Hiipunut takkatuli tuossa vieressä. Kiskoin nojatuolin tähän viereen lämmitelläkseni. Hieman lämpö kai koholla, joten tämän illan kehonhallintatunti jäi väliin. Liikunnan riemusta huolimatta pitää osata kuunnella itseään ja kroppaansa. Ja joskus vain olla ja möllöttää.
Paitsi enhän minä nyt möllöttänyt. Pistin napit korviin ja kuuntelin Chopinia ja annoin näppäimistön laulaa tai sormieni tanssia näppäimistöllä tai sanojen soljua paperille sormieni kautta tai ihan miten vain. Olen siis kirjoittanut kakkosta eteenpäin. Se elää ja voi hyvin ja sen mukana minä myös.

Ukkokulta on ollut saikulla eilisestä lähtien ja on vielä huomisen myös. Tänään käytiin lounaalla yhdessä, syötiin ruokaisat salaatit lempparipaikassamme. (Pitää ottaa kahdenkeskisiä hetkiä jostain kun siihen on mahdollisuus!) Tänään oli myös keskimmäisen arviointikeskustelu koulussa ja kehuja tuli vaikka millä mitalla. ja opettaja mainitsi erikseen kuinka tuo poika osaa syventyä kirjojen maailmaan. Ei mitään tajua ympäristöstä, ei aavistustakaa kavereiden touhuista kun on kirja kädessä. Joskus opettajan täytyy mennä viereen ja sanoa, että tunti on loppunut. Rakas lukutoukkani.

Ei kai ole huono juttu olla joskus vähän kipeänäkin. Yleensä omat tautini ovat vain pintaraapaisuja, ne ei vie pedin pohjalle. Joskus kaipaan sitä. Että makaisi kuumehorroksessa sängyn pohjalla ja olisin vain päivän tai kaksi. Mutta nyt ehkä hidastan hieman, mutta ei muuta. Huomenna on pakko kyllä mennä kouluun lääkkeillä tropattuna jos ei muuten. Kasvatustieteiden tutor-tapaamisessa kootaan ensimmäisen tenttikirjan esseevastauksia, joten aika tärkeää olisi siis saada kaikki hyöty irti.

Pitäisi kai kehitellä jotain iltapalaa. Ehkä salaattia. Tai smoothie (meidän uusin yhteinen ruokainnostus). Tai ehkä annan Chopinin hivellä kuuloaistiani vielä hetken...ja kirjoitan vielä hetken.

Ajattelin vuorossa olleen kasvatustieteiden verkkoluennon olevan tylsä, mutta mites kävikään. Sain muutaman ahaa-elämyksen kirjoittamista ajatellen, mikä sinänsä on hassua, mutta ei siinä mitään. (Vaikka no, aiheena oli työhön kytkeytyvä oppiminen ja jos kirjoittaminen olisi vähän niin kuin mun työtä...)

1. Ristiriidassa voi piillä uuden innovaation ydin.
Been there, done that! Toinen kässärini sai alkunsa viime huhtikuussa ja naputtelin sen kiivaassa tahdissa valmiiksi syksyyn mennessä. Mutta siitä puuttui jotain. Se ärsytti olemassaolollaan enkä saanut siitä mitään otetta. Ja sitä olen yrittänyt työstää aineproosan kurssillakin. Ärsyyntyen vain. Tulin tien päähän; tämä ei vain toimi näin. Siinä se ristiriita siis. Ristiriita ajoi miettimään olisiko tekstillä tulevaisuutta. Ehkäpä olisi. Mutta ei tuossa muodossa. Pistin napit korviini lasten katsoessa pikkukakkosta ja Mozartin konserttojen hivellessä korviani kirjoitin ajatuksiani ja toiveitani ylös. Tiesin miten haluaisin kirjoittaa, mutta olin ajatellut jotain aivan uutta tekstiä. Mutta kokeilin sitten muotoa tähän vanhaan ja se vei mukanaan. Lähetin kaksi liuskaa luottolukijalleni ja kysyin vienosti olisiko siitä johonkin. Ja kuulemma voisi olla. Nyt siinä on sitä jotain.

