Lukupäiväkirjaan...

Alexandra Salmela; 27 eli kuolema tekee taiteilijan

Angie on 27-vuotias ja päättää kuolla kuulaisana idoliensa Kurt Cobainin, Jim Morrisonin, Janis Joplinin ja Jimi Hendrixin lailla ennen 28. syntymäpäiväänsä.

Siinä romaanin idea lyhyesti. Angie siis lähtee Suomeen kirjallisuudenopettajansa omistamalle paikalle ja aitoo löytää sieltä sitä jotain, mikä tekisi hänestä taiteilijan. Jotta hän voisi kuolla kuten idolinsa.
Kaikki ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista, ei suinkaan. Mutta enempää en kerro. Jokainen voi lukea kirjan itse.

Eräs mainitsemisen arvoinen seikka on kirjan moniäänisyys. Sen kertojina on niin Angie itse, mutta myös Herra Possu, auto sekä talon kissa. Alussa tämä häiritsi minua suunnattomasti, mutta loppua kohden se alkoi tuntua aina vain normaalimmalta ja luonnolliselta. Ja se ehkä lopulta teki kirjasta mielenkiintoisen, sillä lelupossun havainnot maailmasta saattavat olla hieman erilaiset kuin ihmisen...

27 eli kuolema tekee taiteilijan on Salmelan esikoisromaani ja kehuttu sellainen.

Lukupäiväkirjaan

Juha Itkonen; Kohti

Tuntuu, että kirjoitan usein tähän alkuun syyn miksi olen lukenut kyseisen kirjan. Niin nytkin.
Etsin Itkosen tuotantoa käsiini luettuani hänestä ensin monenmonta lehtihaastattelua. Niistä olen saanut hänestä jokseenkin sympaattisen ja maanläheisen kuvan. Ja sepä saikin kiinnostumaan myös hänen tuotannostaan. Ja vaikka Itkosta on kehuttu paljon, niin se ei aiheuttanut minulle häiritsevää ennakkoasennetta kirjaa kohtaan...kerrankin kirjailija, joka on niin normaali. Ei tee itsestään numeroa (tai ainakin sellainen kuva minulle hänestä on syntynyt).

Välähdys televisiokuvasta tsunamin runtelemasta Thaimaasta. Julia on siinä, kuvan vasemmassa laidassa, epäselvänä mutta elävänä. Vuosi sitten kadonnut Julia - tytär, joka jätti vain kirjeen pöydälle ja lähti.

Isä ja veli lähtevät joulun alla Thaimaahan tarkoituksenaan tuoda Julia takaisin kotiin. Kun perheenjäsenet viimein kohtaavat, aalto nostattaa pintaan elämän mittaiset jännitteet.
On helppo kritisoida toisen kirjoittamaa. Että ei niin omaperäinen idea. Tytär ja sisko katoaa. Hänestä näkyy välähdys uutisissa ja sinne lähtevät perässä isä ja veli.
Mutta aina ei tarvita niin omaperäistä ideaa. Ei jotain suurta ja järisyttävää. Joskus se tavallinen riittää. Jos osaa kirjoittaa, kuten Itkonen tuntuu osaavan.

Yli neljäsataa sivua ja aikaa kuluu vain muutama päivä. Siinä on sitä, mitä ihailen. Ja vaikka konkreettisesti ei tapahdu paljoakaan, avautuu lukijan eteen monikerroksinen kudelma jokaisesta henkilöstä ja nämä välähdykset avaavat taas hieman lisää nykyhetken tarinaa. Miksi he ovat juuri siinä ja miksi niin solmussa. Henkilöiden sisäinen maailma on voimakas ja vie mukanaan. Sinne vain sukeltaa mukaan.

Että ei Itkosta ole kehuttu turhaan. Nähtävästi itsekin yllyn kehumaan. Mutta se, miten hän solmii tämän näennäisesti yksinkertaisen kudelman kokoon tehden siitä niin monikerroksisen ja syvän. Sitä ihailen.

Lukupäiväkirjaan

Marjo Näkki; Hepoa Tallinnaan

Täytyy tunnustaa, että kirjan nimi se houkutteli ensimmäisenä. Mielleyhtymä tiettyyn valkoiseen aineeseen oli varma ja sitähän siinä vähän haettiinkin. Jo kirjan nimi siis antaa viitteitä kirjan sisällöstä, huumori kukkii ja kielellä leikitään.

Yksinkertaisuudessaan kirja on STT:n toimittajan omakohtainen kertomus elämästään Tallinnassa kahden vuoden ajalta, jolloin hän toimi ulkomaan kirjeenvaihtajana. Sen jälkeen...enpäs kerrokaan.

Näkki kuvaa elämää tiedonvälityksen kulisseissa niin riemukkaasti, että välillä ei tiedä, lukeeko hykerryttävää mediasatiiria, kiinnostavasta näkökulmasta kirjoitettua kuvausta Baltian nykytilanteesta vai vetävää viihderomaania nuoren sinkkunaisen seikkailuista ulkomailla.

Siinäpä se yksinkertaisuudessaan vaikka hieman kyllä väittäisin takakannen liioitelleen. Kirja oli hyvä, täytyy myöntää. Ja nauroinkin usein. Välillä ihailin kirjoittajan kielenkäyttöä, sitä ilotulitusta, jota hän sai sanoillaan aikaan. Huumori oli onnistunutta ja kirjoittaja hallitsi sen, mutta välillä en tiennyt olisiko pitänyt nauraa vai itkeä. Osa teksteistä oli, niin, ihan ok, mutta en aina saanut niistä kiinni. Onneksi kuitenkin enemmistö tekstistä oli sitä onnistunutta. Ja suurena plussana oli se, että kirjoittaja oli uskaltanut laittaa itsensä täysillä peliin. Siinä hän oli onnistunut ja sitä ihailin.

Ja lukisin Näkin tekstejä vielä lisääkin. Seuraavaa kirjaa odotellessa siis...

Kuten huomaa on blogini elänyt hiljaiseloa. Hyvin hiljaista eloa, sillä edes lukupäiväkirja ei ole päivittynyt. Syynä siihen on ollut se, etten ole ehtinyt oikeastaan lukea.

Opiskelut ovat teettäneet töitä niin paljon, että välillä on hirvittänyt. Välillä olen ollut todella stressaantunut, mutta onneksi niissä tilanteissa tajunnut, että kyse on vain koulusta, ei sen vakavammasta. Tein periaatepäätöksen siitä, ettei aina tarvitse pingottaa. Että tietyistä kursseista minulle riittää se, että pääsen läpi.  Joskus on vain pakko opetella hellittämään.

Siihen samaan on myös joulu välillä stressannut kun valtava koulutöiden määrä tuntuu vievän kaiken ajan. Missä välissä sitä ehtisi vielä laittaa jouluakin. Kunnes yritän taas muistuttaa itselleni, että kyse on vain joulusta, ei sen vakavammasta.

Tänään tein periaatepäätöksen sään nähdessäni. Jätin kasvatustieteiden kokoontumisen väliin, sillä en halunnut lähteä tuohon säähän ajamaan, siihen valtavaan ruuhkaan, mikä takuuvarmasti oli odottamassa. Jos talvi on taas yllättänyt autoilijat ja kolareita tapahtuu, niin olen ainakin itse poissa sieltä peltien kolinasta. Nyt käytänkin sitten päivän hyödykseni ja teen kouluhommia ahkerasti ja siivoan. Kuopuskin sai tänään kotipäivän, joten siivouskaverikin löytyy...

Lukupäiväkirjaan

Silja Mäki ja Pirjo Arvola (toim.): Satu kantaa lasta

Kimmokkeen tämän kirjan lukemiseen sain koulusta, kun opettaja toi näytille kirjallisuusterapiaa koskevaa kirjallisuutta. Kirjastosta löysin samaisesta hyllystä myös tämän satuterapiaa käsittelevän teoksen.

Teoksessa perehdytään satuterapiaan sekä ennalta ehkäiesvänä että hoidollisena toimintana ja se on ollut ensimmäinen Suomessa ilmestynyt lasten ja nuorten kirjallisuusterapiaa käsittelevä käytännönläheinen opas.

En tee teoksesta mitään syväluotaavaa analyysia. Totean vain, että se sai innostumaan kirjallisuus- ja satuterapiasta vielä enemmän. Teos on kattava katsaus satuterapian eri muotoihin ja sen tarjoamiin mahdollisuuksiin.

Lukupäiväkirjaan...

Nina Honkanen; Joka kymmenes vuosi

Kirja kertoo Ainon ja Pekan tarinan. He takaavat 1980-luvun lopulla Ainon vanhempien asuntolainan ja päätyvät lopulta sen makssajiksi. Parikymppiset opiskelijat joutuvat tilanteeseen, johon heillä ei ole koulutusta tai työkaluja. Mutta he eivät aio lannistua.

Tuttu asetelma. Niin monta lehdestä luettua haastattelua lainojen takaamisista ja niiden mukanaan tuomista painajaisista. Ei ehkä mikään erikoisin aihe romaanille, mutta takuuvarmasti aihe, joka on koskettanut monia suomalaisia.

Yhden suvun onnettomuus kasvaa yleiseen oikeuden ja kohtuuden etsimiseen. Ennen kaikkea kirja on kuitenkin kuvaus pienen ihmisen taistelusta kapitalistisessa todellisuudessa, jossa ihmisyys on menettämässä arvonsa.

Kirjaa ei ehkä nosteta kirjallisuutemme kaanoniin, mutta sillä on oma paikkansa kirjallisuutemme joukossa. Se antaa äänen monelle unohdetulle takaajalle, joka kärsii ongelmiensa keskellä ehkä vielä tänäkin päivänä. Ja jotta teksti ei menisi aivan paatokselliseksi paasaamiseksi todettakoon vielä, että Honkasen teksti on sujuvaa ja tarina vei mukanaan. Loppu sai hymyilemään, kaikesta huolimatta.

Nyt vähitellen ymmärrän miksi esimerkiksi kirjailijoilla usein on työhuone kodin ulkopuolella.
Nyt minullakin on sellainen...tavallaan.
No ei. Meillä on kotona meneillään putkiremontti (onneksi käyttövesiputket vain, jotka menevät pinnassa...), joten en ajatellutkaan jäädä työskentelemään sen metelin sekaan.
Ajattelin mennä kirjastoon, mutta isäni sanoi, että sen kun menen hänen luokseen kun on itse kuitenkin päivät töissä. Ja täällä minä nyt sitten olen.
Väitän, etten kotonakaan tee mitään turhia, mutta kummasti täällä olen ollut paljon tehokkaampi. Olen tehnyt systemaattisesti kouluhommia ja muita projekteja eteenpäin ja aikaa tuntuu riittävän.

Aikaisemmin kirjailijoiden haastatteluita lukiessani ihmettelin miksi kummassa nyt pitää vuokrata työhuone kun koti on päivät tyhjillään mahdollisen muun perheenkin ollessa muualla.
Mutta en ihmettele enää.
Ehkä se on se, että täällä en mieti, mitä kotona pitäisi tehdä. En mieti pyykin pesua tai tiskejä. Tai sitä ja tätä. Vaan keskityn olennaiseen. Itse tekemiseen.
Onko se sitten itsehillinnän puutetta kun en kotona pysty sulkemaan muuta maailmaa ympäriltäni, vaan siellä se kaikki muu on koko ajan läsnä.

Ehkä kyse on mielikuvista.
Nyt kuvittelen istuvani työhuoneellani. Keitän hieman kahvia ja työskentelen tehokkaasti. Kun kello on tarpeeksi paljon lähden hakemaan kuopuksen päiväkodista ja menemme yhdessä kotiin, missä pojat jo odottavatkin. Tulen vähän niin kuin töistä kotiin.
Miksi en sitten voisi kuvitella kotona olevani työhuoneellani, istuessani työhuoneessa, joka siellä ihan oikeasti on. Siellä en istu olohuoneen tai makkarin nurkassa, vaan minulla on huone, mihin olen levittäytynyt materiaaleineni.

Mutta juuri nyt minulla ei ole vastausta ah niin syvälliseen kysymykseeni.
Työhuoneeni vaikenee tältä erää ja jatkan tehokasta naputteluani. Näppäimistö laulakoon!

Sataa lunta. Ja minä istun tässä koneen ääressä kuuntelemassa kasvatustieteiden verkkoluentoja. Pakko kahlata niitä läpi, jotta ehdin alle kahden viikon kuluessa käymään kaiken sen tuntimäärän läpi.
Hieman stressitasoa laski se, että päätin, etten todellakaan suostu stressaamaan. Oikeasti. Kyse on kuitenkin kasvatustieteissäkin vain tutkimuksen tekemisestä ja sen ymmärtämisestä. Edelleen toitotan itselleni, että kunhan pääsen läpi, se riittää.

