Luettua: Timo Sandberg ja elävä historia

Viime vuosina kotimaisessa rikoskirjallisuudessa on alkanut jonkinlainen "historiabuumi" - itse olen ehtinyt tykästyä jo Virpi Hämeen-Anttilan 20-luvun Helsinkisarjaan, ja hyllyssä odottavat mm. Tapani Baggen toisen maailmansodan aikaan sijoittuvasta sarjasta osat 2-4, mutta ennen niitä tartuin Timo Sandbergin sisällissodan jälkeisen ajan Lahteen sijoittuviin kirjoihin, joista ensimmäinen, "Mustamäki", tulikin luetuksi yhdeltä istumalta. Toinen osa, "Häränsilmä", onkin minulta vasta alussa, mutta sekin vaikuttaa lupaavalta.

Olen lukenut aiemmin jokusen Sandbergin nykyhetkeen sijoittuvista dekkareista, ja pitänyt niitä ihan hyvinä, mutta Mustamäkisarja vaikuttaa jo liki täysosumalta. Miksi? No, "Mustamäen" tarina tuntuu uskottavalta, ja se etenee sopivaa vauhtia, tapahtumapaikat kuvataan elävästi, ja tekstistä välittyy minusta kouriintuntuvasti se epävarma ja jopa uhkaava tunnelma, joka sisällissodan jälkeisessä nuoressa tasavallassa vallitsi - kumpikin puoli oli tehnyt hirmutekoja, ja monet syylliset kulkivat vielä vapaana, samalla kun uhrien omaiset vielä elivät kärsimiensä vääryyksien kourissa.

Ja ennen kaikkea Sandberg on luonut henkilögallerian, josta on helppo pitää - niin rosvot kuin poliisit, muista päähenkilöistä puhumattakaan, tuntuvat oikeilta ihmisiltä hyvine ja huonoine ominaisuuksineen, ja sekoitus rikostarinaa, yhteiskunta- ja ajankuvaa ja ihmissuhteita on hyvin hämmennetty. Kaikkea ei myöskään pureskella valmiiksi, vaan lukija saa itse täyttää taustoja jos haluaa - Sandbergin henkilöt tarjoilevat pikku huomioita joiden kautta ajankuva rakentuu.

Tässä vaiheessa, kun olen lukenut kakkososaa vasta muutamia kymmeniä sivuja, tuntuu Sandberg kuljettavan mukanaan aika laajaa osaa edellisen kirjan henkilöistä myös jatkoon - aika näyttäköön, miten sarja kehittyy, mutta alku on lupaava. Elävää historiaa ajalta, jonka viimeisetkin silminnäkijät ovat siirtymässä lopullisesti historiankirjoihin.