattiinkaan päästetä ilman autokoulua.

Olen katsonut liian monta jaksoa Flinkkilää & Tastulaa, en oikein keksinyt muutakaan katsottavaa, sillä neulon villatakkia, jonka väkertäminen vaatii liikaa huomiota, eikä minkään vaativamman katselu onnistu. Nämä empatiaohjelmat antavat muuten turhan optimistisen kuvan ihmisen selviytymiskyvystä.

Lenkillä olen kuunnellut Ruben Stilleriä, joka sanoo joka jaksossa "Teen nyt tyhmän kysymyksen, sillä olen niin tyhmä" ja sen jälkeen hän kysyy sen kaikkein tärkeimmän kysymyksen. Viimeisimpään jaksoon oli kutsuttu Päivi Räsänen, jota henkilökohtaisesti pelkään. Hän on hyytävän varma oikeassa olemisestaan. Tulee mieleen, että on uskovaisuutta, johon ei kuulu hengellisyyttä/henkisyyttä tai miten sitä nimittäisi

Joulu on siinä määrin takana, että varastoin patterilla toimivan, väriä vaihtavan joulupukkikoristeen, enkä halua nähdä sitä aivan heti. Jouluvalot jätin paikalleen, sillä niitä tarvitaan vielä.

Seuraavaksi pitäisi ottaa kantaa siihen, saavatko lapset ja humalaiset ampua raketteja. Olen pohtinut asian teille valmiiksi, rakettien ampumisoikeus ei ole ihmisoikeuskysmys ja minusta mokoma yksityinen poksauttelu voitaisiin lopettaa.