Sataa lunta. Ja vaikka en ole talvi-ihmisiä,  niin kaiken tuon harmauden ja synkkyyden jälkeen olen kiitollinen lumesta. Se saa maiseman taas niin kauniiksi. Ja valoisammaksi.
Vaikka kynttilät olen kaivanut esiin jo viikko sitten, ostanut kaupasta lisää ja polttanut niitä heti kun iltapäivä on alkanut hämärtyä. Ja sytyttänyt kynttilöitä heti aamulla herätessäni.
Tänään aamulla pojat halusivat sammuttaa kaikki valot ja syödä aamupalansa kynttilänvalossa. Rauhallinen hetki ennen päivän puuhia.

Turhaan stressasin toisestakaan kurssista. Saati siitä enkunkielisestä materiaalista. Illalla lasten mentyä nukkumaan aloin sitä lukemaan, alleviivasin mielestäni tärkeitä asioita ja jossain vaiheessa luovutin. Päätin etten tajua oikeastaan mitään. Ja sitten suihkun jälkeen pohdin asiaa ja huomasin tajunneeni sittenkin jotain. Artikkeli oli sittenkin herättänyt ajatuksia ja kipaisin sitten työhuoneeseen ja raapustin pikapikaa paperille mieleen nousseet ajatukset. Ukkokulta nauroi sitten sängyssä, että se siitä ettetkö olisi ymmärtänyt.

Olen ihminen, joka stressaa helposti. Joten on vain pakko päättää, etten voi stressata näin koko aikaa. On vain pakko luottaa siihen, että asiat hoituvat omalla painollaan. Useimmiten se oma stressaaminen ei ainakaan auta asiassa, päinvastoin.
Ja onhan sitä elämässä selvitty suuremmistakin asioista, nämä opiskelujutut ovat ehkä melko pieniä siihen verrattuna.

Sataa lunta. Tänään olo on mukavan seesteinen. (ainakin vielä...)

Voihan ahdistus.

Uusi jakso ja uudet kurssit ja ahdistaa jo valmiiksi.
Tai siis, kai se on se, että tulee niin paljon taas uutta ja kaltaiseni perfektionisti ahdistuu kun ei heti saa kaikkea haltuun.
Vaikka kasvatustieteiden opettaja sanoi, että älkää panikoiko. Näyttää pahalta, mutta ei ole sitä. (Hmmm...21000 merkin pituisen teemapäiväkirjan palautus kuukauden päästä. Hieman ahdistaa...) No, oikeasti opettaja on tehnyt tästä meille mahdollisimman helpon ja yksinkertaisen, joten eiköhän se tästä. Kunhan saisin kahlattua nuo tuntien luentotallenteet ja kaikki muutkin materiaalit tässä vähitellen. Haukotus vain.

Ja toinen alkanut kurssi on kirjoittamisen historia ja tutkimus. Paljon lukemista ja kirjoittamista. Ja enkuksi lukemista vielä lisäksi. Se ahdistaa. Kun ei oikein olisi aikaa. Eikä kiinnostusta. Ja kun enkku takkuaa. Paljon.

Ja sitten alkaisi vielä proosakurssikin. Joka muuten on kuulemma tosi työläs. Paljon tehtävää. Paljon kirjoitettavaa.
Mutta hei, se ei ahdista!
Kirjoittaminen on kivaa ja tuolla kurssilla voin työstää samalla käsikirjoitustani eteenpäin. Jee jee jee.

Mutta joopajoo. Jos jouluun mennessä olen vielä järjissäni, niin se on ihan kiva. Onneksi joululahjat on melkein ostettuna. Yksi stressin aihe vähemmän. Mutta jossain vaiheessa pitäisi siivotakin, viettää aikaa lasten kanssa, ai niin, opettaakin ja mitä vielä.
Mutta itsepähän valitsin opiskelun. Ja onhan tämä kiinnostavaa. Ja kunhan pääsen tästä ahdistusolosta eroon alkaa hommakin sujumaan.
Toivottavasti.

Lukupäiväkirjaan

Riikka Ala-Harja: Tom Tom Tom

Kokko, 25-vuotias nuori nainen, joutuu yllättäen sen tosiasian eteen, että Afrikkaan neljäksitoista vuodeksi muuttanut isä palaakin takaisin. Hän ei kuitenkaan ole se suuri sankari, kapteeni Pitkätossu, jollaiseksi Kokko hänet nuorempana kuvitteli, vaan avuton ja sairas mies. Nyt, aikuisena, tytär joutuu vastoin tahtoaan tutustumaan isäänsä uudelleen. Puhekyvyttömän isän hoivaaminen herättää hänessä sekä ärtymystä että hellyyttä.

Jos ihan rehellisiä ollaan, niin takakansi ei antanut mitään valtavaa sysäystä siitä, että kirja pitäisi lukea. Aihe ihan ok, mutta ei niin erikoinen. Ja henkilökohtaisesti minua ärsytti se, että päähenkilöstä puhutaan sukunimellä, vaikka tulee se etunimikin tietoon. Mutta silti.

Suurin syy kirjan lukemiselle oli ehkä Ala-Harjan uutuusromaanin Maihinnousun aiheuttama kohu, josta voi lukea lisää esimerkiksi täältä. Halusin siis tutustua kirjailijaan paremmin, mutta kuitenkin ensin aikaisemman tuotannon valossa. Ja mikäs siihen sopikaan paremmin kuin kehuttu esikoiskirja Tom Tom Tom.

Kuten usein kohdallani tuntuu käyvän, niin myös tämän kohdalla, kirja ei alussa temmannut mukaansa. Jonkin aikaa mietin, jaksanko edes lukea kirjaa loppuun saakka. Mutta jossain vaiheessa huomasin, että odotin seuraavaa hetkeä, jolloin pääsen kirjaa lukemaan. Se vei kuitenkin mukanaan.

Tarinaa enemmän pidin Ala-Harjan tyylistä kirjoittaa kuin itse tarinasta. Kieli oli upeaa ja sen tajunnanvirtamaisuus vei mukanaan. Upeat ajatuskulut ovat kirjan voimavara ja tämä oli yksi suurimmista plussista kirjan kohdalla. Eikä se tarinakaan ihan huonoimmasta päästä ollut. Kannattaa lukea.

Ja ehkä itsekin luen vähitellen Ala-Harjan muutakin tuotantoa, Tom Tom Tom ainakin nosti odotukseni korkealle.

Lukupäiväkirjaan...

Kreetta Onkeli; Kutsumus

Kutsumus ei ole taivaankappale, joka lähestyy kirjailijaa valon nopeudella. Kirjailijaksi ei synnytä. Kirjailijaksi ajaudutaan. Elämä tekee sen ihmiselle. Tai ihminen tekee elämästään sellaisen, ettei voi kuin kirjoittaa.

 Idea oli mielenkiintoinen. Ja ainahan kirjoittavaa ihmistä kiinnostaa kirjoittamista käsittelevät kirjat. Ja kun tämä nyt sattui kirjastoautossa olemaan silmien edessä niin pakkohan se oli lainata.

Iskevistä lauseistaan tunnettu Kreetta Onkeli myöntää Kutsumuksessa kirjailijan ammatista kaiken: varastamisen, mielijohteet ja hatusta vetämisen.

En ole varma iskikö Onkelin kirjoitustyyli minuun. En vain oikein saanut siitä kiinni. En vain saanut. Ehkä se on se muiden ihaileman runsaiden päälauseiden (ja vain niiden) käyttö. Se häiritsi, olkoon kirjailijan tehokeino tai ei.

Haluatko kirjailijaksi? Luen ensin Kutsumus.

Olen ehkä tosikko tai jotain, mutta odotin jotain enemmän. Sinänsä kirja sisälsi takuuvarmasti kirjailijan elämään liittyviä asioita ja kuvasi välillä niitä ihan hauskastikin. Mutta sitli jäin vähän kylmäksi. En vain saanut otetta kirjasta. Voin sanoa, että ihan hyvä, mutta muuta? Enpä oikeastaan.

Talvi kyllä yllätti tulollaan.
Ukkokulta on parhaillaan vaihtamassa talvirenkaita autoon, jotta päästäisiin lähtemään matkaan. Tavarat on pakattuna ja odotan innolla viikonlopun kurssiani!

Se olisi moro, me lähdemme kohti Keski-Suomea...

Syyslomailun puuhat ovat saaneet jatkoa.

Aamupäivästä kävimme kirjastossa (Se varattu kirja olikin vasta seuraavassa jaksossa alkavaan kurssiin...) ja hakemassa hieman täydennystä jääkaappiin.

Kotona lounas, jonka jälkeen kirjoitin esseeni lähdeluettelon valmiiksi ja luin koko tekstin vielä kerran läpi. Eiköhän se ollut siinä.

Sitten ystäväni tuli lastensa kanssa meille ja ulkoilutettiin lapsia reilun tunnin verran nauttien tuosta harvinaisesta aurinagonpaisteesta. Ja parannettiin hieman maailmaa taas lasten leikkiessä tahollaan.

Ja jotta syysloman esimerkilliset puuhat jatkuisivat siirryn jälkikasvuni kanssa keittiöön. Suunnitelmissa on leipoa brownieita ja tarjoilla se kermavaahdon kera. Kyllä meidän kelpaa...

Huomenna sitten tavaroiden pakkausta ja kohti Keski-Suomea.

Vaikka olen ollut kiitettävän työllistetty kouluhommien ansiosta, en ole malttanut pitää näppejäni erossa kässäristäni. Se on levännyt muutaman kuukauden ja olen pyöritellyt sitä ajatuksissani niin usein, että oli vain pakko avata tiedosto uudestaan.
Olen siihen ihan tyytyväinen, mutta tämä toinen versio saa enemmän lihaa luiden päälle. Ja kolmatta versiota työstäessäni aion paneutua kielen hiomiseen. (Kyllä olen päättänyt, että tulee vielä kolmaskin versio.)

Kohta lähdetään kirjastoon. On ollut taas yksi kirja varauksessa ja tajusin sen olevan tuota tieteellistä esseetäni varten. Paras siis käydä hakemassa se ja katsoa hyödynkö enää tässä vaiheessa koko kirjasta yhtään mitään. Esseen palautus kun on huomenna.

Eilen leivoin lasten kanssa sämpylöitä. Tai oikeastaan tehtiin sämpyläkranssi ja kyllä on maittanut lapsillekin kun ovat olleet mukana tekemässä taikinan sekä pyörittelemässä taikinasta sämpylöitä.
Ja meillä oli mukavaa yhdessä touhutessa!

Tänään jatkuu vielä mukava syyslomailu kun ystäväni tulee kahden lapsensa kanssa meille iltapäiväksi. Lapset saavat leikkiä yhdessä ja me parantaa maailmaa. Ei huonompi homma!

Nähtävästi meillä vietetään oikein esimerkillistä syyslomaa.
Maanantaista jo kerroinkin. Eilen olin koulussa ja ukkokulta lasten kanssa kotona. Lounasta olivat saaneet, mutta välipala oli unohtunut. (Se siitä esimerkillisyydestä!) Eikä toiveistani huolimatta kotona odottanut ruoka valmiina vaan sain ryhtyä puuhiin kotiuduttuani. Mutta illalla sitten lähdettiin ulos ja tehtiin pieni kävelylenkki metsässä  ja leikittiin läheisessä leikkipuistossa. Minä ja ukkokulta myös.
Käveltiin hiljaista ja pimeää metsätietä pitkin kaikki viisi käsi kädessä leveänä letkana ja se oli huippua! Arjen helmiä tuollaiset!
Tänään kunnon äiti rahtasi jälkikasvunsa uimahalliin. Malliopillisestihan se kuuluu syysloman ohjelmaan. Tunti altaassa, hieman saunomista ja väsynyt sekä nälkäinen porukka kotiin välipalalle. Nyt kuopus meni päiväunille omasta tahdostaan, pojat lueskelevat olohuoneessa sohvalla ja minä epälomalaisena palaan sorvin ääreen. Naputtelen kritiikkiä vielä vähän ja sitten kasvatustieteiden kimppuun. Tieteellisen esseen kirjoitin aamusesta kutakuinkin valmiiksi.
Ja ei se esimerkillisyys tähän vielä lopu. Tänään leivotaan vielä yhdessä sämpylöitä. Ah, kyllä voin kiillotella sädekehääni vähitellen...

Lukupäiväkirjaan

Masha Gessen; Kasvoton mies, Vladimir Putinin nousu Venäjän valtiaaksi

Sanotaanko näin, että oli melkoisen tuhti annos Venäjää, mutta ennen kaikkea Putinia. Myönnän, että jossain vaiheessa lukeminen alkoi tahmata. Ehkä olin vain niin väsynyt, opiskelut ja kaikkea, mutta loppupuolikas tuli taas ahmittua muutamassa päivässä.

