Savuton sunnuntai ja lordi Elgin

Kokoelmassaan ”Jokapojan Hollywood” Edu Kettunen laulaa: ”On ainakin miljoona kilsaa pitkä, tää savuton sunnuntai…” Olen aina pitänyt Edun soundista ja sanoituksista. Ne eivät kulje koskaan helpon tai näennäisen näkökulman kautta. Joka biisistä löytyy arvaamatonta syvyyttä ja yhä uusia kuuntelukertoja kestäviä ajatuksia.

Mammat Ateenan agoran laidalla 29.11.09

Jos tupakkalakon tehneen sunnuntai on Suomen sateessa miljoonan kilsan mittainen, Ateenassa, agoran laidalla ja marraskuun lopussa kaikki on toisin. Mammat pidentävät elämän nautintoa sikaria savutellen, jäätelöä syöden ja anisviinaa naukkaillen. Alan uskoa, että ilmastolla ja elämän asenteella on vaikutusta ikään ja terveyteen.

Ateenan sunnuntai on myös  ”Military Band” ja parlamenttitalon vahdinvaihto. Tupsutossuisten ”sotilaiden” rituaalimarssi, intialaisten-  ja japanilaisten turistien hyörinä ja puluparvet… No, sitäkin enemmän arkea löytyy Monastirakin kirppikseltä, jossa kamojensa kauppaa voi tehdä monin tavoin, tarjouksia ja huudellen tai elämän tyynesti ottaen.

Monastirakin kirppis, Ateena 29.11.09

Elämän tarkkailu on toistaiseksi ehtinyt museaalisten elämysten edelle, mutta niidenkin aika tulee vielä. Kirjoitusduuneista kerron myöhemmin. Aiheisiin liittyen sopii lopuksi lainata muutama rivi Kirsti Simonsuuren kirjasta Akropolis:

”Ihmiset kulkevat paikasta toiseen, paikoiltaan. Jättävät toisensa. Pettävät lupaukset, lähtevät vastaantulijan matkaan. Unohtavat mitä sanoivat hetki sitten, eilen, viime vuonna. Väittävät toista, kieltävät: niin en koskaan sanonut! Mitä sillä on väliäkään enää. Kääntyvät kannoillaan, katoavat kulman taa. Nousevat laivaan, koska laiva vie kauas pois. Haaksirikkoutuvat. Ja aina jostakin tulee lordi Elgin, joka osaa kätkeä motiivinsa ja ryhtyy pelastustöihin.”

Vain muutaman miljoonan euron vuoksi

Nostalgiset idyllit Pireuksen satamasta voi hukata heti, kun astuu mertoasemalta keskipäivän ruuhkaan. Jos mahdollista, se on pahempi kuin Ateenan cityssä. Pireuksen ja Helsingin asukasluvut ovat yhteneväiset. Ja silti, käveltyään ruuhkien läpi Passalimanin satama-altaalle voi löytää mereltä palanneen yksinäisen vanhuksen selvimässä verkkojaan ja perkaamassa päivän saalista. Toisessa veneessä on kiehahtanut kalakeitto, jota miehet lusikoivat yhteisestä kattilasta.

Pireus 26.11.09Vanha kalastaja Pireuksessa 26.11.09

Luin Niko Kazantzakinsin (1883 – 1957) Zorbaksen muutama vuosi kirjasta tehdyn leffan jälkeen. Mihailis Kakogiannisin elokuva, jota tähdittivät Alan Bates, Anthony Quinn ja Irene Papas sai kolme Oscaria vuonna 1964. Näkemästäni – ja vähiten lukemastani, en ymmärtänyt siinä iässä yhtikäs mitään. Vain ensimmäinen lause on jäänyt mieleen: ”Tapasin hänet Pireuksen satamassa.” (tänään on mahdoton tarkistaa, joten saa täsmentää jos on tarpeen)

