En osta

Tein suuren päätöksen liittymällä FB:n "En osta vuoteen uusia vaatteita"- ryhmään. Olen aina kuulunut "lohdutan itseäni puserolla"- porukkaan. Kun vielä päivystin vuorokauden rupeamia, hoipuin välittömästi hommasta selvittyäni vaatekauppaan ja hankin uudet farkut, teepaidan, mekon tai vähintään sukkahousut. Vasta sen jälkeen menin kotiin, söin ja kaaduin sänkyyn. Monta virheostosta tuli tehtyä, sillä eihän siinä tilassa järki enää pelannut. Vaikka en aikoihin tehnyt moisia työrupeamia, on kaappeihin kertynyt vaatteita kaikkiin käyttötarkoituksiin. Vuorotteluvapaan myötä tulot romahtivat. Kierrän vaatekaupat kaukaa, ettei kiusauksia syntyisi. Äitini ja molemmat siskoni inhoavat vaateostosten tekemistä. Miksi minusta siis tuli tällainen? Muutamat potilaat sanovat, etteivät enää tarvitse mitään itselleen. Sekin tuntuu jotenkin masentavalta.

Nykyään kaikki tyylikkäät keski-ikäiset miehet pukeutuvat vapaa-ajallaan punaisiin housuihin. Ensin niitä näki muutamalla rohkealla, nyt ne ovat suorastaa pakolliset rapujuhlissa ja muissa vähän varakkaampien ihmisten kokoontumisissa. Punaisiin housuihin yhdistetään valkoinen paita tai siisti teepaita. Harteilla roikkuu tummansininen puuvillaneule.

Näin eilen nuoren transsukupuolisen (näiden termien kanssa on oltava varovainen, toivottavasti meni oikein). Hän oli pukeutunut farkkushortseihin, mustiin pitsisukkahousuihin ja toppiin. Joku kasvoissa ja hieman tavallista leveämmissä hartioissa paljasti, ettei henkilö ollut syntynyt naiseksi. Jostain syystä tunsin jotain hellyyden kaltaista tuota nuorta henkilöä kohtaan.

Lauantain toimia

Lasse Hallsrömin elokuva "Herkullinen elämä" kertoo intialaisesta perheestä, joka päätyy auton jarruvian vuoksi pienelle ranskalaiselle paikkakunnalle. Perhe perustaa ravintolan ja tietty vastapäätä tasokasta ranskalaista Michelin-tähti ravintolaa. Riitaahan siitä tulee, mutta kuten arvata saattaa kaikki päättyy hyvin. Elokuvaan on saatu tähtinäyttelijä Helen Mirren, joka näyttelee tasoravintolan kolkkoa omistajaa. Perinteisen viihde-elokuvan tapaan heti alussa tietää, ketkä saavat toisensa. Tästä elokuvasta puuttuu kuitenkin se liikuttavuus ja nokkeluus, joka parhaista genren elokuvista löytyy. Sopii hyvin irtokarkkien kanssa nautittavaksi. Vaara: alkaa tehdä mieli intialaista ruokaa.

Roller Derby on laji, jossa nuoret naiset (ja vähäisemmässä määrin miehet) luistelevat perinteisillä neljän pyörän rullaluistimilla sisätiloissa ympyrää. Yksi joukkueen jäsenistä yrittää ohittaa toisen joukkueeen. Toinen joukkue yrittää estää etenemisen ja oma joukkue tietysti auttaa ohituksessa. Luultavammin lajissa on hienouksia, joita en ymmärrä, mutta jotensakin näin se menee. Tyttäreni toimi ottelussa yhtenä tuomarina, joten olihan se pakko nähdä. Yksi pelaaja oli melkoinen jyrä, suorastaan pelottava. Tapasin samalla pikaisesti tyttären uuden naisystävän.

Kävin teekaupassa. Teen keitto on taidetta. Musta tee virkistää jos sitä hauduttaa kaksi minuuttia, mutta rauhoittaa jos haudutusaika on kolme minuuttia. Jos vihreää teetä varten keittää vettä vedenkeittimellä, niin litrasta kiehunutta vettä kaadetaan kaksi desilitraa pois ja valutetaan tilalle hanasta kylmää vettä. Tuolloin saavutetaan juuri oikea veden lämpötila eikä liemestä tule kitkerää. Edellä mainitut viisaudet ovat peräisin teekauppiaalta.

Tyylittömyysharjoituksia

Tein eilen lenkin Pyynikille. Ostin kahvilasta sen tavallisen, munkin ja kahvin. Päätin juoda kahvin ulkona, sillä oli lämmin. Huidoin ampiaisparvia syrjemmälle ja luin Apu-lehdestä jutun 50-luvun Miss Universumista, joka vieraili Muhoksella. Sadat ihmiset jonottivat nähdäkseen tuon 80-vuotiaan kaunottaren.

Kotiin kävellessäni alkoi sataa. Samalla paistoi aurinko. Lapsena sanottiin, että tuolloin hiiret viettävät häitä. Kaupungin ylle kaartui komea sateenkaari. Sen päästä löytyy aarre. En viitsinyt lähteä etsimään, sillä housuni, kenkäni ja takkini olivat litimärät.

Kun luen jotain kirjaa, niin sen kirjoitustyyli tahtoo tarttua. Tietysti se juuttuu minuun huonompana kuin alkuperäinen teksti. Luettavan kirjan sanat ja lauseet tulevat tekstiin samaan tapaan kuin keskustelussa vieras murre tunkee omaan puheeseen. Seuraava kirja syrjäyttää edellisen ja vaihtaa tyylin uuteen.

Merkitsen joka päivä kalenteriini uuden kokouksen, johon minun on puheenjohtajana pakko osallistua. Onneksi olen vapaa päivätyöstä, onhan sekin jotain.

Kerttu vaikuttaa ylimieliseltä. Ei maista ruokaa, jonka olen sen kuppiin annostellut. Tuskin edes raapii huonekaluja. Makaa nojatuolissa ja on kääntänyt minulle kaunaisen karvaisen selkänsä.

My name is not saunaiho/ I am female

Tässä pari esimerkkiä saamastani palautteesta:

Hello saunaiho, 

my name is Anna. I'm 19 years old.
I have never written to men first, but decided to try. I hope I was not mistaken in you.


Hi saunaiho,

Hello, darling! I'm young and hot. I do not want to cry my eyes out any more because of the stupid boyfriend who left me a week ago :-(
Are you ready to date with me today?

Annalle voisin sanoa, että ikävä kyllä olet erehtynyt. 

Pahoittelen Violan poikaystävän lurjusmaista käytöstä. 

Molempien lähettäjien sähköpostiosoitteessa on sana saunaiho. 

Luin tänään Pyynikin munkkikahvilassa Apu-lehteä, jossa haastateltiin Anna-Leena Härköstä. Kun kirjailijatar ilmoitti Ilkka Heiskaselle menevänsä naimisiin kahdeksan vuotta itseään nuoremman Riku Korhosen kanssa, tämä totesi "Miksi otat tuollaisen ikälopun kun voisit saada nuoren adoniksen, joka keittäisi sinulle kaakaota ilman housuja".

 

Saunaiho@

Jos blogiin kirjoittaa jonkun etäisestikin seksuaalisuuteen viittaavan ilmaisun, alkavat erilaisten sivustojen automaatit levittää lonkeroitaan blogia kohti. Päivittäinen "lukijamäärä" pomppaa tuhanteen. Seksillä on ihmeellinen voima! Blogini yhteystiedoissa olevaan sähköpostiosoitteeseen on alkanut ilmaantua Tatjanoita, jotka haluavat tutustua minuun. Hämmästyttävää on, että heidän sähköpostiosoitteissaan esiintyy sana saunaiho.