Uuden ja ainutlaatuisen lähdemateriaalin varaan rakentuva kuvaus "kasvottoman" miehen säälimättömästä vallankäytöstä auttaa ymmärtämään, miksi Putinin Venäjä koetaan uhkana myös venäläisten parissa. Entä onko Putinin vallalla tulevaisuutta? Teos antaa perusteltuja aineksia kun pohditaan tätä Venäjän lähitulevaisuuden tärkeintä kysymystä.

En lähde tässä erittelemään sisältöä sen kummemmin. Kukin olkoon haluamaansa mieltä Venäjän nykyhallinnosta ja Putinista. En siis lähde esittämään tässä tilanteessa myöskään omia ajatuksiani. Mutta sanotaanko näin, että kirja vahvisti omia mielikuviani ja antoi uutta perspektiiviä moniin asioihin. Siinä se näin lyhykäisyydessään.

Ne jotka ovat kiinnostuneita Venäjän nykytilasta ja siihen vaikuttaneista historian tapahtumista, tämä kirja on hyvä tietopaketti luettavaksi. Ja tämän jälkeen on taas kiitollinen olo siitä, että on syntynyt Suomeen ;)

Ihanaa lomailua.
Tai siis oma lomailuni näkyy siinä, että aamulla saa nukkua pitkään. Ja juoda aamuteen ihan rauhassa ennen päivän puuhiin ryhtymistä.
Ja on muutenkin ollut leppoinen tunnelma, vaikka eilenkin paahdoin ihan ahkerasti koulujuttuja eteenpäin.
Mutta turha kiire oli kuitenkin poissa. Lounaan jälkeen käytiin kirjastossa ja istuskeltiin sielläkin ilman turhaa hopppua. Kotona tein hetken vielä koulujuttuja ennen ruuan laittoa. Esikoinen ja kuopus halusivat tulla apulaisiksi, joten mikäs siinä oli yhdessä tehdessä.
Esikoinen raastoi juustoraasteen ja paistoi jauhelihan. Kuopus sekoitti kanssani valkokastikkeen. Ja lasagnen lastaus vuokaan hoitui yhteistuumin. Esikoinen hoiti kattauksen serveteistä lähtien ja minä pilkoin saalaattiainekset sopivaan muotoon apulaisteni kasatessa jokaiselle oman salaattiannoksen.
Ja ruoka kuulemma maistui erityisen hyvältä!

Tänään ukkokulta on kotosalla töitä tekemässä ja minä suuntaan iltapäiväksi kouluun. Ihan mukavaa vaihtelua sekin...

Lapset viettävät syyslomaa tämän viikon, minä en.
No, onneksi tällä viikolla on hurjasti yhtenä päivänä koulua, joten en ihan ehdi taakoittumaan. Mutta juuri ajoin lapset pihalle, missä muuten paistaa ihanasti aurinko juuri nyt ja itse istun tässä koneella. En niinkään bloggaamassa ja surffailemassa, vaan aloittelemassa kasvatustieteiden tehtävien tekoa.

Viikonloppu meni ihan mukavasti oleskelun merkeissä. Tai lauantaina oli ohjelmassa venäjän opetusta ja innostaa se edelleen. On huippua suunnitella tunteja etukäteen, miettiä mitä ja miten käydään läpi ja ennen kaikkea miten saisin tuon joukkoni innostumaan kielen opiskelusta vieläkin enemmän. Kun on itse löytänyt innon venäjän kieleen, sitä haluaisi antaa eteenpäin muillekin!
Ja aika hyvin nämä alkaneet kasvatustieteiden opinnot ovat tukeneet omaa opetustyötäni ja uusia ideoita olen jo saanut ja ottanut jopa ne käyttöön itselleni..

Mutta nyt. Mars ahkeroimaan!

Olenpahan ihan tyytyväinen. Juttu mainitaan jo kannessa
ja sai tilaa jopa kahden aukeaman verran. 

Jee, syytä hymyillä!

Huoh. Kyllä on tullut aherrettua koko aamupäivä tiiviisti tässä koneen ääressä. Ja nyt on jo tauon paikka.

Puolitoista viikkoa sitten tieteellisen esseeni raakaversio käytiin läpi tunnilla ja tuntui, että sain siitä erittäin kriittistä palautetta vaikka olin itse oikeastaan ihan tyytyväinen siihen. Ei sen puolen, saatu kritiikki oli täysin perusteltua ja olen oikeastaan samaa mieltä. Kuitenkin ajatus siitä, että pitäisi lähteä työstämään esseetä niin eri suuntaan ja tehdä niin paljon muutoksia...en vain ole halunnut tarttua siitä kiinni.
Eilen kuitenkin ajattelin saamaani kritiikkiä. Päädyin siihen, että ehkä opettaja antoi niinkin kriittistä palautetta siksi, että tietää minussa olevan potentiaalia enempäänkin. (Joo, ehkä itserakkautta ajatella näin, mutta antoi ainakin potkua ryhtyä työhön) Ja niin tänä aamuna sitten tartuin härkää sarvista.
Ei se nyt käynyt niin helposti kuin olisin toivonut, mutta mitä enemmän kirjoitin, sitä enemmän tajusin, että näkökulman tarkempi määrittely oli tarpeen. Ja, että oli ihan järkevää lähteä viemään tekstiä siihen suuntaan, mikä minua itseäni erityisesti kiinnostaa.
Reilun kolmen sivun jälkeen olen kuitenkin taas umpikujassa, mutta päätin ettei se haittaa. Reilut kolme sivua on hyvä saavutus ja tekstin palauttamiselle on vielä viikko aikaa. Päätin että se saa levätä viikonlopun yli ja ehkä maanantaina saan siitä uudella tavalla kiinni ja saan sen johdateltua myös loppuun.

Viilaan vielä hieman kurssitehtävää ja lähetän sen eteenpäin. Ajattelin kurkistaa kasvatustieteiden tehtäviäkin, mutta saas nähdä jaksanko. Ainakin lauantain venäjän tuntia pitää vielä pohjustaa, vaikka suurinpiirtein kaikki onkin jo valmiina.

Kohta haen kuopuksen päiväkodista ja unohdan kaiken, mitä pitäisi vielä tehdä. Sitten ohjelmassa on vain hieman imuroimista ja sen sellaista ja valmistautumista esikoisen kaverisynttäreihin. Onneksi esikoinen keksi pitää synttärit jalkapallokorttiturnauksen muodossa, joten ehkä vältymme ylenmääräiseltä riehumiselta, mitä viisi poikaa plus oma poppoo voisi saada aikaiseksi. Silti kyllä pitää keksiä jotain varalle...

Viikonloppukurssin välitehtävän deadline alkoi painaa päälle. Perjantaina pitäisi olla jotain valmista lähetettävää opettajalle.
Ai että jäikö viimetippaan?
Tarkoitus oli kyllä tehdä ihkaoikea henkilöhaastattelu ja kirjoittaa juttu sen pohjalta, mutta kas kummaa kun se jäi. Puolustukseksi saanen sanoa, että tuo koulu kyllä on työllistänyt ihan kiitettävästi tässä kylläkin.
No, ajattelin, että voinhan käyttää jo aikaisemmin kirjoittamaani juttua. Siitä opettaja saa vihiä miten kirjoitan ja minä saan arvokasta palautetta. Mitä siitä, että juttu on jo aikaisemmin kirjoitettu ja ilmestyy piakkoin lehdessä.
Mutta arvatkaapa vain antoiko kantti periksi toimia näin?
No, eipä antanut. Tietenkään.
Kaivoin sitten kurssilla tehdyn harjoitushaastattelun materiaalin esiin ja aloin kirjoittamaan juttua. Ja sain sen kirjoitettuakin. Hieman työtä hankaloitti se, että haastattelu tehtiin koko ryhmänä eli aktiivisimmat (aggressiivisimmat?) ryhmästä esittivät kysymyksiä ja niiden mukaan mentiin eteenpäin. Itse olisin suunnannut kysymykset niin eri suuntaan kuin mihin nyt mentiin. Mutta itsepä en avannut suutani joten näillä mentiin eteenpäin.

Mutta hei, homma on hoidettu. Ehkäpä viilaan sitä vielä tässä pari päivää, mutta se on enää pala kakkua kaiken muun jälkeen. Jee. Nyt on heti kivempi mennä kurssin toiseen lähiviikonloppuun.

Ja ehkä tässä huomasin myös sen, että kaikki onnistuu kyllä kun vain tekee töitä sen eteen. Eikä lannistu heti ensimmäisen vastoinkäymisen kohdalla..

Palava elämä...

Torstaiaamuna minä ja muutama muu seisoimme Ateneumin ulkopuolella jonottamassa sisään. Suurin osa kanssajonottajistani näytti olevan eläkeläisikäistä väestöä, mutta näkyi muutama nuorempikin joukossa. Siinä mietin, että enpä olisi uskonut jonottavani, mutta siellä sitä oltiin.

Kuva täältä.

Tanssiaiskengät

Meitä oli siis monta. Harmittelin useaan otteeseen sitä, etten ollut saanut aikiseksi käydä katsomassa Helene Schjerfbeckin näyttelyä aikaisemmin, vaan se jäi sitten viimeiselle viikolle. Taulujen luokse sai jonottaa ja puheensorina nousi jokseenkin valtaviin mittoihin. Ei se sinänsä estänyt minua uppotumaan teosten ihailuun, seisoin taulun edessä ja annoin ihmisten velloa ympärilläni.

Kuva täältä.

Joutsenkaulainen tyttö

Taktisesti kiersin näyttelyä osittain myös päinvastaiseen suuntaan ja tämä mahdollisti sen, että melkein puolet teoksista sain katsoa melko rauhassa. Hieman purnasin miehelle kotona sitä, että osa kävijöistä tuntui olleen siellä vain sen vuoksi, että voivat sanoa nähneensä näyttelyn. Vieläkö olette käyneet mökillä ja meidän teini on niiiiiin rasittava -keskustelut kuuluvat mielestäni enemmän vaikka kahvilaan kuin taidenäyttelyyn. Anteeksi nyt vain. Tai ehkä itse hain näyttelystä jotain enemmän. Halusin elää ja hengittää sen läpi.

Kuva täältä.

Punainen pää II

Niinpä minä seisoin taulun edessä ja katsoin sitä. Ihmiset kulkivat ympärilläni ja tasainen puheensorina oli vain taustahälyä siellä jossain. Schjerfbeckin omakuvat olivat mielenkiintoisia ja niitä katsoessani mietin sitä taiteilijaa, joka minua kuvista katsoi. Ajattelin tuota yhtä arvostetuimmista taiteilijoistamme, joka ei koskaan ehtinyt nähdä kuinka korkealle hän vielä nousee. Näin taiteilijan, jonka hänen oma äitinsä oli saanut lannistumaan. Ja jonka hänen ainoa rakastettunsa petti kihlaamalla toisen. Näin hänen silmissään surua ja kaihoa, mutta myös päättäväisyyttä. Hän löysi oman tiensä ja oman tapansa maalata.

Ja Punainen pää oli se, jonka luokse palasin vielä ennen poislähtöäni. Sen edessä seisoin taas ja ihailin. Siinä vain on sitä jotain.

(Ateneumin sivuilta pääsee muuten tutustumaan Schjerfbeckin teoksiin.)

Eikä kai kovinkaan yllättävää, että myös Ateneumin kaupasta mukaan saattoi tarttua jotain.

Tanssiaiskengät -kassi

Muistikirja

Muistikirja

Punainen pää -postikortti

Taiteella on suuri vaikutus. Kannattaa kokeilla!

* Otsikko on viittaus erääseen Schjerfbeckistä kirjoitettuun kirjaan.

Lukupäiväkirjaan

Anja Snellman; Ivana B.

Keski-ikäisen kirjailijan maailmaan on tullut riivaaja, jota hän ei enää omin voimin kykene karkottamaan. Hän saa piinaavia kirjeitä ja viestejä Ivana B:ltä, nuorelta julkkistyrkyltä ja wannabe-kirjailijalta, joka julistaa blogissaan kolmen M:n autuutta: tärkeintä ovat media, markkinat, mielikuvat.

Ivana B:n kerrotaan olevan kirjailijan raju purkaus, monologi taiteen tekemisen ehdoista ja laulujen lunnaista. Kyse on tietenkin kaunokirjallisesta teoksesta, fiktiosta, mutta lukiessa on hyvin vaikeaa pitää Snellman poissa kirjan kirjailijan hahmosta.

Snellman maalaa mielestäni osuvasti kuvaa nykypäivän julkkistyrkystä, joka tekee itsestään brändin ja jonka suurin unelma on tulla tunnetuksi, hinnalla millä hyvänsä. Jokainen meistä luultavasti tietää kyseiset tapaukset. Vastapuolena Ivana B:lle on sitten tämä keski-ikäinen kirjailija, jonka kirjoja on kyllä myyty, mutta joka ei ole niin mediaseksikäs ei haluttu vieras tapahtumissa. Rakennetaan jako vanhan koulukunnan kirjailijoihin ja halveksuvasti viitataan näihin nykypäivän wannabe-kirjailijoihin.