Pireuksen pienin vene 26.11.09

Nyt, ”ihmisiän” jälkeen olen tajunnut miten Kazantzakisin kirjassa on kyse yhdestä kirjallisuuden ikiaikaisimmista teemoista. Arkijärkeä omaava työmies Zorbas pestautuu sivistyneen isännän palvelukseen ja opettaa tälle jotain hukattua ja olennaista elämästä. Waltarin Sinuhe ja Kaptah on samankaltainen pari. Samoin hourupää Don Quijote ja Sanhco Panza. Havukka-ahon ajattelijan korpifilosofia näyttää etelän ”maisterit” nurin käännetyn asetelman koomisessa valossa. Listasta saisi vaikka miten pitkän…

Miljonäärien menopelit Pireuksessa 26.11.09

Sitten jotain rahalla mitattavaa vastapainoa kirjallisuudelle ja kulttuurille. Kuljin satamalaituria kameran kanssa ja jäin tuijottamaan jonkun miljonäärin huvijahtia. Herra peräkannelta kysyi: ”How can I help you?” Vastasin, etten ole avun tarpeessa, mutta heitin kysymyksen takaisin. Josko minusta olisi apua hänelle? Ja kyllä… voisin auttaa muutamalla miljoonalla eurolla ja ostaa hänen jahtinsa, se on menossa myyntiin. Tai ehkä tietäisin jonkun muun halukkaan. Lupasin jeesata häntä ja kysellä tutuilta josko vähän ajettu Rivan jahti kiinnostaisi.

Riva on jotain yhtä hienoa kuin Ferrari, mutta paljon enemmän väljyyttä ja mukavuutta tarjoavaa. Linkin kuvat kannattaa katsoa. Voin siis välittää mahdollisen ostajan niin pienellä palkkiolla, että pääsen mukaan ensimmäiselle risteilylle. Näin sovimme.

Liikeneuvotteluun lähdössä, Pireus 26.11.09

Pireuksen ilta on hyvä päättää jossakin Mikrolimanoksen lukuisista kalaravintoloista. Kreikkalaiseen tasoon verrattuna hintaa on, mutta näköalat sen mukaiset. Kalat uiskentelevat käden ulottuvilla ja pöydästä saattaa seurata vaikkapa ”vanhoja herroja”, jotka soudetaan isompaan alukseen. Ehkä he ovat lähdössä puhumaan bisneksistä – hyvää ruokaa ja muutama lasi ouzoa merellä auringon laskiessa…

Väliaikaista ruokasävyä saaneen blogini tyyliin kuuluu paljastaa meidän menu: alkuun kreikkalainen salaatti ja leipä. Ensimmäisellä vadilla friteerattuja kalamareja, isoja katkarapuja, ja pikkukaloja (ehkä kilohailia, josta meillä anjovikset valmistetaan) lisänä öljyä ja sitruunanlohkoja. Sitten avattu ja pariloitu meribassi (maistuu rudottomalta lahnalta). Lopuksi pala hunajatorttua ja jäätelöä. Juomaksi vettä, karahvi valkoviiniä ja reilut Ouzot. Yhteensä 55 euroa. Plus isännän itsensä ehdottama vitosen tippi. Näin köyhä kertoo aina hinnan, rikas ei koskaan, vaikka se on sille paljon tärkeämpi.

Konstantinos Kavafisin haamulla on asiaa

Kirjailijaliiton residenssin hyllyyn on kertynyt asukkaiden jättämiä kirjoja. Jotkut ovat tuoneet oman julkaisunsa, toiset jättäneet matkalukemisensa. Poimin hyllystä Konstantinos Kavafisin (1863 – 1933) kokoelman Barbaarit tulevat tänään. Tuomas Anhava on suomentanut kirjaan noin puolet Kavafiksen kypsän kauden tuotannosta.