Katsoin Areenasta dokumentin, joka kuuluu sarjaan "Sunny side of sex". Siinä hollantilainen dokumentaristi Sunny Bergman tutustuu seksiin maissa, joissa siihen suhtaudutaan toisin kuin länsimaissa. Dokumenttien vire on iloinen, positiivinen ja naisnäkökulmainen. Katsoin osan, joka kertoo Intiasta. Siinä sivuttiin joogaa, jonka mukaisia harjoitteita pariskunnat tekivät. Harjoitusten sisältö jäi melko hämäräksi. Eräs nainen kertoi, että hän käy aamulla kävelyllä miehensä kanssa. Sen jälkeen he hyppivät yhdessä sata kertaa. Käsi kädessä pitkissä oransseissa asuissa pomppiva keski-ikäinen pariskunta näytti söpöltä ja viattomalta kuin päiväkotilapset leikeissään. Olisiko tästä apua suomalaisillekin? Aloita jokainen aamu puolisosi kanssa hyppien.  On siis toisenlainenkin Intia. Tiedoitusvälineistä saa lukea kauhutarinoita joukkoraiskauksista.

Luen mainiota kirjaa: Hassan Blasimin "Irakin purkkajeesus". En yritä toimia kriitikkona. Blogikritiikin kriitikot saavat olla rauhassa. Novellien kieli on piristävän täsmällistä ja jämäkkää. Novellit antavat hyvin absurdin ja väkivaltaisen kuvan Irakista. Onneksi kirjailija asuu turvallisesti Pispalassa. 

Jumppa

Eilisessä, tanssillisessa jumpassa, hieman myöhässä tullut nainen asettui eturiviin minun ja toisen jumppaajan väliin, vaikkei siinä ollut hänelle tilaa.  Sali oli puolityhjä. Siirryin tympiintyneenä heiman taaksepäin. Nainen pomppi liioitellusti vähän korkeammalle ja pidemmälle kuin me muut. Hän oli jatkuvasti tielläni. Nainen hihkui kuin karjapaimenet muinaisessa suositussa tv-sarjassa "Lännen tie". Minua ärsytti tekopirteä elämöiminen, eikä vähiten siksi, että kadehdin naisen hyvää kuntoa.

Olen käynyt vuosien mittaan läpi kaikki mahdolliset jumppavirtaukset, koulujen urheilusalit ja tyylikkäät kuntokeskukset. Välillä huhkin erilaisissa ohjatuissa liikunnoissa neljäkin tuntia viikossa.

Koulussa jumpattiin ohuilla tossuilla tekokuituisessa jumppapuvussa, jonka pahaa hajua ei saanut pois millään pesulla. Kaikilla oli samanlainen sininen asu. Nyt minulla on aerobiciin tarkoitetut lenkkarit ja tyylikkäät mustat trikoot. Jossain vaiheessa suosittiin pastellivärejä.

Olen hyppinyt muovisten penkkien yli, vanutellut kuminauhaa ja nostellut painoja ohjatusti. Mitä korkeampi penkki ja suuremmat painot, sitä parempi ihminen. Kaikki joogasta balettiin on vähitellen muokattu liikuntakeskuksiin sopiviksi kaupallisiksi tuotteiksi. Musiikin volyymi on noussut vuosien mittaan ja kappaleet on tuunattu jumppaa myötäileviksi.

Kahdeksan liikuntakäyntiä on kymmenen kerran ostosta jäljellä. En halua sitoutua minkään kuntokekuksen asiakkaaksi. Etsin sopivaa tanssillista liikuntamuotoa. Uskon, että liikunnasta pitää nauttia, jotta siitä on  terveyden kannalta hyötyä. En halua mitään "Kamalaa, mutta sen jälkeen on niin hyvä olo" piinaa.

Kertun mielipide vuorotteluvapaasta

Luin vuorotteluvapaamateriaalisi. "Vapaa tarjoaa mahdollisuuden pitempiaikaiseen vapaaseen, jonka työntekijä voi käyttää esimerkikisi opiskeluun, lasten ja muiden omaisten hoitoon (huom. kotieläimet!) taikka lepoon ja harrastuksiin."

Kirjasin ensimmäisen vuorotteluvapaapäiväsi aktiviteetit:

8.15 Avasit silmäsi
8.17 Suljit silmäsi
8.19 Avasit silmäsi
8.20 Nousit ylös
8.30 Keitit kahvia
8.31- 9.30 Joit kahvia
9.30 Kävit suihkussa
9.40 Puit päälle
9.43 Täytit ruokakipponi
9.45 Piirsit itsellesi silmät
9.55 Lähdit kampaajalle
12.00- 15.00 Lepoa
15.00 Menit Claes Ohlsonille ostamaan nappikuulokkeita. Ostokset: nappikuulokkeet, tiskirätti, hammasharjoja, uuninpuhdistusainetta
16.00 Lakkasit kynnet (äitelä väri, nimi Samoa)
16.10- 19.30 Lepoa
19.30 Söit iltapalaa
20.00-22.00 Katsoit Wire-sarjaa DVD:ltä
22.00 Täytit ruokakuppini, siistit kissanhiekan
22.05- 22.40 Lepoa
22.40-23.00 FB
23.00 Iltapesu ja yöuni

No jaa, tarkoitettiinko tätä kun järjestelmä luotiin? Kysyn vaan? Piteneekö työura? Toiset kehittävät itseään. Matkustavat maailman ympäri, tekevät vapaaehtoistyötä, jakavat muovikasseja, joissa on kuivaa leipää ja vievät mummoja kävelylle. Sinä käyt Claes Ohlsonilla. Olisi kannattanut jäädä töihin. Et ole oikein vuorotteluvapaatyyppiä: siihen tarvitaan mielikuvitusta, tukiverkko ja sopivasti taipuisa selkäranka.

Testasin kuulokkeet. Ne ovat kakkoslaatua kiskurihinnalla.

Rakennusitkijä

Dessu kirjoittaa blogissaan Kaisa Viljasen lauantain Hesarin taide-esseestä "Taas itkettää". Piti oikein miettiä saako taide kyyneleeni vierimään. Konserttien ja teatteriesitysten jälkeen minua liikuttavat eniten taiteilijoiden kumarrukset ja yleisön muhkeat aplodit. Esitys sinänsä harvoin itkettää. En muista minkään kuvataide-elämyksenkään ravisuttaneen kyyneliin saakka.  Jotkut taideteokset ovat ahdistaneet. Kuulun rakennusitkijöihin: silmäni ovat kostuneet Empire state buildingin ja Sidneyn oopperatalon nähdessäni.

Tavallisemmin saan vedet silmiin seuratessani viihteellistä elokuvaa tai tv-sarjaa. Olen itkenyt "Uneton Seatlessa" elokuvan äärellä. Ulvon joka kerran, vaikka hyvin tiedän, miten elokuvassa käy. Itkuherkkyys ei liity ainoastaan nauttimaani viihteeseen vaan myös omaan elämäntilanteeseeni. Synnytyksen jälkeen radiossa soitettu Anneli Saariston Evakon laulu itketti suorastaan kohtuuttomasti.

Elokuva Leijapoika sai puseroni kastumaan. En ollut tajunnut ottaa taskuuni nenäliinoja. Ehkä se ei ole ihan puhdasta viihdettä. Taide ahdistaa tai haastaa ajattelemaan useammin kuin itkettää. Aki Kaurismäki on sanonut, että elokuvista pitää astua ulos hieman onnellisempana kuin on sinne mennyt. Toivon ahdistavan taide-elämyksen päättyvän edes jonkinlaiseen toiveikkuuteen.

Samaisessa lehdessä puhutaan valokuvaajan vastuusta. Keskustelua on herättänyt kuva, joka on otettu perheväkivaltatilanteessa. Valokuvaaja kuvaa riitelevää paria, eikä auta parin hätääntynyttä lasta. Pienen lapsen hätä on kaiken lisäksi ikuistettu kuvaan. Luokkakaverini on tehnyt pitkän uran lehtikuvaajana. Hän sanoo ammatin vaativan röyhkeyttä. Mummot ja lapset potkitaan sivuun, jotta saataisiin mahdollisimman onnistunut ja raflaava valokuva.

Freedom! Olen vihdoin vuorotteluvapaalla. En vielä hahmota tilannetta. Päätin lakata kynnet, sillä se on töissä kiellettyä. Kävin kampaajalla, joka on lopulta avioeron jälkeen löytänyt uuden onnen, eikä polta enää päänahkaani kuumalla vedellä.

