Blam!

"Tampereen teatterikesä"- projektini alkaa olla suoritettu, joten palaan pian kirjoittamaan itsestäni. Kerron kyllä itsestäni silloinkin kun kerron näytelmistä. Bloggaaminen on narsistinen laji.

Jos lääkärit saavat nauttia erilaisista eduista, niin saavat toimittajatkin. Pressilipulla pääsi Tampere talon etupermannolle, A-katsomoon. Vieressäni istuva nainen nauroi koko esityksen ajan, joten hän tuskin oli ainakaan oikea kulttuuritoimittaja. Lavalla heilui tanskalainen Kristjan Ingimarsson & Neander. Olen asunut vuosia Jyväskylässä, joten sanaton teatteri on tuttua. Sitä saa nähdä Jyväskylän kesässä.

Tampere talon suuren salin näyttämölle oli rakennettu avokonttori, jossa työskenteli neljä miestä. Pomon pöytä sijaitsi tietysti muiden pöytien yläpuolella. Pomo on aina yksin. Muilla työntekijöillä on sentään toisensa ja yhteinen vihollinen, esimies. Esitys käynnistyi hitaasti. Siinä ehti miettiä monen nykyihmisen työn tarkoitusta.

Hiljalleen näytelmä (oliko tämä teatteria vai enemmänkin nykysirkusta?) sai lisää kierroksia. Kun konttoristi rakastui juoma-automaattiin, tuli mieleen Chaplinin elokuvien kulkurihahmo. Mies tanssi rakkaansa kanssa, rakkaalle kävi huonosti ja sitä yrittiin elvyttää, mutta turhaan.

Lopussa lattia nousi (konkreettisesti) pystyyn, elettiin toimintaelokuvien maailmassa. Tunnen ikävä kyllä tuota genreä huonosti. Esitys kääntyi yhä fyysisemmäksi. Konttorivermeitä hyödynnettiin kekseliäästi. Yleisö tuntui olevan haltioissaan.

Onneksi jään vuorotteluvapaalle. Paukautan hetkeksi työpaikan oven kiinni. Blam!