Häpeäherkkis

Olen hyvin häpeäherkkä ihminen. 

Nuorempana juhlin ja join itseni humalaan. Krapula ja häpeä on sietämätön kombinaatio. Silloin kannattaa vaikka lyödä vasaralla sormeensa, sillä se vie huomion toisaalle. Nyt kun en tee juuri mitään, mitä saisin hävetä (lukuun ottamatta kirjoittamista) häpeäkynnykseni on laskenut. 

Nyt minua hävettää yksi juttu, jonka kirjoitin ja siihen tehty muutos.

Olen kirjoittanut täällä aiemminkin häpeästä ja S:ltä saamastani voimalauseesta "Häpeällä siitä selviää". Ei aina selviä. 

Olen yrittänyt kehittää muitakin selviytymiskeinoja. Yksi usein käyttämäni keino on visualisoida eteensä koko maapallo ja sen pinnalla kitkuttavat ihmiset. Kuvittelen itseni johonkin Tampereen kohdalle, josta minua ei edes erota. Varsinkin jos sattuu asumaan vaikka New Yorkissa tai Brisbanessa. Eikä ketään kiinnosta. Olen epäkiinnostava ihminen (olen nainen, liian vanha, mutta en tarpeeksi vanha ja tuntematon) ja semmoiset saavat kirjoitella typeryyksiä. 

Toinen melko pätevä tapa on häpeälaulu. Laulun saa itse valita. Se voi olla myös kertosäe tai pelkkää lallatusta. Jos omistaa pianon, sitä voi hakata. On laulettava ääneen, mielellään niin kovalla äänellä, ettei kuule omia ajatuksiaan.

Kun erityisherkät ovat saaneet äänensä kuuluviin, seuraavaksi pitäisi saada ääni ja julkinen tunnustus meille häpeäherkkiksille. Olemme kunnon kansalaisia.

Sanotaan, että sillä se menee, millä se on tullutkin. Kun kirjoitukset hävettävät, voi kirjoittaa lisää.

Rokokokotus

Kävin taas kuntosaliryhmässä hankkimassa kipeät lihakset. Meitä oli tällä kertaa kuusitoista ja käyttäydymme ihan kuin sinä viattomuuden aikana ennen koronaa. Kaikki varovaisuus oli kaikonnut. Oletan, että osallistujilla ja ohjaajalla ovat rokotukset kunnossa, mutta varma en voi olla. Nainen, joka toivoi meidän etenevät laitteelta toiselle pituusjärjestyksessä, valitti taas sitä, että hän joutuu säätämään vimpaimia. 

Pirkanmaalaisista yli 12-vuotiaista 80 000 ei ole ottanut ensimmäistäkään koronarokotetta. Koko maassa rokottamattomia on 800 000. Rokottamattomat voi kuulemma jakaa epäröiviin, kriittisiin ja vastustajiin. En tunne ainoatakaan lääkäriä, joka ei olisi ottanut rokotusta. Eniten minua hämmästyttävät ihmiset, jotka pitävät rokotusta salaliittona. Salaliittoon pitäisi kuulua valtava määrä ihmisiä monessa maassa: lääkefirmojen henkilökuntaa, terveydenhuollon ammattilaisia, tutkijoita, rokottajia ja päättäjiä. Sellainen on täysin mahdotonta.

Suunnittelen lähteväni ratikalla Kalevaan ostamaan uutta hellaa. Entinen kyllä paistaa, mutta samalla grillivastukset kuumenevat, joten paistokset saavat turhankin tumman pinnan. Kiertoilmauunisysteemi kyllä toimii, mutta koko asunto lämpenee samalla merkittävästi, joka ei toisaalta ole huono asia. Levyt lämpenevät hitaasti. Voisin ajaa hellaostoksille pyörälläkin, mutta on kiva kokeilla miten ratikka toimii tällä matkalla.

Biofiktio on aina muotia

Opin Hesarista uuden termin: biofiktio. Lehden mukaan se tarkoittaa oikeista eläneistä ihmisistä kirjoitettua fiktiota. 

Johanna Venholta julkaistiin aiemmin romaani Sylvi Kekkosesta ja nyt Tove Janssonista. Jari Tervo ja Roope Lipasti ovat molemmat kirjoittaneet biofiktiota Mikael Agricolasta. 

"Triviaali syy minun Agricola-romaanille on se, että elämäkerrat ovat muotia ja ne myyvät..." kertoo Roope Lipasti Hesarin sivulla. 