Kirjalliseen työhönsä keskittynyt taiteilija joutuu turvautumaan terapiaan saadakseen mielenrauhansa takaisin, sillä nuoren tiesminkäalun suoraviivainen röyhkeys pakottaa miettimään ja muistelemaan oman pitkän uran vaiheita ja pettymyksiä. Niitä haavoja ja erikoislaatuista herkkyyttä, josta taiteessa pohjimmillaan on kysymys.

Minä-kertoja, kirjan hahmona keski-ikäinen naiskirjailija...asetelma on tehty varmasti tiedostaen sen seikan, että lukijan on hyvin vaikea pitää kirjailija itse erossa fiktiivisestä tarinasta. Monta kertaa huomasin itse ajattelevani juuri Snellmania kirjan kirjailijan hahmoon..siitä ajatuskulusta ei vain päässyt eroon.

Jäinkin miettimään onko tämä kirja Snellmanin puheenvuoro, hänen henkilökohtainen mielipiteensä nykypäivän julkkistyrkyistä? Suvi Ahola kirjoittaa HS:n kirja-arvostelussa, että jos Ivana B:tä lukee rinnan Ritva Haavikon toimittaman Miten kirjani ovat syntyneet 4 teoksen kanssa, huomaa etteivät ne ole kaukana Snellmanin omista kokemuksista.

Eikä se tietenkään tee kirjasta huonoa, onhan jokaisessa teoksessa aina jotain kirjoittajasta itsestään. Joskus vain jää miettimään, milloin on liikaa...

Photo a day 11...

Something close-up...

Eilen siis todella keräsin materiaalit kasaan, istahdin työhuoneen matolle kaakaokupin kera ja aloin kirjoittaa. Tajunnanvirtaa päästäkseni yli jostain häiritsevästä kirjoitusjumista ja jotta vain pääsisin liikkeelle. Että kirjoittaisin. Kirjoitin, luin mitä olin kirjoittanut ja siitä se ajatus sitten lähti. Voin olla tyytyväinen elisen saldoon. Kirjoitin runon.

Olen meistä aineopiskelijoista ainoa, joka työstää tekstikokoelmassaan runoja. Muut alkavat työstämään romaanin alkua. Mietin sitä itsekin pitkään, mutta toisaalta kun olen kirjoittanut keväästä lähtien pitkää proosaa ja tuo teksti on odottamassa toisen version kirjoittamista, en vain jaksanut ajatusta proosatekstistä. Ja tuota kässäriäni aion työstää pitkän proosan kurssilla kuitenkin.

Runoissa haluan kehittyä. Ja tämän projektin kautta siihen avautui mahdollisuus. Varmasti tuskaisia hetkiä ja kyyneleitä paperilla tai jotain, mutta tämä haastaa mukavasti.

Kirjasin juuri tämän jakson tehtäviä paperille ja katsoin missä olen menossa. Aikataulut ovat hahmottuneet mielessäni aika hyvin, joten olen aika hyvin kartalla tekemisteni suhteen. Ja huomaan, ettei olekaan niin paljoa stressattavaa. Että voi joskus vain olla. Tai ei vain joskus vaan vähän useamminkin. Ja kirjoittaa.

Pieni kurkistus työhuoneeseeni...

Hassua kuinka kiire meinaa viedä mukanaan. Välillä mietin, onko takana ajatus siitä, että silloin olisin enemmän olemassa? Vaikka asiahan on oikeastaan päinvastoin! Mitä enemmän kiirettä, sitä enemmän hiivun itse pois. Kun ei enää ole aikaa. Ja sitten eilinen. Istuin tunnin tai kaksi työhuoneen lattialla lukien runoja, yrittäen kirjoittaa runoja ja kynällä paperille kaiken lisäksi. Ei tullut tunnetta tehokkuudesta, ei sinne päinkään.  Mutta sen sijaan tulikin tunne pysähtymisestä ja läsnäolosta. Siitä, että olen elossa ja hengitän!

Ja on se kiirekin välillä kivaa (silloin oikeasti tuntee olevansa olemassa, tehokas ja aikaansaava...) ja hektisten aikojen jälkeen sitä hiljaiseloa osaa taas arvostaa aivan uudella tavalla...

Joku on ihan tuuliajolla.
Onhan se aika pöyristyttävää, että opettaja joutuu perumaan tunnit mahataudin vuoksi, mutta johan tässä menee ihan sekaisin. Siis kun tänään piti istua koulussa neljään asti, hakea sitten kuopus hoidosta, hoitaa kotona normaalit puuhat...eikä koulujuttuja tiistaisin. Kun ei vain yleensä ole aikaa.
No, nyt olisi aikaa.
Kuitenkin päädyin siihen, etten juuri tänään käy tieteellisen esseeni kimppuun, sillä sitä käsiteltiin tänään aamun tunneilla ja pitäisi tehdä sen verran suuria muutoksia, että kaipaan tuon tekstin suhteen hieman aikaa hautua. Tehdä ajatustyötä.
Oman tekstin analyysiäkään en viitsi jatkaa, sillä opettaja lupasi laittaa siitä tänään lisää infoa sähköpostilla. Paras olla tekemättä sitä yhtään eteenpäin, etten mene yhtään enempää metsään.
Sitten olisi ne kasvatustieteet. Jotka sinänsä kyllä on perjantaita varten kutakuinkin valmiina. Toisaalta voisin alkaa viilata tekstejä sujuvammaksi, se pitää joka tapauksessa tehdä lopulliseen, palautettavaan teemapäiväkirjaan.
Toisaalta...tuntuu, että se tärkein, oma kirjoittaminen on jäänyt todella vähälle. Niin koulun ulkopuolinenkin kuin sitten esimerkiksi tuo tekstikokoelma, jota pitäis alkaa työstää. Eli jos olen aikatauluttanut niin sanotusti viikkooni kaikki tehtävät ja tämä iltapäivä tulikin yllättäen vapaaksi, niin eikö sen voisi käyttää sitten juurikin siihen, mitä ei ole aikataulutettu? (Miksi muuten ei ole? Kysynpähän vain...)

Tiedän...tai ainakin luulen, ettei ketään kiinnosta lukea mietteitä toisen opinnoista. Tai mistäs minä oikeastaan tiedän kiinnostaako vai ei. Kaikesta epäkiinnostavuudestaan (tai kiinnostavuudestaan) huolimatta se juuri on elämääni tällä hetkellä.

Ja lopuksi. Katsoin ympärilleni ja päädyin, että täällä voisi myös imuroida. Kummasti tuo runoihin paneutuminen vie voiton...

Lukupäiväkirjaan

Katherine Pancol; kilpikonnien hidas valssi

Luin jokunen aika sitten "sarjan" ensimmäisen osan, joka kirvoitti hieman kaksijakoisia mielipiteitä. Toisaalta kirja oli ihan hyvä. Sitä oli mukava lukea, enkä halunnut jättää keskenkään. Toisena ääripäänä kirja oli venytetty aivan turhan pitkäksi ja henkilöhahmoja kirjassa oli aivan liikaa.

Samoilla linjoilla kulkee myös tämä toinen romaani, jossa Josephine on ensimmäisen menestysromaaninsa julkaissut kirjailija. Halki koko kirjan Josephine kuitenkin epäröi koko kirjoittamisensa suhteen. Seuraavan kirjan ideaa ei vain tunnu löytyvän.

Tämä kirja on elämän myrsky. Polttava suudelma juuri siltä ihmiseltä, jota ei pitäisi suudella. Käsivarret, jotka kietovat syleilyyn tai tappavat. Huolestunut, mutta niin charmantti mies. Vapiseva nainen täynnä kiihkeää toivoa.

Jos ensimmäisessä osassa keskityttiin Josephinen kasvamiseen ihmisenä, irtaantumiseen äitinsä ja sisarensa otteesta ja oman tiensä löytämiseen, niin tämä toinen osa oli ottanut mukaan rakkauden ja dekkarin piirteitä. On murhia ja niitä selvitteleviä poliiseja.

Jos olen ihan rehellinen, niin kirjaan on ahdettu aivan liikaa tavaraa. On haluttu ottaa kunnon rikosromaanin piirteitä, filosofista pohdintaa, historiaa, romantiikkaa ja niin edespäin. Tuloksena on suloinen sekasotku, joka väsyttää lukijansa vähitellen. Ja kuten ensimmäisenkin osan kohdalla kritisoin kirjan pituutta, kritisoin myös nyt. 750 sivua on vain aivan liikaa. Kirja olisi toiminut hyvin keskittyen vain muutaman keskeisimmän henkilön elämään ja käytten heitä fokalisoinnissa. Nyt äänessä olivat myös sisaren kummin kaimakin eikä sille olisi ollut mitään tarvetta.

Kirjan sisälehdellä lupailtiin, että kolmas osa ilmestyy suomennettuna keväällä 2013. Kriittisestä arviosta huolimatta taidan sen lukea. Pitäähän minun saada tietää, mitä henkilöille käy...

Photo a day

angle...

Joskus asioissa on kyse vain siitä, mistä kulmasta 

niitä tarkastelee...

Aamun pohdin kasvatustieteiden tehtävissä mitä aikuisuus on ja mitä aikuiskasvatus pitää sisällään. Nämä tehtävät meni ihan sujuvasti, perjantaina sain kyllä harmaita hiuksia edellisten tehtävien parissa. No, mutta homma hoidettu taas, joten yksi stressin aihe vähemmän hetkeksi aikaa.

Tartuin tänään myös tekstien arvioimisen kurssin tehtävään ja lähdin analysoimaan omaa tekstiäni. Ajatus oli kauhun sekainen. Miten ihmeessä kirjoitan 5000 merkkiä analyysiä omista teksteistäni. Ja kaiken lisäksi vielä objektiivista analyysiä.
Mutta se ei ollutkaan vaikeaa. Analyysin raakaversio on kirjoitettuna ja se syntyi yllättävän kivuttomasti. Nähtävästi sitä voi ja osaa halutessaan analysoidan omia tekstejään hyvinkin objektiivisesti. Kritiikkiä aina löytyy, mutta osasin löytää teksteistäni myös onnistuneita kohtia. Valitsin tehtävään tarkoituksella kolme runoani, jotka ajattelin sisällyttää tekstikokoelmaani. Ajatuksena juurikin se, että tehtävän kautta saattaisin saada uusia ulottuvuuksia runoihini. Näen paremmin mikä toimii ja mikä ei. Ja se tuntui antavan oikeastikin uusia ajatuksia. Yksi runo joutuu oikeasti melkoiseen myllyyn, jotta sillä olisi mahdollisuuksia kokoelman osaksi. Ei se silti ihan surkakaan ollut kuvitteellisen kriitikon mielestä!

Samaiseen kurssiin kuuluu tehtäväksi kirjoittaa kritiikki jostain suomalaisesta kirjasta ja nyt voinkin sitten hyvällä omallatunnolla istuutua sohvan nurkkaan lukemaan kirjaa. Onhan sen ihan vain koulutehtävän tekoa ;) Luettavaksi tänään kirjastosta tarttu Anja Snellmanin Ivana B. Saas nähdä, mitä sisäinen kriitikkoni siitä pitää.

Järkyttävää kuinka paljon opiskelut vievät aikaa ja energiaa, mutta on tämä toisaalta vaan myös hyvin antoisaakin...

photo a day

Shadow...

Photo a day

What you read...

Tätä olen lukenut...

Ja näitä olisin halunnut ehtiä lukemaan....

Photo a day

Päätin osallistua (ensimmäistä kertaa elämässäni) tämänkaltaiseen kuvahaasteeseen. Kolme päivää on jo mennyt, mutta se ei nyt ehkä estä hyppäämästä kyytiin tässä vaiheessa.

Ehkä näin saan vielä jotain eloa tähänkin blogiin....

Liikuntapäiväkirja vko 39:

Maanantai: Aikuinen-lapsi -jumppa kuopuksen kanssa, 45min
Tiistai: Kuntojumppa, 1h
Keskiviikko:  Soololattarit, 1h
Torstai:
Perjantai: -
Lauantai: -
Sunnuntai: -

Kuntojumpassa näkyikin sitten se, että on ollut jonkusen viikon tauko siellä käymisestä. Sen jälkeen lihakset ovat olleet kyllä niin kipeät, että oksat pois. Toisaalta sen kestää, sillä olo tunnin jälkeen oli aika loistava!

Sanotaanko näin, että lattaritunti meni ihan ok. Ohjaaja ei ehkä ole sitä tyyliä, mitä kaipaan, mutta yritän olla välittämästä tuosta seikasta. Jos jotain kritiikkiä antaisin, niin tunti on liian tekninen ja askelkuviot liian monimutkaisia tällaiselle aloittelijaryhmälle. Viimeviikon tuuraajalle tuli isot pisteet siitä, että piti homman tarpeeksi yksinkertaisena...siinä jäi tilaa hauskanpidollekin ja lantion liikkeelle. Nyt oma energiani ja huomioni menee siihen, että yritän tajuta askelkuviot...
Mutta jotain edistystä kuitenkin, sillä tuntuisin omaksuvan noita uusia askeleita jo hieman nopeammin. Ja kun kuviot sujuivat jo kutakuinkin, ehdin myös kiinnittää huomiotani siihen, että myös lantio liikkuisi.
Ja helpotti huomattavasti kun takarivissä oli muutama muukin, joka takkusi askeleissaan...