Diplomatia

Tämän päivän Hesarissa oli juttu vuorotteluvapaalle jäävästä naisesta, joka aikoo perheineen viettää koko vuoden ulkomailla. Minulle tuli heti huonommuudentunne, sillä täällä istun tukka pystyssä kuluneessa aamutakissani Kertun repimässä nojatuolissa vailla sen suurempia suunnitelmia. Olen kylläkin ilmoittautunut jumppaan, joogaan ja kirjoituskurssille, mutta voiko niillä vielä elvistellä.

Elän edelleen kuin hyväpalkkainen kansalainen, vaikka kuulun seuraavan yhdeksän kuukauden ajan siihen matalimpaan suomalaisten palkansaajien tuloluokkaan.

Kävin eilen katsomassa saksalaisen Volker Schlöndorffin ohjaaman elokuvan Diplomatia. Ohjaajan nimi tuo mieleen kouluaikaiset elokuvakerhonäytökset. Silloin emme kehdanneet tunnustaa, että välillä elokuvat olivat tuskastuttavan tylsiä. Ohjelmistoon kuului monen saksalaisen ohjaajan elokuvia. Mieleen ovat jääneet ainakin Fassbinder ja von Trotta.

Diplomatia on kamarinäytelmä, jossa on oikeastaan vain kaksi näyttelijää: kenraali Dietrich von Choltitziä esittävä Niels Arestrup ja Ruotsin konsulia Raoul Nordingia näyttelevä Andre Dussollier. Kenraali muuten näyttää vähän Martti Ahtisaarelta. Elokuva kertoo Pariisin pelastamisesta tuholta 1944. Pariisin kohtaloa jännittää, vaikka lopputuloksen jo tietääkin.

Tällaisten elokuvien onnistuminen riippuu näyttelijöistä. Schlöndorff oli löytänyt rooleihin mahtavan karismaattiset tyypit. Kenraali kärsii elokuvassa astmasta. Mietimme elokuvaseurani kanssa, että olisiko kuitenkin kyse angina pectoriksesta. Asthma cardiale nimitystä käytettiin joskus sydämen vajaatoimintaa liittyvästä hengenahdistuksesta. No mitäs näistä. Elokuvassa oli hienosti yhdistetty arkistofilmejä ja uutta materiaalia. Saatan arvata, että ohjaaja rakastaa Pariisia.

Vaikka natsien tekoja on elokuvissa käsitelty melkein kyllästymiseen asti niin Ukrainan tapahtumien myötä tällaiset elokuvat tulevat lähemmäksi kuin aiemmin.

Rapuja

Rapujen syöminen ei ole helppoa. Irroitetaan äyriäisen eturaaja, joka päättyy sakseen. Taitetaan  ulokkeen kapeampi osa ja leikataan kärki rapuveitsellä. Imaistaan tilkka suolalientä. Nyrhitään veitsellä saksen pulleampi osa, raavitaan sormet verille. Irroitetaan selkäosan kuori ja imetään suolavettä. Revitään pyrstö auki ja poistetaan suoli. Syödään vähäinen liha. Imetään jokaisesta osasta kerrallaan suolavettä.  Juodaan snapsi ja lauletaan järjettömiä lauluja. Roikotetaan kaulassa hassua kaulalappua. Töhritään kädet ja mekon helma. Haukataan paahtoleipää.

Tämä kaikki tapahtuu osin täysin vieraassa, mutta vieraanvaraisessa seurassa. Rapujuhlatalon seinillä roikkuvat esi-isien muotokuvat ja yhdestä nurkasta tarkkailee pohjois-savolaisen pientilan jälkeläistä suvun kantaisän ankara rintakuva.  Kerrotaan juttuja tädistä, jonka tekohampaat putosivat sukupäivällisillä lattialle ja yhdeksänkymppisestä puolikuurosta sedästä, joka haki kotoa vasaran ja hakkasi rautatien ylityspaikan lautojen törröttävät naulat.  Juna joutui pysähtymään, eikä mies edes huomannut. Lie ollut höyryjuna, eikä Pendolino. Sama setä hyppäsi laiturilta pää edellä veteen vaikka kävi jo kohti sadan vuoden ikää.

Vuorotteluvapaa alkoi. Ei sitä vielä ymmärrä. Luultavimmin lähden maanantaina töihin, ihan vanhasta tottumuksesta.

Syksyn ylistystä

Laitoin Tiimarilaseja silmilleni. Joku kinnasi vastaan.

Minulla oli jo yhdet lasit päässäni.

Lähdimme töistä puolilta päivin viettämään tykypäivää. Meloimme inkkarikanooteilla. Mustat pilvet väistyvät ja veden pinnassa väpätti aurinko. Kaukana vastarannalla seisoi ylväs valkea torni. "Betonitehdas", valisti melontaopas romantiikkaan taipuvia mieliämme.

Opin rennon melomistekniikan noin kymmenen metriä ennen rantautumista. Meloin ohjaajan kanssa, joka ei osannut pitää suutaan kiinni hetkeäkään. Oli kaikesta huolimatta nautinnollista lipua vettä pitkin.

Saunoimme. En muistanut ottaa uima-asua mukaani. Minä ja yksi kollega uimme alasti, muut käyttivät säädyllisesti uimapukuja. Vesi oli vielä melko lämmintä.

Saattahan olla, että ihminen tarvitsee luonnossa liikkumista. Tällainen hieman teennäinenkin luontokontakti teki hyvän mielen.  Luonnosta kiinnostuminen liittyy varmasti kypsymiseen (kypsymisestä puhutaan kun halutaan välttää sellaista rumaa sanaa kuin vanheneminen). Minä alan selvästi henkistyä! Pian syksy alkaa merkitä minulle lintujen muuttoa, eikä syksyn vaateuutuuksia. Syksy on paras vuodenaika. Persoonani on paremmin balanssissa syksyn kuin kesän kanssa.

Vuorotteluvapaata odotellessa

Tuntuu samalta kuin ennen vuosilomaa: pienikin ylimääräinen tehtävä on vaivalloinen. Minua kiusataan kaikenlaisilla reseptinuusinnoilla vaikka olen jo osittain irroittautunut työstäni.  On  outoa seurata, kun omia tehtäviä jaetaan muille. Kuin vanha heila, jonka on itse hylännyt, kävelisi vastaan käsi kädessä uuden ihastuksensa kanssa. Ennustan, että vapaan jälkeen minut sijoitetaan työskentelemään siihen komeroon, jonka hyllyt notkuvat mappeja ja jonka seinästä seinään on vain seitsemän varpusen askelta.

Ilmoittauduin työväenopiston jumppaan ja kundaliinijoogaan. Katsoin youtubesta kundaliinijoogaa. Ohjaaja oli pukeutunut valkoisiin, kynttilän liekit lepattivat ja koko porukka hymisi matalafrekventtisesti. Joogatunti pidetään varhain aamulla. Uusi Heidi ravitsee itsensä lasillisella vettä, lähtee anivarhain joogaamaan, keventyy, henkistyy, uhmaa painovoimaa ja kohoaa lopulta ilmaan.

Kiihkein rakkaussuhteeni Knausgårdiin taitaa olla ohitse, sillä hetkittäin neljäs kirja (Taisteluni sarja) kyllästyttää. Knausgård raportoi jokaisen nuoren naisen katseen ja kauppaostoksensa. Minua hämmästyttää 18- vuotiaan nuoren miehen varmuus kirjallisesta lahjakkuudestaan.

Hukattu nuoruus

Kuulin kappaleen nimeltään "Youth is wasted on the young". Lauseen on kirjoittanut Nobel-kirjailija George Bernard Shaw. Mies tiesi mistä puhui, sillä hän eli 94-vuotiaaksi. Heitin  nuoruuteni ja kauneuteni hukkaan kärsimällä maailmantuskaa ja puristelemalla nenästäni mustapäitä. En ollut mitenkään erityisen kaunis muuten kuin nuoruuteni puolesta.  Tässä iässä osaisin jo olla nuori ja niinhän vielä kuvittelen olevanikin, vaikka minua teititellään välillä hyvinkin sinnikkäästi.