Miksi oikeista ihmisistä kirjoitettu fiktio on sitten suosittua? Onko niin, että takana on hyötynäkökanta, samalla kun viihdytän itseäni, saan tietoa ja sivistyn. Aika ei mene hukkaan. Ovatkohan nämä elämäkertaromaanit muualla yhtä luettuja kuin Suomessa.

Toisaalta siinä voi kuvitella pääsevänsä käsiksi oikean ihmisen ajatuksiin, vaikka siinä pääsee korkeintaan kirjoittajan päähän. Nyt on mahdollista tutustua sekä Jari Tervon että Roope Lipastin Mikael Agricolaan. Molemmat kirjailijat kuuluvat tavallaan Otavaan, sillä Lipastin kustantamokin on nykyään osa Otava konsernia. Kun usein epäillään, ettei jonkun käsikirjoitusta hyväksytty, sillä tulossa on toinen samaa aihetta käsittelevä kirja, niin tämä ei nyt pidä paikkaansa. 

Niagarassa näytettiin yleisön pyynnöstä vielä kerran elokuva Yhdet vielä. Sen on ohjannut tanskalainen Thomas Vinterberg, joka on kai ihan hyvä ohjaaja. 

Elokuvassa neljä keski-ikäistä miesopettajaa päättää testata ajatusta, jonka mukaan ihminen eläisi jatkuvasti 0.5 promillen alkoholivajauksessa. He titraavat oikeaa tasoa alkometerin avulla. Ensin menee hyvin ja sitten huonosti. Tästä elokuvasta pitää, jos tykkää katsoa miesten juopottelua. 

Elokuvaa jaksaa katsoa lähinnä Mad Mikkelsenin takia. Lopun tanssikohtaus on hieno. Minulle selvisi, että näyttelijä on entiseltä ammatiltaan tanssija.

Sytytin kynttilän

Pirkkalaiskirjailijoiden uudet jäsenet esittäytyivät Tahmelan huvilalla. Nimiä en tietenkään muista. 

Nuorin tuore jäsen on 90-luvulla syntynyt innokas nuori nainen, joka on kirjoittanut fantasiasarjaa toisen kirjailijan kanssa ja säeromaanin nuorille (sen hän on kirjoittanut yksin).  Vanhin 70-vuotias nainen, jolla on pitkä mielenkiintoinen elämä takanaan. 

Tilaisuudesta otettiin kuva, joka julkaistiin Pirkkalaiskirjailijoiden Facebook-sivulla. Etsin itseni kuvasta ja siinä minä istuin velttona hartiat lysyssä. Pitäisi istua suoremmassa. Kaikki muutkin todennäköisesti katsoivat omaa kuvaansa, joten mitä väliä sillä sitten on. 

Sain suru-uutisen kesken tilaisuuden. Kurssikaverini H on kuollut. Kotiin tultuani sytytin hänelle kynttilän tai itselleni minä sen tietysti sytytin. 

H oli mainio mies. Hän työskenteli ennen lääkikseen pääsyään Munkkiniemen Alkossa ja jatkoi uraansa opiskeluiden alkuvaiheessa Kuopiossa. Kun häneltä osti viinipullon, hän yritti myydä kaksi. Hän kertoi, että Tarmo Manni huusi aina Alkoon tullessaan "Jumalan rauhaa viinakauppaan!"

H:n isäkin oli lääkäri ja lapsuudenperhe muutti usein, joten H halusi toimia toisin ja asettui perheineen Lappeenrantaan ja käsittääkseni asui siellä loppuun saakka. Perhe taisi siinä vauhdissa kuitenkin vaihtua. Muistan, kun kävimme heillä kylässä, eikä H saanut tulta saunan kiukaaseen. Hänellä ei ehkä kuitenkaan ollut taipumusta omakotiasumiseen. 

Hiljalleen kontaktit jäivät. Näin häntä viimeksi kurssikokouksessa ja siitäkin on aikaa. Sydämessäni on pieni nurkka varattuna hänelle.

Haluaisin heittää jotain Tammerkoskeen

Tammerkoski päästettiin kuivilleen erilaisten töiden vuoksi. Kuten jo aiemmin kirjoitin, veden alta paljastui polkupyöriä. Jossain vaiheessa minullekin saattaa tulla mieleen: "Tänään haluaisin heittää polkupyörän Tammerkoskeen!"

