Rakennusitkijä

Dessu kirjoittaa blogissaan Kaisa Viljasen lauantain Hesarin taide-esseestä "Taas itkettää". Piti oikein miettiä saako taide kyyneleeni vierimään. Konserttien ja teatteriesitysten jälkeen minua liikuttavat eniten taiteilijoiden kumarrukset ja yleisön muhkeat aplodit. Esitys sinänsä harvoin itkettää. En muista minkään kuvataide-elämyksenkään ravisuttaneen kyyneliin saakka.  Jotkut taideteokset ovat ahdistaneet. Kuulun rakennusitkijöihin: silmäni ovat kostuneet Empire state buildingin ja Sidneyn oopperatalon nähdessäni.

Tavallisemmin saan vedet silmiin seuratessani viihteellistä elokuvaa tai tv-sarjaa. Olen itkenyt "Uneton Seatlessa" elokuvan äärellä. Ulvon joka kerran, vaikka hyvin tiedän, miten elokuvassa käy. Itkuherkkyys ei liity ainoastaan nauttimaani viihteeseen vaan myös omaan elämäntilanteeseeni. Synnytyksen jälkeen radiossa soitettu Anneli Saariston Evakon laulu itketti suorastaan kohtuuttomasti.

Elokuva Leijapoika sai puseroni kastumaan. En ollut tajunnut ottaa taskuuni nenäliinoja. Ehkä se ei ole ihan puhdasta viihdettä. Taide ahdistaa tai haastaa ajattelemaan useammin kuin itkettää. Aki Kaurismäki on sanonut, että elokuvista pitää astua ulos hieman onnellisempana kuin on sinne mennyt. Toivon ahdistavan taide-elämyksen päättyvän edes jonkinlaiseen toiveikkuuteen.

Samaisessa lehdessä puhutaan valokuvaajan vastuusta. Keskustelua on herättänyt kuva, joka on otettu perheväkivaltatilanteessa. Valokuvaaja kuvaa riitelevää paria, eikä auta parin hätääntynyttä lasta. Pienen lapsen hätä on kaiken lisäksi ikuistettu kuvaan. Luokkakaverini on tehnyt pitkän uran lehtikuvaajana. Hän sanoo ammatin vaativan röyhkeyttä. Mummot ja lapset potkitaan sivuun, jotta saataisiin mahdollisimman onnistunut ja raflaava valokuva.

Freedom! Olen vihdoin vuorotteluvapaalla. En vielä hahmota tilannetta. Päätin lakata kynnet, sillä se on töissä kiellettyä. Kävin kampaajalla, joka on lopulta avioeron jälkeen löytänyt uuden onnen, eikä polta enää päänahkaani kuumalla vedellä.