2. Kyseenalaistaminen oppimisen edellytyksenä. Kyseenalaistaminen on "luovaa epäilyä", joka käynnistää tutkimisen, ongelmanratkaisun ja kehittelyn.
Tämä nyt on sitten ehkä tuota samaa. Mutta joskus pitää kyseenalaistaa esimerkiksi vakiintuneita toimintatapojaan. Tai omalla kohdallani tapaa kirjoittaa tai ajatella tekstiäni. Mutta tuo ajatus toimii kaiken muunkin elämän kohdalla. Sitä alkaa vähitellen kyseenalaistamaan omia toimintatapojaan. Miettimään voisiko tämän asian tehdäkin toisin. Uudella tavalla. Kyseenalaistaa sen toiminko parhaimmalla mahdollisella tavalla. Ja tämä käynnistää asian tarkimman pohtimisen (=tutkimisen), ongelmanratkaisun ja mahdollisen uuden toimintatavan kehittelyn. Jee!

Nyt on ajateltu yleviä tähän päivään.
Ja oltu loppujen lopuksi ihan ahkeriakin (naputtelin kakkosta hieman eteenpäin, kirjoitin yhtä teemapäiväkirjaa eteenpäin ja kasvatustieteiden luentoa kuunneltu ja jotain opittu).
Nyt pakkaan uimakamat kassiin, haen kuopuksen päiväkodista ja välipalailun jälkeen ukkokullankin olisi jo pitänyt saapua uimahallille ja me polskimme altaassa tunnin tai pari. Hyvä aloitus viikonlopulle siis :)

Nyt vähitellen ymmärrän miksi esimerkiksi kirjailijoilla usein on työhuone kodin ulkopuolella.
Nyt minullakin on sellainen...tavallaan.
No ei. Meillä on kotona meneillään putkiremontti (onneksi käyttövesiputket vain, jotka menevät pinnassa...), joten en ajatellutkaan jäädä työskentelemään sen metelin sekaan.
Ajattelin mennä kirjastoon, mutta isäni sanoi, että sen kun menen hänen luokseen kun on itse kuitenkin päivät töissä. Ja täällä minä nyt sitten olen.
Väitän, etten kotonakaan tee mitään turhia, mutta kummasti täällä olen ollut paljon tehokkaampi. Olen tehnyt systemaattisesti kouluhommia ja muita projekteja eteenpäin ja aikaa tuntuu riittävän.

Aikaisemmin kirjailijoiden haastatteluita lukiessani ihmettelin miksi kummassa nyt pitää vuokrata työhuone kun koti on päivät tyhjillään mahdollisen muun perheenkin ollessa muualla.
Mutta en ihmettele enää.
Ehkä se on se, että täällä en mieti, mitä kotona pitäisi tehdä. En mieti pyykin pesua tai tiskejä. Tai sitä ja tätä. Vaan keskityn olennaiseen. Itse tekemiseen.
Onko se sitten itsehillinnän puutetta kun en kotona pysty sulkemaan muuta maailmaa ympäriltäni, vaan siellä se kaikki muu on koko ajan läsnä.

Ehkä kyse on mielikuvista.
Nyt kuvittelen istuvani työhuoneellani. Keitän hieman kahvia ja työskentelen tehokkaasti. Kun kello on tarpeeksi paljon lähden hakemaan kuopuksen päiväkodista ja menemme yhdessä kotiin, missä pojat jo odottavatkin. Tulen vähän niin kuin töistä kotiin.
Miksi en sitten voisi kuvitella kotona olevani työhuoneellani, istuessani työhuoneessa, joka siellä ihan oikeasti on. Siellä en istu olohuoneen tai makkarin nurkassa, vaan minulla on huone, mihin olen levittäytynyt materiaaleineni.

Mutta juuri nyt minulla ei ole vastausta ah niin syvälliseen kysymykseeni.
Työhuoneeni vaikenee tältä erää ja jatkan tehokasta naputteluani. Näppäimistö laulakoon!