Loppuviikko menikin sitten autossa istuessa, kun olin perjantaista sunnuntaihin Venäjällä ja aika meni paljonkin siirtymisestä paikasta toiseen.

Onneksi tehokas alkuviikko pelasti paljon viikossa...

Ohjelmantäyteinen päivä kääntyikin rauhalliseksi oleskeluksi kotona saadessani puhelinsoiton päiväkodilta. Kuopuksella on hieman lämpöä ja lepäilee kotosalla.
Mutta tämä on hyvä näin. Vain olla ja ennen kaikkea, että pikkuinen saa olla.

Pitäisi kai tehdä koulujuttuja, mutta juuri nyt on sellainen olo, etten jaksa. Että keittäisin mieluummin kupillisen teetä ja istuutuisin hyvän kirjan kanssa sohvan nurkkaan.
Hieman tuntuu myös siltä, että yrittää pukata flunssaa. Nyt ei sitten olisi yhtään hyvä ajankohta, sillä perjantaiaamuna olisi lähtö Venäjälle..

Ja älypää sitten sovin juuri toimintaterapeutin kanssa ajan ensi maanantaille klo 8!! Minä, joka olen saapunut kotiin edellisenä iltana puolenyön aikaan...
Fiksua!

Niin monta kupillista valkoista teetä, jotta tuloaan tekevä flunssa pysyisi poissa.
Niin monta luettua sanaa ja koneella kirjoitettua kirjainta.
Niin monta tehtyä asiaa ja silti tämä päivä on ollut rauhaa täynnä.
Olen tehnyt kouluhommia eteenpäin, olen innostunut ja olen saanut harmaita hiuksia. Silti päällimmäinen ajatus mielessä oli, että onpa elämä vain niin mielenkiintoista!
Että elämä on hyvä juuri näin.
Vaikka ottaisin mielelläni vastaan lisää kahdenkeskistä aikaa ukkokullan kanssa (tänään 7v -hääpäivä!) ja ulkoistaisin pyykkäyksen ja siivouksen muille ja unohtaisin kaikki arjen tylsät velvoitteet.
Viettäisin intensiivisemmin aikaa lasten kanssa. Lukisin enemmän. Kirjoittaisin enemmän. Istuisin juuri tässä sohvan nurkassa vilttiin kääriytyneenä ja olisin vain.
Mutta tänään sain uusia ajatuksia tieteellisen kirjoittamisen kurssin esseetä varten. Lähdekirjallisuutta myös. Se hahmottuu ja deadline on hamassa tulevaisuudessa. Kirjoitin runon. Selailin aikaisempia runojani ja löysin mahdollisesti sen punaisen langan runokokoelmalleni. Sen mitä kohti lähden tekstikokoelmaani kuljettamaan.
Ennen kaikkea nautin siitä, että lapset ovat tässä lähellä. Että kuulen heidän äänensä toisesta huoneesta. Nautin siitä, että meillä on mahdollisuus tällaiseen arkeen. Meidän näköiseen arkeen.
Eikä se ruuanlaittokaan ahdista. Ajattelin tehdä jotain hienompaa näin hääpäivän kunniaksi. Jotain sellaista, mitä en joka päivä tee.
Ja illalla korkataan alkoholiton kuohari ja ollaan hetki vain kaksin..

Liikuntapäiväkirja vko 38:

Maanantai: Aikuinen-lapsi -jumppa kuopuksen kanssa, 45min
Tiistai: -
Keskiviikko: Tanssitreenit, n. 45 min, Soololattarit, 1h
Torstai: Kehonhallintatunti, 1h
Perjantai: -
Lauantai: 
Sunnuntai: -

Tiistaina oli suunnitelmissa mennä kuntojumppaan, mutta hektisen koulupäivän jälkeen kaikki kodin hommat tuntui kasaantuvan päälle tehtävistä koulujutuista puhumattakaan, joten jätin jumpan väliin. Hieman itse asiassa harmitti, mutta minkäs teet...

Tanssia viikossa on ollut mukavasti, mutta voisi olla enemmänkin, sillä se on myös tuntunut hyvältä niin mielen kuin kehokinn kannalta. Selkä on sanonut selkeästi, että tätä lisää. Keskiviikon lattaritunnin jälkeen tuntui tuolla selkärangan puolella siltä, että se oli saanut jotain sellaista liikettä, mitä ei normaalisti ole saanut. Olo oli aika loistava siis!

Viikonlopun liikunnat nolla, mutta hyötyliikuntaa tuli kyllä. On revitty seinäpaneeleja irti, kannettu kaatopaikkatavaraa ulos sekä maalattu kattoa ja seiniä...

Lukupäiväkirjaan...

Andreï Makine; Vera [la femme qui attendait]

Olen hieman kahden vaiheilla voinko ajatella Makinen olevan yksi parhaimmista nykyvenäläisistä kirjailijoista, sillä hän kyllä on venäläissyntyinen, mutta hänen nykyinen kotimaansa on Ranska. Mutta ehkä sitten kuitenkin. Jotain niin venäläistä kirjasta lötyyy, etten osaa sitä ranskalaisenakaan ajatella..

Nuori kirjailija ja kansanperinteen tutkija matkustaa 1970-luvun puolivälissä Vienanmeren rannoille kirjoittaakseen paikallisista tavoista ja uskomuksista. Hän päätyy syrjäiseen kyläpahaseen, jonka harvat asukkaat ovat iäkkäitä sotaleskiä. Kylässä asuu nuorempikin nainen, Vera, jonka elämäntarinan mies kuulee muilta.

 Tätä ennen kirjan on kerrottu olevan ehdottoman rakkauden ylistys. En tiedä kuinka myyvää se on, sillä itse välttelen suoranaisia rakkauskertomuksia kaikin tavoin. Rivien välissä ja niilläkin rakkautta saa kyllä olla, mutta kuitenkin. Joten maininta rakkaudesta ei minua saanut kirjasta innostumaan vaan tuo syrjäinen kyläpahanen, jollaisia Venäjältä löytyy vaikka kuinka.

Veran persoona kiehtoo nuorta tutkijaa - nainen on aistillinen, salaperäinen, saavuttamaton. Mies alkaa selvittää Veran menneisyyttä, josta paljastuu monta uutta asiaa.

 Niin. Tuo rakkaustarinahan oli itselleni se sivuseikka, kaunis sellainen kylläkin. Mutta Vera, joka menetti rakastettunsa 16-vuotiaana tämän lähtiessä sotaan, on kaunis kuva ikuisesta rakkaudesta ja uhrautuvaisuudesta, jollaista on enää vaikea löytää. Onneksi tuo kuva saa tarinan edetessä myös säröjä.

Kirja on tarina naisesta, jonka elämä on ikuista odottamista. Se on lukunautinto, ehdottoman rakkauden hieno ja ajaton kuvaus. Sitä on verrattu Tolstoin kertomuksiin. Andreï Makine on hänkin jo lukijoiden ihailema ja rakastama klassikko.

Itse nautin eniten syrjäisen kylän kuvauksesta, sen elämästä ja ihmisistä. Se on jotenkin niin kotoista ja itselleni läheistä, olenhan matkannut Venäjän Karjalan syrjäkylillä jo useamman vuoden ajan. Nuo kirjan henkilöt tuntuivat niin tosilta omien kokemuksieni ja kohtaamieni ihmisten jälkeen.

Ja ehkäpä etsin käsiini lisää Makinen tuotantoa..

Kyllä olen ollut sitten tehokkuuden multihuipentuma. Tai ehken nyt aivan, mutta tehokas kylläkin.
Tänään olisi ollut kouluton päivä ja mahdollisuus olla kotona, mutta kuopuksen hoitoon vietyäni suuntasin auton kuitenkin kohti koulua, läppäri kainalossani tällä kertaa.
Kasvatustieteisiin tarvittava kirja on kiitettävästi lainassa ja itse taidan olla viidentenä varausjonossa, joten turha haikailla tuota kirjaa luettavaksi sinä aikana kun sille olisi tarvetta. Onneksi koulun kirjastossa kyseinen opus on myös käsikirjana (ja näin ollen myös ei-lainattava), joten nappasin sen mukaani ja lukittauduin alakerran hiljaiseen huoneeseen työskentelemään.
Tämän viikon nuo kasvatustieteiden tehtävät ovat kummitelleet mieleni perukoilla keskeneräisinä ja pieni stressin poikanen nosti päätään joka kerta kun uskalsin edes ajatella asiaa. Seuraavan kerran olen menossa koululle vasta ensi tiistaina, joten kun vaihtoehtoina oli käyttää ns. vapaapäivä koululla tai odottaa tehtävien tekemistä ensi tiistaihin päätin uhrata kallisarvoisen vapaapäiväni kasvatustieteille.
Ja kyllä kannatti!
Nyt on kutakuinkin valmiina ne tehtävät, joiden palautus on reilun viikon päästä! Eikä ollut niin iso homma!
Samalla päätin, että teen jatkossa samoin. Mieluummin hoidan nuo (melkein) kerralla pois, kuin annan niiden kummitella ja vaivata mieleni perukoilla kaksi viikoa..

Että jee!

Ja kohta poikien koululle ja ekaluokkalaisen vanhempainvarttiin. Pitäisikö kysyä saisiko tuo lapsiraukka lisää läksyjä? Niitä pojan mukaan tulee liian vähän...

Ihan pakko kirjoittaa.
Tänään lattaritunnilla kuulkaa lantio keinui ja askel tuntui kevyeltä. Nautin tanssimisesta! Harmittelin jopa, ettei ollut peiliä, kuvittelin siis ainakin näyttäväni hyvältä ;)

Ja meillä oli eri ohjaaja.
Selkeästi tämän ohjaajan tyyli oli enemmän minulle sopivaa. Ehkä tarpeeksi yksinkertaista, että tällainen tampiokin pysyi mukana, vaikka kyllä se tahti oli tälläkin tunnilla kova.
En tiedä. Jotenkin se vain kolahti. Ja harmittelen, että tämä on todellakin vain sijaistamassa.
Pieni asennevamma. Voinhan minä keikuttaa lantiotani toisenkin ohjaajan tunnilla ja nauttia tanssimisesta, vaikkei ohjaajan tyyli kolahtaisikaan.

Tämän päiväisen tunnin fiiliksen kyllä haluaisin pitää mukanani!!

(Enkä olisi kyllä koskaan uskonut kirjoittavani tällaisia liikuntapostauksia blogiini! Kohta saatte varmaan päivän asunkin...)

Lukupäiväkirjaan

Sergei Dovlatov; Meikäläiset

Meikäläiset seuraa Sergei Dovlatovin suvun tarinaa vallankumousajan Vladivostokista 80-luvun New Yorkiin. Teos ei ole tavanomainen sukukronikka vaan eräänlainen kirjallinen perhealbumi, sarja muotokuvia kirjailijan sukulaisista, joiden kohtaloissa heijastuu Venäjän ja Neuvostoliiton historia.

 Täytynee heti ensalkuun sanoa, että tämä oli yksi parhaimmista nykyvenäläisten kirjailijoiden kirjoista, joita olen lukenut. Takakannessa Joseph Brodsky toteaa, että Dovlatov on ainoa venäläinen prosaisti, jonka teoksia ei jätetä kesken. Tuohon kommenttiin en täysin yhdy, olen lukenut monia loistavia nykyvenäjän prosaisteja, joiden teoksista olen pitänyt todella paljon, mutta siinä Brodsky osuu naulan kantaan, että tätä teosta ainakaan ei halunnut jättää kesken.

En tiedä aukeaako kirja sellaisille, jotka eivät ole kiinnostuneita Venäjästä tai eivät ole tietoisia neuvostoajoista ja sen eriskummallisuuksista. Mutta itse sain nauraa useaan otteeseen Dovaltovin kirjoittaessa Neuvostoliitosta ja sen käytänteistä. Tässä pieni viittaus lehdistöön:

Kuten tiedetään, lehdissämme vain kirjoitusvirheet ovat totta. Neuvostoansa (=Neuvostokansa), Komunistit kannattavat puolueen katkaisua (=ratkaisua), Ylipällikön käsky (=Ylipäällikön).

Tai sitten viittaus Venäjän surullisen kuuluisaan äänestämiseen ja vaalituloksiin:

Muistimme on valikoiva - kuin vaaliuurna.