Kavafis ja Kirjailijaliiton residenssi, Ateena I. Soutsou 25

Tämän jutun olisi voinut yhtä hyvin otsikoida: UNOHDETTUJEN RUNOJEN KLINIKKA II. Näinä aikoina on arveluttavaa avata muumiolaatikko ja tempaista esiin ”kreikkalaisten Eino Leino”. Kavafis on ollut itsellenikin hieman etäinen hahmo, jonka runot ovat jääneet sivuun niiden sisältämän antiikin mytologisen ja historiallisen aineiston tähden. Vähän kuin kertailisi Kalevalaa aina uudelleen.

Luettuani kirjan alusta C.M. Bowran esseen Kavafiksen runoudesta, alan ymmärtää mistä on kysymys. Kavafis on ratkaissut ongelman, joka on askarruttanut monia moderneja lyyrikoita. Runoilija tarvitsee symboleja ja myyttejä antaakseen jäsentymättömille ajatuksilleen universaalin, mutta yksilöllisen muodon. Paradoksaalista, mutta tarkemmin ajatellen ”välttämätöntä”.

On populaaria vedellä mutkat näin suoriksi, mutta mitäs muuta voin näin lyhyessä postauksessa kuin suositella Kavafikseen tutustumista niille, joille herra ei ole ennestään tuttu. Jos on innostunut runoudesta ylipäätään Bowran essee pitää lukea tajutakseen monen muunkin runoilijan tekstin näennäisen yksinkertaistamisen ja pelkistämisen voiman.

Kokoelman nimirunon innoittamana J.M. Coetzee kirjoitti romaaninsa Barbaarit tulevat. Olen maininnut kirjan tämänvuotista nobelistia, Herta Mülleriä käsittelevässä jutussani. Itse runo on pitkä tähän lainattavaksi. Valitsen tekstin, jossa ei ole Kavafikselle ominaista antiikin taustaa. Teema sen sijaan on hänelle tyypillinen. Runo on otsikoitu ”Minkä ikinä voit”

”Ja vaikka et saa elämästäsi sellaista kuin tahdot, / tätä ainakin yritä / minkä ikinä voit: olla halventamatta sitä / liian monilla yhteyksillä maailmaan, liian / paljolla toimekkuudella ja puheen paljoudella.

Älä halvenna sitä raahaamalla ympäriinsä, / paikasta toiseen, saattamalla se alttiiksi / jokapäiväisille joutavanpäiväisille / tuttavuuksille ja kutsuille / kunnes se alkaa muistuttaa vierasta joka ei lähde.”

Lähemmäs elämää

Ateenan lauantai on auton katolla aamun auringossa kehräävä kissa. Se on jalkakäytävän keskelle nukahtanut koira, jonka ihmiset kiertävät. Rakki näkee unta, jota valvoo pistoolilla ja pampulla aseistettu poliisi. Ateenan lauantai on Vassilissis Sofias -kadun ruuhkasta poimittu Free Synday -lehti, jonka aukeamalle ovat eksyneet valkopartainen arkkipiispa ja Olli Rehn. Ateenan lauantai on turisteihin turhautunut pelle ja graffitimaalari, joka tekee DJ HERON mainoskylttiä illan keikalle.

Ateena, Syntagma 21.11.09

Ateenan lauantai on krääsäkauppiaiden mafia ja Ermou-kadun mustat jätkät, joiden duunina on hoitaa piraattilaukkujen ja kellojen kauppa. Se on ravintoloita pyörittävien ja puoteja pitävien paikallisten harjoiteltu hymy, se on kiertäjien ja mustalaisten alin kasti, joille jää sateenvarjokauppa ja saippuapalloja ampuvat leikkipistoolit. Se on kerjäläisen rukous, jota kukaan ei kuule.

