Moikka!
Kaikkihan me tiedämme vanhan viisauden "terve sielu terveessä ruumiissa". Ollessani sairaimmillani sain havaita, miten yhtälö toimii toisinkin päin - kun keho on sairas, sielukin sairastuu. Kilpirauhasen vajaatoiminta on hoitamattomana tai väärin hoidettuna karmea sairaus, joka runtelee niin kehon kuin mielen. Ja vastaavasti, kun kilpirauhasen hoito on oikealla mallilla ja keho alkaa tervehtyä, mielikin tervehtyy ja elinvoima lisääntyy.
Ennen sairastumista harrastin aktiivisesti tanssia, joogaa ja uintia. Asuin Töölössä ja pyöräilin tai kävelin kaikkialle (myös töihin Malmille tai Espoon Olariin sekä tätini luokse Vantaan Myyrmäkeen). Mutta sairastumisen jälkeen liikunta jäi. En vain pystynyt siihen enää. Muistan erään kerran, kun olin lähtenyt pyörällä töihin. Matkaa töihin ei enää olllut kuin 6 km suuntaansa, mutta paluumatkalla tunsin voiman häviävän koko kropasta. Lihakset eivät kerta kaikkiaan enää totelleet käskyjä eikä niissä ollut voimaa poljinten pyörittämiseen. Muistan yhä sen kauhun ja epätoivon sekaisen tunteen, kun lyyhistyin tien poskeen. En yleensä itke julkisesti. Mutta siellä tien pientareella itkin lohduttomasti. En päässyt eteen- enkä taaksepäin. Pelkäsin, että en enää koskaan pääse kotiin. No, aikani itkettyä ja kerättyä voimia sain jotenkin kerättyä voimia niin, että pystyin taluttamaan pyörän kotiin.
Tuosta tapahtumasta jäi niin kova pelko ja trauma, että en pyöräillyt vuosiin. Itse asiassa en liikkunut vuosiin. Tein vain pieniä kävelyitä ja lyhyitä joogaharjoituksia hyvin epäsäännöllisesti. Jos kilpparivajaus aiheuttaa paljon muutakin kärsimystä (huimausta, palelemista, mittaamatonta väsymystä, kaikkien nivelien särkyä), oli tuo liikkumattomuus kuitenkin pahinta. Tunsin, miten energia jähmettyi kehossani ja mielessäni. Koko elämäni jähmettyi ja minusta tuli muumioitunut fossiili. Samalla elämästä katosi ilo ja innostus, pyrkimys eteenpäin. Olin hengissä, mutta en elänyt. Olin nainen, jolle ei koskaan tapahdu mitään.
Oman kokemukseni perusteella voin nyt sanoa: älä jätä liikuntaa pois elämästäsi! Olipa olosi kuinka huono tahansa, pidä kiinni jonkinlaisesta liikunnasta. Voi hyvinkin olla, että et jaksa entisiä liikuntaharrastuksiasi, joita sinulla oli ennen sairastumista. Mutta etsi keinoja, joilla voit liikkua nyt ja jotka tuottavat sinulle iloa. Ui, vesijuokse, kävele, käy sauvakävelyllä, pyöräile, tanssi, käy punttiksella, hölkkää. Ihan mitä vain, mutta älä jähmety. Älä lopeta liikkumista. Liikunnan on tutkimuksissa todettu lisäävän iloa. Tähän voi riittää jo 10 minuuttia liikuntaa, jossa hengästyy. Kannattaa siis tehdä vaikka lyhytkin liikuntasuoritus joka päivä. 10 minuuttia jokainen jaksaa - ja tehon ja lajin saa valita itse.
Yksi pahimmista virheistäni sairastumisessa oli tosiaan se, että lopetin liikkumisen. Kuntoni romahti, painoa tuli 25 kiloa enkä enää tuntenut kroppaani. Pahinta oli kuitenkin se, että en tuntenut enää itseäni. Ja kun sitten päätin vihdoin alkaa liikkua tavoitteellisesti ja kohottaa kuntoani, kuntoni oli niin huono, että järkytyin. Jouduin nöyrtymään ja aloittamaan kuntoprojektin pitkästi pakkasen puolelta.
Ihan aluksi menin fustraan saadakseni korjattua virheasennot ja tutustuakseni taas kehooni. Sen jälkeen olen osallistunut Elisa Mattilan Hyvinvointistarttiin ja Tomi Kokon Lean In Five Weeks Challengeen. Molemmat noista intensiivisistä kehonpainolla tehtävistä korkeainterveallisista treeneistä olivat minulle liian rankkoja. Yritin tsempata treenejä veren maku suussa ja pyörtymisen partaalla - kunnes lisämunuaiseni romahtivat uudestaan. Niinpä jouduinjälleen nielemäään ylpeyteni ja ottamaan takapakkia. Päätin, että periksi en anna, mutta etenen omaa tahtiani.