Kuvittelin kolmikymppisenä, että minulla on selluliittia. Ostin vihreän muovisen vempeleen, jonka sisälle laitettiin saippua. Yksinkertaisen innovaation teho perustui nappulakengän tyyppiseen pinnan muotoiluun. Runnoin vempeleellä reisiäni. Iho tuli punaiseksi, mutta selluliitti pysyi sitkeästi paikoillaan. En ole enää vuosiin murehtinut jalkojani vaan olen ollut päinvastoin hyvin tyytyväinen niihin. Selluliitin vastainen taistelu ei ole enää muotia. Siihen ei yksinkertaisesti ole aikaa, sillä on poistettava karvoitusta kaikkialta ja liimattava lisukkeita silmäripsiin ja kynsiin. Reisien rasvakudoksen manipulointi vei voimani, joten venäläiset klassikot jäivät lukematta. Olen myöhemmin yrittänyt paikata aukkoja sivistyksessä. Tsehovista pidin jo nuorena. Novelleja ehti hyvin lukea selluliittisodan välissä.

Karl Ove Knausgårdin "Taisteluni, neljäs kirja" teoksen sivulla 25 väitetään tulevan kirjailijan lukevan Hemingwayn romaania "Eedenistä itään". Virhe ei ole kirjailijan, sillä alkuteoksessa hän lukee "Edens Lustgård" nimistä Hemingwayn teosta.

Vietin päivystyksessä viimeisen "iltavuoron" yhdeksään kuukauteen. Kaikki tuntuvat olevan niin iloisia vapaastani, että minua on alkanut huolestuttaa. Onneksi sihteerit sentään surevat tulevaa poissaoloani. He jäävät kuulemma kaipaamaan erinomaisia (lyhyitä) sanelujani. 

Kuten huomaatte, ei minulla ole tänäänkään mitään sanomaa levitettävänä. Yritän olla lähettämättä sähköpostia. Kuulostaa kummalliselta ja sitähän se onkin.

Nelivyökukkajäärä

Hain kirjastosta Tampereen seudun työväenopiston ja Ahjolan kansalaisopiston kurssiohjelmat. Minua alkoivat yhä enenevässä määrin kiehtoa voimaeläimet. Juuri kun pohdin mahdollista voimaeläintäni, soitti ystäväni ja ehdotti voimaeläimekseni nelivyökukkajäärää. Nelivyökukkajäärä (Leptura quadrifasciata) on varsin soukka ja tyylikkäästi raidallinen. Puumanaisten kannattaisi käyttää koipiensa peittona mielummin nelivyökukkajääräkuvioisia legginsejä kuin tuiki tavallisia leopardikuvioisia. Nelivyökukkajäärällä on peräti KUUSI raajaa. Alkoi totisesti tehdä mieli Voimaeläimet kurssille.

Moni käy juoksemassa, mutta kuinka moni tietää mitä on Zen-juoksu? Siinä tuskin mitataan aikoja tai matkoja. Zen-juoksusta guruun. Katsoin Arenalta dokumentin, jossa poika kuvaa isäänsä, joka on guru. Guru vilkuili älypuhelintaan jopa taajempaan kuin minä.

"Viisi elementtiä"-työpajassa tutustutaan olemassaolon elementteihin: maa, tuli, vesi, ilma ja tila. Tutkitaan ja havainnoidaan miten elementtien olemuspuolet ilmenevät meissä. Kun sisäinen puoli on kunnossa, tarjoaa Ahjola "Stailaa itsesi"-viikonloppua. Jos ei näillä ole vielä saavuttanut täydellistä olemisen tilaa niin onhan "Johda itseäsi enneagrammin avulla". Enneagrammin tuella opimme hyväksymään läheisemme paremmin, saamme käyttöohjeet stressittömämpään, terveempään ja onnellisempaan elämään. Kukapa sellaista ei itselleen toivoisi. Vain 29 euroa!

Nyt on enää tehtävä se vaikea valinta. Joka paikkaan ei ehdi, vaikka olisi kuinka positiivinen tahtotila.

Taisteluni vessanpyttyä vastaan

Vessanpyttyni imee kaiken sisäänsä: tarrapapiljotit, yövoiteet, hiusharjat, alushousut ja Burana-purkit. Pelastan tarvikkeita pytyn ahneesta nielusta.

Kävin eilen "Punnitse ja Säästä"- kaupassa. Teki mieli lakuja. Sieltä niitä saa kaikkein vaivattomimmin. Huomasin tarvitsevani pyykinpesuainetta. Arvelin, että pääsisin vähimmällä vaivalla hankkimalla kyseisen nesteen samasta paikasta kuin lakut. Aine oli kovin hinnakasta, mutta niin ekologista ja kotimaista. Pesuaine tuoksuu eukalyptukselle, joten kylppärini tuo tällä hetkellä mieleen kurkkupastillin. Olen pian elävä Euca Menthol, mummon valkoinen neliskanttinen makeinen sinivalkoisessa pussissa.

Hankin eilen uusimman Knausgårdin (Taisteluni neljäs kirja). Minua kiinnostaa miehen kirjailijaksi kehittyminen. En tiedä kertooko tämä siitä.

Antiaikalainen-blogissa on keskusteltu kirjallisuusblogeista. Blogia pitää kirjailija Tommi Melender ja minusta on ollut ilo lukea hänen tekstejään. Keskustelu sai alkunsa Juha Seppälän kirjasta poimitusta sitaatista, jossa kirjabloggaajien piirejä verrataan Tupperware-kutsuihin. En pidä varsinaista kirjallisuusblogia, enkä missään nimessä kuulu piireihin. Jollain tavalla sitaatti kuvaa oikeaa korkeakirjallista hiekkalaatikkoa. Sitaatti on mielestäni kohdistettu samanmielisille kirjailijoille. Naiset blogeissaan puuhastelevat, kun miehet lukevat vaikeita korkealentoisia kirjoja, eivät suinkaan viihtyäkseen vaan kehittääkseen itseään. Kriitikot paneutuvat kirjoihin huolella.  Bloggarit lukevat kirjoja kirjamaratoneissa ja huitaisevat ajatuksensa kaikkien luettavaksi. Eihän sellainen sovi. Tässä kuitenkin unohtuu se, että kirjailijat tarvitsevat lukijoita ja naiset ostavat kirjoja (myös miehille lahjaksi)  ja toiset jopa vaivautuvat kirjoittamaan niistä.

Tavallaan ymmärrän tietyn ylimielisyyden. Minäkin olen ylpeä omasta ammatistani ja pidän muiden tietämystä lääketieteestä pinnallisena. Nyt sitten amatöörijoukko saa ilmaisia uutuuskirjoja, käyskentelee kustantamojen tilaisuuksissa ja kirjoittaa kirjoista mitä lystää, ilman minkäänlaista kirjallisuuden yliopistotason tutkintoa. Eihän se sovi ja mihin se johtaa. Koko ala keventyy. Kukaan ei enää julkaise oikeanlaisia kirjoja, niitä joita kehtaa yliopistopohjalta lukea.

Profilointi

Käväisin eilen Tampereen Chilifestivaaleilla sekä Tampereen filharmonian konsertissa, jossa esiintyivät Mirjam Helin laulukilpailussa palkitut laulajat. Profiloin tässä näiden tapahtumien katsojat.

Chilifest.

Sukupuoli: mies. Seura: tyttöystävä tai kaverit. Ikä: 20-30 v. Pukeutuminen: bändipaita, reisitaskuhousut ja maiharit. Kampaus: poninhäntä. Juoma: olut, maito. Musiikkimaku: heavy. Erikoista: chilin tulisuudelle resistentit limakalvot.

Tampereen filharmonian konsertti.