Ateenan lauantai on vanha Plaka, jonka yllä roikkuvat maailman kaikki t-paidat. Sen ahtaiden kujien kylkiä koristavat kaulanauhat, korvakorut, sormukset ja rihkamarannerenkaat. Ateenan lauantai on ravintolan vapaa pöytä, johon sinua kutsutaan, se on rakastavaisten kosketus ja tyhjä pullo Miniouzoa, baarin Metaxa ja Mythos. Se on syrjäkadun minimarketin hyllyjen papu- ja moussakapurkkien tiukka tyyneys ja pakastimessa kolisevat kalpeat mustekalat.

Ateena, Soutsoukadun iltahetki 21.11.09

Ateenan lauantai on vuorijonon kainaloon kierähtävä aurinko ja muutamassa minuutissa putoava pimeä. Se on joulua vilkkuvien valojen, säihkekuusien ja näyteikkunoille vangittujen pukkien paratiisi. Se on pimeä kuja, jonka ainoa valo loistaa kapakan ikkunasta. Ateenan lauantai on pöytäänsä nukahtanut vanhus, jolla on matkaa vielä muutaman askeleen mitta.

Maailmanloppu ja muita valintoja

Matkalla ollessa pitäisi ehtiä. Juosta museot ja nähtävyydet. Kuljen mieluummin mielialan mukaan, ennakkoon tehty ohjelma ahdistaa. Tai sitten en kulje, pysähtyneenä voi katsella miten elämä soljuu ohi. Sellainen valinta on kuitenkin tehty, että Akropolis ja monet jo kolutut jätetään muiden huoleksi. Paitsi jos poika tai tytär lentää joksikin viikonlopuksi – silloin mennään yhdessä.

Ateena 20.11.2009

Pireuksen satama on ainoita ”pakollisia” kohteita. Kai muistatte millä lauseella Niko Kazantzakisin Zorbas alkaa – pitäähän paikka käydä katsomassa. Tänä aamuna nenä näytti Lycabettuksen kukkulaa kohti, ja sinne kiivettiin. Kuva on puolimatkan krouvista. Paikalla on kristittyjen rukuoshuone. Huipulle ja lähemmäs jumalaa on pystytetty kreikkalaiskatolisten pieni kappeli.

Sitten k i r j a l l i s u u t t a.  Antiikin kulttuurista, mytologioista ja arjen tarinoista kiinnostuneille kaksi kirjasuositusta, molemmat Kirsti Simonsuuren: Nopanheittäjä ja Akropolis. Sieltä selviää sekin taru, miksi mantelipuuhun puhkeavat kukat ennen lehtiä… Ja antiikista hyppy vuoteen 2007 – suoraan Pulitzerin palkintoon. Se myönnettiin Cormac McCarthylle romaanista TIE. Istuin eilen parvekkeella ja luin loistokirjan loppuun.

Pulitzerin palkinto 2007

Romaani on totisesti palkintonsa ansainnut. Aihe on rankka, maailmanlopun jälkeinen, tuhkan silaama harmaa maisema, jossa isä ja poika tekevät matkaa tuntemattomaan. Eloonjääneitä on vähän, taistelu elämän jatkumisesta läsnä koko ajan. McCarthyn tyyli on tinkimätön, lakonisista lauseista kasvaa tekstin intensiteetti ja tarinan huikea jännite.

Pidän fragmentaarisista romaaneista ja vierastan suoraa kronologiaa. Tiessä kaikki on toisin ja toimii hienosti, rakennetta ei tarvitse rikkoa kuin muutamalla muistolla. Mietin lukiessa miten tällaisen tarinan voi päättää, hukkuuko se tyhjään melodraamaan. En  kiellä, etteikö lopun lähestyessä pidä nielaista kurkkuun kiipeävää liikutusta, mutta noinhan sen pitää mennä. Viimeinen lyhyt kappale sitoo koko kirjan maailman luomisen metaforiin. Yhtä hienoihin lopetuksiin kykenee vain nobelisti J.M. Coetzee. McCarthyn Tie heilahti heti top-kymppini kärkisijoille.

Kirjailijoita, kalaa ja kyynelkaasua

Tervehdys ystävät!

