Vielä pari lyhytelokuvaa

Jatkan vielä lyhyesti Filkkareista: Katsoin sunnuntaina kansainvälisen kilpailun palkitut filmit.  Kirjoitan nyt dokumenteista ja jätän fiktion törkeästi väliin.

Tykkäsin Sam Shainbergin elokuvasta, joka kertoi New Yorkin metrossa taskuvarkaana työskentelevästä mustasta miehestä (työskenteleeköhän hän siellä edelleen). 

Palkitusta elokuvasta sanotaan: Eri kerrontatapoja yhdistelevä Shotplayer on monitasoinen muotokuva taskuvarkaasta ja kaupungista hänen ympärillään. Mestarillisesti rakennettu dokumentti leikkii 1970-luvun amerikkalaisten indie-elokuvien troopeilla ja näyttää, millaista on elää yhteiskunnan marginaalissa.  

En ymmärrä indie-elokuvien troopit tarkoittavat, mutta ei se mitään. 

Elokuvan täytyy olla ainakin osittain näytelty, sillä autenttisia anastustilanteita olisi vaikea kuvata. Taskuvaras hapuili metrossa seisomapaikoilla matkustavien taskuja ja  käsilaukkuja. Hän kertoi inhoavansa tiukkoja farkkuja, mikä on ymmärrettävää, sillä ne häiritsevät muutenkin vaativaa työtä. Varas erotti poliisit harhailevista katseista, muut eivät metrossa ympärilleen vilkuile. Muistelen, että mies oli toiminut alkuun harjoittelijana jollain kokeneemmalla alan ammattilaisella. 

Syy varasteluun oli tietysti köyhyys, mutta varas oli jäänyt samalla koukkuun siihen adrenaliiniryöppyyn, jonka onnistuminen tuotti. 

Katsoja asettuu varkaan puolelle ja jännittää saako tämä otettua lompakon omistajan huomaamatta, vaikka kuka oikeasti haluaisi tulla ryöstetyksi.

Toinen mieleenpainuva dokumentti oli Fariba Haidarin  Leila, joka oli afganistanilaisen transnaisen muotokuva. Leila toimi opettajana ja tanssi häissä miesten puvussa, mutta meikattuna. Nuo esiintymistilanteet olivat hämmentäviä, sillä yleisö koostui pelkästään hurraavista ja seteleitä jakelevista miehistä, muuten Leila koki huutelua ja syrjintää. Hän kertoi kokemastaan seksuaalisesta väkivallasta. 

Elokuvasta välittyi Leilan elämänilo ja pyrkimys elää hyvää elämää vaikeissa olosuhteissa. 

Nyt Leila on lähtenyt maasta, jota Taleban hallitsee.

Suosittelen lyhytelokuvafestivaaleja lämpimästi! Saisinko ilmaiset liput, kun kirjoitan aiheesta näin ahkerasti?

Carte blanche

Iiti Yli-Harja (olin jo lisäämässä hänen ikäänsä tähän, mutta sitten muistin, etten pidä taiteilijan iän korostamisesta) on muusikko ja elokuvaohjaaja. Yli-Harja voitti viime vuonna Filkkareilla Risto Jarva -palkinnon ja hän on pokannut Jussin animaatiolla Kaikki äitini puhelut. Ohjaajan retrospektiivi esitettiin tämän vuoden festivaaleilla ja hän sai koota carte blanche -näytöksen (googlasin "mitä carte blanche tarkoittaa suomeksi" ja sain vastauksiksi "avoin valtakirja" ja "vapaat kädet"). 

Havaitsin näytöksen yleisössä korkean miesnutturatiheyden. Pukeutumisen pääväri oli musta. Jännää muuten, että miehetkin ovat kiinnostuneita lyhytelokuvista, yleensähän kulttuuritapahtumat täyttyvät kausikorttimummoista.

Elokuvat: 

Bouquets (ohjaaja Rose Lowder). Kahden minuutin elokuvassa nähtiin täriseviä kukkakimppuja. 

Polte (ohjaaja Sam van Ingen). Teuvo Tulion tuhoutuneen elokuvan pahoin vaurioituneet viime minuutit, joissa näyttelijöiden naamat sulivat psykedeelisiksi kuvioiksi. Näytti hienolta, tältä ehkä tuntuisi jos söisi huumesieniä. En ole kokeillut. 

