Luettua: Timo Sandberg ja elävä historia

Viime vuosina kotimaisessa rikoskirjallisuudessa on alkanut jonkinlainen "historiabuumi" - itse olen ehtinyt tykästyä jo Virpi Hämeen-Anttilan 20-luvun Helsinkisarjaan, ja hyllyssä odottavat mm. Tapani Baggen toisen maailmansodan aikaan sijoittuvasta sarjasta osat 2-4, mutta ennen niitä tartuin Timo Sandbergin sisällissodan jälkeisen ajan Lahteen sijoittuviin kirjoihin, joista ensimmäinen, "Mustamäki", tulikin luetuksi yhdeltä istumalta. Toinen osa, "Häränsilmä", onkin minulta vasta alussa, mutta sekin vaikuttaa lupaavalta.

Olen lukenut aiemmin jokusen Sandbergin nykyhetkeen sijoittuvista dekkareista, ja pitänyt niitä ihan hyvinä, mutta Mustamäkisarja vaikuttaa jo liki täysosumalta. Miksi? No, "Mustamäen" tarina tuntuu uskottavalta, ja se etenee sopivaa vauhtia, tapahtumapaikat kuvataan elävästi, ja tekstistä välittyy minusta kouriintuntuvasti se epävarma ja jopa uhkaava tunnelma, joka sisällissodan jälkeisessä nuoressa tasavallassa vallitsi - kumpikin puoli oli tehnyt hirmutekoja, ja monet syylliset kulkivat vielä vapaana, samalla kun uhrien omaiset vielä elivät kärsimiensä vääryyksien kourissa.

Ja ennen kaikkea Sandberg on luonut henkilögallerian, josta on helppo pitää - niin rosvot kuin poliisit, muista päähenkilöistä puhumattakaan, tuntuvat oikeilta ihmisiltä hyvine ja huonoine ominaisuuksineen, ja sekoitus rikostarinaa, yhteiskunta- ja ajankuvaa ja ihmissuhteita on hyvin hämmennetty. Kaikkea ei myöskään pureskella valmiiksi, vaan lukija saa itse täyttää taustoja jos haluaa - Sandbergin henkilöt tarjoilevat pikku huomioita joiden kautta ajankuva rakentuu.

Tässä vaiheessa, kun olen lukenut kakkososaa vasta muutamia kymmeniä sivuja, tuntuu Sandberg kuljettavan mukanaan aika laajaa osaa edellisen kirjan henkilöistä myös jatkoon - aika näyttäköön, miten sarja kehittyy, mutta alku on lupaava. Elävää historiaa ajalta, jonka viimeisetkin silminnäkijät ovat siirtymässä lopullisesti historiankirjoihin.

Luettua: Virpi Hämeen-Anttila ja koukuttava historiallinen dekkari

Koska uusia mielenkiintoisia kirjoja ilmestyy koko ajan lisää, mutta vanhojakin on vielä lukematta - ja löydän niitä vieläkin enemmän - on kirjauutuuksien seuraaminen jäänyt minulta yhä enemmän taka-alalle, joitakin kestosuosikkeja lukuunottamatta. Joitakin poikkeuksiakin on; jos puhutaan uudesta suomalaisesta dekkarista, kaksi uutta seurattavaa viime vuosina ovat Kati Hiekkapelto ja sitten Virpi Hämeen-Anttila, jolla tosin on jo takanaan pitkä kaunokirjallinen ura.

Hämeen-Anttila on tähän mennessä julkaissut kaksi osaa 1920-luvun alun Helsinkiin sijoittuvasta sarjasta, jonka päähenkilö on Karl Axel Björk, rikostutkimusta harrastava virkamies, pimeitä muistoja kantava etsijä, ja yläluokkaisen suomenruotsalaisen suvun mustan lampaan poika. Hänen tutkimustensa ympäristönä on sisällissodan haavoista toipuva nuori tasavalta, jonka ympäristössä ja sisälläkin vielä kuohuu. Pidin jo viime vuonna julkaistusta sarjan ensimmäisestä osasta, "Yön sydän on jäätä", mutta tuore kakkososa "Käärmeitten kesä" on vielä parempi.

En halua puida juonikuvioita sen enempää, etten vahingossa paljasta mitään, mutta Hämeen-Anttila on luonut todella hyytävän tappajatyypin, jonka jahtaaminen on esitetty hallitusti. Päähenkilö etsivänä, eräänlaisena Holmesina, on hyvä - mutta vielä parempaa on hänen rimpuilunsa eri naisten välillä, sosiaalisen aseman pohdintansa ja identiteettijahtinsa - onko kadonneen isän välirikko varakkaan suvun kanssa lopullinen, vai näemmekö tulevissa osissa päähenkilön kartanonherrana?

