INAhdus

Summa summarum: Tärkein syy lukea kohukirja itse on huomata kohu aiheettomaksi. Omista ennakkoluuloistani päästyäni en ihan ymmärrä, miksi Tervon Layla (WSOY 2011) herätti niin suuria tunteita kurdien kuvauksen osalta. Mielestäni kirjasta pahimman herneen nenään voisi ottaa miessukupuoli noin ylipäänsä. Tämä on hyvää Tervoa. Arvio: Meinasi jäädä lukematta koko kirja, kun mietin, miksi lukisin keski-ikäisen suomalaisen miehen kirjaa kurdeista sen sijaan, että yrittäisin etsiä jostain kurdien kirjoittamaa kirjallisuutta omasta kulttuuristaan. Alussa kyllä ärsyttääkin: nuoren kurditytön pakkoavioliitto ja suvun miesten väkivaltaisuus tuntuu niin stereotyyppiseltä muslimimeiningiltä, että rasittaa tosissaan. Olisipa kerrankin jotain muuta kuin kunniamurhia ja naisten pahoinpitelyä. Mutta ei Tervo ole näin heppoinen kirjailija. Layla pääsee pakenemaan murhanhimoisia sukulaismiehiä Suomeen ja siksi kirja kertookin mielestäni enemmän suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen nykytilasta, tai ehkä ...

Summa summarum: Carlsonin William N. päiväkirjaa (Otava 2011) on kiitetty niin paljon, että odotukset taisivat mennä jo överiksi. Mielestäni se on hieno kirja, mutta välillä myös aavistuksen ikävystyttävä johtuen siitä, että päähenkilö on ikävystyttävä tiedemies ja jäkälätutkija. Tulee mieleen "Mä olen mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään." Omaperäinen kirja on kyllä ja uppoaa ilmeisesti paremmin vähän vanhempiin ihmisiin. Entä saako Carlson Finlandia-ehdokkuuden tällä teoksellaan? Arvio: En usko. Carlson sai Finlandia-palkinnon vuonna -99 ja Herra Darwinin puutarhuri keräsi muita merkittäviä palkintoja ja ehdokkuuksia (mm. Pohjoismaiden Neuvoston palkintoehdokkuuden) - muistelen, että Finlandia-kisan ulkopuolelle jäämistä paheksuttiin ja hämmästeltiin. Koska olen Finlandia-listojeni kanssa keskimäärin väärässä, voimme yllättyä iloisesti ensi viikolla: Carlson on merkittävä kotimainen kirjailija ja William N. on hyvä romaani. Kirja tuntuu silti vähän välityöltä, vaikka yksin...

Summa summarum: On hyvin omituista ja käsittämätöntä, että Olli Jalosen Poikakirja (Otava) ei ollut edes Finlandia-ehdokkaana (siitä huolimatta, että Jalonen on jo kerran voittanut Finlandian). Jalosen teokset ovat monesti jääneet itseltäni kesken, mutta tämä imaisi ekalta sivulta. Pienen pojan kasvukertomus 60-luvun sodan jälkeisessä Suomessa on tyylillisesti, juonellisesti ja kielellisesti täysosuma. Aamen. Arvio: Yhtä koskettavia ja vetäviä kasvukertomuksia olen lukenut suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa: Monica Fagerhomin Ihanat naiset rannalla ja Kjell Westöltä esim. Leijat Helsingin yllä ovat kirjallista lähisukua, vaikka kertovat ihan eri porukasta. Jalosen Olli-poika kasvaa pikkukaupungissa maailmassa, joka sinnittelee edelleen pula-ajan jälkimainingeissa. Kahtia jakautunut taisi olla Suomi silloinkin, vaikka jotenkin uutena ilmiönä sitä tarjoillaan. Perheen lisäksi keskeisiä henkilöitä ovat kaverit ja tiukkakurinen opettaja, sotaveteraani, jonka sotatraumat kostautuvat oppi...