Sukupuoli: nainen. Seura: käsikynkkään juuttunut säyseä aviomies tai naispuolinen ystävä. Ikä 50-80v. Pukeutuminen: hame, mekko tai housupuku ja avokkaat. Kampaus: permanentti, hiusväri harmaa. Juoma: kuohuviini, valkoviini. Musiikkimaku: Mozart. Erikoista: ei mitään erikoista. 

Kiva päivä

Kiva päivä.

Kukaan ei halua lukea, että jollakulla on ollut kiva päivä. Tarvitaan salarakas, häväistys, yllätysero, kuusi isoa tuoppia putkeen, saunan kiukaassa palanut pakara, porttikielto, kadonnut kansakoulun ensimmäisen luokan todistus, saamatta jäänyt hymytyttöpatsas, lihominen (>50 kg), psykoosi, borrelioosi, konkurssi tai vuotava nenä.

Ei riitä kyläpaikka, jossa kahvinpavut jauhetaan itse ja niistä uutetaan sumppi, joka ei ole mitään työpaikan moccamasterissa hautunutta Costa Ricaa. Surusilmäinen kääpiösnautseri. Mustikkapiirakka. iPadin kirouksen poistaminen (siihen saa nyt ladattua kirjaston kirjoja). Vapaalippu Mirjam Helin laulukilpailussa palkittujen konserttiin. Ateria nepalilaisessa ravintolassa tyttären kanssa ei ainakaan riitä. Eikä edes Matija Meicin laulama "Largo al factotum".

Tänään ei poikkeuksellisesti edes tarrapapiljotti pudonnut vessanpyttyyn.

Live fast

Aiemmin kopioin blogiini viikottain jonkun runon. Se kuulemma rikkoi tekijänoikeuksia. Nyt olen päättänyt jakaa hengenravintoa keräämieni vessakirjoitusten muodossa. Tyttäreni suunnitteli jossain vaiheessa pitävänsä mukanaan mustaa tussia, jotta voisi korjata edellä mainittujen hengentuotteiden kirjoitus- ja kielioppivirheet.

Päivän mietelause kuuluu (Metso kirjaston yläkerran naistenvessa): Live fast, die young, be wild & have fun. Tässä vaiheessa on enää vaikea seistä mietelauseen takana. Tämä sopii parhaiten alle kolmekymppiselle. Vaikken elä lujaa, niin aika ravaa kuin pitkään odotettu vapaa viikonloppu.

Lähetin eilen kirjeen TE-keskukseen. Sopivan kokoisia kirjekuoria sai ostettua vain kymmenen kuoren nipussa. Nyt minulla on yhdeksän kirjekuorta, muttei kirjekaveria. Ystäväni K:n kanssa kokeilimme vanhanaikaista kirjeenvaihtoa, jostain syystä (minä taisin olla syyllinen) se hiipui, vaikka kirjeitä on ihana saada. Tästä saan surkean sillan viime päivien uutiseen: Postista tulee taas Posti! Itella oli alun perinkin teennäinen perinteisen valtion firman nimeksi. Vaikka Itella, anteeksi Posti, lupaakin toimittaa ykkösluokan kirjeet vuorokaudessa, on se nykymaailmassa liian hidasta. Kirjeen lähettämisen suurin este on kuitenkin yleensä kirjekuoren ja postimerkin hankinnan vaikeus.

K kirjoittaa suljetussa blogissaan kyläpoliiseista. Mitään rahoitustahan tuolle toiminnalle ei tarjota. Mieleen tulee todellakin "Sydämen asialla" sarjan sympaattinen kyläyhteisö leppoisine Anglialla kaahailevine poliiseineen ja söpöine laittomuuksineen. En ole varma ajavatko poliisit sarjassa enää Anglia- merkkisellä autolla, sillä en ole vuosiin katsonut sarjaa. Olin kerran Levillä kansainvälisessä kokouksessa, jossa humalainen mies hyökkäsi ulkomaisen luennoitsijan kimppuun. Joku soitti poliisille, joka suositti hyökkääjän taltuttamista omin voimin, sillä virkavalta ehtisi paikalle vasta tunnin kuluttua.

Katson edelleen Wire-sarjaa, joka kertoo baltimorelaisista poliiseista. Resurssit ovat siellä lohduttoman vähäiset. Kun joku huumekauppias saadaan kiinni tai tehdään suuri heroiinin takavarikko, niin tyhjiö täyttyy uusilla myyjillä ja kamalla. Minua on yllättänyt kauppa, jota poliisit käyvät rikollisten kanssa: jos paljastat muut, niin saat vain ehdollisen tuomion. Yleensä ne tyypit rikollisliigojen kärjessä eivät jää kiinni. No, se on vain fiktiota.

Näkkileipälattia

Haiharan taidekeskuksen näyttelyn teemana on ruoka. Helsingin sanomien kulttuuritoimittaja oli kovin vaikuttunut. En ollut tiennyt moisesta Haiharasta mitään ennenkuin luin Hesarin jutun. Sain selville, että Haiharan kartano sijaitsee Kaukajärvellä, eikä sinne ole residenssistäni kuin reilu kahdeksan kilometriä. Senhän polkaisee hetkessä. Näin samalla Messukylän!

Ikävä kyllä luin netistä museon aukioloajan väärin, joten olin paikalla tuntia liian aikaisin. Onneksi pihapiirissä sijaitsi viehättävä kahvila, jossa saatoin kuluttaa aikaani, nauttia leivonnaisista ja kahvista.

Näyttelyssä törmäsin virkattuun mieheen. Olen nähnyt vaikka mitä virkattua, mutta kun miehen flanelliruutupaitakin oli lähempää katsottuna virkattu villalangasta.

Samaan aikaan näyttelyyn sattui minua iäkkäämpi rouva, joka ei ollut lukenut Hesarin juttua, eikä tiennyt, että "näkkileipäinstallaatio sopi hienosti kartanomiljööseen, eikä kuitenkaan käsittele ruokaa vaan materiaalia". Nainen ihmetteli millä taitelija elää. "Apurahoilla"minä vastasin, "taiteilijat ovat köyhiä" lisäsin varmuuden vuoksi. En oikeasti edes tiedä ovatko näkkileipähuoneen tekijät (Emma Rönnholm ja Salla Vapaavuori) saaneet apurahoja. On muuten hauska kävellä näkkileipälattialla.

Timo Wrightin lyhytelokuvassa mies istuu ilmeettömänä kalliita herkkuja notkuvan ruokapöydän ääressä, samalla kun ruoat homehtuvat ja kärpäset syövät herkut. Esillä oli myös Karoliina Paatoksen cowboy-aiheisia valokuvia ja kaikenlaista muuta.

Vuorotteluvapaasopimus on allekirjoitettu, sijainen on ilmoittautunut työttömäksi ja hänelle on kirjoitettu työsopimus. En tällä hetkellä keksi syytä miksi vuorotteluvapaa ei toteutuisi 25.8 lähtien. Toisaalta enköhän minä ensi yönä jonkun syyn keksi.

Jätä lakka tukkaan

Kävin uimahallissa. Uin pitkästä aikaa, enkä vain juossut vedessä. Vesijuoksulle varatut radat olivat täynnä mummoja, kuin vedellä täytettyyn vatiin olisi viskattu monta kourallista omenoita. Henkilökunta suoritti pelastusharjoitusta, jossa he kantoivat keltapaitaista miestä pitkin uimahallin tiloja.

Join kahvit kirjaston kahvilassa ja kävin vessassa lukemassa seinäkirjoituksia. Seinään liimatussa tarrassa luki "Jätä lakka tukkaan". Minulla meni hetki ennenkuin tajusin, että kyse oli huumevalistuksesta. Jos sattuisin olemaan lakan käyttäjä niin vaikuttaisiko tarra epäterveeseen tapaani?

