Kirjailijan ajokortti

Perjantaina ja lauantaina järjestettiin Helsingissä Bio Rexissä Helsinki lit-kirjallisuustapahtuma. Liput myytiin loppuun jo maaliskuussa, josta voisi mahdollisesti päätellä, ettei kirjallisuudella menekään ihan niin huonosti kuin väitetään. Paikalle oli saatu kansainvälisiä supertähtiä kuten Nobel-kirjailija Annie Ernaux. Haastattelut ovat edelleen kuultavissa Hesarin sivuilla. Jos yleisöstä voisi jotain päätellä niin kirjallisuus kuuluu lähinnä naisille. 

Konsepti, jossa kirjailijat haastattelevat kirjailijoita on erinomainen (samaa sovelletaan tamperelaisessa kirjallisuustapahtumassa Roosalupissa). Suurin osa haastatteluista tehtiin englannin kielellä, yksi ruotsiksi ja pari ranskaksi. Ranskankielisten haastattelujen intensiteetti kärsi puheen tulkkaamisesta, vaikka se tehtiinkin taitavasti. Olen niin sivistymätön, etten osaa ranskaa, joten voin syyttää vain itseäni.

Suurimman vaikutuksen minuun teki nuori ranskalainen Édouard Louis, jota haastatteli Pajtim Statovci (haastattelu tehtiin englanniksi). Louis on kirjoittanut omasta elämästään ja läheisistään. Uusimman suomennetun romaanin nimi on Muutos: metodi. 

Kirjailija tulee kodista, jossa ei harrastettu kirjallisuutta, oli köyhää ja vanhemmat häpesivät häntä. Louis on homoseksuaali. Koulussa hänen päälleen syljettiin, häntä haukuttiin, lyötiin ja kiusattiin kaikin tavoin. Hän halusi vain, että häntä rakastettaisiin. 

Louis kertoi, että tuon toiveen vuoksi hän osallistui kaikkiin mahdollisiin koulun kerhoihin kalligrafiakerhoa myöten. Teatterikerho oli kirjailijalle merkittävä. Näytellessään hän koki yleisön rakastavan itseään. Teatterin avulla hän lopulta pääsi opiskelemaan ja koki luokkanousun. 

Kirjailija kirjoitaa omasta elämästään, mutta se ei ole tärkeintä. Louis kertoi, että kirjansa ovat ensi sijassa poliittisia.

Minäkin kirjoitan, että joku tykkäisi minusta (epäilen sen olevan monenkin kirjailijan motiivi, vaikka siitä ei puhuta). Louis kokee, että mikään ei lopulta riitä, eivät tutkinnot eivätkä menestys kirjailijana. Hän pelkää jatkuvasti putoavansa takaisin entiseen kurjuuteen. 

Pajtim Statovci mainitsi, etteivät akateemiset tutkinnot tai loistava kirjallinen ura ole tehneet hänen äitiinsä läheskään samanlaista vaikutusta kuin kirjailijan hiljattain käymä autokoulu ja ajokortti. 

Kävin lauantai-iltana vielä Kirjailijaliiton "keväjuhlissa". Oli tungosta, kuuma, nälkä ja jano ja pelkäsin pyörtyväni, sillä kirjailijat pitävät pitkiä puheita. Toki ne olivat kiinnostavia, mutta eivät niin kiinnostavia, että olisin unohtanut fyysisen epämukavuuden. Kirjailijat olivat tosi ystävällisiä, esittäydyttiin, saatiin lopulta ruokaa ja juomaa. Näin kyllä muiden ilmeistä, ettei heillä ollut aavistustakaan kuka olin ja mitä olin kirjoittanut. Siitä huolimatta koin, että minut hyväksyttiin joukon jatkoksi.

 

Alaston salissa

Olen viime päivinä nähnyt ja kuullut liikaa kirjailijoita. 

Torstaina kävin Metsossa kuuntelemassa Pirkko Saision haastattelua, jossa puhuttiin lähinnä hänen uusimmasta romaanistaan Passio. Saisio sanoi halunneensa kirjoittaa pienen kirkkaan romaanin, mutta jostain syystä kirjasta kehkeytyi 732 sivun järkäle. Passion kirjoittamiseen meni vain kahdeksan kuukautta. En ole ikävä kyllä vielä lukenut sitä. 

Joku kysyi Saisiolta lapsuuden kirjaelämyksistä. Ensimmäinen kirjailijan itsensä lukema teos oli Anni Polvan Tiina. Kun Saisio siirtyi aikuisten kirjoihin, hän etsi niitä kodin tietosanakirjastakin ja meni kirjastoon kysymään löytyykö teiltä romaania ”Alaston salissa”. Ei löytynyt, mutta Alastalon salissa olisi ollut kirjaston hyllyssä. Sitä Saisio ei tietenkään halunnut.