Lentäjien lakosta huolimatta Ateenaan on ehditty. Eri kentillä viruttiin yhteensä vuorokausi, mutta näin on hyvä, pääasia että ollaan perillä. Kirjailijaliiton kämppä tuntuu luksukselta, neljä huonetta ja keittiö. Parvekkeelta voi seurata kadun kuhinaa. Eka juttuni kuvan otin eilen kattoterassilta. Täällä on täysi kesä…

Ateena, Soutsoukatu 25, terassilta luoteeseen.

Ydinkeskustassa järjestetystä mielenosoituksesta riitti kaikuja kauemmaskin. Illalla ruokapaikkaa hakiessamme Aleksandras -kadun jätesäiliöt olivat kumossa, muutaman mersun ja bemarit lasit lyöty sisään ja poliisit  liikkuivat panssaroiduilla autoilla, moottoripyörillä ja jalkaisin kypärissään. Haihtuvan kyynelkaasun katku kirveli kurkkua ja sai nenän vuotamaan. Turhan lenkin jälkeen siisti ravintola löytyi Soutsoulta, kotikadun pohjoispäästä ja aivan läheltä. Tuoreita sardiineja paistettuna, kunnon lonkero punertavapintaista mustekalaa, pariloitua leipää ja kreikkalaista salaattia.

Keskiviikko-amu alkoi läheiseltä vihanneskujalta: palkopapuja, tomaattia, kalamataoliiveja, sitruunoita, porkkanaa, perunaa, viinirypäleitä, munakoisoja ja mandariineja… Reppuun ei mahtunut enempää, lasku yhteensä kymmenen euron kieppeillä. Kun vihannekset on kuskattu myyntipöydille suoraan puusta ja pellolta ja maistuvat taivaalliselta, ahneus iskee. Siispä tänä iltana kokataan itse. Pilkottuja vihanneksia uunipellille, yrttejä ja öljyä, lisäksi vähän paistettua miekkakalaa. Ja heh, tästähän tuli laakista blogi, jollaiset kuulemma keräävät kovasti lukijoita. Ehkä tuunaan seuraavaan juttuun pukeutumisvinkkejä ja kakkureseptejä : )

Töiden kanssa on vielä niin ja näin. Hyviä kirittäjiä on. Muutaman vuoden takainen finlandiavoittaja on vaivautunut jättämään vieraskirjaan kolmen ja puolen rivin kommentin. Toinen kirjailija – saunoistaankin kuulu – kertoo tehneensä käsikseensä vajaassa kuukaudessa seitsemänkymmentä liuskaa tekstiä. Kova suoritus. Oma vauhtini on puolesta – puoleentoista liuskaan päivässä. Se tietty edellyttäisi alkuunpääsyä. Ehkä ouzo auttaisi. Kokeilen keinoa huomenna ja kerron aikanaan kuinka kävi.

Valkoista joulua!

Yksi tärkeä juttu ja muutama vähäpätöisempi asia.

1. Ensimmäistä kertaa kolmeenkymmeneen vuoteen joulukortit jäävät lähettämättä. Kiirettä tai priorisoinnin puutetta. Tulevan maanantain iltana avaan kannettavani kirjailijaliiton residenssissä Ateenassa. Kun palaan takaisin, korttien postitus on myöhäistä.

Olkoon siis Valkoisen, Virikkeellisen ja Virkistävän joulun toivotus tässä! Varmuuden vuoksi.

Joulupostaus 14.11.-09/Hesarin kuva-arkisto

Sain vanhaan macciini Airport-kortin purettavasta masiinasta ja toivon, että pääsen bittiavaruuteen. Talossa on vain langaton yhteys, ja jos köpelösti käy, nettiyhteys ei pelaa. Arvaamattomia ovat joskus digitaaliset tiet. Jos kaikki käy kuten pitää, päivitän blogia ja kerron mitä kerron. Ehkä uusi käsikirjoitus ottaa tulta ja siitäkin syntyy jotain sanottavaa.