Kävin eilen katsomassa elokuvan "Invisible woman". Elokuva kertoo Charles Dickensin suhteesta 30 vuotta nuorempaan Nelly Ternaniin. Elokuvan ohjannut Ralph Fiennes myös näyttelee Dickensiä, Nellyä esittää Felicity Jones. Elokuva on kaunis epookkidraama, jossa Nelly kävelee kuvauksellisesti autiolla hiekkarannalla mustassa pitkässä koltussaan (nyt "autio hiekkaranta" käynnisti minulle ikävän korvamadon). Viktoriaanisena aikana Nellyn piti pysyä piilossa, olihan Dickens kuuluisa kirjailija häntä piirittävine faneineen. Dickens oli naimisissa ja hänellä oli liuta lapsia, mutta rakkaussuhde Nellyyn kesti hänen elämänsä ajan. Mitenkään ongelmaton Nellyn ja Charlesin suhde ei ollut. Elokuvan rakastelukohtauksissa sekä miehellä että naisella oli vikroriaaniselle ajalle sopien yllään paksu pitkähihainen valkoinen yöpaita. Elokuva herätti kiinnostuksen Dickensin tuotantoon, jota muuten julkaistiin elokuvan mukaan myös jatkokertomuksina, joita ihmiset tuntuivat seuraavan kuin Putousta. Olen tutustunut kirjailijan teoksiin lähinnä BBC:n sarjojen kautta.

Marisha Rasi-Koskinen kirjoitusryhmästäni julkaisee syyskuussa kolmannen kirjansa, novellikokoelman "Vaaleanpunainen meri". Kustantaja on arvostettu WSOY. Siitä huolimatta kaikki kirjakaupat eivät ota kirjaa myyntiin, sillä novelleja on vaikea saada kaupaksi.

Olen kirjoittanut käsikirjoitustani 74 sivua, enkä ole ottanut tekstiä esille kuukausiin. Eilen luin sen vähän mitä olen saanut aikaiseksi. Olen täysin arvostelukyvytön, sillä teksti ei tuntunut täysin paskalta. 

Elämät

Eilisessä Hesarissa julkaistiin juttu parrakkaasta miehenköriläästä, joka esitti nuoria tyttöjä maksullisella chattipalstalla. Juttu herätti monenlaisia ajatuksia. Säälin maksusta naista teeskentelevää työtöntä miestä, joka eli erakkona ankeassa yksiössään. Toisaalta firma, joka riisti työntekijäänsä ja palvelua käyttäviä miehiä, eikä edes maksa veroa tuloistaan, suututti.

Miten vanhemmat miehet voivat uskoa 18-vuotiaan nuoren naisen olevan kiinnostuneita itsestään? Kun itse olin nuori nainen, niin ikivanhat (jopa nelikymppiset!) ällöt miehet tekivät tuttavuutta ja pyrkivät lääppimään. Mies esitteli metsässä minulle ja kaverilleni sukupuolielimiään kun olimme  alle kymmenvuotiaita. Tajusin oikeastaan vasta nyt, että mies oli pedofiili. Meitä nauratti hänen ketkutuksensa. Olen aikoinaan saanut huohotussoittoja. Poikaystävän mielestä kuuntelin huohotusta liian pitkään.  En tohtinut laskea luuria heti, sillä mies sanoi olevansa ihailijani. Hän alkoi huohottaa vasta sen jälkeen.  Tuon tapainen epämiellyttävä lähestyminen loppui oikeastaan siinä vaiheessa, kun elin mielestäni parasta aikaa naisena.

Luin Kate Atkinsonin romaanin Elämä elämältä. En ole aiemmin naisen tuotantoon tutustunut. Kirjassa on mielenkiintoinen rakenne. Ursulan elämä loppuu ensimmäisessä versiossa kaulan ympärille kiertyneeseen napanuoraan ja samanaikaiseen lumipyryyn, joka estää kätilön pääsyn paikalle. Sen jälkeen käydään läpi monta muuta vaihtoehtoista elämää. Ursulasta alkaa lopulta kiinnostua ihan tosissaan. Kirjaa lukee vähän kuin katsoisi sodanaikaisesta Englannista kertovaa BBC:n laatusarjaa. Toinen mielenkiintoinen hahmo on Ursulan täti Izzie, joka on aikansa kapinallinen. Kirjan heikoin osuus on mielestäni Hitler-kontakti. Miten pienestä ihmiselämä ja toisaalta koko maailman kohtalo lopulta onkaan.

Venuksen vaiheet

Kävin eilen viettämässä kirjoitusystävän syntymäpäiviä. Juhliin osallistui sata vierasta. Meille tarjottiin ruokaa ja myöhemmin vielä iltapalaa. Juotavaakin oli riittävästi. Syntymäpäiväsankari ja hänen miehensä olivat molemmat leskiä tavatessaan. Heidän rakkaustarinansa on ihanan romattinen ja ilman muuta kertomisen arvoinen. En kerro kuitenkaan.

Olen viihdyttänyt itseäni selailemalla työväenopiston syksyn kurssitarjontaa. Se ei lakkaa hämmästyttämästä minua. Tarjolla on aarrekarttaa, Fengshuin perusteita, Keltti- ja pakanajuhlat syksystä talveen kurssia ja tietysti taas kerran voimaeläimet kurssi. Lähtisinkö vihdoin tekemään harjoituksia oman voimaeläimeni löytämiseksi. Johtuvatko kaikki ongelmani voimaeläimen puutteesta? Opistossa olisi mahdollista opiskella facebookin käyttöäkin. Toisaalta miten pinnallisia ovatkaan tietoni Suomen ja Karjalan suurista järvistä. Perhesuhteiden astrologia tai Venuksen vaiheet olisivat varmasti hyödyllisiä.  Chakrojen liika- ja vajaatoiminnastakaan en tiedä mitään.

Jos haluaa vihdoinkin oppia venyttämään meridiaanejaan, on oltava juuri oikealla hetkellä tietokoneen ääressä ilmoittautumassa. Olisi todella hauska nähdä minkälaiset ihmiset osallistuvat voimaeläimet kurssille. Se porukka ei todennäköisesti ole ihan kaikkein rationaalisinta.

Blam!

"Tampereen teatterikesä"- projektini alkaa olla suoritettu, joten palaan pian kirjoittamaan itsestäni. Kerron kyllä itsestäni silloinkin kun kerron näytelmistä. Bloggaaminen on narsistinen laji.

Jos lääkärit saavat nauttia erilaisista eduista, niin saavat toimittajatkin. Pressilipulla pääsi Tampere talon etupermannolle, A-katsomoon. Vieressäni istuva nainen nauroi koko esityksen ajan, joten hän tuskin oli ainakaan oikea kulttuuritoimittaja. Lavalla heilui tanskalainen Kristjan Ingimarsson & Neander. Olen asunut vuosia Jyväskylässä, joten sanaton teatteri on tuttua. Sitä saa nähdä Jyväskylän kesässä.

Tampere talon suuren salin näyttämölle oli rakennettu avokonttori, jossa työskenteli neljä miestä. Pomon pöytä sijaitsi tietysti muiden pöytien yläpuolella. Pomo on aina yksin. Muilla työntekijöillä on sentään toisensa ja yhteinen vihollinen, esimies. Esitys käynnistyi hitaasti. Siinä ehti miettiä monen nykyihmisen työn tarkoitusta.

Hiljalleen näytelmä (oliko tämä teatteria vai enemmänkin nykysirkusta?) sai lisää kierroksia. Kun konttoristi rakastui juoma-automaattiin, tuli mieleen Chaplinin elokuvien kulkurihahmo. Mies tanssi rakkaansa kanssa, rakkaalle kävi huonosti ja sitä yrittiin elvyttää, mutta turhaan.

Lopussa lattia nousi (konkreettisesti) pystyyn, elettiin toimintaelokuvien maailmassa. Tunnen ikävä kyllä tuota genreä huonosti. Esitys kääntyi yhä fyysisemmäksi. Konttorivermeitä hyödynnettiin kekseliäästi. Yleisö tuntui olevan haltioissaan.

Onneksi jään vuorotteluvapaalle. Paukautan hetkeksi työpaikan oven kiinni. Blam!