 Tai sitten loistava pätkä kirjallisuudesta ja kirjailijoista. Kuinka totta tämä onkaan ollut:

Ihmisiäkään ei enää teloitettu. Eikä edes vangittu. Tai vangittiin kyllä, mutta harvoin. Ja sitä paitsi todellisten tekojen tai vähintään varomattomien lausuntojen vuoksi. Siis syystä. Eikä kuten ennen. Tästä huolimatta kaikki oli paremmin Stalinin aikaan. Stalinin aikaan julkaistiin kirjoja, sitten ammuttiin kirjoittajat. Nyt kirjailijoita ei enää ammuta. Kirjoja ei enää julkaista.

Dovlatov oli hyvin neuvostokriittinen kirjailija ja ehkä juuri tästä syystä hän ei saanut kotimaassaan julki kuin kaksi novellia. Lännessä sen sijaan ilmestyivät aluln perin kaikki hänen teoksensa.

Uuh. Melkoinen päivä.
Lapset kouluun ja hoitoon yhdeksäksi. Itse tulin kotiin, suomensin yhden venäjänkielisen laulun ja kirjoitin näytelmää valmiimmaksi ja odotin, että kello olisi kymmenen. Soitin matkatoimistoon ja varmistin, että viisumini on valmis ennen kuin olen taas junassa. Oli valmis ja ajoin siis juna-asemalle ja hyppäsin junan kyytiin. Tehokkaana ajankäyttäjänä kaivoin junassa kasvatustieteiden paperit esiin ja tein tehtäviä eteenpäin.
Helsingin päässä hyppäsin metroon ja ajelin muutaman pysäkin eteenpäin, kävelin reippaasti matkatoimistolle ja sain passin kouraani. Metrolla Kamppiin ja lounastin Ukkokullan kanssa.
Sitten taas kohti rautatieasemaa ja junalla takaisin autolle. Päiväkodin pihassa luin kymmenen minuuttia koulupapereita kunnes kello oli tarpeeksi paljon ja pääsin suoraan Vasu-keskusteluun kuopuksen omahoitajan kanssa. Sitten kuopus mukaan ja kotiin.
Kotona työstin tekstikokoelman työsuunnitelmaa, luin kasvatustieteitä, laitoin pyykkiä ja tein ruokaa.
Hetken hengähdys ja sitten kuopuksen kanssa aikuinen-lapsi -jumppaan. Kotona lasten iltapala, tiskit, pyykkien viikkaus kaappiin kunnes tajusin, että pakko tehdä huomisen ruoka, sillä pääsen koulusta vasta neljältä.
Ja nyt ehtii hengähtää. Onneksi kaikki päivät eivät ole samanlaisia...

Liikuntapäiväkirja vko 37:

Maanantai: Tanssi/koreografiaharjoituksia, 1h
                   Aikuinen-lapsi -jumppa kuopuksen kanssa, 45min
Tiistai: -
Keskiviikko: Soololattarit, 1h
Torstai: Kehonhallintatunti, 1h
Perjantai: -
Lauantai: Kävelylenkki, 30 min
Sunnuntai: -

Tiistaina tarkoituksena oli lähteä pienelle lenkille, kävellen tai juosten, mutta uurastettiinkin ukkokullan kanssa takapihalla 1,5 h. Ehkei yhtä tehokasta kuin kunnon hikilenkki, mutta loistavaa hyötyliikuntaa!

Kehonhallintatunti oli aivan paras! Ensimmäinen puoli tuntia kunnon hikijumppaa ja pidän kyseisen ohjaajan tunneista. Askelkuviot ovat tarpeeksi yksinkertaisia enkä joudu tuskailemaan oman kömpelyyteni kanssa ;) Toinen puoli tuntia käytettiin venyttelyyn ja loppurentoutukseen. Tämän tunnin jälkeen kotiin tuli kyllä tyytyväinen naisihminen. Kummastuksekseni tunnilla oli todella vähän porukkaa, näyttää siltä, että mitä tehokkaampaa ja rankempaa jumppa on, sitä enemmän on osallistujiakin. Ja silti kehonhallintatunnin kaltaiset tunnit olisivat tärkeitä itse kullekin liikkujalle...

Sanotaan näin, että edeltävän viikon liikuntoihin olen aikasta tyytyväinen. Viikonloppuna olisi saattanut tulla lenkkeiltyä enemmältikin, mutta perjantai meni autoillessa pohjanmaalle ja sunnuntai sitten takaisin kotikonnuille. Mutta hei, ei siltikään ihan huono!

Jos jotain parannettavaa tai tavoitteita pitäisi asettaa, niin keksin kyllä jotain. Paikallisen voimisteluseuran viikko-ohjelmasta on nyt selkeästi valikoitunut kolme tuntia, joilla tykkään käydä ja jotka sopivat minulle, mutta nuo muut päivät sitten usein jäävät täysin ilman liikuntaa. Että jos vaikka puolen tunnin kävelylenkin tai muutaman kilometrin juoksulenkin jaksaisi tehdä...tekisi ihan hyvää kropalle nekin meinaan ;)

Aamu istuttu kasvatustieteiden luennolla, lounastettu oikoluettavan tekstin kanssa ja pakkaamisen lomassa kuuntelin Yle Areenalta mielenkiintoisen jakson Aristoteleen kantapää -ohjelmasta.
Nyt suuntaan ripustamaan pyykit, pakkaan auton, istuta pojat autoon, haen kuopuksen päiväkodista ja hurautan vielä suureen kaupunkiin hakemaan Ukkokullan töistä. Ja sitten vihdoin ja viimein auton nokka käännetään kohti pohjanmaata ja äiteen ruokapatoja.

Tekeekin ihan hyvää irrottautua kotiympyröistä ja opiskelujutuista ja lähteä katsastamaan siellä nähtyä karhua. Vaikkakin uhkasin lukittautua juurikin siitä syystä visusti sisätiloihin...

Silloin kun vein viisumihakemukseni minulle lupailtiin tämän viikon maanantaita, mutta suositeltiin soittamista etukäteen, siitä kun ei aina tiedä kuinka kauan kestää, että viisumi on valmis.
No, maanantai tuli ja meni enkä soittanut enkä siis myöskään ilmaantunut toimistolle yllättäen. Tänään minulla oli vapaapäivä ja käytyäni esikoisen kanssa sairaalalla ENMG -tutkimuksessa katsoin, että olisi sopiva sauma lähteä junailemaan Helsinkiin. Ajattelin, että soitan kyllä vielä ennen sinne menoa, jottei tule turhaa käyntiä. Satuin sitten olemaan juna-asemalla niin, että muutaman juoksuaskeleen avulla ehdin aikaisempaan junaan ja kello oli silloin 9.50. Matkatoimisto aukesi kymmeneltä ja lipun leimattuani otin puhelimen ja soitin. Ja kuulin, että viisumi on valmis vasta huomenna.
Että silleen. Istuin junassa eikä mitään syytä matkustaa Helsinkiin.
Matkustin silti.

Suomalaisen kirjakaupan outlet-myymälästä löytyi monia kiinnostavia kirjoja halvalla, mutta tällä kertaa päädyin ostamaan vain kaksi. Alice D. Domar, Alice Lesch Kelly; Onnellinen sellaisena kuin olet. Kuinka irtaudut täydellisyyden tavoittelusta. Hyvää luettavaa kaltaiselleni perfektionistille. Muutamia lukuja mainitakseni tässä muutama: Miksi en kykene tekemään kaikkea oikein? Mitä oikein ajattelin? Ylistä kauneuttasi, älä vikojasi. Tee rauha villakoirien kanssa. Löydä ilo ihmissuhteista. Nauti epätäydellisestä vanhemmuudesta. Lopeta päätösten vatvominen.
Vaikuttaa lupaavalta, toivottavasti myös on hyvä!
Toinen kirja on Pirjo Alajoen Naiseus vedenjakajalla. Kristillinen näkökulma feminismiin. Tämä on oikeasti tosi mielenkiintoinen aihe ja innostuin feminismistä aiheena viime keväänä lukiessani Simone de Beauviorin Toisen sukupuolen.
Samalla reissulla tilasin itselleni myös kirjallisuusterapiaa käsittelevän kirjan, joka pitäisi tulla sitten viikon sisällä. Huh..ja joskus vielä ehtisi lukeakin kaiken!
Ostelinpa vielä huivin ja pitkät sormikkaat (melkein kyynärtaipeisiin ulottuvat!), jotka ovatkin loistavat sellaisten epäluonnollisen pitkien käsien haltijalle kun kaikki hihat yleensä ovat liian lyhyitä ja talvella paleltuu kädet...hassuilta ne kyllä näyttävät ;) (Hanskat, ei kädet. Tai ehkä nekin...)
Lounastinpa vielä ukkokullan kanssa ennen kuin ostin kahvin mukaani ja suuntasin kohti kotikontuja.

Mutta olen päättänyt, ettei tämänpäiväinen ollut huono käänne. Olisin kyllä voinut olla aamupäivän kotona ja ahkeroida koulujuttuja, mutta vietinpä aikani vähän rennommin, sain hyviä kirjoja, näin ukkokullan kesken päivän, mikä oli ehkä ihan hyvä juttu aamun kinastelun jälkeen...ja mitä vielä? Sellaista sattuu. Maanantaina kun viisumini haen aion kyllä tehdä pikareissun ilman shoppailuja. Saas nähdä miten käy...

Nyt on pesue kasassa ja odotellaan raskaan työn raatajaa kotiin. Vielä pitäisi itse asiassa lueskella koulujuttuja, tehdä ruokaa, laittaa pyykkiä ja pakata. Huomenna meinaan suunnataan viikonlopuksi pohjanmaalle äiteen hoteisiin..

Minä ja lattarit.

Oli pakko vielä kirjoittaa aiheesta, sillä...no, tämä on jokseenkin surkuhupaisaa.

Löysin unelmieni (?) lajin paikallisen voimisteluseuran tarjonnasta ja innokkaana läksin ensimmäiselle tunnille viime viikolla. Olen aina ihaillut lattaritanssijoita, heidän sujuvia liikkeitään ja niin kauniisti liikkuvia lantioitaan. Ajattelin, että minulle samaa.

Ensimmäinen ongelma oli ja on edelleen se, etten meinaa hahmottaa askelkuvioita. En ole koskaan hahmottanut missään lajissa kovinkaan nopeasti ja niin silloin kuin nytkin, opin liikkeet vasta kun siirrytään seuraavaan askelsarjaan ja koko tuska alkaa alusta.
Tunti on siis täynnä tuskaa ja hikeä. Välillä tuntuu, ettei itku ole kaukana (Kuka on sanonut, ettei liikuntaa saisi ottaa niin vakavasti :D ) kun oma kroppa ei liiku, kun omistan kaksi vasenta jalkaa ja putoan kärryiltä heti ensimetreillä. Lämmittely vielä sujui, mutta ensimmäisen vartin jälkeen päätin, etten enää koskaan tule tälle tunnille. Ettei minusta tule sujuvaa lattaritanssijaa.
Kunnes yhtäkkiä huomaan, että askelkuviot sujuvat. Jalkani liikkuvat samaan tahtiin muiden jumppaajien jalkojen kanssa! Tein sen!
Ja sitten sama alusta. Uudet askelkuviot ja lisää tuskaa ja hikeä.

Onneksi salissa ei ole peilejä. En luultavimmin haluaisi nähdä itseäni. Haluan pitää yllä illuusiota siitä, että liikkeeni ovat sulavat ja lantioni liikkuu yhtä pehmeästi kuin ohjaajalla. En halua juuri nyt pudota todellisuuteen ja tietää, että luultavimmin näky on hyvin kaukana siitä.

Summa summarun.
Olen päättänyt selättää lattarit ennen kuin ne selättävät minut. Jos ensi keväänä askelkuviot eivät enää aiheuttaisi epätoivon tunteita ja jos ensi keväänä lantioni liikkuisi edes hilkun verran sulavammin...

Jos joskus aikaisemmin olisin luovuttanut jo ensimmäisen kerran jälkeen, en tee sitä nyt! Minä teen tämän ja aion myös nauttia siitä!

Aamulla heräsin harmauteen. Olisin mieluiten vaimentanut herätyskellon ja jatkanut uniani.
Mutta nousin ylös kuitenkin. Taistelin taistelevien lasten kanssa. Selitin ekaluokkalaiselle miksi kouluun pitää lähteä juuri nyt vaikka haluaisikin lähteä vähän myöhemmin (Hienosti vedin taskustani valttikortin "ei ole mun idea nuo koulupäivät, mutta se vaan menee niin", loistavaa!). Ja taistelin kuopuksen kanssa aiheesta hame vai housut. Ko tapaus olisi halunnut hameen ja äiti housut. Lopputuloksena lapsi lähti päiväkotiin housuissa, mutta kiukkuisena.

Päiväkotiin jätin kuitenkin iloisen lapsen, jonka kiukku oli laantunut ajomatkan aikana teille tietämättömille. Totesi vain, että joskus vain vähän kiukuttaa. Ja minä sanoin ymmärtäväisenä äitinä, että kyllä saakin kiukuttaa, jokaista kiukuttaa joskus. (Tässä vaiheessa taputan itseäni selkään, hyvin toimittu!)