Summa summarum: Vaikea postaus. Olen vältellyt tätä. En tykkää tehdä nihkeitä arvioita varsinkaan nuorista kirjailijoista ja esikoisista, mutta vaikea tässä nyt on lähteä valehtelemaankaan. Kun en tajua niin en tajua. Salmelan romaani 27 eli kuolema tekee taiteilijan (Teos) voitti Hesarin esikoiskirjapalkinnon ja pääsi Finlandia-ehdokkaaksi. Edellisen meriitin tajuan jotenkin, jälkimmäistä en. Lukekaa itse - kirja jakaa lukijat selvästi kahteen kastiin, ja kuulun siihen "turhaa hypetystä" -osastoon. Arvio: Jos arvioisin kirjaa maahanmuuttajan romaanina, hehkuttaisin sitä, että onpa hienoa kun joku on oppinut suomea näin hyvin, vautsi vau! Mutta kun puhutaan Finlandia-ehdokkaasta, siihen leikkiin on turha lähteä. Kirja tulee arvioida puhtaasti suomalaisena kaunokirjana tekijän taustoista riippumatta. Siinä osastossa tässä ei ole mitään ihmeellistä. Ensinnäkin ärsyynnyn jo alussa kirjaan jätetyistä tai jääneistä kielivirheistä (niitä on sen verran paljon, että tulkitsen sen tah...

Kollega kertoi, että Frankfurtin kirjamessuilla on turha edes tarjota novellikokoelmia käännettäväksi - eivät myy kuulemma. Kirjakauppiailta kyselin samaa ja vahvistivat: novelleja on jotenkin vaikea myydä. En tajua tätä. Kuljen ehdottomasti vastavirtaan ja sanokaa mun sanoneen: novelleista tulee maailman trendi. Sitä paitsi: mitä nämä kaikki tämän syksyn Mielensäpahoittajat, Apatosaurukset ja Tammiset sitten ovat? Jaa mutta ne ovat lyhyitä kertomuksia, eivät novelleja. Pyh. Samaa kamaa. Novelleista ja kertomuksista tulee trendi, koska ihmiset ovat lyhytjännitteisiä ja kiireisiä ja koska lukulaitteille ne ovat luultavasti juuri oikean pituisia. En usko, että jaksamme jatkossakaan lukea 500 sivuisia romaaneja e-kirjoina, mutta novelleja luen muutenkin työmatkoilla. Tai erityisen väsyttävillä työviikoilla. Sitähän varten me kai luemme blogejakin, vai..? ;) Johdannosta voisin vähitellen siirtyä asiaan eli Eeva Rohaksen esikoisnovellikokoelmaan Keltaiset tyypit (Otava), joka oli Hesarin e...

Summa summarum: Onko tämä dekkari? Jos puhutaan juonen yllätyksellisyydestä, niin ei. Yöunet eivät menneet - siis ei. Jos mitataan koukuttavuudella, niin kyllä. Pidin Harjunpäistä lukioiässä paljon ja oli kiva huomata, että kaikki ei vanhetessa muutu. Matti Yrjänä Joensuun seitsemän vuoden tauon katkaiseva Harjunpää ja rautahuone (Otava) on mielestäni loistava romaani. Arvio: Kirja on dekkariksi jopa melkein liian toivoton: maailmassa vääryys vallitsee, eikä se muuksi muutu pienten poliisien räpistelystä huolimatta. Joku tässä lohduttomuudessa viehättää suomalaista marraskuussa. Itse pidän myös jo aiemmin kehumastani realismista. Entisenä poliisina Joensuu osaa kuvailla poliisien työtä aidon oloisesti. Vastenmielisetkin yksityiskohdat luovat kirjaan maailman, johon on helppo uskoa. Resurssit eivät riitä, rikolliset pääsevät pakoon, murhat ovat sotkuisia vyyhtejä, joista alkaa ihmetellä, että joku ylipäänsä ratkeaa joskus. Joensuun poliisit eivät ole mitään mikki hiiriä, vaan väsyneitä,...

Summa summarum: Onkelin esikoinen Ilonen talo oli huippu. En ole sittemmin lukenut Onkelilta mitään (miksi?), mutta uusin romaani Kutsumus (Sammakko) on saanut kehuja. Kun sen vielä luvattiin paljastavan ilkeästi kaikki kustannusmaailman salat, niin olihan se pakko lukea. Kiitän päälauseita ja huumoria. Moitin juonen hajoamista. Ilonen talo on parempi, mutta tämäkin satiiri viihdyttää. Arvio: Kun aiheena on taiteilijan kutsumus ja kirjailijaelämän rankkuus, alkaa pakostakin miettiä, kuinka monilla kirjailijoilla riittää lahjakkuudesta huolimatta sanottavaa elämäntyöksi asti? Ja miksi ne, joilla ei oikein riitä silti jatkavat? Onkeli on nyt muodikkaasti ilmaisten ajan hermolla. ;) Kutsumus kertoo tästä ristiriidasta. Päähenkilö Sanelma on drop-out, joka ajautuu kirjoittamaan ja kirjailijaksi, kun ei muutakaan osaa. Elämä on köyhää ja ankeaa, vähälevikkiset kirjat kirjoitetaan kotona ja kotielämästä, kun muutakaan elämää ei ole. Tämä itseironinen osio huvittaa kovasti. Mukaan tulee kuts...