2. Moni asia on nykyään liian halpaa. Kahden hengen edestakainen lentolippu Ateenaan (Prahan välilaskuineen) kustantaa yhteensa 376 euroa. Junaliput Lapin hiihtokeskukseen luultavasti saman. Ympäristökuorma on mieletön, kun ihmiset lentävät täältä viikonlopuksi Pariisiin bilettämään. Eikä minun reissuni sen tärkeämpi taida olla.

3. Minulle lahjoitettiin kirja: Thomas Bernhardin Haaskio. Voin vakuuttaa, etteivät kaikki lukemastaan pidä. Ne, jotka häikäistyvät, eivät unohda ikinä. Olen lukenut myös itävaltalaisen kirjailijan toisen modernin klassikon Hakkuu, muuan mielenkuohu. Suosittelen kumpaakin romaania.

4. Ruotsalaisen Carl-Johan Wallgrenin kirja, Herra Bachmannin esite on suora kopio Bernhardin kirjallisesta tyylistä. Mutta hyvä kopio. Suosittelen sitäkin…

5. Kurkkaa edellisen postaukseni kommentit. Siellä on runosuosituksia. ”Vanhoina hyvinä aikoina” runotkin saattoivat kisata Finlandiasta. Viimeinen jaettiin Arto Mellerille vuonna 1991 kokoelmasta Elävien kirjoissa. Sitten kaupallisuuden tuuli pyyhkäisi lyriikan kisasta sivuun.

6. Runoraati aloittaa taas 4.12. Katso jos ehdit. Oman runoni ”patetian” vastapainoksi esitän sen arkisessa ja tamperelaisille tutussa paikassa. Info-osion musiikkivalintani onkin sitten jo silkkaa melodraamaa…

Kirjallisuuden Finlandia ja musta aukko

Eilen julkistettiin kuusi tekijää, joiden kirjoista Finlandian saaja valitaan. Onnittelut kaikille! Eipä napsahtanut ehdokkuutta tänne Pyynikintien työhuoneelle ja Marilynin hiuspinnille. Saa hymyillä vapaasti : )

Kun on tehnyt kaksi vuotta töitä tosissaan voi tinkiä vain yhdestä asiasta. Pitää olla suhteellisuudentajua sen verran, ettei kuvittele kirjoittaneensa maailman parasta kirjaa. Suomen parhaan kylläkin. Jos näin ei olisi, kirjoittamisen voisi lopettaa yksintein. Muitakin arvostamiani asenteita tähän duuniin on.

Raadin valinnoista urputetaan taas. Niin pitää ollakin. Tottakai. Vain makuasioista voi kiistellä. Tommi Melender on yksi ehdokkaista romaanillaan Ranskalainen ystävä. Hän esittää fiksuimman mielipiteen: ”Ala on liian palkintovetoinen. Olen iloinen, että työni tunnustetaan, mutta samalla paljon hyviä romaaneja katoaa mustaan aukkoon.” Tämä muistetaan, nostan hattua herralle.

HUOMISEEN postaukseen pistän yhden tärkeän asian. Pari muuta seikkaa menevätkin aivan ilmoitusluonteisena.

Unohdettujen runojen klinikka I

Muutama rivi unohtuneista runoista sopii aloittaa tekstillä, joka on tipahtanut omalta kartalta. Muuten ei voisi ollakaan, se mikä on minulta hukassa, on tuttu toiselle.

Pari viikkoa sitten Aronpuron Karin kanssa tuli puheeksi Werner Aspenström, jota Kari on kääntänyt. Sitten Pier Paolo Pasolini, jonka ainokaista suomennettua runokokoelmaa hänelle kehaisin. Jotain pilkahti mielessä, en itsekään hahmottanut mitä. Kotiin päästyä kaivoin Pasolinin kokoelman esiin. Tuhkan laulaja julkaistiin 1999 Pentti Saaritsan käännöksenä.