Kun kirjoitin suunnilleen saman Faceen, paljastui, että moni oli kokenut yllykkeen heittää kännykkänsä tai kassinsa Tammerkoskeen tai kiivetä itse siltakaiteen yli ja hypätä veteen. Kännyköitäkin pohjasta löytyi, joten joku oli tuon heittoyllykkeen toteuttanutkin. Töissä tuli usein voimakas halu heittää tietokone ikkunasta, mutta tuo pyrkimys jäi toteuttamatta.

Kävin eilen kuntosaliryhmässä, joten olen jäykkä ja kipeä. Pidän liikunnan aiheuttamasta lihaskivusta, jotkut kokevat sen epämiellyttävänä ja heille se varmasti onkin sitä. Tämä häviää kyllä ennen seuraavaa kuntosalitreeniä. 

Huomenna on vesijumppa. Kun jumppaa ohjaa joku hyvin nuori empaattinen henkilö, se on usein kevyempi. Kuin ohjaaja pelkäisi, että yli kuusikymmenvuotiaan ei kannata heilauttaa raajaansa liian rajusti, sillä se saattaa vaikka irrota.

Epätarkka aurani

Tammelan Cafe Gopalissa mies puski naista päällään lapojen väliin ja veti samalla naisen olkavarsia itseään kohti. Näytti vähän hassulta. Hartiani tarvitsisivat samanlaista käsittelyä. 

Tammelan Gopalin vessassa on kiva lukea mitä kaikkea olisi tarjolla. Auran lukeminen maksaisi vain 30 euroa! Minulle on kerran sanottu, että minulla on hieno aura. Sen sanojalla ilmeni myöhemmin melko hankalia psyykkisiä ongelmia. Kenelläpä ei ongelmia olisi.

Tammerkoski on tyhjennetty vedestä ja kaupunki haisee mädiltä lumpeilta. Näin Tammerkosken pohjassa ainakin polkupyörän, sähköpotkulaudan ja liikennemerkin. 

Tällä hetkellä maskinkäyttösuositukset ovat kovin epäselviä. Käyttääkö vai eikö. Alkuun suhtauduin maskiin kuin olisin menossa leikkaussaliin, desinfioin käsiäni, kosketin vain niihin kuminauhoihin ja heitin maskin roskiin heti käytön jälkeen. Nyt vedän saman maskin taskuni pohjalta aina uudestaan. Vaihdan uuteen, kun maski alkaa olla liian täynnä kissankarvoja. 

Tämä kirjoittaminen on nyt semmoista huojuntaa. Aurani on epätarkka ja sormeni osuvat näppäimistöllä mihin sattuu.

15 sekuntia

Koen velvollisuudekseni päivittää blogia, vaikka lukijat ovat vähentyneet. En kirjoita enää yhtä usein. Tiedän, että kirjoittaminen tekee minulle hyvää, enkä enää seuraa lukijamääriä yhtä tarkkaan kuin minulla oli tapana. 

Deletoin vahingossa äsken vaivalla kirjoittamani tekstin. Olikohan se merkki jostakin.

Luin Imagesta kolumnin, jossa kirjoittaja mittasi liikennevalojen toimintaa. Kuinka paljon aikaa ne antavat jalankulkijalle ja miten kauan vihreää valoa saa odottaa. 

Lähelläni on valoristeys, jossa jalkakäytävä katkaisee ajoradan ja ratikkareitin. Päästäkseen yli on painettava nappia ja odotettava. Kauan. Niinpä läheisen koulun oppilaat juoksevat punaisia päin. Kävelijällä on 15 sekuntia aikaa ylittää katu. Jos pääsee vain puoliväliin, ei ole paikkaa, jossa odottaa turvallisesti, eikä myöskään nappia, jolla valon saisi vaihtumaan. 

Kun joskus saan rollaattorin, en enää ehdi kadun yli. Kadun toisella puolella on muuten kirkko. Jos jään auton alle ja jos kuolen, sen tulee halvaksi yhteiskunnalle. Jos vammaudun, se on kallista. 

Millainen olisi kaupunki, jossa kevyt liikenne olisi etusijalla? Leikin välillä ajatusleikkiä, jossa vihreät valot palavatkin jalankulkijoille ja autoilijan pitäisi painaa sitä nappia. Voisihan sitä varten olla joku sovellutus. 

Se ei tule toteutumaan. 

P.S. Istun kirjastolla tätä kirjoittamassa ja nyt mies tuli repimään teipit, joilla istuinpaikkoja on tähän asti rajoitettu.