Mieti nyt kuitenkin vielä. Mutta koska moni tuntuu haluavan, annan pari kirjavinkkiä: ensin kannattaa lukea Kreetta Onkelin Kutsumus. Se on aika hauska, eikä luultavasti kovinkaan epärealistinen. Onkeli kuvaa kirjoittamisen autuutta mm. näin: "Helppo oli kuvitella. Vaikea kirjoittaa. Jaloittelin. Kylläpä päässä virtasi. Merkkimäärä ei ollut siitä lisääntynyt." Tuttu tunne bloggaajallekin. ;D Toinen käytännön opas kirjailijuuteen on oman talon eli Avaimen, mutta se täytyy mainita silti. ;) Tämä on törkeän subjektiivinen arvio, koska ihailen tekijöitä kirjoittajina enkä pettynyt tälläkään kertaa. Anu Silfverbergin ja Elina Hirvosen Sata sivua - tekstintekijän harjoituskirja takaa nimensä mukaisesti sata sivua jonkunlaista tekstiä, jos tekee kaikki harjoitukset. Tykkään. Näitä kannattaisi jokaisen kirjoittajan treenata silloin tällöin. Tehtävät ovat lyhyitä, selkeitä ja tehokkaita. Olen kokeillut osaa Anun toimittajakurssilla ja ne toimivat: kirjoittamisen kynnys laskee ja hetki...

Summa summarum: Kirsti Ellilän kirjailijavinkki tuntui mahtavalta lokakuukirjalta: Jaana Tapolan Väärä varustus (Karisto) kuvataan takakannessa kesäisen raikkaaksi kolkytjarisat-cocktailiksi, joka kaiken lisäksi tapahtuu saaristossa. Humoristista parisuhdedraamaa saaressa, täydellistä! Mutta ei sitten kuitenkaan. Huumori on aina makuasia; mua tämä viihdytti lievästi, mutta ei sittenkään naurattanut, ainakaan yhtä paljon kuin Ellilän suositus. Arvio: Ihme juttu sinänsä: luulisi mua huvittavan, kun kolmekymppinen cityihminen tuupataan veneeseen ja saareen pärjäämään omillaan. Hmm. Ajoittain huvittaa kyllä, mutta ongelmaksi muodostuu juonen lisäksi päähenkilö (muuten tämä on ihan kiva ;). Ymmärrän, että kotimainen versio Bridget Jonesista on naisellinen antisankari ja tahallisesti klisee, mutta itseäni tyyppi lähinnä rasittaa. Ihan oikeesti: en ole mikään partiolainen itsekään, mutta voiko Suomessa olla 35-vuotiasta ihmistä, joka ei ole eläissään sytyttänyt takkaan tai saunaan tulta? Aarg...

Summa summarum: "Olin ujo mutta en siksi että vietin nuoruuteni sisätiloissa ja luin; vietin nuoruuteni sisätiloissa ja luin, koska olin ujo. Kului vuosia ennen kuin ymmärsin mikä lukemisessa auttoi: Kirjat todistivat, että olen samassa maailmassa toisten kanssa." Kirjailija Petri Tamminen tilittää pienen kirjan verran suomalaista häpeää ja ujoutta omakohtaisten kokemusten kautta. Jos kokemukset ja huumorintajun jakaa Tammisen kanssa, Muita hyviä ominaisuuksia (Otava) on ehdottoman suositeltava ja hauska. Jos esim. Enon opetukset ei naurattanut, tuskin tämäkään. Mua nauratti, ääneen - mutta olenkin ujo lukutoukka. Arvio: Vai pitäisikö käyttää imperfektiä? Nykyiset tutut ja ystävät eivät varmaan ymmärtäisi ujousväitettä sukuni äänekkäämpien geenien vallatessa alaa. Perhe ja lapsuudenystävät kylläkin. Siksi Tammisen kirja viehättää: olisi kiinnostavaa tietää, onko muunkinlaisia kuin ujoja lukutoukka-lapsia vai tekevätkö ne ei-ujot lapsena aina jotain muuta kuin lukevat? Itse tu...