Sataa lunta. Ja minä istun tässä koneen ääressä kuuntelemassa kasvatustieteiden verkkoluentoja. Pakko kahlata niitä läpi, jotta ehdin alle kahden viikon kuluessa käymään kaiken sen tuntimäärän läpi.
Hieman stressitasoa laski se, että päätin, etten todellakaan suostu stressaamaan. Oikeasti. Kyse on kuitenkin kasvatustieteissäkin vain tutkimuksen tekemisestä ja sen ymmärtämisestä. Edelleen toitotan itselleni, että kunhan pääsen läpi, se riittää.

Sataa lunta. Ja vaikka en ole talvi-ihmisiä,  niin kaiken tuon harmauden ja synkkyyden jälkeen olen kiitollinen lumesta. Se saa maiseman taas niin kauniiksi. Ja valoisammaksi.
Vaikka kynttilät olen kaivanut esiin jo viikko sitten, ostanut kaupasta lisää ja polttanut niitä heti kun iltapäivä on alkanut hämärtyä. Ja sytyttänyt kynttilöitä heti aamulla herätessäni.
Tänään aamulla pojat halusivat sammuttaa kaikki valot ja syödä aamupalansa kynttilänvalossa. Rauhallinen hetki ennen päivän puuhia.

Turhaan stressasin toisestakaan kurssista. Saati siitä enkunkielisestä materiaalista. Illalla lasten mentyä nukkumaan aloin sitä lukemaan, alleviivasin mielestäni tärkeitä asioita ja jossain vaiheessa luovutin. Päätin etten tajua oikeastaan mitään. Ja sitten suihkun jälkeen pohdin asiaa ja huomasin tajunneeni sittenkin jotain. Artikkeli oli sittenkin herättänyt ajatuksia ja kipaisin sitten työhuoneeseen ja raapustin pikapikaa paperille mieleen nousseet ajatukset. Ukkokulta nauroi sitten sängyssä, että se siitä ettetkö olisi ymmärtänyt.

Olen ihminen, joka stressaa helposti. Joten on vain pakko päättää, etten voi stressata näin koko aikaa. On vain pakko luottaa siihen, että asiat hoituvat omalla painollaan. Useimmiten se oma stressaaminen ei ainakaan auta asiassa, päinvastoin.
Ja onhan sitä elämässä selvitty suuremmistakin asioista, nämä opiskelujutut ovat ehkä melko pieniä siihen verrattuna.

Sataa lunta. Tänään olo on mukavan seesteinen. (ainakin vielä...)

Jos ja kun

Huomasin olevani jos -ihminen.

...jos harrastettaisiin enemmän lasten kanssa liikuntaa.
...jos kirjoittaisin tehokkaamin niin saisin enemmän tekstiä aikaan.
...jos saisin aikaiseksi siivota.
...jos olisin käynyt kesällä pyörälenkeillä aamuisin, olisin paremmassa kunnossa nyt.
...jos olisin opiskellut venäjää ahkerammin kaikki nämä vuodet, olisi minulla nyt parempi kielitaito.

Ja näitä riittäisi loputtomiin.

Ja onhan se kuitenkin myös totta.
Jos olisin pitänyt tehokkaammin kielitaitoani yllä, puhuisin huomattavasti sujuvammin venäjää kuin nyt. Mutta kun en päntännyt. Jos olisin käynyt kesäaamuisin pyörälenkillä kuten suunnittelin, olisin paremmassa kunnossa kuin nyt. Mutta kun en käynyt. (Vaan nukuin pitkään. Nautin hitaista aamuista lasten kanssa. Ei paha sekään. Ei todellakaan!)

Turha kai jossitella näin jälkikäteen. Olisin tehnyt asiat silloin niin ei tarvitsisi jossitella jälkeenpäin.

Toisaalta nuo jos -lausekkeet on mahdollista muttaa myös kun -lausekkeiksi.