Vesijumppaa ja elokuvaa

Kompaktissa vessa-, kylpyhuone ja pesutupakuutiossani haisee uimahallilta. Kävin aamulla vesijumpassa. Iäkkäät rouvat tuomitsivat nykyisen iskelmämusiikin epäkelvoksi ja kehuivat Olavi Virtaa. Tunsin itseni nuorisolaiseksi. 

Kuntosaliryhmässä keskusteltiin siitä, miten etenemme sujuvimmin laitteesta toiseen. Eräs nainen esitti pituusjärjestystä ja joku arveli, että ehdottaja saattaisi olla entinen opettaja. On pituusjärjestyksessä kyllä jonkinlainen järki, laitteita ei välttämättä tarvitse silloin säätää yhtä paljon. 

Teemu Nikin ohjaama "Mies, joka ei halunnut nähdä Titanicia", voitti Venetsian elokuvafestivaalien yleisöpalkinnon ja ymmärrän sen hyvin. 

Elokuvassa karismaattinen Petri Poikolainen esittää MS-tautia sairastavaa miestä, joka on menettänyt taudin vuoksi näkönsä ja joutunut pyörätuoliin. Poikolaiselle on käynyt samoin. Elokuvan mies on löytänyt netistä naisen, jota tahtoo lähteä tapaamaan. 

Elokuvan nähtyäni ymmärsin, miten suuri juttu sokealle pyörätuolissa istuvalle henkilölle on matka Hervannasta Hämeenlinnaan. Itselleni se on asia, jota ei tarvitse edes suunnitella, senkun lähtee vaan. Matkalla tapahtuukin sitten kaikenlaista, mutta ei siitä sen enempää. 

Elokuva on Petri Poikolaisen juhlaa. Poikolaisen lisäksi näemme lähinnä sotkuisia epäselviä hahmoja ja valoa. Ei perinteisiä esteettisiä kuvia. 

Kaikesta huolimatta elokuva vaikutti minuun niin, että heti sen jälkeen olin kuin puulla päähän lyöty ja liikutettu. Jos elokuva olisi tehty Hollywoodissa, ei tätä olisi tapahtunut. Filmissä oli ihan hyvässä mielessä tiettyä amatöörimäisyyttä. Tästä oli alkuun suunniteltu lyhäriä ja jotain tämmöistä voisi kuvitella näkevänsä filkkareilla. 

P.S. En ole nähnyt Titanicia.

Vanhuuteni Tampere

Katsoin kuusiosaisen dokumentin Hemingwayn kirjailijan urasta ja elämästä (Ylen Areena). Kirjailijaa ei pelkästään ylistetty vaan myös kriittiset äänet saivat tilaa. Mies ryyppäsi, meni naimisiin neljä kertaa ja sai lapsia monelle naiselle. Metsästi villieläimiä Afrikassa. 

Hän sai myös Nobelin palkinnon ja uudisti kirjallisuutta. Kun kirjailija saa Nobelin kannattaa alkaa suunnitella hautajaisiaan.

Mietin, mitä vastaavaa elämää eläneestä naisesta tuumittaisiin. Toisaalta, kuka hoitaa ryypiskelevää vaimoaan, retkun taiteilijan ura loppuu pian, kun pitää siivota omat sotkunsa. Hemingwayn kolmas vaimo, Martha Gellhorn oli kylläkin itsellinen nainen, eikä alistunut kirjallisen ikonin höykytykseen vaan hänellä oli oma ura toimittajana.

Dokumentti oli todella mielenkiintoinen, suosittelen. Seuraavaksi pitää tutustua Nobelistin tuotantoon.

Olen lukenut Hemingwaylta ainoastaan omaelämäkerrallisen romaanin Nuoruuteni Pariisi (luin sen tietysti nuorena), jossa kirjailija ilmeisesti pisti omiaan. Ehkä sitä voisi sitten kutsua autofiktioksi. 

Jospa kirjoitan joskus tulevaisuudessa autofiktiivisen teoksen Vanhuuteni Tampere, jossa kerron siitä miten googlaan hömppäromaanejani, makaan sohvalla, käyn apteekissa, jonotan lääkäriin ja keitän välillä pullakahvit.

Sama nainen ja silitysrauta

Istun kirjaston kahvilassa. Huudanko minäkin puhelimeen? Kuin välissä ei olisi neljägeetä vaan viesti saataisiin perille ainoastaan karjumalla. Todennäköisesti huudan. 