Summa summarum: Kun luvataan kertoa naiseuden pimeästä puolesta, väkisin aavistelee ensin pahaa. Joko odotettavissa on tosikkomaista ja teoreettista femakkoininää, äitien väsynyttä iänikuista valitusta tai muuta näennäistä pikkukiukkua, kun arki on niin p--skaa ja pää pipi lasikatosta. Hullu akka! (Like) pitää sen sijaan ilahduttavasti lupauksensa. Nämä akat ovat todella niin virkistävän hulluja, ettei voi kuin ihailla heidän rohkeuttaan kaivella pimeät puolensa esiin ja kertoa ne vielä kaikille. Viihdyttävä, ajoittain järkyttävä ja ajatuksia herättävä kolumnikokoelma naisen vihasta. Arvio: Teokseen on pyydetty yli kahdeltakymmeneltä naiselta (ja parilta mieheltä) kirjoituksia naiseuteen liittyvistä tabuista. Tekstit ovat enimmäkseen omakohtaisia ja koskettavia, mikä pelastaa ne myös teoretisoinnin taakalta. Aiheet eivät ole kevyitä: mukaan mahtuu narsistiäitejä, väkivaltaisia naisia, PMS:ää, yksi pakollinen ja kliseisyydessään vähän tylsä sovinistiteksti (Jouni Hynyseltä, joka harmik...

Summa summarum: "Eihän tämä ole ruokaa!" mies huusi. "Mitä sinä oikein touhuat?" "Taidetta", vaimo sanoi hiljaa. "Ei täällä ole muutakaan tekemistä, valmiissa maailmassa." Arvio: Syksyn mukanaan tuomassa eksistentialistisessa kriisissä Miina Supisen Apatosauruksen maa (WSOY) on ykköslääke. Keväällä ihminen tietää miksi on, kuka on, maailma on kevyt ja syöksyy kohti valoa. Kesällä voi nostaa aivot puun runkoon, elämä on ihanaa. Syksyllä kaikki menee kasaan, ihminen kutistuu, pimeä valtaa altaa, kiire syö arjen ja käperrytään kotiin kirja- ja suklaakasaan. Herää kysymys miksi olen, miksi juuri tässä pimeässä maassa, kuka söi ihmisten hymyt aamubussissa? Koskaan en ole lukenut kaamosmasennuksesta hulvattomampaa ja osuvampaa kuvausta kuin niminovellissa Apatosauruksen maa. Väsyneet äidit ovat blogien perusteella ihastuneet sen sijaan väsyneen perhe-elämän kuvauksiin. Tykkään novelleista vaihtelevasti, loppupäästä alkua enemmän, mutta erikoisia ne ova...

Summa summarum: Sami Hilvon esikoisromaaniin Viinakortti (Tammi) voisi lätkäistä helposti päälle leiman "homosotakirja". (Onko se muuten genre?) Se olisi suuri vääryys. Kirja on hieno rakkaustarina, traaginen sukutarina ja jännä sotakirja. Eniten tykkään kirjan takakannen sloganista "Se tuntematon sotilas josta Linnakin vaikeni". Kirjailija Helmi Kekkosen suosituskirja , eikä turhaan. Arvio: Pidän kirjoista, joissa on joku viisto näkökulma todellisuuteen. Tässä teoksessa näkökulma on siinä, etten ollut tullut ajatelleeksi, miten paljon sodassa on väkisinkin miesten välisiä rakkaustarinoita. Sehän on vähän kerettiläinen näkökulma. Sopiiko se nyt ollenkaan sodan perusmaskuliiniseen maailmaan? Pussailemassako siellä oltiinkin maan puolustamisen sijaan? Hilvo on kertonut tarinassa olevan omaelämäkerrallisia piirteitä liittyen hänen omaan isoisäänsä, jonka salainen elämä alkaa paljastua vasta pitkälle kuoleman jälkeen. Ehkä siitä syntyy tarinaan lämpö ja aito arvostus: ...