Lucia (ohjaajat Niles Atallah, Cristobal Leon ja Joaquin Cocina). Huoneen seinille ilmestyy toistuvasti hiilellä piirretty ex-rakastettu. 

Emily & Ariel show (ohjaajat Emily Ann Hoffman ja Ariel Noltimier Strauss). Nukkeanimaatiossa nuoret naiset valmistautuvat iltaan. 

Liitäjät (ohjaaja Anssi Kasitonni). Liito-oravalapsi opettelee lentämistä. Huumoria ja tekemisen iloa. 

Backflip (ohjaaja Nikita Diakur). Ohjaaja muokkaa itselleen avattaren ja opettaa  sille tekoälyllä  voltin taaksepäin kerien. Hulvatonta katsoa hypyn edistymistä, sille nauraa vähän kuin mykkäelokuville. Huonekalut kaatuvat ja raajat vääntyvät vinksin vonksin. 

Creature Comforts (ohjaaja Nick Park). Animaatiossa haastatellaan eläintarhan eläimiä.

My Silence (Ohjaaja Mika Taanila). Ohjaaja kertoi menneensä videokauppaan ja ostaneensa Louis Mallen elokuvan Ilta Andrén kanssa ja leikanneensa dialogikohdat pois. Elokuvassahan ei tapahdu oikeastaan mitään, kaksi miestä syö ravintolassa ja keskustelee, joten materiaalia jäi vartin verran. Tämä on aiemmin esitetty videoteoksena jossain näyttelyssä. Joku yleisöstä kysyi, onko alkuperäisteoksen käsittelyyn pyydetty lupa. Ei kuulemma ole. 

Topic I ei II, part II (ohjaaja Pascal Baes). Kerrassaan kiehtova ja kaunis, jotenkin tanssillinen lyhäri, ei dialogia ollenkaan. Henkilöt liukuvat vaivatta vanhan kaupungin katuja pitkin.

Hi Stranger (ohjaaja Kirsten Lepore). Söpö alaston animaatiohahmo tuijottaa katsojan sieluun. 

Kännykkäkuva: Heidi Mäkinen 2024

 

Mikä on taidetta?

Filkkarit jatkuvat. Yritän kirjoittaa näkemistäni elokuvista edes jotakin. Vaikka kyseessä on lyhytelokuvafestivaali, nähdään muutakin. Eilen katsoin pitkän linjan elokuvaohjaajan, Veikko Aaltosen dokumentin En salaa sinulta mitään. 

Dokumentissa käsiteltiin taidetta: mikä on taidetta, kuka on taiteilija ja mitä merkitystä taiteella on. Haastateltiin sellaisia merkittäviä hahmoja kuin Esko Salminen, Ralf Gothoni ja Jarmo Mäkilä. Naistaiteilijatkin pääsivät ääneen. Mieleen jäivät ainakin Pirkko Hämäläinen, Saara Turunen ja Riina Tanskanen. 

Eräs nuori nainen elokuvassa sanoi jotain sen suuntaista, että jos haluaa vaikuttaa asioihin, ei kannata säveltää ilmaston lämpenemistä käsitteleviä sinfonioita kausikorttimummoille. No kausikorttimummot pitävät taidelaitokset pystyssä, mutta onhan kommentissa myös perää. Saattaa olla hyödyllisempää liittyä Elokapinaan. 

Elokuvan jälkeen ohjaajalta kysyttiin,  mitä seuraavaksi. Aaltonen tuntui olevan varma, ettei hän enää saa rahoitusta elokuviinsa, sillä hän tulee eläkeikään. Surullista. Ainakin minusta. 

Dokumenttiin haastateltiin suuri määrä ihmisiä ja haastatteluihin käytettiin paljon aikaa, joten materiaalia löytyy tuntikaupalla jostakin varastosta. 

Jarmo Mäkilän maalaukset ovat hienoja ja oli kiinnostavaa seurata maalausprosessia. Minusta  dokumentissa vilahteleva paikkaa vaihtava patsas oli täysin turha. Muuten kyllä nautin ja mietin elokuvan teemoja vielä jälkeenpäin. 