Frankie ja Johnny

TTT:n Kellariteatterissa esitettiin eilen Teatteri Jurkan näytelmä Frankie ja Johnny. Olin nähnyt sen vuosia sitten väsähtäneenä Hollywood-elokuvana, jonka pääosissa tarjoilija Frankiena synkisteli Michelle Pfeiffer ja kokki Johnnyn nahkoihin koetti ahtautua Al Pacino. Teatteri Jurkan kamarinäytelmä tuntui raikkaalta tuulahdukselta elokuvaan verrattuna. Johnnya, eronnutta, Shakespearea siteeraavaa, valloittavaa pikkukelmiä esitti treenattu (Al Pacino olisi ollut kateellinen) Tommi Eronen (esitteessä manitaan miehen olevan kahdesti eronnut kommunikaatioon pyrkivä savolainen). Frankieta näytteli hienosti Elina Hietala. Dialogi soljui hollywoodmaisen nasevana ja pari oli kerrassaan söpö. Melkein kummastutti kun he tulivat erillisinä ihmisinä tekemään loppukumarrukset. Näytelmässä tulivat huumorin rinnalla esille myös molempien kipupisteet (typerä sana) ja toisen kanssa elämisen vaikeus. Oli vaihteeksi mukava katsoa perinteistä näytelmää: ei tarvita kuin toimiva teksti, hyvät näyttelijät ja ohjaus.

Kohta tämä teatterissa ramppaaminen on ohi, tänään on vielä vuorossa Blam ja lauantaina Brelin laulut jos sinne ehdin. Onhan tämä ollut minulle mielenkiintoinen kokemus: pyyhältää hyvälle paikalle kutsuvieraslipulla, varsinkin kun kukaan ei vaadi seuraavan aamun lehteen arvostelua. Etuoikeudet ovat koukuttavia.

Lisää kulttuuria

Vietän kesän  kulttuuriviikkoa. Kävin vihdoin Ateneumissa "Tove Jansson"- näyttelyssä, josta on mahdotonta kirjoittaa mitään uutta. Yleisöä liikkui näyttelyssä edelleen paljon. Kaikki Muumi-materiaali oli lainassa Tampereen taidemusen Muumi- kokoelmista. Olen yhä varmempi siitä, että kaupunki tekee virheen piilottaessaan Tove Janssonin hienot kuvat ja Tuulikki Pietilän pienoismallit Tampere talon nurkkaan.

Osallistuin kokoukseen, kävin Akateemisessa kirjakaupassa ja tapasin tyttäreni. Paluumatkalla IC-junan loosin lämpötila oli 34 C. "Tätä sitten tammikuun pakkasessa muistellaan" sanoi toinen matkustaja. Olen kyllästynyt pakkasargumenttiin. Kuumuudesta ei saa valittaa, sillä sen vaihtoehto on hyytävä kylmyys. Kylmyyteen on Suomessa varauduttu paremmin kuin helteeseen. Puhaltimet syöksivät kuumaa ilmaa täydellä teholla. Tuntui kuin olisi istunut kokovartalohiustenkuivaajassa.

Hakeuduin ahkerana tyttönä klo 22 ohjelmatelttaan kuuntelemaan Aulikki Oksasta, Vuokko Hovattaa ja Zarkus Poussaa. Aulikki Oksanen herätti tamperelaisissa samanlaista legendagloriaa kuin Kirsi Kunnas. Olimme ilahtuneita siitä, että hän oli elossa ja taputimme runoilijalle innoissamme. Nainen näytti varsin hyväkuntoiselta, sillä sitähän 70-vuotiaat naiset nykyään ovat. Tuure Kilpeläinen oli säveltänyt suurimman osan lauletuista runoista, eivätkä ne kolahtaneet minulle samassa määrin kuin Kerkko Koskisen "Korintin ruusut". Vasta encore "Sinua, sinua rakastan" Vuokko Hovatan hienona tulkintana itketti.

Kuva on napattu Tampereen teatterikesän kuvapankista ja sen on ottanut Liisa Valonen.

Teatterikritiikkiä (leikisti)- Ponorela lokomotiva

Kun astuin ulos Pakkahuoneelta, melkein törmäsin presidentti Tarja Haloseen. Presidentti kulki kansan parissa sellaisissa urheilusandaaleissa, joita käyttää 90% suomalaisista. Eikös ole niin, että kun on kerran ollut presidentti, niin on sitä aina?

Suoritan teatterikriitikon velvollisuuteni tuoreeltaan, ennenkuin muiden kritiikki ehtii vaikuttaa minuun. Pakkahuoneella (Tampereen teatterikesä) esitettiin puolalaisen Stanislaw Witkiewiczin näytelmä Ponorela Lokomotiva. Näytelmä ilmestyi 1923, eikä sitä esitetty kirjailijan elinaikana. Esitteessä mainitaan näytelmästä: kesken jäänyt, kokeellinen, haasteellinen ja avantgardistinen teos. Näytelmä sopi hyvin hikiselle Pakkahuoneelle. Esityskieli oli slovenia, mutta onneksi katsojille näyttettiin englannin- ja suomenkieliset tekstit.

Näytelmä alkoi kuten useat näytelmät nykyään: otetaan humoristisesti kontaktia yleisöön. Sitten tarina käynnistyi: lavalla istui pianojen ääressä kaksi miestä: lämmittäjä ja veturinkuljettaja. He myös soittivat. Dialogi ei tuntunut oikein uskottavalta noin ammattien kannalta, toki veturissa saatetaan puhua kovinkin filosofisia. Aika pian kävikin ilmi, ettei mikään ollutkaan sitä miltä näytti.  Juna kulki kohti tuhoaan kuin Aniara. Tunnelma on kovin intensiivinen, molemmat miehet rakastivat samaa naista.

Tässäkin tarinassa naiset rakastuivat roistoihin. Kaikki oli kaoottista. Jotenkin sen veturin ja uhkaavan tuhon uskoi, vaikka junaan viittasi lähinnä näyttelijöiden hytinä, kallistelu, pillin vihellys, toisen näyttelijän lapion kolisuttelu ja ihon nokisuus. Alun seesteisyys muuttui pian kovin karnevalistiseksi, veturiin kertyi porukkaa enemmän kuin tavalliseen suomalaiseen junavaunuun. Miehet olivat machoja ja naiset naisellisia. Kaksi näyttelijää oli pukeutunut eläimen nahkoihin, yksi kalsareihin ja pikkutakkiin ja yksi mustaan korsettiin.

Jännitti oikeasti miten käy. En kerro. Kannattaa katsoa jos ei pelkää kovia ääniä ja sietää kaaosta. Näyttelijät olivat erinomaisia.  Mietin vähän, oliko ihan kaikki näyttelijöiden sanoma mahtunut suomennokseen, sillä kirjoitettuina repliikit näyttivät kovin lakonisilta.

Leikin teatterikriitikkoa

Soittelin ennen lomaa TE-keskukseen. "Jos haluat, että otamme yhteyttä paina 2",  ystävällinen nauhoitettu tiedoite kehoitti. Painoin kuuliaisesti kakkosta, mutta minuun ei otettu koskaan yhteyttä. Töissä jatkuvat soitot häiritsivät hoitajien töitä, joten meille otettiin käyttöön järjestelmä, jonka kautta voi saada kontaktin hoitajiin ja tarvittaessa lääkäriin. Hoitaja soittaa samana päivänä takaisin potilaalle. Soitamme kuuliaisesti ihan jokaiselle jos vaan tavoitamme. Monesti nauhalta kuuluu armotonta kiroilua.

Palautin eilen vippilainassa olevaa paksua romaania kirjastoon. Melkein kolmesataa sivua oli lukematta. Laina-aikaa oli vain viikko, eikä kirjaa saa lainata uudelleen. Kerroin ongelmasta, jolloin kirjastonhoitaja antoi kirjan kuitenkin uudestaan minulle. Voi miten ystävällistä olikaan rikkoa ihan pikkuisen sääntöjä.

Kävin Tulenkantajien kirjakaupassa kuuntelemassa, kun kolme naisrunoilijaa (Kristiina Wallin, Katariina Vuorinen ja Solina Riekkola) luki tuotantoaan. Solina oli samalla Viita- kurssilla kanssani. Minulla on aika marginaalisia harrastuksia, sillä osallistujat olisivat mahtuneet pieneen keittiööni. Runoja kuunnellessa alkoivat ajatukseni harhailla kaikenlaisissa arkisissa asioissa. Kun runojen jälkeen keskusteltiin, en sanonut mitään, sillä olinhan pohtinut sellaisia asioita kuten "ehtisikö vielä pestä koneellisen pyykkiä".

