Karoliina Kuvaja
Teatteri-ilmaisun ohjaajaopiskelija
Alkuperäisen esseen on kirjoittanut Juha Siltanen. Tämä päivitys on referaatti alkuperäisestä esseestä.
Dramaturgian ammattitaito kiinnostavan haistamisessa Näytelmäkirjailija, suomentaja ja ohjaaja Juha Siltasen essee
Näytelmän rakenteesta - lauseita ja sulkulauseita käsittelee näytelmän rakennetta henkilökohtaisesta tulokulmasta. Siltanen pohtii, että "rakennetta" ilman henkilökohtaista näkökulmaa ei ole, sillä dramaturgia on aina puoliksi kokijan persoonan ja hetken heijastus. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei dramaturgiaa koskevia objektiivisia totuuksia olisi.
Siltaselle rakenne tarkoittaa sitä, missä järjestyksessä sen (rakenteen) aikana mitä ja kuinka paljon tapahtuu. Se on yksinkertaisin tapa järjestää, rytmittää ja annostella paras tarjoomuksensa; tila, teko ja sana. "Yksinkertaisin" siksi, että kun on polttavaa asiaa, ei kukaan mongerra tarpeettomuuksia.
Näytelmän rakenteessa on keskeisintä kiinnostus; että katsoja ylipäänsä kiinnittää huomiota johonkin. Kiinnostuminen on automaattinen mylly: ihminen pyrkii kääntämään jokaisen aistimuksensa kiinnostavaan kulmaan ja pitämään tätä myllyä yllä. Dramaturgian tärkein tehtävä on herättää ja ylläpitää tätä kiinnostusta. Kiinnostusta ei ohjaa järki tai tunne vaan havaintopsykologian lainalaisuudet. Seuratessamme näytelmän tapahtumia aivojen peilisolut (tai jotkut muut) vastaavat aina niihin sen mukaan, kenestä/mistä olemme kiinnostuneet, ja tunnemme tämän samaistumisen kautta erilaisia tunteita. Dramaturgian ammattitaidon perusta on kiinnostavan haistamisessa, materiaalinsa ja yleisön kautta.
Siltasen mukaan tärkeimmät havainnot liittynevät kontrastiin, erilaisuuden havaitsemiseen, kontradiktioon ja ristiriitaan - esteettinen magnetismi ei perustu järkeen. Kun kiinnostus on syntynyt, voi emotionaalinen tai älyllinen prosessointi alkaa. Tämä kiinnostus on myönteinen vastaus kysymykseen "Piittaanko?" - vaikka vastaus löytyy ennen kuin kysymystä on ehditty esittää. Siltanen nimittää näin syntyvää katsojan ja teoksen välistä suhdetta
primaarisuhteeksi: sitoutumista katsomaan / kokemaan. Tämä suhde voi olla myös teoksen materiaalia, ja juuri siinä piilee Siltasen mukaan teatterin todellinen merkitys:
esittämisen sijaan kommunikaatio.
Siltanen kyseenalaistaa esseessään teatterin merkityksen pelkästään "hyvän tarinan kertomisena". Hyvä tarina on yksi tapa ylläpitää mielenkiintoa, mutta se ei tee siitä tärkeintä. "Hyvä tarina" ei auta taiteilijaa - teos ei synny niin että sen kuvaa ensin tarkasti itselleen - teos tarvitsee orgaanisen kasvamisen. Tarinan kertominen on vain tapa transponoida koettu elämys.
Siltasen mukaan tarinan vaara tulee esille tarinaa hioessa: mitä "täydellisempi" juttu sitä rajatumpi ja suljetumpi se usein on. Etääntynyt, vittumaisen fokusoitu, tyhjentävästi käsitelty ja tyrkyllä oleva esitys on menettänyt riskinsä, kitkansa, vaaransa ja kiimaansa, jotka voisi herättää katsojan kiinnostuksen. Vaikka Siltanen katsojana ei tietäisikään varmaksi miten tarina jatkuu, aiheuttaa esitys kiusallisen oletuksen, että joku tietää.
Kuitenkin esimerkiksi pornografiassa on ollut sama "tarina" vuosituhannesta toiseen, ja kaikesta päätellen se toimii edelleen. Miten (porno) säilyttää vastaanottajalla tunnun ja käsityksen, että tässä on jotain huomaamisen arvoista? Vastaus löytynee järjestyksestä, rytmistä, yksityiskohdista ja hälystä. Siltasen mukaan dramaturgiseen taitoon kuuluu kiinnostavuuden haistamisen ohella osaaminen ohjata katsojan havaintoa ja tunnetta, mutta ei liikaa. Dramaturgia sisältää väitteen, pyrkimyksen koskettaa tai jopa muuttaa vastaanottajaa. Muuttamisella Siltanen tarkoittaa ehdotusta, väitettä, kohdattavaksi asettumista, muiston aiheuttamista tai vavahdusta - ei huikeaa ylösrakentamista tai vahingoittamista.
Siltanen pohtii, että kuvaamisen tapa on aihetta keskeisempää. Teoksissa tärkeintä on kunkin taiteellisen ajatuksen viljely "loppuun asti": näin jokainen teos rakentaa uutta estetiikkaa. Siltanen esittää, että taiteilija on yhteiskunnan sokea kapteeni. Kautta koko länsimaisen historian, ne taiteilijat joihin yleisö on "jäänyt nalkkiin", ovat antaneet teoksissaan dramaturgisia ehdotuksia, jotka rikkovat muotia. Nämä muotin rikkomiset heijastavat taas perimmältään kulttuurisia eli yhteiskunnallisia muutoksia. Esimerkeiksi Siltanen nostaa van Goghin, Stravinskyn, Welles'n, Chaplinin, Picasson. Siltanen toteaa, että jokainen upea näytelmä, jonka hän on nähnyt, on ammentanut primaarisuhteen muotoilemista aiheen muotoiseksi. Jokainen on - tekijän tieten tai tietämättään - miinoittanut oman yleisösuhteensa, maalannut sillä, näyttäen siinä aiheensa. Kysymys aiheen ulottamisesta yleisösuhteeseen on ajan mittaan pienentynyt kysymykseen:
minkä roolin annan yleisölle? Siltanen näkee, että teatterin ydin on kahden ihmisen, ilmiön, maailman kohtaamisessa ja sen kautta mahdollistuneessa muuttumisessa, uudelleen syntymisessä. Kohtaaminen on kuin todellinen dialogi, joka muuttaa meitä aina. Rakenne on se asento, jonka kautta tapahtuu tai tulee mahdolliseksi simuaaltion sijaan autenttinen kosketus.