Mutta sinnikäällä työllä ja pienillä kehitysaskeleilla on vihdoin tultu tähän: aloitan Tomin valmennuksen uudestaan 3.8.2015. Vieläkään en ole siinä kunnossa, että voisin tehdä treenejä täysimittaisesti tai osallistua yhteistreeneihin (porukassa lähden helposti kilpailemaan ja kirittämään unohtaen itseni kuuntelemisen). Mutta olen paljon paremmassa kunnossa kuin edellisen valmennuksen aikaan viime marraskuussa, ja nyt lisämunaiseni kestävät treenin. :) Eilisen testitreeni sujui kaksi kertaa nopeammin kuin vastaava treeni viime marraskuussa! Marraskuussa tein Burner 200 -treenin huohottaen niin, että silmissä meinasi sumentua 20 minuutissa. Eilen tein sen 9:25 minuutissa. Edelleen huohottaen, mutta myös pitäen pieniä hengityksen tasaamistaukoja kierrosten välissä. Kehitys on siis ollut huikeaa! Kannattaakin edetä omaan tahtiinsa ja kuulostella oloaan. Tavoitteita kohti voi edetä myös riittävän rauhallisesti, itselle sopivaan tahtiin.
Olen edellä jo kertonut kamppailusta mieleni ja kilpailuviettini kanssa. Tässä tulee sitten se varsinainen taistelu. Säännöllinen ja tavoitteellinen treeni vaatii itsekuria ja tahdonvoimaa. Vaikka treenin lopuksi on yleensä tosi hyvä olo, treenin aloittaminen ei aina ole kivaa. Itse asiassa aloittaminen ei yleensä koskaan ole kivaa. Oma tahdonvoimani on kuitenkin vahvimillaan aamulla. Niinpä teen treenin yleensä heti herättyäni. Esimerkiksi keväällä kävin hölkkäämässä ennen lähtöä töihin. Heräsin klo 06.00. Olin laittanut juoksukamat valmiiksi keittiön tuolille. Kun sitten kömmin keittiöön ottamaan aamun kilpparilääkkeen, puin juoksukamat saman tien päälle ja lähdin ulos. Ei sen enempää miettimistä. Ei arpomista sen suhteen lähdenkö vai enkö vai teenkö treenin kenties myöhemmin. Hoidin sen heti alta pois, jotta päivään vapautui energiaa eikä takaraivossa ollut koko ajan piinaava ajatus tekemättömästä treenistä.
Oman kokemukseni mukaan harjoittelusta kannattaa tehdä mahdollisimman helppoa ja sen aloittamisesta automaattista niin, ettei siihen tarvitse käyttää tahdonvoimaa - muuten treeni jää helposti väliin. Keväällä kävin siis noin 25 minuutin pituisella lenkillä heti herättyäni. Sen jälkeen palasin kotiin, venyttelin, kävin suihkussa ja söin aamupalan. Sitten olin valmis töihin, ja koko päivä sujui aivan eri tavalla kuin jos olisin vain raahautunut normaalisti bussille. Olin lenkillä saanut aimoannoksen happea, hengitellyt sisään heräävän luonnon kauneutta ja pitänyt huolta itsestäni - ja tämän kaiken myötä syntyneen endorfiiniryöpsyn oikein tunsi!
Toinen hyväksi havaitsemani tapa helpottaa treenin aloittamista liittyy urheiluliiveihin. Jostain syystä itselläni treenivaatteiden vaihtamisen pullonkaula on ollut normirintaliivien riisuminen ja urheiluliivien pukeminen. Hirmu vaivalloista! Hassua, tiedän. Mutta minulle tämä on ollut iso kynnys. Jos en ole ehtinyt tehdä treeniä aamulla (on ollut tavallista aikaisempi aamu), olen kuitenkin pukenut jo valmiiksi työvaatteiden alle urheiluliivit. Kun sitten olen tullut kotiin, olen vaihtanut saman tien muut urheiluvaatteet ja tehnyt treenin pois alta.
Tässä muutamia minun hyväksi kokemiani vinkkejä. Sinun kokemuksesi, pullonkaulasi ja vinkkisi voivat olla toisenlaisia. Olisi mielenkiintoista kuulla teidän muiden kokemuksia. Jättäkää siis kommentteja! Miten treenisi ovat muuttuneet sairastuttuasi? Mikä on sinun suurin haasteesi treeneissä? Millaisia vinkkejä sinulla on treenien automatisoimiseen ja liikunnan ilon löytämiseen?