Kouluunkin ehdin ajoissa, vaikka hieman näytti siltä, että tiukille menee. Enkä tykkää myöhästelystä. Mutta en siis myöhästynyt. Tekstiseminaari oli innostava (Kyllä, tänään on tällainen naminamipusipusi -päivä...) ja odotan vain, että pääsen käsiksi itse työhön. Pitkään proosan kanssa puurrettuani on oikeasti ihanaa päästä koostamaan runokokoelmaa ja asettaa itselleen tavoitteita sen suhteen.

Opettajalta sain loistavia vinkkejä kirjoista, jotka käsittelevät esimerkiksi kirjallisuusterapiaa ja lasten satuterapiaa sekä myös lainaan venäläistä nykykirjallisuutta, meinaan Sergei Dovlatovin Meikäläiset. Juuri bongasin kirjan jostain lehdestä ja kirjoitin ylös, että tämä pitää varata kirjastosta ja lukea. Ja tänään sain sen suoraan käteen opettajalta!

Päivän kruunasi pitkä lounas rakkaan ystävän kanssa ja juttua riitti! Oli niin ihana istua ja jutella pitkästä aikaa ihan kunnolla ja mietinkin kotiin ajaessani, että miksei olla nähty hetkeen aikaan? Ehkä pitkän hiljaisuuden jälkeen huomaa sen, kuinka tärkeä ystävä toinen on?

Haettuani kuopuksen päiväkodista oli meillä kotona talo jo täynnä miehiä, kun putkari ja remppamies olivat katsastamassa työmaataan, taloyhtiössä kun uusitaan käyttövesiputket vihdoin ja viimein. Olin luvannut olla kotona kahdelta, mutta hienosti kotona vasta puoli kolmen aikaan. Onneksi pojat päästi miesköörin sisään.

Mutta oikeasti niin piristävää kun kerrankin on sellainen olo, että vau! Elämä on kivaa, arki on kivaa ja niin edespäin. Että tämä elämä on niin hyvä juuri näin! Vaikka hieman tietenkin pieni stressin poikanen yrittää esiin, lukemista riittää koulun osalta ja kaikki muu elämä ja kirjoittaminen. Aikataulutus käyttöön siis. Turhaa miettiä ja stressata kun asiasta selviää laittamalla sen järjestykseen...

Nyt kaivankin kaikki koulupaperit esiin ja kurkistan kaaokseen. Sitten ruuan laittoon.

Eilen asetin itseni kirjojen lainauskieltoon...tänään rikoin tuota kieltoa jo surutta (kun ehdittiinkin kuopuksen kanssa kirjastoautolle myös)!
Oli vaan pakko...

Mikään ei ole niin ärsyttävää kuin hidas netti ja se, ettei tämä bloggeri suostu toimimaan kunnolla. Räyh.

Muuten päivässäni asiat ovat hyvin, joten luulen näiden suurensuurten vastoinkäymisten jäävän aika lailla takavasemmalle... (Mutta silti olisi ihan hirmukiva päästä maksamaan laskuja, mutta kun tahmaava netti ei jaksa ladata sivuja...)

Lapset ovat jo tahoillaan. Pojat ovat onnellisia siitä, että äitillä on tänään pidempi koulupäivä ja pääsevät kahdestaan kirjastoautolle. Kuopuksen onnenhetki on taas päiväkodissa, sillä tänään on taas se päivä kun viittomaope tulee pitämään aamupiirin ja kertoo sadun tukiviittomin. Me loppuperhe opitaan illasta siis taas muutama tukiviittoma lisää ;)

Itse suuntaan koululle tänään vähän aikaisemmin ja tutkimaan kasvatusstieteiden kirjaa ja aloittelemaan ensimmäisen tehtävän tekoa. Paras olla ahkera ja tehokas, nyt kun on vielä aikaa..

Vielä kupillinen teetä ja sitten menoksi!

Jevgeni Griskovets; Joet

Jäälautta lipui sillan alle, ja minä juoksin toiselle puolelle ja katsoin kauan, kuinka lakkini purjehti jäälautalla. Jää rymisi, särkyi, oli paljon liikettä ja jäiden lähdön maisema vaihtui lakkaamatta, mutta näin pitkään, miten vanha lakkini purjehti alas jokea pienenpienenä pisteenä. Miten pelottavaa olikaan nähdä miten lakkini, tuo tuttu ja turvallinen, yksinkertainen esine, muuttui yhtäkkiä osaksi mahtavaa luonnonvoimaa.

 Grskovets oli minulle aivan uusi tuttavuus, mutta kirjan takakansi kertoo hänen olevan Venäjän nykykirjallisuuden suosituimipia nimiä. Mikään ei tietenkään voita mestareita kuten Dostojevski ja kumppanit, mutta on erittäin mielenkiintoista tutustua myös naapurimaan nykykirjallisuuteen.

Joet on kertomus muistoista, lapsuudesta siperialaisessa pikkukaupungissa. Kirjan päähenkilö, sen minä-puhuja muistelee lapsuuttaan, nuoruuttaan ja ennen kaikkea Siperiaa. Henkilöstä lukija ei saa tietää nimeä, ei ikää ei mitään faktoja, mutta yllättävää kyllä, se ei haitannut lukemista eikä tarinaan eläytymistä.

Taakse jääneessä kotikaupungissa joki virtaa järkähtämättömästi eteenpäin, mutta lähtijä saa mukaansa vain ajan saatossa muotoaan muuttavat muistot.

Kirjassa lukijan silmien eteen maalataan kaunis kuva Siperiasta. Maalauksellinen, mutta kuitenkin niin realistinen. Siitä on turhat ylisanat pois ja kirjassa keskitytään, niin, itse Siperiaan kirjan päähenkilön muistojen kautta.

On vaikea sanoa jotain tyhjentävää arviota kirjasta. Se teki minut iloiseksi. Se oli kaunis ja viaton. Mutta se oli kuitenkin realistinen. Se oli niin todellinen pala Venäjää, että tunnistin niitä tuttuja piirteitä sieltä, vaikken oli päässyt lähimaillekaan Siperiaa. Ehkä jonain päivänä vielä...tämä kirja ei ainakaan helpottanut asiaa ;)

Liikuntapäiväkirja vko 36:

Maanantai: Aikuinen-lapsi -jumppa kuopuksen kanssa, 45min
Tiistai: Kuntojumppa, 1h
Keskiviikko: Soololattarit,1h
Torstai: -
Perjantai: juoksulenkki, 2,9 km
Lauantai: -
Sunnuntai: -

Pitkästä aikaa voin sanoa, että olen aika tyytyväinen liikuntaviikkooni. Neljänä päivänä seitsemästä jotain liikuntaa, ei paha, ei paha!
Viikonloppu oli täysin liikkumatonta aikaa koulutuksen vuoksi. Suurin liikuntaponnistus oli kävellä luokasta ruokalaan ja takaisin ;)

Jotenkin tuntuu, että kerrankin liikunnallisemman viikon jälkeen on uutta puhtia liikkua myös alkavalla viikolla!

Lukupäiväkirjaan

Katherine Pancol; Krokotiilin keltaiset silmät

Tämä kirja kuuluu kategoriaan luin tästä hyvät arvostelut ja löysin sen sitten sattumalta kirjaston hyllystä...Tämän kategorian kirjoja on tuntunut olevan viime aikoina enemmänkin ;)

Krokotiilin keltaiset silmät sijoittuu Pariisiin, mutta kirjassa on silti myös krokotiileja. Se on tarina ihmisistä, naisista ja miehistä. Siitä mitä olemme, mitä haluaisimme olla ja millaisiksi saatamme jonain päivänä tulla. Se on tarina valheesta. Mutta se on myös tarina ystävyydestä, rakkaudesta, toiveista, pettämisestä, rahasta ja unelmista. Se on tarina täynnä naurua ja kyyneleitä. Se on aivan yksinkertaisesti tarina elämästä. 

Kirja oli hyvä. Sen jaksoi lukea seitsemästäsadasta sivustaan huolimatta. Osan henkilöistä olisi kuitenkin mielestäni voinut jättää pois. Useampi henkilöistä kuului mielestäni sivuhenkilöiksi, joiden elämän yksityiskohdat ja näkökulmat olisi voinut aivan hyvin jättää pois ja tarina olisi silti pysynyt yhtenäisenä ja kiinnostavana.

Pancolin kieltä ei ole kehuttu turhaan ja itsekin voin antaa siitä mielelläni kehuja. Eri henkilöt oli myös eroteltu loistavasti erilaisella kielellä ja kyseisille henkilöille ominaisilla piirteillä.

Sen verran kirjasta tykkäsin, että laitoin varaukseen myös kirjan jatko osan Kilpikonnien hidas valssi. Sivuja tuossakin näyttäisi olevan 750 joten kirjailija ei ainakaan ole vielä innostunut tiivistämään kerrontaansa...

Lukupäiväkirjaan

Merrill ja Virginia Womach, Mel ja Lyle White: Tulessa koeteltu

Herätessään kiitospäivän aamuna vuonna 1961 Merrill Womach oli komea, energinen mies, joka eli kiihkeästi mukana liike-elämässä ja oli suosittu konserttilaulaja. Hänen vaimonsa ja kolme lastaan rakastivat häntä. Mutta tuona iltapäivänä tapahtui onnettomuus, joka muutti täysin hänen ja hänen vaimonsa Virginian elämän suunnan ja tarkoituksen.

 Kirja kertoo Merrillin lento-onnettomuudesta ja siitä seuranneesta elämänmuutoksesta. Merrill kävi läpi neljäntoista vuoden aikana yli viisikymmentä leikkausta, joissa hänen täysin palaneet kasvonsa ja kätensä muovattiin täysin uusiksi. Kirja kertoo tapahtumat myös vaimon näkökulmasta ja hänen kärsimyksistään miehensä rinnalla.. Kirja on kuitenkin ennen kaikkea kertomus siitä miten Merrill ja Virginia löysivät yhteisissä kamppailuissaan lujan uskon Jumalaan. Usko auttoi heitä kestämään sellaista, josta vain harvat selviävät.

Kirja oli hyvä. Luin sen melkein yhdeltä istumalta eräänä päivänä viimeisinä lomapäivinäni. Sitä ei vain voinut laskea käsistään!

Olen jokseenkin innoissani alkaneista opinnoista!
Kirjoittamisen aineopinnot tulevat olemaan niiiiin antoisat, olen siitä  niin varma! Ja runokokoelma, jota alan työstämään tekstiseminaarissa. Odotan niin, että pääsen työhön käsiksi!
Ja kasvatustieteet. Päätin niin pyhästi, etten pingota sen kanssa, että kunhan nyt pääsee läpi kursseista. Mutta ei. Eilen ensimmäisessä kokoontumisessa saatiin ensimmäisen kurssin materiaaleja ja enhän minä voi sitä hutaisten suorittaa. Tehtävät olivat oikeasti niin mielenkiintoisia ja ajatuksia herättäviä, että täysillä tässä taidetaan mennä. Hitsivie.
Tämänaamuisessa Hops- keskustelussa opettaja oli samaa mieltä kanssani opintojen suuntautumisesta ja vinkkasi vielä muutaman hyödyllisen kurssin valittavaksi. Niin se vain näyttää menevän tuonne opettamisen puolelle, ei vain voi mitään. Mutta sitähän tässä on jo tullut jonkin verran tehtyä, joten lisäkoulutus sen suhteen ei ole pahitteeksi...

Huomenna suunnataan Keski-Suomeen. Muu perhe viettää viikonlopun sisareni luona ja minä kulutan päiväni kirjoittamista opiskellen. Yllätys yllätys sinänsä. Vähän itse asiassa kauhistuttaa syyskuu kun katsoo kalenteriin. Oikeastaan jokainen viikonloppu on jotain ohjelmaa ja pitkin viikkoja myös. Mutta ehkä sen jaksaa puurtaa läpi kun tietää, että sen jälkeen hellittää.

Tänään piipahdin myös ystäväni luona aamukahvilla. Juteltiin ja suunniteltiin tulevalle Venäjän reissulle pientä näytelmää. Pieni idea on alkanut jo muhia pääkopassani, joten enköhän kohta ala jo hahmotella ideoita myös paperille. Ja etsi musiikkeja ja rekvisiittaa. Iiih...ärsyttävää olla näin innostunut kaikesta!

Pitäisi kai pakata hieman viikonloppua varten...