Elokuussa ampiaiset häiritsevät kahvihetkiä. Mökillä tutustuimme pariin lihansyöjäampiaiseen, jotka olivat eritysen mieltyneitä palvikinkkuun. Mistään sokerisesta ne eivät piitanneet. Ne pakkasivat vatsan alle lihaa ja lensivät ylilastissa pesälle ja takaisin. Ampiaisen elämä on karua, kesälomia ei tunneta vaan lyhyt elämä on jatkuvaa raatamista.

Aloitan tänään teatterikriitikkoleikkini esityksellä Ponorela Lokomotiva, jonka mainitaan olevan Stanislaw Witkiewiczin haastava mestariteos. Kokeellinen näytelmä, jota ei esitetty kirjailijan elinaikana. Ehkä esittämättömyydelle oli syynsä. Tänään se saattaa selvitä. Turha odottaa mitään kovin syvällistä analyysia.

Naapurit

Radio uutisoi eilen Itä-Suomen yliopiston uudesta tutkimuksesta, jonka mukaan vanhukset rupattelevat useammin naapurien kanssa kuin nuoret. Kun asuimme omakotitalossa, naapurin lapset viettivät meillä paljon aikaa. Minusta oli ihanaa, että oli paljon väkeä ja elämää. Oli kivempi keittää kattilallinen nakkisoppaa kuin sekoittaa yhden hengen salaatti. Voi olla, että menneisyys on jo saanut kultareunukset. Naapurit kävivät meillä kylässä ja me vastavuotoisesti heillä. Naapurit viipyivät aina kahdeksan tuntia, joten vierailu kannatti sopia kohtalaisen varhaiseen ajankohtaan. Tietyssä vaiheessa haettiin naapurista pinkka Toivelaulukirjoja ja kitara. Se oli silloin se.

Nykyään en rupattele naapureiden kanssa. Talossani on tapana naapureita ohittaessa tuijottaa porraskäytävän lattiaa intensiivisesti, ikäänkuin sieltä löytyisi vihdoin vastaus siihen mikä on lopulta kaiken tarkoitus. Nyt kyllä valehtelen, sillä yksi naapuri mainitsi, että heille oli tullut postiani ja kysyi onko minulle tullut puolestaan heidän laskujaan. Ei ole tullut. Kun kuulen naapurin oven käyvän, odotan hetken, ettei tarvitse rupatella.

Kun vinttikamarit piti tyhjentää, niin vaihdoin pari sanaa naapurini kanssa. Miehen päässä oli sellainen pipo, että luulin häntä alle kolmikymppiseksi. Läheltä katsottuna ikää saattoi olla neljäkymmentäkin. Miehen postiluukussa lukee Pippuri, jonka nopealla vilkaisulla tavasin alkuun Tippuriksi.

Tänään on haettava lippuja Tampereen teatterikesään. Saatan saada niitä ilmaiseksi. En usko ennenkuin näen. Onko vapauttani sanoa nyt kahlittu?

Tilasin kirjastosta viikko sitten Tommi Kinnusen romaanin Neljäntienristeys. Edelläni oli 400 tilaajaa, jostain syystä sain tänään tekstiviestin kirjan saapumisesta. Kate Atkinsonin romaanista Elämä elämältä on lukematta vielä 300 sivua ja se pitäisi palauttaa tänään. Kirjaa ei voi uusia sillä se oli vippilaina. Strategiani on odottaa kirjan palautumista vippihyllyyn ja siepata se ennenkuin muut ehtivät.

Hang aroud marjastaja

Vietän aina elokuussa mökkiviikonlopun kahden vanhan ystäväni seurassa. Keräämme mustikoita ja jos mahdollista kanttarelleja. Tärkeämpää on kuitenkin asioiden päivittäminen, saunominen, syöminen ja viinin nauttiminen. Yksi meistä on hard core marjastaja.

Nainen vetää aamuisin jalkaansa punaiset kumisaappaat ja pukee marjastusvaatteet ylle ennenkuin ehdin nielaista ensimmäisen kulauksen aamukahvia. Marjastusvaatteisiin kuuluvat ruutupaita, pitkälahkeiset housut ja lipallinen huivi. Käsikynkässä lonksuu sanko, jonka sisällä pyörii punainen poimuri. Marjastuksen tahti on rauhallinen, mutta tulosta syntyy. M on taas järkevä säilöjä, eikä mene koskaan äärimmäisyyksiin. Minä olen lähinnä hang around jäsen. Lähden ensimmäisenä metsästä "saunaa lämmittämään".

Vanhempieni mökki on ollut paratiisi, jossa uidaan alasti ja laitetaan ihania ruokia ja ruokailun jälkeen kehutaan omia kokkauksia. Taas kerran kaikki maistui herkulliselta. Paratiisiin oli tänä vuonna luikerrellut käärme tai oikeammin käärmeitä. Saunan terassilla nautti auringon lämmöstä matelija, joka oli ilmeisesti vaaraton, mutta jotenkin vastenmielinen. Otus (tai niitä oli ainakin kaksi eri luiroa) valui laiskasti terassilautojen välistä näkymättömiin aina kun saavuin tömistellen paikalle. Teimme yhteensä neljä käärmehavaintoa, kaikki samassa paikassa. Aiemmin olimme istuneet saunaoluita hörppimässä sen pöydän ääressä, jonka alla nuo matelijat laiskottelivat. Nyt oli pakko siirtyä halkolaatikon päälle saunan seinustalle. Pidin alaraajojani polvista jäykkinä, jotteivat jalkaterät koskettaneet terassilautoja. Siinähän reisilihakset kehittyvät.

Ehdin mökillä metsittyä siinä määrin, että pelotti mennä kauppaan ostamaan lisää pakasterasioita. Mökkiolosuhteissa kauneudenhoidon pääperiaate kuuluu: "Älä katso peiliin!"

Junarunko

Jämsässä junamatkustajat pakattiin linja-autoihin. Oriveden asemalla meitä odotti junarunko, johon varusmiehet johdattivat matkustajat. Alkuperäinen junarunkomme jäi Jämsään. Aion ottaa junarunko-sanan aktiivikäyttöön. En tosin tiedä mitä eroa on junalla ja junarungolla. Sana kuulosta kuitenkin rautatieammattimaiselta. Dramaattinen käänne matkustustavassa sai meidät kummallisen sosiaalisiksi: keskustelimme muiden matkustajien kanssa. Vanha tuttuni oli viemässä kahta sangollista mustikoita lapsenlapsilleen Helsinkiin. Hän joutui raahaamaan sankkoja jyrkkiä portaita, jotka veivät ylikulkusillalle Orivedellä. Mitäpä ei mummo lastenlasten vuoksi tekisi.

Olin aikoinaan töissä Jämsässä. Kuljin junalla tai L:n farmarivolvolla. Poljin rautatieasemalta työpaikalle polkupyörällä, jonka eräs hoitaja oli löytänyt navetasta. Erinomainen pyörä, joka ikävä kyllä myöhemmin varastettiin. Välillä sain autokyydin kotoani. Kuskini L:n musiikkimaku oli melko raskas. Kuuntelimme automatkoilla Dream Theateria. Yksi kappale kesti Jyväskylästä Jämsään.

Silloinen ylilääkärini oli innokas skopisti. Kun istuimme hoitajien kanssa kahvipöydässä, huomasimme, että olin ainoa, jonka suolistoa S ei ollut tähystänyt.

Olen lähdössä mökille Perniöön. Kerttu lähtee mukaan, tosin se ei sitä vielä tiedä. Kerttu protestoi aina koko automatkan naukumalla äänekkäästi. Kerttu on urbaani kissa ja inhoaa maaseutua. Ainoa asia mistä se pitää, ovat mökissä lentelevät hyönteiset.