...kun harrastetaan lasten kanssa enemmän liikuntaa tästä eteenpäin.
...kun kirjoitan tehokkaammin, niin saan enenmmän tekstiä aikaan.
...kun siivoan, täällä on siistimpää.
...kun aloitan uudestaan venäjän kielen ylläpidon, saan kielitaitoani takaisin. Puheeni sujuvammaksi. Ei se ole sen kummempaa!

Kun päätän tehdä jotain, voin myös saavuttaa sen. Joten kun nyt aloitan kirjoittamaan, saan todellakin enenmmän tekstiä aikaan kuin sillä, että jossittelen tuossa muutaman tunnin päästä, että jos olisin...

Viime päiviin mahtunutta:
-Pikapiipahdin pohjanmaalla. Kiertelin lapsuudenkylääni ja ajattelin, että täältä olen lähtenyt. Täällä ovat juureni. Se tunne on huikea.
-Perjantaina kotiuduin ja samoihin aikoihin pihaan kaarsi myös sisko perheineen ja vietettiin tiivis viikonloppu yhdessä. Lauantaina miesväki oli muuttoapuna ja me naiset shoppailtiin. Hyvä työnjako ennen kaikkea ;)
-Kaksi edellistä yötä valvottu ukkosta ihaillen. Tuollaista myräkkää en ole kokenut sitten naismuistiin.
-Siskon poika jäi meille vielä muutamaksi päiväksi, lapset nauttivat serkkunsa seurasta.
-Heitin tänään talviturkkini!! Tajusin, että pian on elokuu enkä ole vieläkään uinut. Eikä nuo vedet tuosta enää taida lämmetä..
-Syvällisiä mietteitä. Haaveita ja pohdintaa. Mietin uskaltaisiko ottaa hypyn tuntemattomaan...

On jo heinäkuu.
Kesäkuun alussa ajatus pitkästä kesästä kotona tuntui, niin, pitkältä. Nyt katson jo haikeana eteenpäin: Ensi kuussa pojat menevät jo kouluun ja nuorimmainen palaa päiväkotiin.
Pitää vielä ehtiä nauttia kesästä. Ottaa kaikki ilo irti siitä, että olemme villejä ja vapaita (no, kolmen lapsen naimisissa olevana äitinä tuo on vähän kyseenalainen käsite kohdallani..) eikä elämäämme tai arkeamme rajoita monikaan asia.

No. Pyykkiä pitää pestä ja ruokaakin laittaa, mutta muuten.
Voidaan maata uimarannalla (kuten tänään on ohjelmassa).
Makoilla takapihalla keinussa tai peitolla nurmikolla lukemassa (kuten eilen).
Pyöräillä, potkulautailla sydämiemme kyllyydestä (naapureilta on tullut iloisia hymyjä kun olen viilettänyt lasten kanssa potkulaudalla ohi...).
Tärkeintä on kuitenkin ollut se, että olen suurimmaksi osaksi osannut olla. Ollut tekemättä mitään. Lukenut paljon. Ollut ottamatta stressiä kirjoittamisesta. Itse asiassa en ole koskenut pitkään tekstiini ainakaan kuukauteen. Sen sijaan olen tarttunut useammin muistikirjaani. Kirjoittanut runoja, antanut niiden elää muistikirjan valkoisena hohtavilla sivuilla omaa elämäänsä. Se on tuntunut hyvältä.


Olen myös aikani kuluksi repinyt makkarista tapetit pois, sillä tarkoituksena on uudistaa makkarin ilmettä (Laitan kuvia muutoksesta kunhan saataisiin aikaiseksi siirtää muistikortilta kuvat koneelle).
Se on ollut itse asiassa rentouttavaa puuhaa. Olen puuhaillut yksin, saanut vajota ajatuksiini. Siinä on tullut pohdittua paljon asioita. Irtoavien tapettiliuskojen myötä ovat ehkä omat ajatuksenikin järjestyneet. Edes hieman.


Nyt etsin netistä ohjeita tapetointiin. Väitän ettei se voi niin hankalaa olla ettenkö onnistuisi siinä. Saa nähdä miten käy.