Siskon puolivuotias tyttö nukkuu rattaissa ulkona, sillä aikaa tein illan ruuan valmiiksi. Hieman isompien lasten kanssa tuo on päässyt unohtumaan, että asiat pitää osata aikatauluttaa ja päiväunet on se aika kun tehdään esimerkiksi ruoka.
Mutta nyt on ruoka uunissa ja tyttö nukkuu edelleen. Tämä on aika helppo lapsenvahtikeikka!
Kuopuksen vein tänään päiväkotiin vasta tunti sitten. Pidettiin leppoisa aamu, koska hakemassa olen vasta juuri klo 17 aikaan. Ekaluokkalaisen ehdin nähdä vielä ennen lähtöäni kouluun, joten pientä luksusta (?) tuonkin elämään...

Tänään menen katsomaan mahdunko kasvatustieteiden ryhmään. Haave olisi suorittaa kasvatustieteiden appro tässä kirjoittamisen aineopintojen ohessa, vaikka kirjallisuus hieman hirvittääkin. Muutama kirja englanniksi, mutta ei se vielä mitään. Pitäisipä lukea myös ruotsiksi! Siinäpä sitä haastetta kerrakseen...

Aineopiskelijoita meitä on kymmenisen luokkaa ja mukava porukka tuntuu olevan kasassa. Edellisvuodesta poiketen tunnutaan olevan aika yhtenäinen ja tiivis paketti, joten tästä vuodesta voi tulla hyvin antoisa myös sen puolesta! Vaikka se kirjoittaminenhan on pääasia. Toisen vuoden aineopiskelijat kertoivat eilen, että ensimmäinen vuosi aineopintoja teki omalle kirjoittamiselle ihmeitä. Muuttui jopa täysin. Mutta sitä olen itsekin odottanut. Ehkä tältä vuodelta saa jotain aivan uutta omaan kirjoittamiseeni.

Ja samalla ehkä itselleni!

Nyt on taas opinnot käynnistetty. Tutkittu opetustarjontaa, tutustuttu aineopintoihin ja pähkäilty omia valintoja ja huomenna jatkuu. Aamulla kuuntelemaan infoa kasvatustieteistä, jonka appron aion suorittaa tämän lukuvuoden aikana ja ja ja...

Jokseenkin sitä on kuitenkin vähän pää pyörällä vaikka kuinka on vanha opiskelija ja käytännön asiat ovat ihan tuttuja. Kohta sitä kuitenkin pitäisi olla taas opinnoissa kiinni ja ahertaa. Laiskan kesän jälkeen herätellään taas motivaatiota siihen puuhaan.

Ja pojatkin olivat pärjänneet kotosalla loistavasti, jopa ekaluokkalainen jonka yksinäistä tuntia ennen isoveljen kotiin tuloa murehdin etukäteen. Kaikki oli mennyt paremmin kuin hyvin!

Nyt iltapalalle ja kirjan kanssa hetkeksi aikaa sohvan nurkkaan. Tänä iltana en aio antaa opiskelujutuille enää ajatustakaan!

Liikuntapäiväkirja vko 35:

Maanantai: Aikuinen-lapsi -jumppa kuopuksen kanssa, 45min
Tiistai: Kuntojumppa, 1h
Keskiviikko: Kävely vanhempainiltaan ja takaisin, yht. 2 km
Torstai: -
Perjantai: -
Lauantai: -
Sunnuntai: -

Ei kehumista. Perjantaina olin Helsingissä ja siellä tuli kyllä käveltyä, mutta en mieltänyt sitä liikunnaksi, hyötyliikunta pysyköön erillään tästä.
Puolustukseksi sanottakoon, että keskiviikkona olisin ollut lattaritunneilla, mutta oli poikien vanhempainillat koululla ja torstaina olisin mennyt kehonhuoltotunnille jos ukkokulta olisi tullut ajoissa kotiin. Joskus käy näin..

Voiko joka viikko kirjoittaa yhä uudestaan, että ehkä ensi viikko on parempi. Tästä ei voi kuin nousta...

Se tunne kun saa hoidettua asioita!

Olen ihminen, joka on tuudittautunut mottoon: Älä tee tänään mitään, minkä voit tehdä myös huomenna. Huonoina päivinä poden suurensuurta puhelinkammoa ja virallisten asioiden hoitaminen ei vain suju. Mutta sitten taas kun on draivi päällä, pitää ottaa siitä kaikki ilo irti ja antaa palaa. Kuten pari edellistä päivää.

Eilen otin itseäni niskasta kiinni ja hoidin viisumia varten kaiken valmiiksi. Huomenna suuntaan kulkuni Helsinkiin ja käyn hoitamassa asian loppuun.
Tänään teetin vihdoin ja viimein ekaluokkalaiselle kotiavaimen.
Tänään myös imuroin.
Soitin ja varmistin tilat kolmen viikon päästä alkavaa venäjän kurssia varten. Miksi ihmeessä sitäkin on pitänyt lykätä aina vain eteenpäin?
Soitin ja varasin itselleni silmälääkärin, vihdoin ja viimein! Pakko käydä jo kerran vuodessa kun näkö vain tuntuu heikkenevän...

Nyt pojille välipalaa ja kohti ekaluokkalaisen silmälääkäriä.

Eilen istuttiin vanhempainillassa.
Ukkokulta ekaluokkalaisen ja minä kolmosen. Ukkokulta vapautui omastaan puolisen tuntia ennen minua kun meillä keskustelu jatkui leirikoulun tiimoilta. Tiedän, että leirikoulu on varmasti tosi upea juttu lapsille ja niin edespäin, mutta ehkä näin levottomana sieluna en välttämättä näe meitä näillä kulmilla enää kolmen vuoden päästä. Joten tuntuu turhauttavalta paahtaa kolme vuotta yhden ainoan leirikoulun vuoksi. Ehkä se tästä vielä selkenee ja saan loistavan ahaa-elämyksen asian tiimoilta.
Saa kivittää, olen valmis siihen ;)

Ongelma numero kaksi vanhempainilloissa on se, että tunnen joka kerta itseni niin junioriksi muiden vanhempien joukossa. Kun ikäeroa muihin on valehtelematta se kymmenen vuotta...tuntuu, että otsassani lukee isolla teiniäiti (vaikka esikoinen syntyikin kypsässä 21 vuoden iässä), vaikka luultavimmin ongelma on vain oman pääni sisällä. Luultavimmin kukaan ei edes kiinnitä huomiota minuun tai ikääni...

Eilen tuli omalta opettajaltani sähköpostia koskien ensimmäistä kouluviikkoa. Meillä aineopiskelijoilla ensimmäinen koulupäivä maanantaina kestää mukavasti klo 16 saakka, mikä tarkoittaa sitä, että olen kotona hieman ennen klo 17 haettuani kuopuksen päiväkodista ennen sitä. Siis, minun ekaluokkalaiseni joutuu tulemaan kotiin, jossa ei ole ketään silloin paikalla. Tuo joutuu olemaan kotona yksin tunnin verran ennenkuin esikoinen tulee kotiin. Ja sitten nuo joutuvat olemaan kotona ilman äitiä vielä kolmisen tuntia. Tänään aamusta pohjustin poikia jo tulevaan ja ekaluokkalainen totesi vain että ok. Luultavimmin ongelma on taas vain oman pääni sisällä.

Joku kysyy miksei ekaluokkalainen ole iltapäiväkerhossa. Vastaus on: Siksi, että yleisesti ottaen olen koulussa vain 2-3 päivänä viikossa ja silloinkin mahdollisesti kotona heti puolen päivän jälkeen. Olen siis  useimmiten kotona poikien kotiutuessa. Ja muutama pidempi päivä menee pojilla varmasti itsenäisyydestä nauttien. Ja onhan pojilla aina toisensa.

Ja taas teen sitä. Puolustelen omia ratkaisujamme. Pitäisi vain kirjoittaa, että meillä tämä tulee toimimaan loistavasti näin!

Iltapäivällä olisi ekaluokkalaisen silmälääkäri. Jäi seulaan (Miksi seulasta tulee ensimmäisenä mieleen huumeet?) kouluuntulotarkastuksessa, joten nyt mennään silmälääkärille katsomaan näkeekö tuolla oikealla silmällä tarpeeksi hyvin vai onko siinä oikeasti vikaa. Näki vasemmalla silmällä alimmankin rivin, kummallakin silmällä yhdessä samoin, mutta oikealla ei nähnyt keskiriviä pienempää. Kuulostaa liian tutulta. Oma vasen silmäni ei toimi ilman oikeaa silmää...

Nyt aion muuttaa yhden jos -lausekkeen kun -lausekkeeksi. Aion tarttua imuriin ja siivota! Napit korviin, musiikki soimaan ja menoksi..

Lautasella oli tänään broileria, ituja, tomaattia ja kesäkurpitsaa.

Kesäkurpitsa ei meillä ole kuulunut lempiaineksiin, mutta keksin keinon, jolla sen saa maistumaan. Kas näin. Loraus oliiviöljyä pannulle. Kuutioidut kesäkurpitsat paahtumaan, myllystä suolaa ja pippuria. Ja tarpeeksi paahduttuaan lisäke on valmis. Ja maistuvaa.

Eilen hikoilin tunnin kuntojumpassa ja kyllä teki hyvää. Luultavasti viimeistään huomenna erinäiset lihakset ilmoittavat olemassaolostaan, mutta se ei haittaa. Jumpan jälkeen olo oli mahtava (jokseenkin kaikkensa antanut...) ja saunan maittavat löylyt rentouttivat lihakset ja uni tuli silmään nopeasti.

Tänään olen hoitanut käytännön asioita. Viisumia varten kävin vakuutusyhtiössä hakemassa todistuksen matkavakuutuksestani, sen jälkeen suuntasin valokuvausliikkeeseen otattamaan passikuvat viisumihakemusta varten. Kuvat saatuani mietin, miten ihmeessä sitä osaakin näyttää joka kerta niin hassulta. Pelästyneeltä. Yritin ajatella näyttäväni vain siltä kuin minulla olisi jokin kutkuttava salaisuus, jota en kerro muille, mutta kallistuin kuitenkin tuon pelästyneen puolelle.

Kolmen viikon päästä alkaa taas venäjän tunnit ja tänään istahdin alas, kaivoin materiaalit esiin ja aloin vähitellen työstämään materiaalia kurssia varten. On mukava taas laiskan kesän jälkeen saada ohjelmaa arkeen.

Pitäisi taas vaihteeksi poimia omenoita, joita tuo puu tuntuu tuottavan aina vain lisää. Sosetta en itse asiassa ole siitä vielä tehnyt, joten se voisi olla ohjelmassa seuraavana. Toisaalta ostin tänään myös vanilijajätskiä kaupasta, joten illalla voitaisiin kyllä ukkokullan kanssa herkutella kaura-omena -paistoksella. Nam!

Olen yrittänyt aloittaa hieman terveempää elämää. Ei mitään tiukkoja dieettejä vaan ihan normaalia ruokaa, mutta ehkä yritän hieman katsoa laatua. Joskus hieman keventää kuten eilen. Runsas salaatti ja broileria. Muuten meillä syödään normaalin lapsiperheen tapaan; perunaa, pastaa ja kaikkia sen eri variaatioita. Kasviksia olen yrittänyt lisätä ja vähitellen se onnistuu. Jopa lasten lautasille.

Liikunnasta en halua itselleni pakkopullaa. Haluan vain nauttia siitä. En halua liikkua tai syödä kevyemmin sen vuoksi että laihtuisin (vaikka kaksi tai kolme kiloa kyllä saisi kadotakin...) vaan siksi, että oloni olisi parempi. Jotain kokonaisvaltaista hyvinvointia, mikä kuulostaakin kiitettävän mahtipontiselta tähän asiayhteyteen...

Kuva on Kauhajoelta. Sitä katsoessa tulee hieman ikävä kesää...

Tänään sain käsikirjoituksen ensimmäisen version valmiiksi. Viimeisen pisteen painaessani olo oli helpottunut, vaikka ei se työ tähän vielä loppunut. Lähetin sen muutamalle luottolukijalleni kysymyslistan kerta ja näiden pohjalta alan työstämään sitten toista versiota. Siihen saakka kummastelen tätä olotilaa kun ei ole mitään tekemistä. Tai olisihan sitä, mutta...

Sen sijaan luen (ja hoidan kaikkia tylsiä käytännön asioita, kuten uuteen viisumiin tarvittavien papereiden hankkimista ja sen sellaista...). Kotiuduttiin juuri kirjastoautolta ja kassiin tuli vakaista päätöksistä huolimatta ihan liikaa lainattuja kirjoja. Muutama kesken oleva (ainakin neljä tai viisi) löytyy vielä kotoakin. Nyt pitäisi vain päättää mitä lukisin ensimmäisenä. Andreï Makine: Vera, joka takakannen mukaan on ehdottoman rakkauden ylistys. Tai Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät, jota olen kuullu kehuttavan hyvin paljon. Ja sitten en vain voinut vastustaa kun löysin L.M. Montgomeryn ennen suomentamattomat kirjat: Vanhan kartanon Pat sekä Pat, vanhan kartanon valtiatar.

Nyt ruokaa laittamaan ja sen valmistusta odottaessani voisin vaikka...ripustaa pyykit lukea...