Hyvää naistenpäivää! 

Filkkarit

Ostin kymmenen kerran sarjalipun Filkkareille (varmaankin nykyään kuuluu sanoa Tampere Film Festival). Osa lipuista menee ystäväpariskunnalle. Hankin sarjalipun perinteisesti jonottamalla, vaikka saahan niitä nykyään netistäkin. Jonottaessa tulivat mieleen Sodankylän elokuvajuhlien mataavat lippujonot (sinnekin saa jo nettilippuja), sähläilyt ja kenkkuilevat tulostimet. Peter von Bagh katseli minua pilven reunalta ja myhäili.

Näin eilen kotimaisen kilpailun kokonaisuuden numero seitsemän. Ensimmäisen lyhytdokkarin (Parta) oli ohjannut Kristina Karsten. Dokumentti kertoi keski-ikäisestä Late Mäntylästä, papista, joka on syntyessään ollut nainen, mutta ei identifioidu naiseksi eikä mieheksi. Mäntylä haluaa itselleen parran. Elokuva lisäsi taas kerran ymmärrystäni ja liikutti minua. 

Risto-Pekka Blomin Lasse kaatuu, voi ei kertoi fiktiivisen tarinan Lasse Virenin  kaatumisesta 10 000 metrin juoksussa Münchenin olympialaisissa. Elokuvaan on saatu tunnettuja näyttelijöitä kuten Hannu-Pekka Björkman ja Matti Onnismaa. Isäni osti aikoinaan vinyylilevyn, johon tuon juoksun selostus oli taltioitu. 

Hyvästi Leninille (ohjaaja Inka Achte) dokumentoi Leninin patsaan hävittämisen ja Vain toinen meistä (ohjaus Niina Panda Vuorisara) oli elokuva "sisaruksista, väkivallasta ja aggression hirviöstä" (kopioitu ohjelmakirjasesta). Eivät oikein vakuuttaneet minua, vaikka jälkimmäisessä oli kyllä puolensa. Kovin synkkä se oli.

Täällä haisee hiiri oli Iiti Yli-Harjan varsin mainio omaan elämään perustuva animaatio. Ikävä kyllä elokuvassa vilisi hiiriä, joten jouduin sulkemaan silmäni pitkiksi ajoiksi. Hiiret eivät olleet edes oikeita, mutta jotain kamalaa niissä oli. 

Johanna Vuoksenmaan lyhärin Se on niin kuin se on käsikirjoituksen oli kirjoittanut Petri Tamminen, jota ihailen ja siinä näytteli Aimo Räsänen, jota myös ihailen. Ihailen minä Vuoksenmaatakin ja vähän kadehdinkin. Tässäkin elokuvassa esiintyi Matti Onnismaa! Samuli Niittymäki oli ihan paras metsästäjän roolissa.

Filkkarit, anteeksi Tampere Film Festival alkoi hyvin. Muuta en voi vielä sanoa.

Palkintojen jakoa

Filmifestivaaleista ei saa kunnon otetta, jollei niihin osallistu siinä määrin, ettei ehdi nukkua ja syödä. Kokemukseni Tampere film festival -tapahtumasta jäi tänä vuonna laimeaksi. Kaipasin myös ystäviä, joiden seurassa olen aiemmin festivaaleilla käynyt. 

Näin Tampere-aiheisia filmejä Arkistojen aarteita -näytöksessä, yhden ulkomaalaisten lyhytelokuvien kilpailusarjan sekä osallistuin palkintoseremonioihin Finnkinon Atlas 1-salissa. 

Eilinen palkinnonjakotilaisuus meni osaltani hieman pieleen, sillä lähdin teatterista ennen esitettäviä elokuvia. Vieressäni istui nainen, joka kärsi armottomasta flunssasta, yski, aivasteli, joi vettä ja söi yskänlääketabletteja. En minä pelkästään hänen vuokseen lähtenyt, vaan alkoi jo väsyttää ja toisella puolellani istunut nainen teki lähtöä, joten poistuin hänen imussaan. 