Hieman kliseistä kirjoittaa teksti ja julkaista se ajoitettuna syntymäpäivälleni. No, joskus kliseet ovat vain parhaita!

Mitä haluaisin sanoa itselleni kun katson menneitä vuosia taaksepäin?
Kolmekymmentä elettyä vuotta on loppujen lopuksi hyvin vähän. Toisaalta nuo vuodet pitävät sisällään niin paljon asioita, ettei vuosien määrää voi pitää vähäisenä. Nuo vuodet pitävät sisällään tähänastisen elämäni.

Olen selvinnyt paljosta.
Särkynyt, mutta sen kautta tullut entistä vahvemmaksi. Hyvällä tavalla.
Olen vihannut, rakastanut, itkenyt ja nauranut. Tuntenut ja ollut tuntematta.
Menettänyt paljon, mutta saanut sitä enemmän myös takaisin.

Mennyt on muovannut minusta sen, joka olen tänään.
Tulevaisuus pitää sisällään suuria salaisuuksia, jotka saan tietää askel kerrallaan.

Yleviä sanoja.
Mutta juuri tänään olen onnellinen siitä, että olen minä.

Ensimmäinen askel

Pätee ennen kaikkea elämään, mutta myös kirjoittamiseen.

Aina ei tarvitse tietää päämäärää. Tärkeintä on tietää seuraava askel.

Elämä on seikkailu.

Kirjoittaminen on sukeltamista maailmaan, josta ei tarvitse aloittaessa tietää kuin ensimmäinen askel. Loppu tulee kyllä ajallaan.

Äiti on vähän väsynyt...

Väsymys saa kaiken päälaelleen.

Ollessani väsynyt en osaa kirjoittaa.
Blogiin kirjoittaminen tuntuu turhalle.
En osaa sisustaa, en näe mitään järkeä muuten koko muutossa.
Olen huono äiti ja laiska vaimo ja niin edespäin.

Mutta onneksi se johtuu vain väsymyksestä ja kaikki näyttää taas paremmalta kunhan päänsärky helpottaisi ja nukkuisin vaikka pienet tirsat.
Tämän jälkeen olen taas ihan ok kirjoittajana. En loistava ehkä, mutta siitä voi ainakin kehittyä. Ja muistuttelinpa tuossa kotiin ajellessani näytelmä -kurssin opettajan antamaa palautetta näytelmäni käsikirjoituksesta. Siitä on hvyä pitää kiinni!

Päätin aikoinaan, etten mieti liikaa lukeeko blogiani kukaan, kirjoitan sitä ennen kaikkea itselleni.
Sisustamisesta en mene sanomaan, ihan viihtyisää meillä on mielestäni kuitenkin ollut. Ja muuton järkevyydestä kirjoitin jo joskus aikaisemmin. Tai pitääkö kaiken nyt olla niin järkevää?

Pääsin oikeasti vähitellen irti olen huon äiti -itsesäälissä rypemisestä. Olen tavallinen äiti, joka välillä hermostuu. Joka on välillä väsynyt ja joka ei ole niin kuin kirjoissa tai lehdissä. Olen ihan vain äiti omalla tavallani.

Millainen muuten on laiska vaimo? Tämä laiska vaimo on viimeisten seitsemän päivän aikana kantanut tavaroita uuteen asuntoon niska limassa ja jumissa, siivonnut siellä ja hoitanut nykyisenkin kodin. Mitä sitten, että mies hoitaa meillä imuroinnin? Tai lasten iltapuuhat?

Hah! Tepsihän se!
Pitäisi muistaa vastata omiin väitteisiin myös seuraavalla kerralla kun harmaa pilvi alkaa painua pään ylle ja itsesäälissä rypeminen on päivän sana.
Elämähän on ihan ok.

Parhaan päivästä tietenkin tekee se, että meidän keskimmäinen täytti tänään seitsemän vuotta. Meidän selviytyjä, joka ei kaiken kokemansa jälkeen pienestä hätkähdä. Oman tiensä kulkija, joka ei käänny jokaisen tuulen voimasta.
Ja silti niin pieni poika vielä!