Summa summarum: Mitä hittoa Juha Itkosen uutuudesta Seitsemäntoista (Otava) pitäisi ajatella? Ennakoin aiemmin, että jotain nerokasta tästä lopulta syntyy. Syntyikö? Joo: takakannen lupaus monikerroksisesta todellakin toteutuu. Ei: syytä tai ei, mutta romaanissa on terapiakirjan makua. Tulee mielikuva kirjoittamisen mahdottomuuteen turhautuneesta vihaisesta kirjailijatähdestä, jota v--tuttaa koko maailma (anteeksi epähieno ilmaus, jota käytän siksi, että v-sanaa on kirjassa epäitkosmaisen paljon). Arvio: Sano tässä nyt sitten jotain: teoksessa haukutaan kriitikot varsin vaikuttavalla tavalla aseettomiksi, mutta kun en ole kriitikko, siitä ei tarvitse maindata. Olen joka tapauksessa amatööri ja tavallisen lukijan asialla. Tässä (ei lainkaan omaelämäkerrallisessa) romaanissa on tähtikirjailija Julius Ilonen, jolla voisi olla yhtäläisyyksiä erään Juha Itkosen kanssa. Samalla saarnataan, että kirjailija ei ole yhtä kuin kirjansa, vaan fiktio on fiktiota. Tällaista kikkailua en tajua: ei ...

Seuraa ekan sadan sivun analyysi Juha Itkosen uutuudesta Seitsemäntoista (Otava). En ole kirjoittanut elämäkertaa, kun olen arvellut sen olevan suht tylsää luettavaa. Itkonen nyt kuitenkin päätti ryhtyä hommaan. But why? Tulos vaikuttaa yhtä ristiriitaiselta kuin aiemmin hihittämäni kirjan mainosvideo. Toisaalta Itkonen on oman sukupolveni suuri tulkki. Tietysti toisen lama-nuoruuden kokeneen lukutoukan kokemukset kiinnostavat. Tuttuus ilahduttaa: kaupassa tienasin reissurahoja itsekin, koulua käytiin kiltisti, kapina oli minimaalista, ensirakkaus huumaavaa ja suuri tulevaisuus odotti jossain muualla. Syntyykö tästä suurta draamaa? Ei oikein. Itkonen purki aiemmin jossain loistavassa kolumnissaan tuskaansa siitä, ettei nykymieskirjailijoiden elämästä synny edes kunnon elämäkertoja: vaippoja vaihdetaan ja kirjoja kirjoitetaan aikataulussa ja odotusten mukaan, toista oli Saarikosken aikaan. Romaanissa asiaa kuvataan näin: "Mutta mahdollista on sekin, että hän vain toteuttaa kohtalo...

Summa summarum: Kyllä minä niin mieleni pahoitin kun tämä kirja loppui. Kyllä oli liian lyhyt. Arvio: Ei tätä voi arvioida. Joko naurattaa aivan h-vetisti tai sitten ei. Mua nauratti. Testinä suosittelen hakemaan Facebookissa kaveriksi Mielensä Pahoittajaa ja kokeilemaan siitä. Tuomas Kyrö on tehnyt Mielensäpahoittajan (WSOY) alunperin Antti Litjan kertomaksi kuunnelmaksi ja se pitäisi kyllä saada äänikirjana. Teoksessa on 40 lyhyttä juttua mielensäpahoittajan tuumailusta siitä, mikä kaikki maailmassa on pielessä ja miten se tulisi oikaista. Vaikka päähenkilö on kasikymppinen peräkylän totuudentorvi ja suomalaisukko, niin kyllä meistä jokaisesta löytyy muutosvastarintainen mielensäpahoittaja, vaikka miten pyristelee vastaan - ainakin jos asuu Suomessa. Viimeistään marraskuussa pahoitat mielesi itsekin joka päivä ja ihan mistä tahansa, myönnä pois. Jos et myönnä, lue tämä. Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun joku asiaa ymmärtämätön kriitikko sanoi tässä vitsin vanhenevan kesken. Kyll...