Myös pari muuta yksityiskohtaa antaa ymmärtää, että päähenkilön pään menoksi on suunnitteilla kaikenlaista - koukkuja on sekä henkilössä että ympäristössä. Kaiken lisäksi tarinaan osallistuu myös oikeita historian henkilöitä - ja jotenkin siitä välittyy uskottavuus, vaikka tämä tavallaan onkin vaihtoehtoista historiaa. 1920-luvun Helsinki on miljöönä herkästi kuvattu; vaikka en olekaan varsinainen pääkaupunkimme tuntija, olen kuin hänen matkassaan keskustan kaduilla.

Luettua: Teemu Keskisarja ja asiateksti lukuelämyksenä

Olen viime aikoina lukenut aika monta sellaista kirjaa, jotka ajallisesti käsittelevät 1900-luvun alkupuoliskoa ja ajanjakson historiallisia tapahtumia. Joukkoon kuuluu sekä tieto- että kaunokirjallisuutta, ja vaikka viimeksimainittukin on minua jännittänyt, liikuttanut ja miellyttänyt, niin kaikkein suurimmat lukuelämykset ovat silti tulleet tietokirjallisuuden puolelta.

Historioitsija Teemu Keskisarja on viime vuosina ollut tuottelias, ja tämä alesta mukaan tarttunut Viipuri 1918 on lukemistani hänen teoksistaan paras. Teema on mielenkiintoinen, esitys selkeä ja teksti uskottavaa mutta samalla jopa jännittävää. Historiallisten tapahtumien kertominen yksittäisten henkilöiden kertomusten kautta voi olla riskipeliä, mutta käsittääkseni hän pysyy todennetuista lähteistä saadussa tiedossa. Tarina on vain vahvempi kun se rakentuu yksilöiden tekemisistä, sanomisista ja kohtaloista, varsinkin kun hän malttaa antaa vahvojen tapahtumien puhua puolestaan.

Ja ainakin minulle Viipurin tapahtumat sisällissodassa olivat aikamoinen musta aukko - toisin kuin esim Tampereen valtaus tai molempien puolien terroriteot. Jos vielä jotakin saisi toivoa, niin yhtä korkeatasoinen yleisesitys koko sodasta olisi tervetullut.

Luettua: Max Jakobsson

Hankin Max Jakobssonin "Diplomaattien talvisodan" jo ihan alkuvuodesta kirja-alesta, mutta vasta kirjoittajan poismeno sai minut tarttumaan siihen - ja toteamaan, että sen klassikkostatus käsittääkseni on täysin ansaittu. Se kuvaa tapahtumaketjua ja aikakautta, joka on aika hyvin katettu sekä kirjallisuudessa yleensä että minun kirjahyllyssäni, mutta puolustaa silti paikkaansa hankintana - klassikkoja ei käsittääkseni koskaan voi olla hyllyssä liikaa.

Sen asiasisältö oli sinänsä minulle suurimmaksi osaksi tuttua, mutta toisaalta suurin osa lukemistani tuota aikaa luotaavista teoksista on kirjoitettu myöhemmin, ja tämä kirja kuuluu niiden lähdeluetteloihin. Ja vaikka asiasisällöstä olisi mitä mieltä tahansa, on mielestäni Jakobssonin esitystapa alan huippua. Ensinnäkin hän rakentaa loogisen tarinankaaren, joka koostuu nimenomaan talvisodan syiden ja siitä irtaantumisen prosessiin diplomaattien näkökulmasta - ja avaa siten sellaisen perspektiivin historiankirjoitukseen, joka yleis- ja sotahistoriallisissa teoksissa usein jää vähemmälle huomiolle, vaikka käsittääkseni onkin keskeisessä roolissa kokonaisuutta hahmotettaessa.

Ja toiseksikin - ja tämä on minusta vielä tärkeämpää - hänen esitystapansa ja kielenkäyttönsä miellyttävät minua suuresti; asiallisuudesta tippaakaan tinkimättä hän avaa sujuvasti ja vetävästi monimutkaisetkin asiayhteydet. Historiaa jonkun verran lukeneena tiedän, että esityksiä todellakin löytyy laidasta laitaan, siten että teksti pahimmassa tapauksessa on lukukelvotonta. Toisaalta olen havainnut myös, että asiapitoista tai jopa tieteellistä tekstiä aivan hyvin voi kirjoittaa myös tyylillisesti nautittavasti - ja tämähän tietenkin koskee kaikkea kirjoittamista, ei vain historiaa.