Miksi?

Edelliseen kirjoitukseen vielä viitaten.
Miksi valitsen Venäjän kulttuurihistorian esseen aihevaihtoehdoista sen haastavimman?
Miksi kaksi yksinkertaisempaa tehtävänantoa eivät saa kiinnostumaan?
Miksi, miksi, miksi?

Haastetta tai sitten kaivan verta nenästäni? (Vai miten se sanonta meneekään?)

Jos ei jotain hyvääkin, niin kirjoitin juuri googlerunon koulublogia varten. Yrittäkääpä pysytellä housuissanne keskiviikkoon saakka.

Päivän ajatus.

Kukaan ei tiedä mihin pystyy ennen kuin on yrittänyt.
-Publilius Syrus-

Siinäpä se. Pitää ensin yrittää, jotta voisi tietää, mihin todella pystyy. Sen kun muistaisi aina eikä ensimmäisenä totea, ettei minusta ole siihen. Joskus tarvitaan hippunen rohkeutta yrittää jotain uutta. Joskus joutuu toteamaan, ettei minusta kyllä todellakaan ollut siihen, mutta ainakin yritin. Mutta vastavuoroisesti voi myös yllättyä positiivisesti. Hei, minusta oli siihen..

Näitä on hyvä paukuttaa välillä omaan ajatusmaailmaansa. Jos on luonteeltaan pessimisti ja odottaa aina pahinta, on kai aika vähitellen alkaa muuttaa suhtautumistaan itseensä ja maailmaan.

Hei, katsotaan mitä tämä päivä tuokaan tullessaan!
(Ei silti tarvitse sortua naminamipusipusi -hössötykseen!)


Ja ps. meidän kouluprojekti päivittyi taas, jos haluatte käydä kurkistamassa..

Olemisen sietämätön vaikeus.

Joskus on vaan niin vaikeaa olla.

Ne päivät, jotka ovat täynnä unettomien öiden taakkaa, ne päivät, jolloin kaipaisin yksinäisyyttä ja hiljaisuutta. Rauhaa, josta kolmen lapsen äiti voi vain haaveilla.

Kun ei jaksa edes lukea. Ei kirjoja eikä edes hömppälehtiä. Kotityöt ei kiinnosta ja kuljen vain päämäärättömästi huoneesta toiseen ja ärsyyntyminen nousee kohti korvia hetki hetkeltä.

Kun vain osaisi olla. Sulkea silmänsä ja hengittää.

Olla tekemättä oikeasti yhtään mitään.

Hajanaisia ajatuksia.

Viikonloppu on mennyt hieman väsyneissä merkeissä.

Ehkä tuo puolen vuoden luku-urakka oli melkoinen stressi sitten kuitenkin ja alkaessaan purkautua, iskee myös väsymys päälle.

Kuvaavaa on se, että minä, hirmuinen lukutoukka, en jaksa lukea. En edes lehtiä.

Kun muistaisi olla itselleen armollinen. Antaa vain aikaa itselleen, vaikka vain olla ja istua paikallaan. Ei kai aina tarvitse olla niin kiire?

....

Eilen täytin taas vuosia. Aivan kuin sen kunniaksi takapihan syreeni puhkesi täyteen kukkaan ja tuoksu on aivan valtava.

Ehkä on hieman kornia syntymäpäivänään istua yksin ja miettiä elettyä elämäänsä. Kaikkea sitä, mitä olen kokenut, kaikkea sitä, minkä kautta olen kulkenut tähän päivään. Vaikka elämässä on ollut paljon tuskaa, surua, traumaattisiakin kokemuksia, asioita, jotka olen vihdoin ja viimein pystynyt käsittelemään, en ilman niitä olisi juuri tämä ihminen juuri tänä päivänä.

Menneisyys on tie tulevaisuuteen. Menneisyys on aina mukana matkassa ja on muovannut minusta juuri tälläisen kuin olen. Minut itseni.

Suuria ajatusksia!