Rakkaani merikapteeni

Näin eilen Klaus Härön elokuvan Rakkaani merikapteeni. Odotukset olivat korkealla, sillä elokuva sai Hesarin arvostelijalta neljä tähteä. 

Elokuvaan oli palkattu erinomaiset brittinäyttelijät ja maisemat olivat upeita kuin television brittisarjoissa. Meri myrskysi ja entisen merikapteenin talo törrötti yksinäisellä, tuulisella paikalla. Ihmisillä oli brittityyliin liian vähän vaatteita päällään. 

Tarinassa entinen merikapteeni Howard (James Cosmo) asustaa yksinään ja hänen tyttärensä Grace (joka on muuten sairaanhoitaja ja jota näyttelee Caterine Walker) yrittää huolehtia äkäisestä ukosta. Gracella on ongelmia itsensä kanssa, hän käy vastentahtoisesti jossain naisten ryhmäterapiassa ja avioliitto vetelee viimeisiään.

Kun Howard alkaa hukkua sotkuihinsa, palkkaa Grace miehelle taloudenhoitajan, Annien (Brid Brennan).  Alun lyhyen kiukuttelun jälkeen Howard ja Annie rakastuvat toisiinsa. Howard nousee nojatuolistaan ja Annien sukulaiset pyörivät nurkissa, eikä Grace pidä siitä. Menneisyyden traumat paljastuvat.

Lähdin elokuviin suurin odotuksin. Rakkaani merikapteeni näytti hyvin epäsuomalaiselta, enemmänkin brittielokuvalta. Näyttelijät olivat erinomaisia. Ihanaa, että käsiteltiin vanhempien ihmisten rakkautta. Juoni oli aika arvattava, mutta eikö usein ole niin. 

Mielestäni elokuvasta puuttui jokin omaperäinen, taika, joka oikein hyvissä elokuvissa on. En osaa tätä selittää. Minun olisi pitänyt rakastaa elokuvaa, mutta en kuitenkaan rakastanut. Kuulin kuinka lähelläni istuvat naiset kehuivat elokuvaa ihanaksi. 

Viiveteoria

Luen lukupiirikirjaa sunnuntain "kokoontumista" varten. Tämänkertainen kirjamme on Elizabeth Stroutin romaani Kaikki on mahdollista. Kirjassa vaimoaan pettävä Charlie (josta muuten pidin heti) pohtii ilmiötä, jota hän nimittää viiveteoriaksi. Jos lyöt sormeesi vasaralla, tunnet alkuun helpotusta, eihän tämä lopulta sattunutkaan, mutta kipu tuleekin viiveellä.

Kun miehesi, joka välillä tympii kovastikin, ilmoittaa rakastuneensa toiseen niin saatat olla hetken ajan helpottunut, mutta tiedät, että kyllä se tuska tulee ja tekee mieli mennä valmiiksi peiton alle potemaan tai hypätä jääkylmään veteen.

Luen romaania jo toista kertaa, tihrustan tekstiä kännykän näytöltä ja silti se tuntuu nerokkaalta. Lämpö, jolla kirjailija kuvaa pikkukaupungin asukkaita kaikkine vikoineen miellyttää minua.

Tulin surulliseksi siitä, etten itse tule kykenemään mihinkään vastaavaan.

Viiveteoria päti tässä koronahässäkässäkin, ensimmäisinä päivinä nautin siitä, että saan maata rauhassa sohvalla, eikä kukaan (varsinkaan minä itse) vaadi minulta mitään. Käännän vain kylkeäni ja kirjan sivuja, käyn kävelemässä ja seuraan kevään tuloa. Vajaan viikon kuluttua kaikki alkoi ärsyttää, kävelytiet, kirjat, Padilta katsotut elokuvat, omat ajatukset, kotijumpat, yksinäiset kahvihetket, puhelut ja painauma sohvassa, jonka olin aiheuttanut. Kirjoittaminenkaan ei sujunut. Nyt minusta on tullut ylitunteellinen ja siinä välissä kärsin tilanteeseen sopimattomasta huumorista (siis omastani), jota en edes pitänyt vain omana tietonani vaan levittelin ympäriinsä, kuin sillä voisi myrkyttää kaikki virukset. 

Katsoin MUBI-nimisestä palvelusta Louis Mallen elokuvan Virvatuli vuodelta 1963. Elokuvassa alkoholista irti pyristelevä, masennusta poteva mies asustaa jonkinlaisessa viehättävässä hoitolaitoksessa. Ruokapöydässä keskustellaan Aristoteleen ajatuksista. Heti alkuun käy ilmi, että miehellä on ase. Mies pääsee hoidosta ja tapaa tyylikkäitä ystäviään, ratkeaa ryyppäämään, palaa parantolaan ja ampuu itsensä. Kaikki tämä on niin taiteellista, mustavalkoista, hidassoutuista ja henkevää, ettei ahdista lainkaan. Taustalla soi Erik Satien pianomusiikki. Minuuttitolkulla kuvataan miehen istumista ravintolan terassilla, muita asiakkaita ja ohikulkevia ihmisiä. Hieno elokuva kerrassaan. Ranskalaiset osaavat tai osasivat, en ole aikoihin katsonut hyvää ranskalaista elokuvaa.

Elokuvaviikko

Maaliskuussa Yle näyttää ainoastaan naisten ohjaamia elokuvia. Mihinkään merkittävään epätasapainoon tämä ei johda, sillä kaikkina muina kuukausina näemme lähinnä miesten tekemiä elokuvateoksia. Martin Scorsese tai Quentin Tarantino eivät ajaudu kuilun partaalle.

Katsoin Ylen Areenasta dokumentin Margaret Atwoodista. Kahdeksankymppinen kirjailija vaikuttaa terävältä, huumorintajuiselta ja ketteräliikkeiseltä. Nainen vastailee rennosti haastattelijoiden kysymyksiin ja yleisöt eri puolilla maailmaa melkein hurraavat. Atwoodista saa melko idealisoidun kuvan. Kirjailijan mies sairastaa dementiaa, mutta sekin on vain lämpöistä ja suloista. Oikeasti kaikki on monesti nuhruista, riitaisaa ja uuvuttavaa.

Suosikkikomediassani Fleabagissa siskokset riitelevät ja toinen sisko huutaa toiselle "I am your sister, not your friend!" Eivät lähisukulaiset ole ystäviä, äidit ja tyttäret eivät varsinkaan voi olla ystäviä. Perhesuhteet ovat tärkeitä, ehkä kaikkein merkittävimpiä, mutta eivät ystävyyssuhteita.

Filkkarit alkavat tällä viikolla. Keskiviikkona aion katsoa avajaisnäytöksen. Torstaina käyn ystäväpariskunnan kanssa kurkkaamassa arkistojen aarteita, perjantaina katson parin muun ystävän seurassa animaatioita ja Juice 70 vuotta näytöksen, lauantaina on tarkoitus nähdä poikani kanssa mykkäelokuva Metropolis orkesterisäestyksellä ja sunnuntaina paljastuvat palkitut elokuvat. Tällä viikolla siis pääasiassa tankkaan tarinoita.