Osallistuin perjantaina ja lauantaina Helsinki lit -käännöskirjatapahtumaan (kirjailijahaastattelut ovat nähtävissä myös Hesarin sivuilla). Haastateltavia kirjailijoita oli yksitoista ja haastattelut käytiin suomeksi, englanniksi ja ranskaksi.

Sampsa Peltonen haastatteli algerialaista Kamel Daoudia ranskaksi ja käänsi samalla puheen meille sivistymättömille. Esitteessä mainitaan, että kirjailijan teos Tapaus Mersault keskustelee Albert Camus'n Sivullisen kanssa. Kuulostaa akateemiselta. Daoud vaikutti älykkäältä mieheltä ja hän sanoi kaikenlaista viisasta. Kirjoitin viisauksia tilaisuuden ohjelmalehtiseen, jonka sitten kadotin, joten jäätte niitä vaille.

Glasgowissa kasvanut Douglas Stuart tarjosi romaaninsa Shuggie Bain käsikirjoitusta vähintäänkin neljäänkymmeneen kustantamoon ja sai hylsyjä, mutta löysi lopulta kustantajan kirjalleen ja romaani voitti myöhemmin Booker -palkinnon. Shuggie Bain perustuu Stuartin omaan elämään. Romaanista tulee mieleen Édouard Louisin Ei enää Eddy, koska molemmissa kirjoissa kuvataan köyhää lapsuutta, kiusaamista ja päähenkilön homoseksuaalisuutta. Stuartille kävi hyvin, hän muutti New Yorkiin ja hänestä tuli muotisuunnittelija ja nyt siis vielä kirjailijakin. Hän väitti kirjoittaneensa lapsuudestaan kahdeksantoistatuhatta sivua. Puolisolla meni seitsemän kuukautta tekstin lukemiseen. En löytänyt montako sivua Shuggie Bainissa on. 

Saamelainen Kiirunasta lähtöisin oleva Ann-Helén Laestadius puhui romaanistaan Varkaus ja saamelaisten kohtelusta Ruotsissa, joka on ollut törkeää, ihan kuten Suomessakin. 

Sirpa Kähkönen haastatteli sympaattista Colson Whiteheadia ja huomasin, että Kähkönen oli lukenut kirjailijan uutuusromaanin Harlem Suffle todella tarkkaan. Romaanissa elää 60-luvun New York ja kaikki kuulosti todella mielenkiintoiselta. Romaanille tulee kuulemma vielä jatkoa.

Helsinki  litin eräs tähti oli 64-vuotias Bernardine Evaristo, joka oli ensimmäinen musta nainen, joka sai Booker-palkinnon. Evaristo palkittiin 2019 romaanista Tyttö, nainen, toinen. Evaristo manifestoi palkinnon jo silloin, kun hänen kirjojaan myytiin vain vähän. Olenkin miettinyt mitä se manifestoiminen tarkoittaa ja aion manifestoida itselleni Finlandia-palkinnon. Evaristo puhui vanhenemisesta(kin) ja sanoi, että jo nelikymppiset sanovat, että elämä on ohi vaikka kaikki on ohi vasta kuolemassa. 

Helsinki lit on erittäin suositeltava tapahtuma. Kuten varmasti osasitte laskea, en kirjoittanut kaikista esiintyjistä ja kirjoista. En jaksa. Tapahtuma järjestettiin Bio Rex-elokuvateatterissa Lasipalatsissa, joka sopi hyvin tällaiseen tilaisuuteen. Jos saa valittaa (aina saa), vessoihin oli pitkät jonot ja esittelylehtinen oli mielestäni turhan niukka vaikkakin ulkoasultaan tyylikäs. Kirjat olisivat saaneet olla näyttävämmin esillä.

Kiitokset kääntäjille

Oodi-kirjastossa järjestetään käännöskirjallisuuden festivaali Helsinki Lit, joka vaikuttaa vähän tyngältä pandemian vuoksi (tapahtuman voi katsoa Yle Areenasta). Olen oppinut arvostamaan kääntäjiä (aiemmin en heitä juuri ajatellut, en tosin ajatellut paljon muutakaan kirjallisuuteen liittyvää, mietin vain mitä laittaa tänään ruoaksi ja montako potilasta huomenna tulee). Minusta suomentajan nimen voisi laittaa romaanin kanteen, sillä he tekevät hienoa työtä. Harva meistä osaa edes englantia niin hyvin, että tavoittaisi kaunokirjallisen tekstin kaikki vivahteet. 

Kari Hotakainen sponsoroi David Foster Wallacen romaanin Infinite Jestin kääntämistä suomeksi. Rahat käännöstyöhön on hankittu Kimi Räikkös -kirjalla. Romaanin suomentamista on aiemmin pidetty mahdottomana, mutta nyt se ei ilmeisesti sitä enää ole (käännöksen tekee Tero Valkonen). Hotakainen toteaa Imagen haastattelussa, että hänen vaimonsa sanoo menneensä naimisiin ihmisen kanssa, joka maksaa kymmeniä tuhansia siitä, että saa lukea yhden kirjan. 

