Minulla ei ole mitään omaperäistä sanottavaa Sanna Marinin biletysvideoista. Oli jotenkin vaikea katsoa kuvia, sillä Marinin poliitikkominä on niin kaukana Bilesannasta.
Mietin narsistisesti miltä minusta tuntuisi, jos vastaavaa materiaalia meikäläisestä jaettaisiin somessa ja iltalehdissä. Ryömisin veneen alle.
Minun olisi vaikea asettua Marinin bilevaatteisiin. Ei siksi, etten olisi koskaan bilettänyt tai koska vaatteet eivät mahtuisi päälle (eivät mahtuisi), vaan siksi, että kuvaaminen tai kuvattavana oleminen ei ole minulle luontevaa.
Olen Sanna Marinin ihailija ja minusta hän on pärjännyt hyvin, mutta joskus minusta tuntuu, että Marin onkin tyyni palkkamurhaajarobotti. Ei enää. Somekuplassani Marinia puolustetaan ja mediaa haukutaan.
Juhlista puheen ollen: Kun luen somesta, miten hillittömän hauskaa joissakin juhlissa on ollut, alan epäillä, että olen ollut ihan toisissa pippaloissa.
Katsoin eilen Einari Paakkasen ohjaaman dokumentin Karaokeparatiisi. Elokuvasta tuli hyvä mieli. Dokumentin keskeinen henkilö on karaokelaitteiden kanssa Suomea kiertävä keski-ikäinen nainen. Nainen on kohdannut yhdeksänvuotiaana suuren tragedian ja hän kertoo halunneensa terapeutiksi. Se ei ollut mahdollista, joten hän tuo ihmisille lohtua karaokeyrittäjänä.
Yksi elokuvan keskeisistä hahmoista on kuusikymppinen autokorjaamon omistava mies. Korjaamossa on karaokelaitteet, joita asiakkaat ja omistaja käyttävät. Autonasentaja on teini-ikäisen tytön yksinhuoltaja ja haaveilee parisuhteesta.
Elokuvan ehkä humoristisimmat ja lämpimimmät keskustelut käytiin isän ja tytön välillä. Yksi hauskimmista oli ehkäisyvälinekeskustelu, jossa ei yhtään turhaa sanaa sanottu.
Elokuvassa kaikilla karaokea laulavilla henkilöillä on omat kipunsa: lapsen kuolema, sairaus, yksinäisyys ja ujous.
Elokuvassa on jotain niin suomalaista ja pakahduttavan koskettavaa.