Kaikkihan me tiedämme vanhan viisauden "terve sielu terveessä ruumiissa". Ollessani sairaimmillani sain havaita, miten yhtälö toimii toisinkin päin - kun keho on sairas, sielukin sairastuu. Kilpirauhasen vajaatoiminta on hoitamattomana tai väärin hoidettuna karmea sairaus, joka runtelee niin kehon kuin mielen. Ja vastaavasti, kun kilpirauhasen hoito on oikealla mallilla ja keho alkaa tervehtyä, mielikin tervehtyy ja elinvoima lisääntyy.
Ennen sairastumista harrastin aktiivisesti tanssia, joogaa ja uintia. Asuin Töölössä ja pyöräilin tai kävelin kaikkialle (myös töihin Malmille tai Espoon Olariin sekä tätini luokse Vantaan Myyrmäkeen). Mutta sairastumisen jälkeen liikunta jäi. En vain pystynyt siihen enää. Muistan erään kerran, kun olin lähtenyt pyörällä töihin. Matkaa töihin ei enää olllut kuin 6 km suuntaansa, mutta paluumatkalla tunsin voiman häviävän koko kropasta. Lihakset eivät kerta kaikkiaan enää totelleet käskyjä eikä niissä ollut voimaa poljinten pyörittämiseen. Muistan yhä sen kauhun ja epätoivon sekaisen tunteen, kun lyyhistyin tien poskeen. En yleensä itke julkisesti. Mutta siellä tien pientareella itkin lohduttomasti. En päässyt eteen- enkä taaksepäin. Pelkäsin, että en enää koskaan pääse kotiin. No, aikani itkettyä ja kerättyä voimia sain jotenkin kerättyä voimia niin, että pystyin taluttamaan pyörän kotiin.
Tuosta tapahtumasta jäi niin kova pelko ja trauma, että en pyöräillyt vuosiin. Itse asiassa en liikkunut vuosiin. Tein vain pieniä kävelyitä ja lyhyitä joogaharjoituksia hyvin epäsäännöllisesti. Jos kilpparivajaus aiheuttaa paljon muutakin kärsimystä (huimausta, palelemista, mittaamatonta väsymystä, kaikkien nivelien särkyä), oli tuo liikkumattomuus kuitenkin pahinta. Tunsin, miten energia jähmettyi kehossani ja mielessäni. Koko elämäni jähmettyi ja minusta tuli muumioitunut fossiili. Samalla elämästä katosi ilo ja innostus, pyrkimys eteenpäin. Olin hengissä, mutta en elänyt. Olin nainen, jolle ei koskaan tapahdu mitään.
Oman kokemukseni perusteella voin nyt sanoa: älä jätä liikuntaa pois elämästäsi! Olipa olosi kuinka huono tahansa, pidä kiinni jonkinlaisesta liikunnasta. Voi hyvinkin olla, että et jaksa entisiä liikuntaharrastuksiasi, joita sinulla oli ennen sairastumista. Mutta etsi keinoja, joilla voit liikkua nyt ja jotka tuottavat sinulle iloa. Ui, vesijuokse, kävele, käy sauvakävelyllä, pyöräile, tanssi, käy punttiksella, hölkkää. Ihan mitä vain, mutta älä jähmety. Älä lopeta liikkumista. Liikunnan on tutkimuksissa todettu lisäävän iloa. Tähän voi riittää jo 10 minuuttia liikuntaa, jossa hengästyy. Kannattaa siis tehdä vaikka lyhytkin liikuntasuoritus joka päivä. 10 minuuttia jokainen jaksaa - ja tehon ja lajin saa valita itse.
Yksi pahimmista virheistäni sairastumisessa oli tosiaan se, että lopetin liikkumisen. Kuntoni romahti, painoa tuli 25 kiloa enkä enää tuntenut kroppaani. Pahinta oli kuitenkin se, että en tuntenut enää itseäni. Ja kun sitten päätin vihdoin alkaa liikkua tavoitteellisesti ja kohottaa kuntoani, kuntoni oli niin huono, että järkytyin. Jouduin nöyrtymään ja aloittamaan kuntoprojektin pitkästi pakkasen puolelta.
Ihan aluksi menin fustraan saadakseni korjattua virheasennot ja tutustuakseni taas kehooni. Sen jälkeen olen osallistunut Elisa Mattilan Hyvinvointistarttiin ja Tomi Kokon Lean In Five Weeks Challengeen. Molemmat noista intensiivisistä kehonpainolla tehtävistä korkeainterveallisista treeneistä olivat minulle liian rankkoja. Yritin tsempata treenejä veren maku suussa ja pyörtymisen partaalla - kunnes lisämunuaiseni romahtivat uudestaan. Niinpä jouduinjälleen nielemäään ylpeyteni ja ottamaan takapakkia. Päätin, että periksi en anna, mutta etenen omaa tahtiani.