Palkintojen jakaminen on sinänsä liikuttavaa katsottavaa, mutta pitääkö niitä kunniakirjoja, ekologisia, opiskelija yms. pieniä palkintoja olla niin paljon? Välillä koko tuotantoryhmä tulee lavalle ja jokainen haluaa sanoa jotakin sekä suomeksi että kehnolla englannilla. Entä kun sama elokuva palkitaan toistamiseen ja koko revohka raahautuu lavalle toistamaan kiitoksensa kahdella kielellä. Toiset itkevät ja jotkut puhuvat sekavia valvottuaan pari festivaaliyötä ja juhlittuaan palkintoa jo etukäteen. Muutama puhkesi onnen kyyneliin. Toiset puhuivat Zoomin kautta. Mitä siitä nyt sanoisi, onhan näitä nähty. Voittajien lisäksi lavalla pyörivät erilaiset palkintoraadit, suomeksi ja englanniksi tietysti.

Elokuva on ryhmätyötä. Olen jotenkin kateellinen noille tyypeille, joilla tuntui olevan hyvä meininki. Heistä oli tullut ystäviä ainakin yhden elokuvan ajaksi. 

Istuin salissa kaksi tuntia näkemättä yhtään elokuvaa. Ne olisivat tulleet myöhemmin. Menen tänään vielä katsomaan kokoelman palkittuja filmejä. 

En jaksa luetella palkintoelokuvia. Katsokaa Filkkarien sivuilta. Yleisöpalkintoa ei vielä edes julkaistu, sillä äänestysaika loppui vasta puolilta öin.

Iloisen kesän Tampere

Pari vuotta sitten Filkkarien avajaisissa tyypit löivät lavalla kyynärpäitään yhteen ja opeteltiin olemaan kättelemättä. Viime vuonna tapahtumaa ei pidetty livenä, mutta eilen pääsin taas katsomaan lyhäreitä. 

Aloitin festivaalit arkistojen aarteilla otsikolla Iloisen kesän Tampere. 

Ensimmäinen elokuva (vuodelta 1929) kertoi Tammerkosken sillan rakentamisesta. Kyseessä oli mykkäelokuva. Elokuvassa näimme miten Tammerkosken siltaa rakennettiin ja Väinö Aaltosen taiteilemat patsaat pystytettiin. Harjannostajaisissa ryystettiin kahvia tassilta. En nähnyt pidettiinkö sokeripalaa huulten välissä. Todennäköisesti. Elokuvan kesto (21 min) jäi sietorajojen sisälle.

Risto Jarvan ja Jaakko Pakkasvirran Tampere iloisen kesän kaupunki vuodelta 1964 korosti sitä, että Tampere on hieno kesäkaupunki. Harva suomalainen kaupunki on talvella parhaimmillaan. Ei tule mieleen ainuttakaan talvikaupunkia, ellei satu pitämään pimeästä ja kylmästä. Elokuvassa tamperelaiset naiset pukeutuivat Marimekkoihin.  Tamperetta mainostettiin 14 minuutin ajan.

Asko Tolosen ohjaamassa filmissä (1966) Antti Litja saapuu Tampereelle moottorikiitojunalla etsimään tiettyä naista ja löytää hänet. Kesto 13 minuuttia menetteli. 

Seuraavaksi näimme tamperelaisia mainoksia, jotka herättivät hilpeyttä.

Arvo Ahlroosin Super M -konsertto murhaajalle (1982) sai minut katsomaan kelloa muutamaankin otteeseen . Aika kului erityisen hitaasti, toisaalta yleensä se kuluu turhankin nopeasti. Elokuvassa kamera juuttui usein Näsinneulaan, milloin se ei kuvannut talojen purkamista. Ehkä elokuvan sanoma oli, ettei olisi pitänyt mennä purkamaan. Mitään ei kyllä sanottu.  Voisin käyttää elokuvasta ilmaisuja tekotaiteellinen ja vähemmän onnistunut kokeilu.

Elokuvat oli valinnut Kansallinen audiovisuaalinen instituutti eli KAVI. Kiitos heille. Pyrin bongaamaan mistä päin Tamperetta kamera oli kaupunkia tallentanut. Ei mennyt aika hukkaan ja välillä oli melko hupaisaakin.