Silitysrautani tilttasi ja mietin, että kyllähän sitä ryppyisissäkin vaatteissa voi kulkea, mutta menin kuitenkin Tokmannille silitysrautaostoksille. Tokmanni on kauppa, josta autoton voi ostaa pakastinta pienemmät kodinkoneet. 

Tokmanni tarjosi kolmea eri merkkiä, halvin Prego-merkkinen rauta maksoi noin 17 euroa ja kallein Electrolux 40 euroa. Siinä välissä oli vielä Ideale+ 20 euroa. Kaikkien rautojen ominaisuudet olivat melko samat ja jokainen tuote oli valmistettu Kiinassa, myös kallein silitysrauta. Tämä realisoi sen, ettei ilman kiinalaisia tuotteita olisi juuri mitään. Kuljettaisiin ryppyisissä vaatteissa. Minusta se on arveluttavaa.

Olen miettinyt mielipiteen muuttamista. Politiikassa puhutaan takin kääntämisestä ja sitä pidetään halveksittavana. Moni epäilee tiedettä, sillä sen käsitykset muuttuvat sitä mukaa kun saadaan lisää tietoa. Sehän juuri on hienoa! Minusta on hyvä, että ihminen muuttaa mieltään silloin, kun siihen on tarvetta. Se ei ole mikään häpeä. 

Kävin elokuvissa klo 9.30, jolloin Niagarassa järjestettiin elokuvan Sama nainen lehdistönäytös. Näytöksiin otetaan myös meitä taviksia. Irlantilainen kahden lapsen äiti Sandra elää miehensä väkivallan alla, kunnes pelastautuu kahden lapsensa kanssa. Monenlaisia koettelemuksia tielle kasautuu ja käy selväksi, etteivät meidän kaikkien lähtökohdat ole suinkaan samat. Elokuvan on ohjannut Phyllida Lloyd ja hienot näyttelijät ovat mm. Molly McCann, Clare Dunne ja Ian Lloyd Anderson.

Pahoipidellyistä naisista tulee mieleen terveyskeskuspäivystykset, joita tein vuosia sitten. Silloin pahoinpitely ei ollut asianomistajarikos, eli rikos, josta voidaan syyttää vaikka uhri ei sitä haluaisi. Moni tuli toistuvasti lääkäriin näyttämään mustelmiaan, pyysi todistusta, mutta ei kuitenkaan mennyt poliisin luo tai lähtenyt livohkaan. Tuomari kysyy elokuvan pahoinpidellyltä vaimolta, miksi tämä ei lähtenyt ja Sandra sanoo, että pitäisi sen sijaan kysyä mieheltä, miksi tämä ei lopettanut lyömistä.

Minua ärsyttää

Minua ärsyttää: Nuoret fiksut naiset puhuvat somessa mummeleista ja liittävät huonon käytöksen naisen ikään.  Minäkin alan olla mummeli, mutta olen myös lääketieteen tohtori ja kirjailija (kirjailijaliiton jäsen ainakin).

Jos transihmisistä, seksuaalivähemmistöistä tai maahanmuuttajista kirjoitettaisiin samaan tapaan, niin siitäpä möly nousisi. Toki vanhoissa naisissa on kusipäitä, mutta niin on nuorissa ja keski-ikäisissäkin. 

Onneksi siinä vaiheessa kun naisesta tulee tosi iäkäs kuten Seela Sellasta tai Eila Roineesta niin hänestä tulee söpö, vähän kuin pehmoeläimestä, joita voi turvallisesti kerätä sänkyynsä. Lenita Airistosta ei tule koskaan pehmonallea. 

Minua ärsyttää: Päivi Räsänen, joka lyö raamatulla ihmisä, joita on jo tarpeeksi lyöty. Hän on kaiken lisäksi lääkäri, ja se suorastaan hävettää minua. Tai hänellä on lääkärin koulutus, ei hän lääkärin työtä tee, mutta antaahan tämä "asiantuntemus" hänelle lisää uskottavuutta. 

Minua ei ärsytä: Pääsin tänään pitkästä aikaa 60+ kuntosaliryhmään! Sitä kaikkein iäkkäintä pariskuntaa ei näkynyt, muuten oli vanha jengi koolla. Voi miten oli kivaa, eivätkä kaikki lihasvoimatkaan olleet vielä kadonneet.

Raitistelua

Lapset ja toisen lapseni puoliso kävivät syömässä ja ruoan jälkeen istuskelimme olohuoneessa. P sanoi, että on se vaan kiva kun emme lyö tai puukota toisamme. P:n vaimo työskentelee hätäkeskuspäivystäjänä. 