Parhaan käännöskirjan Jarl Helleman -palkinnon sai tänä vuonna 1800-luvun klassikkoromaanin Daniel Deronda käännös, jonka on tehnyt Alice Martin. Romaanin kirjoittanut George Eliot on muuten nainen (Marian Evans).  Käsitin, ettei teosta ole aiemmin suomennettu. Sitä kuvataan yllätykselliseksi rakkausromaaniksi, joka tempaa lukijan mukaansa toisaalta sanotaan harvan teoksen löytävän samoihin syvyyksiin kuin tämä. Huumoriakin romaanista löytyy. Pitäisi lukea. 

Lukupiirikirjamme Emily Brontën Humiseva harju on sen sijaan suomennettu moneen otteeseen (löysin viisi käännöstä). Nappasin oman kirjani vanhempieni kirjahyllystä ja sen on kääntänyt Helka Varho 1947. Kirjan päälle on kaatunut kahvia ja Varho käyttää kartanosta nimitystä moisio. Teoksesta löytyy vielä varhaisempi käännös, Martta Räsäsen versio vuodelta 1927, itse romaanihan julkaistiin 1847. Uusin suomennos on Juhani Lindholmin tekemä (2006). Humiseva harju on aika hämmentävää luettavaa, sillä odotin ihanaa rakkausromaania. Romaanissa ihmisten kuolema ohitetaan monesti parilla lauseella, ehkä kuoleminen oli tuolloin niin arkipäiväistä, ettei siihen kannattanut jäädä rypemään.

Luimme lukupiirissä Laxnessin romaanin Salka Valka, joka on käännetty suomeksi ensin ruotsin ja myöhemmin islannin kielestä. Ensin mainitusta versiosta puuttui jopa osa romaanista. 

Harva lukija pärjäisi ilman kääntäjiä, ainakin suuri osa kirjallisuudesta jäisi lukematta, sillä kirjoja kirjoitetaan muillakin kielillä kuin ruotsiksi, suomeksi tai englanniksi. Kiitokset kääntäjille!

Haku nro 2

Katsoin Areenasta sen pätkän Helsinki Lit -tapahtumaa, jossa virolainen Kai Aarelaid ja suomalainen Joel Haahtela keskustelevat kirjoittamisesta.

Kirjailijoiden kemia toimi niin hyvin, että heidän ajatuksenvaihtoaan oli nautinto kuunnella. Haastattelun päätteeksi Aarelaid luki Korttitalo -romaaninsa lopun, joka oli niin kaunis, että minua itketti. Huomautan vielä, että Kai on nainen.

Tilasin Aarelaidin romaanin kirjastosta ja tällä hetkellä edelläni kököttää vain kolme lukijaa, joten melkein jo saatan nähdä Korttitalon, Haahtelan Adelen kysymys ei vielä edes siinnä, sillä kirjaa odottaa vielä 83 lukuhaluista ennen kuin pääsen kyseisen pienoisromaanin kimppuun.

Käväisin torstaina Telakan terassilla ja näin sattumalta yhden kirjoitusystäväni, joka esitteli minut kaverilleen tähän tapaan "Tämä nainen on kirjoittanut sen Ei saa mennä ulos saunaiholla -romaanin".  Kaveri hämmästeli "Oletko ihan oikeasti kirjoittanut sen? Ihanko totta? Ihana kirja." Minulla on fani.

Olen istunut (liian) suuren osan päivää sisällä ja yrittänyt tehdä vajaan puolen tunnin esitelmää. Poistanut dioja ja lisännyt niitä. Yrittänyt ymmärtää kaavakuvaa verisuonesta ja valkosoluista, jotka näyttävät pannulle levinneiltä kananmunilta. Sen tyyppinen kuva nostaa esityksen tasoa. Esitelmässä pitää aina olla jotain, jota kukaan ei ymmärrä, ei edes esityksen pitäjä. Saattaa kylläkin olla, että joudun poistamaan laatudian, sillä aika ei taida riittää.

Blogissani on käyty tähän mennessä 1 002 405 kertaa. Suosituin teksti on vuodelta 2013 ja nimeltään Haku. Tekstin suosio liittynee siihen, että siinä käsitellään hakusanoja, joilla blogiini on päädytty ja niihin kuuluvat jostain käsittämättömästä syystä  "päiväpano" ja "Ullan serkun nainti saunassa". Viimeisen kuukauden sisällä blogistani on etsitty tietoa Katri Helenan miehestä, serveteistä, joihin on painettu firman nimi ja tänä vuonna palkituista äideistä.