Mutta sinnikäällä työllä ja pienillä kehitysaskeleilla on vihdoin tultu tähän: aloitan Tomin valmennuksen uudestaan 3.8.2015. Vieläkään en ole siinä kunnossa, että voisin tehdä treenejä täysimittaisesti tai osallistua yhteistreeneihin (porukassa lähden helposti kilpailemaan ja kirittämään unohtaen itseni kuuntelemisen). Mutta olen paljon paremmassa kunnossa kuin edellisen valmennuksen aikaan viime marraskuussa, ja nyt lisämunaiseni kestävät treenin. :) Eilisen testitreeni sujui kaksi kertaa nopeammin kuin vastaava treeni viime marraskuussa! Marraskuussa tein Burner 200 -treenin huohottaen niin, että silmissä meinasi sumentua 20 minuutissa. Eilen tein sen 9:25 minuutissa. Edelleen huohottaen, mutta myös pitäen pieniä hengityksen tasaamistaukoja kierrosten välissä. Kehitys on siis ollut huikeaa! Kannattaakin edetä omaan tahtiinsa ja kuulostella oloaan. Tavoitteita kohti voi edetä myös riittävän rauhallisesti, itselle sopivaan tahtiin.
Olen edellä jo kertonut kamppailusta mieleni ja kilpailuviettini kanssa. Tässä tulee sitten se varsinainen taistelu. Säännöllinen ja tavoitteellinen treeni vaatii itsekuria ja tahdonvoimaa. Vaikka treenin lopuksi on yleensä tosi hyvä olo, treenin aloittaminen ei aina ole kivaa. Itse asiassa aloittaminen ei yleensä koskaan ole kivaa. Oma tahdonvoimani on kuitenkin vahvimillaan aamulla. Niinpä teen treenin yleensä heti herättyäni. Esimerkiksi keväällä kävin hölkkäämässä ennen lähtöä töihin. Heräsin klo 06.00. Olin laittanut juoksukamat valmiiksi keittiön tuolille. Kun sitten kömmin keittiöön ottamaan aamun kilpparilääkkeen, puin juoksukamat saman tien päälle ja lähdin ulos. Ei sen enempää miettimistä. Ei arpomista sen suhteen lähdenkö vai enkö vai teenkö treenin kenties myöhemmin. Hoidin sen heti alta pois, jotta päivään vapautui energiaa eikä takaraivossa ollut koko ajan piinaava ajatus tekemättömästä treenistä.
Oman kokemukseni mukaan harjoittelusta kannattaa tehdä mahdollisimman helppoa ja sen aloittamisesta automaattista niin, ettei siihen tarvitse käyttää tahdonvoimaa - muuten treeni jää helposti väliin. Keväällä kävin siis noin 25 minuutin pituisella lenkillä heti herättyäni. Sen jälkeen palasin kotiin, venyttelin, kävin suihkussa ja söin aamupalan. Sitten olin valmis töihin, ja koko päivä sujui aivan eri tavalla kuin jos olisin vain raahautunut normaalisti bussille. Olin lenkillä saanut aimoannoksen happea, hengitellyt sisään heräävän luonnon kauneutta ja pitänyt huolta itsestäni - ja tämän kaiken myötä syntyneen endorfiiniryöpsyn oikein tunsi!
Toinen hyväksi havaitsemani tapa helpottaa treenin aloittamista liittyy urheiluliiveihin. Jostain syystä itselläni treenivaatteiden vaihtamisen pullonkaula on ollut normirintaliivien riisuminen ja urheiluliivien pukeminen. Hirmu vaivalloista! Hassua, tiedän. Mutta minulle tämä on ollut iso kynnys. Jos en ole ehtinyt tehdä treeniä aamulla (on ollut tavallista aikaisempi aamu), olen kuitenkin pukenut jo valmiiksi työvaatteiden alle urheiluliivit. Kun sitten olen tullut kotiin, olen vaihtanut saman tien muut urheiluvaatteet ja tehnyt treenin pois alta.
Tässä muutamia minun hyväksi kokemiani vinkkejä. Sinun kokemuksesi, pullonkaulasi ja vinkkisi voivat olla toisenlaisia. Olisi mielenkiintoista kuulla teidän muiden kokemuksia. Jättäkää siis kommentteja! Miten treenisi ovat muuttuneet sairastuttuasi? Mikä on sinun suurin haasteesi treeneissä? Millaisia vinkkejä sinulla on treenien automatisoimiseen ja liikunnan ilon löytämiseen?