Olimme kaiken lisäksi täysin selvin päin, sillä lapset ja heidän puolisonsa elävät tällä hetkellä ilman alkoholia ja minäkin päätin liittyä seuraan. Jatkan raitistelua ainakin vuoden vaihteeseen, mahdollisesti pitempäänkin, en ole vielä päättänyt.

Olen ollut ilman alkoholia kolmisen viikkoa ja sinä aikana alkoholi on tullut mieleeni neljä kertaa: Kun kävin ystäväpariskunnan luona kylässä ja ryhdyimme syömään. Lukupiirissä, kun kysyttiin kuka ottaa punaviiniä (vain yksi otti ja hänkin autoilijan annoksen). Tamperelaisessa Pinxto-tapahtumassa, Tamperredassa ravintola Aistissa ja eilen kun lapset kävivät syömässä. 

Tamperrada on ravintolafestivaali, jossa pirkanmaalaiset ravintolayritykset tarjoavat kolmen euron herkkupaloja, pinxtoja ja pieniä viiniannoksia. Parhaasta pinxtosta järjestetään kilpailu, jossa valitaan asiantuntijoiden ja yleisön suosikit. Aisti tarjosi kympillä neljä pinxtoa, kilpailupinxto sisälsi turskaa, kikhernettä ja mustetta (?).  Annos näytti sellaiselta perunakroketilta, joita tarjoillaan Espanjassa ja se maistuikin siltä. Espanjassa kuulemma kaikkien äidit tekevät ne parhaat kroketit. Hyvää oli tämäkin, vaikka ei äidin tekemää. Toisessa annoksessa oli makkaraa, kolmannessa vegaanista juustoa ja jotain hilloa (?) ja neljäs olikin pieni pala juustokakkua. Nautin kaiken tämän vesilasillisen kera.  

Vaikka nykyään käytän kovin vähän alkoholia verrattuna nuoruusvuosiin, niin yllättävän moneen tilanteeseen se kuitenkin liittyy, enkä sitä todellakaan mitenkään paheksu. Turskakikhernepyörykkä olisi ollut vielä parempi valkkarin kera. Toisaalta, olisinko koskaan aloittanut seurustella kenenkään kanssa jos alkoholia ei olisi. En tiedä. Ehkä kuitenkin.

Lapset lähtivät täältä Kuninkaankulman K-kauppaan ostamaan alkoholitonta olutta, josta niitä löytyy kuulemma hyvä valikoima (tämä ei ole maksettu mainos).

Se ainoa oikea

Vesijumppa oli tosi kivaa pitkästä aikaa. En tajunnutkaan, miten olen kaivannut sitä. Ainoa ikävä puoli oli uimapuvun pukeminen märälle iholle. Kierteelle vääntyvien olkainten suoristelu. 

Katsoin Areenasta ruotsalaisen sarjan Rakasta minua ensimmäisen kauden jaksot. Romantiikan ja huumorin yhdistelmä on minusta parasta viihdettä.  

Romantiikkaa (ilman huumoria) on tarjolla myös valkokankaalla. Rakkauselokuva Ole niin kiltti, älä rakasta häntä (elokuva on juuri menossa elokuvateattereissa), perustuu tunnetun viihdekirjailijan Jojo Moyesin samannimiseen romaaniin. Muuallakin on otettu kantaa elokuvan nimeen, joka on käsittämättömän huono.  Elokuvan englanninkielinen nimi The Last Letter fron Your Lover, kuvaa elokuvaa paljon paremmin. 

Elokuvassa, jonka nimen unohtaa helposti, seurataan kahta rakkaustarinaa, joista toinen sijouttuu 60- luvulle ja toinen nykyaikaan. Sattumalta löytyvät rakkauskirjeet yhdistävät nuo eri aikakaudet. Ei juonesta sen enempää. 60-luvun kuvasto on kaunista ja vaikka elokuvan miesnäyttelijät ovat komeita pökkelöitä niin katsoohan elokuvaa mielellään. Yhtään Jojo Moyesin romaania en ole lukenut. 

Luulisi, että romanttisesta rakkaudesta on kirjoitettu ja filmattu jo kaikki mahdollinen. Siitä huolimatta rakkaus on kestoaihe ja mikäpä siinä. Rakkausviihteessä kaikille löytyy se ainoa oikea. Kukapa ei rakkautta kaipaisi, varsinkin kun sitä saa seurata turvaetäisyyden päästä.