Pasolini/project Zilda/Roma

Pasolini astui kulttuuriin kuvataiteen harrastajana. Sitten valmistui runokokoelma, jonka hän kustansi itse. Ensimmäinen romaani, Ragazzi de vita julkaistiin 1955. Seurasi kuuluisuutta ja skandaaleja. Romaania kuvattiin rivoksi, mutta Pasolinista alkoi kehittyä yksi sukupolvensa tärkeimpiä kirjailijoita ja runoilijoita.

Meillä Pasolini tunnetaan paremmin elokuvistaan. Accattone, Pummi aloitti uran 1961. Arvostavamman alun jälkeen filmit saivat yhä ristiriitaisempia vastaanottoja. Omaan mieleeni nousee ensiksi Matteuksen evankeliumi. Jeesus on esiintynyt monen elokuvan sankarina, mutta Pasolinin ohjausta parempaa tulkintaa aiheesta en ole nähnyt. Kahdenkymmenenkahden filmin jälkeen Pasolini murhattiin vuonna 1975. Täyttä selvyttä veritekoon ei ole saatu, ja tutkimukset aloitettiin uudelleen 2005.

Pasolinin runot ovat antaneet äänen Italian sodanjälkeiselle nuorisolle, toivon sukupolvelle, joista suurin osa syrjäytettiin poliittisen korruption ja mafian kovan pelin kustannuksella. Kun selasin Tuhkan laulajaa, sen kuusiosainen sikermä Kaivinkoneen itku ei tehnyt yhtä polttavaa vaikutusta kuin kymmenen vuotta sitten. Runo pysyy, ihminen muuttuu.

Kokoelmasta kääntyi kuitenkin koirankorvalle taitettu sivu. Olin unohtanut, että lainasin aikanaan Pasolinin runon kolme viimeistä säettä ensimmäiseen romaaniini Kuningatarperhonen. Tiedostaen tai tiedostamatta, en saata muistaa. Pienessä runossa on yhä salaisuus ja outo ristiriita, joka on jäänyt kipinäksi mielen pohjalle.

STELLA MATUTINA

Kova hiljaisuus

ja maaseudun linnut

puhkovat ilmaa

ja arkaa sydäntä.

Kuolemantyyntä!

Herätkää ja nouskaa,

sillä sydämillämme

on halu syntiin.

…………………………………………

LOPUKSI TÄTÄ PÄIVÄÄ. Jouni Tossavaisen romaani Koulu on lukulistallani. Hesarin arviossa Matti Mäkelä kirjoittaa tänään Tossavaisesta ”huomaamattomana” tekijänä, mutta kirjailijana, joka kirjoittaa ”hyviä kirjoja lukijoita liikuttavista aiheista.”

Etsivä löytää, addikteille avataan

Blogiin tehtiin pientä remppaa. Alustalta pitäisi nyt löytää vanhatkin jutut helposti. Nettiaddiktioni osoittautui odotettua pahemmaksi ja jokin järjestys postauksille piti saada. En ole kyennyt selvittämään itselleni syytä juttujen tekoon. Mutta kyllä se kirkastuu, joidenkin asioiden kanssa vain Täytyy!

Pessimistin aforismit

Tämä on viikonlopun koepostaus. Pari pessimistin aforismia sen selvittämiseksi, että jutut loksahtavat paikalleen kuten pitääkin. Kiitos ystävälleni  Ollilan Simolle, sosiaalisen median gurulle, (kaiken muun muassa) joka muokkasi julkaisualustan uuteen kuosiin.

LOPUKSI pari säettä omaperäisen ajattelijan ja shakkivirtuoosin Jorma Kekin kokoelmasta Sydämen siirtoja. Omat ulkokirjalliset ansioni ovat vähäiset, mutta säkeet kykenevät koskettamaan:

S o r m u s

Maailma tunkeutuu sydämeeni.

Mutta toisaalta

– tätähän minä halusin.