Jevgeni Griskovets; Joet

Jäälautta lipui sillan alle, ja minä juoksin toiselle puolelle ja katsoin kauan, kuinka lakkini purjehti jäälautalla. Jää rymisi, särkyi, oli paljon liikettä ja jäiden lähdön maisema vaihtui lakkaamatta, mutta näin pitkään, miten vanha lakkini purjehti alas jokea pienenpienenä pisteenä. Miten pelottavaa olikaan nähdä miten lakkini, tuo tuttu ja turvallinen, yksinkertainen esine, muuttui yhtäkkiä osaksi mahtavaa luonnonvoimaa.

 Grskovets oli minulle aivan uusi tuttavuus, mutta kirjan takakansi kertoo hänen olevan Venäjän nykykirjallisuuden suosituimipia nimiä. Mikään ei tietenkään voita mestareita kuten Dostojevski ja kumppanit, mutta on erittäin mielenkiintoista tutustua myös naapurimaan nykykirjallisuuteen.

Joet on kertomus muistoista, lapsuudesta siperialaisessa pikkukaupungissa. Kirjan päähenkilö, sen minä-puhuja muistelee lapsuuttaan, nuoruuttaan ja ennen kaikkea Siperiaa. Henkilöstä lukija ei saa tietää nimeä, ei ikää ei mitään faktoja, mutta yllättävää kyllä, se ei haitannut lukemista eikä tarinaan eläytymistä.

Taakse jääneessä kotikaupungissa joki virtaa järkähtämättömästi eteenpäin, mutta lähtijä saa mukaansa vain ajan saatossa muotoaan muuttavat muistot.

Kirjassa lukijan silmien eteen maalataan kaunis kuva Siperiasta. Maalauksellinen, mutta kuitenkin niin realistinen. Siitä on turhat ylisanat pois ja kirjassa keskitytään, niin, itse Siperiaan kirjan päähenkilön muistojen kautta.

On vaikea sanoa jotain tyhjentävää arviota kirjasta. Se teki minut iloiseksi. Se oli kaunis ja viaton. Mutta se oli kuitenkin realistinen. Se oli niin todellinen pala Venäjää, että tunnistin niitä tuttuja piirteitä sieltä, vaikken oli päässyt lähimaillekaan Siperiaa. Ehkä jonain päivänä vielä...tämä kirja ei ainakaan helpottanut asiaa ;)