Summa summarum: Panu Rajala yllättää. Elämäkerta "Lasinkirkas, hullunrohkea" (WSOY) Suomen kirjallisuuden grand old ladystä on kohteensa näköinen. Meriluodon romaaneja ja päiväkirjoja lukeneena epäilin, mitä uutta kukaan voi enää Meriluodosta kertoa - etenkin kun asialla on kirjallisuustieteen helppoheikki Panu Rajala . Jotain löytyi kuitenkin; ne kirjat! Mainio ja vetävä yhdistelmä kirjallisuutta ja oman aikansa Sex and the Cityä. Arvio: Alku ei lupaa hyvää. Elämäkerturi Rajalan persoona tunkee syliin oitis, kun siemaillaan valkoviiniä nostalgisesti yhdessä Ailan kanssa - tämähän on just sitä mitä lööpeistä epäilinkin. Rajala kaappaa miesmäisen egoistisesti valokeilan Meriluodolta, kaivelee esiin parit muinaiset miesskandaalit and there you go. Kaikki pilalla. Vaan eipä sittenkään. Pian päästään vauhtiin eli Meriluodon lapsuuteen ja runoihin. Rajalan tehtävä ei ole helppo: miten kirjoitetaan elämäkerta naisesta, joka on kasvanut eteerisestä, palvotusta runotytöstä kulttuuri...

S. 153: "Millainen maailma olisi, jos tietäisimme syntyvämme uudestaan, kenen tahansa asemaan?" Kenelle: Kaikille, jotka aikovat sanallakaan osallistua keskusteluihin, joissa käytetään sanoja "kehitysyhteistyö", "mamu", "Afrikka", "Kolmas maailma", "kehitysapu", "YK" tai "ihminen". Jälkimaku: Torstai on toivoa täynnä. Aidosti humaani ja silti tietoa täynnä oleva kirja Afrikasta. Mistä tämä optimismi oikein tulee? Ei voi kuin ihailla. Starat: 5. Koska tämä on omassa kolumnikokoelma-genressään paras kokoelma, jonka olen lukenut. Koska tämä avarsi positiivisella tavalla maailmankuvaani Afrikan suhteen enemmän kuin koko kouluaika yhteensä. Ja koska tämä ensimmäistä kertaa todistaa sen, että blogi voi toimia kirjana. Hyvä teksti ei katso formaatin rajoja.

Summa summarum: Mitä uutta nyt sitten sanoisi Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta -teoksesta, jota on ylistetty kaikkialla tv:ssä ja lehdissä ja joka on hämmentävän, pökerryttävän hyvä epäsuomalaisella tavalla? Hyvät ihmiset. Lukekaa tämä! Arvio: Kyseessä ei ole "vain" kirja Afrikasta. Kyseessä on kirja ihmisistä, jotka elävät kuka missäkin, enemmän tai vähemmän onnekkaina, mustina tai valkoisina, toiveikkaina tai liian murrettuina toivomaan ketään tai mitään. Elina Hirvonen asui kaksi vuotta Sambiassa ja hän kertoo varastaneensa kirjaan näkemäänsä, kokemaansa ja kuulemaansa. Onneksi meille. Teosta ei tosiaan ole kirjoitettu marraskuussa Martsarissa Daim-patukka toisessa ja kaukosäädin toisessa kädessä. Kauimpana kuolemasta on kansainvälisen tason romaani tavalla, jota Suomessa harvoin näkee. Hirvosen esikoinen Että hän muistaisi saman päätyi Finlandia-ehdokkaaksi ja sai kansainvälistä menestystä. Toivon tälle samaa. Aluksi kirja tuntuu hieman mutkikkaalta. Kahden kertojan, E...

Kiireisen viikon keskellä pitää pikaisesti palata Heikki A. Reenpään Otava-muistelmiin. Aioin vain vilkaista "Pikku-Heikkiä", mutta luinkin sen kokonaan paria kekkos- ja metsästysmuisteloa lukuunottamatta. Jotenkin vanhan hyvän kirja-ajan kuvaus vei mukanaan. Vai mitä tuumaatte tästä Pentti Saarikoski -kommentista: "Tiukoissa paikossa hän usein otti minuun yhteyttä, jotta hänen pulmansa - tavallisesti rahapula - saataisiin ratkaistua. Vaikka Pentin ylläpito tuli kalliiksi, ei kukaan voinut kieltää hänen nerokkuuttaan, ja siksi Otava katsoi velvollisuudekseen maksaa tämän Eino Leinon jälkeen suurimman boheemin ja myös suurimman runoilijan kustannukset." Tai opastus Otavan markkinointipolitiikkaan 1940-50-luvulla, kun Reenpää on nimitetty Otavan mainospäälliköksi: "Minulle sanotaan kyllä, että mainostaminen ei ole kovin tärkeää; sitä ei oikeastaan tarvita lainkaan, koska kirjat menevät kaupaksi muutenkin: minun on vain ilmoitettava joissakin lehdissä, mitä kirjoj...