Kultarinta

Vanha oppikirja valistaa.

Jos kaikki kirjat olisivat sellaisia kuin Kultarinta, en tekisi muuta kuin lukisin. 

Kultarinta kertoo kutistuvasta metsästä, joka tilaisuuden tullen valtaa tilan ihmiseltä takaisin kerta toisensa jälkeen. Ihmisistä jotka ymmärtävät sitä ja ihmisistä jotka haluavat hyötyä siitä. Isästä ja tyttärestä, jotka eivät ole ihan varmoja mistä ihminen alkaa ja mihin metsä loppuu.  Siitä miten pois raivataan joskus metsän lisäksi myös ne ihmiset, jotka tuntuvat olevan tiellä, väärässä paikassa, väärää mieltä, tunnustavat väärää väriä.  Järjestelmällisesti, järkeen ja parempaan tietoon vedoten ihmiset kaatuvat yhtä helposti kuin puut. 

Kultarinta kertoo myös ajasta, rakkauden voimasta, luonnonvoimista, elämästä.  Siitä, että elämä on kaikkialla eikä pysähdy ihmisen nahan ulkopuolelle. Siitä, kuinka aina ei tarvitse tehdä suuria liikkeitä voidakseen sanoa kokeneensa paljon.  Joskus riittää kun pysähtyy ja näkee ympärilleen. Kirjan pääosassa ovat maa, metsät ja kaikki niiden asukkaat, eikä näitä kolmea voi erottaa toisistaan.

Ainoa vaikeus lukiessa oli päättää edetäkö säästellen vai ahmien, päädyin molempiin.  Luin ensimmäiset luvut pienissä erissä ja jäin välillä ajatuksissa viipyilemään sivujen väliin, mutta loppukirja oli pakko lukea kerralla.  Kytömäen tyyli kirjoittaa on kertakaikkiaan ihastuttava, siinä ei ole mitään ylimääräistä, ei tyylikikkailuja eikä laveita taustoituksia historian tapahtumille.  Tärkein on tarina, joka etenee luontevasti ja kiirehtimättä ilman osoittelevia rajoja.  Oikeassa elämässä pelkään metsää, asia jota tämän kirjan jälkeen on melkein pakko yrittää korjata, mutta lukiessa elin metsän mukana, tallustelin arastelematta karhun perässä ja pakahduin matkalla monta kertaa.  

"Hän astuu sammalmättäältä veteen ja komentaa pennun selkäänsä. Se 

pelkää ja uikuttaa. Ruovikon korret suhisevat ja väistyvät liukkaasti. 

Pentu huohottaa ja pitää niskavilloista kiinni.  

  Jäätävä vesi ulottuu pian rintakehään. Pentu vinkaisee, kun laine 

läikähtää sen tassuille.  Ruovikon harvetessa hän varoittaa: nyt kastut. 

Pentu pidättää henkeään, hän ponnistaa pohjasta ja antatuu veden 

varaan. Muutaman kauhaisun päässä vedestä kohoaa laakea kivi. He 

pääsevät kuiville ja ravistelevat pisarat turkista.

  Aurinko on laskemassa. Hän tuijottaa merta. Muutama matala saari 

väreilee taivaanrannassa.

  He ovat tavoittaneet maailman äären. Eikä sen takana ole mitään."