Ohjelmistovalinnoista

Kun olen viime vuosina tutustunut eri teatterien ohjelmistoihin, silmiini on hyvin usein sattunut eräs tietty teos. Kun huomasin jälleen yhden teatterin alkaneen mainostaa omaa tuotantoaan, ajattelin varmistaa havaintoni koostamalla tuotannoista listan. Liitän sen tähän alle teidänkin nähtäväksenne:

The Addams Family -musikaalin (kantaesitetty Chicagossa v. 2009) suomalaiset tuotannot ensi-iltavuoden mukaan listattuna

Ammattituotannot lihavoitu. Jos tiedät tuotannon, joka puuttuu listalta, kerrothan siitä kommenteissa.

2013: Tampereen Työväen Teatteri, Tampere

2015: Oulun teatteri, Oulu

2016: Tiirismaan lukio, Lahti

2019: Musiikkiteatterikoulu Skene, Helsinki

2019: Kaarinan Nuorisoteatteri, Kaarina

2020: Rantasalmen Nuorisoteatteri, Rantasalmi

2021: Vaskivuoren lukio, Vantaa

2021: Jyväskylän kaupunginteatteri, Jyväskylä

2021: Munkkiniemen yhteiskoulu, Helsinki

2022: Teatterikorkeakoulu, Helsinki

2022: Kotkan Kaupunginteatteri, Kotka

2023: Seinäjoen kaupunginteatteri, Seinäjoki

2023: Viikin normaalikoulu, Helsinki

2024: Salon lukio, Salo

2024: Ruokolahden Musiikkiteatteriyhdistys, Ruokolahti

2024: Keravan lukio, Kerava

2024: Porin lukio, Pori

2025: Eurajoen teatterinuoret, Eurajoki [tulossa]

2025: Vantaan Näyttämö, Vantaa [tulossa]

2025: Turun Kaupunginteatteri, Turku [tulossa]

Pyhät pyssyt. 

Montako näitä vielä tarvitaan viiden ja puolen miljoonan asukkaan maahan?

~

Lienee jo tässä vaiheessa tekstiäni selvää, ettei mielestäni ole lainkaan hyvä asia, että tätä yhtä ainoaa musikaalia esitetään näin pienen maan teattereissa näin tavattoman usein – mutta haluan alleviivata, että en kirjoita tätä tekstiä moittiakseni edellä listattujen harrastaja- ja opiskelijateatterien valintaa tuottaa The Addams Family. 

Ymmärrän nimittäin oikein hyvin, miksi teos on valikoitunut niin monen ei-ammattimaisen toimijan ohjelmistoon. Se ei ole liian vaikea sen enempää tekijöilleen kuin katsojilleen. Siinä on isoja rooleja useille erityyppisille ja -ikäisille esiintyjille, mutta sen roolitus joustaa tarvittaessa niin esiintyjien määrän, iän kuin sukupuolenkin suhteen. Sen kauhua ja komiikkaa sekoitteleva maailma tarjoaa visuaalisen puolen suunnittelijoille ja toteuttajille meheviä mahdollisuuksia. Totta kai koulut ja harrastajateatterit haluavat tarttua tällaiseen teokseen.

Sen sijaan haluan pohtia, miksi yhteisillä varoilla tuettu, ammatillisesti toimiva taidelaitos – jolla on käytössään harrastajia paljon suuremmat resurssit ja ammattilaisten osaaminen ja harteillaan jonkinlainen vastuu tarjota suomalaiselle teatteriyleisölle sekä ilon että älyn leikkiä – haluaa esittää suomalaisen teatterihistorian 20. tuotannon Addamsin perheestä.

~

Ensimmäinen, ilmeisin ja ehkä ainoa syy on raha.

Jos joku tämän tekstin lukijoista on joskus miettinyt, miksei jokainen teatteriyhdistys esitä Les Misérablesia, Oopperan kummitusta ja Hamiltonia, syy on raha: kuuluisien musikaalien oikeudenhaltijat vaativat tuntuvia tekijänoikeusmaksuja teattereilta, jotka haluavat esittää heidän teoksiaan. The Addams Family ei selvästi kuulu näihin teoksiin.

En tietenkään tiedä, millaisen sopimuksen kukin edellä listattu taho on The Addams Familyn oikeudenhaltijoiden kanssa solminut – mutta pelkkä tuotantojen määrä tekee selväksi, että Addamsien oikeudet on suhteellisen halpa lisensoida oman teatterinsa käyttöön. Kaikesta päätellen Addamsien oikeudenhaltijat eivät muutenkaan aseta teoksensa esittämiselle kovin tiukkoja rajoja, vaan esimerkiksi saman maakunnan tai jopa kaupungin alueella voi suhteellisen lyhyen ajan sisällä olla useita tuotantoja.

Vaikka monet musikaalien oikeudenhaltijat nojaavatkin liiketoiminnassaan lisenssien tiukkaan valvontaan, voi verrattain halpojen lisenssien myöntäminen kaikille halukkaille olla tuottoisa strategia. Addamsin perhettä ei Broadwayn mittapuulla esitetty kovin pitkään, vain alle kahden vuoden verran. Liberaali kansainvälinen lisenssipolitiikka kuitenkin takaa, että oikeudenhaltijat tekevät teoksella tiliä vielä monen monta vuotta Broadway-esitysten päätyttyä. Pienistä puroista (kuten nyt esimerkiksi teoksen myymisestä joka ainoan jossakin pohjoisessa pikkumaassa musikaaleja tekevän lukion käyttöön) kasvaa hiljalleen iso kassavirta.

Aikana, jolloin kaikilla on taloudellisesti enemmän tai vähemmän tiukkaa, ammattiteatterinkin tekee varmasti mieli tarttua musikaaliin, jonka lisenssi on verrattain halpa. Jos teoksessa vielä seikkailee televisiosta, elokuvista ja suoratoistosta tuttu perhe, jota ei tarvitse yleisölle liikoja esitellä, teatterin taloudesta vastaavat tahot taputtavat varmasti jo käsiään innosta.

~

Mutta eikö olisi mahdollista, että The Addams Family on valittu edellä listattujen ammattiteatterien ohjelmistoihin puhtaasti taiteellisten ansioidensa tähden? Voihan lisenssin halpa hinta tulla iloisena yllätyksenä, kun teos on jo merkitty ohjelmistosuunnitelmaan ihan muista syistä!

Ehkäpä, mutta mielestäni se ei ole lainkaan todennäköistä. Andrew Lippan säveltämä ja sanoittama The Addams Family on nimittäin sangen huono musikaali. Olen nähnyt sen kerran, vuonna 2013 Tampereella, ja se riitti minulle hyvin tämän eliniän tarpeisiin. Teoksen musiikki ei ole kuulemisen arvoista, ja Addamsin hullunkurinen perhe esiintyy paremmin edukseen melkeinpä missä tahansa muussa inkarnaatiossaan.

Musikaalin tarina, jossa kahden erilaisen perheen rakastuneet nuoret esittelevät vanhempansa toisilleen, tuntuu minusta turhan tutulta. Sen pääpiirteet on kopioitu ranskalaiseen farssiin perustuvasta musikaalikomediasta Lainahöyhenissä – vain sillä erotuksella, että Lainahöyhenissä sateenkaariperheen poika kihlaa konservatiivipoliitikon tyttären, kun taas Addamsin heteronormatiivinen goottiperhe kohtaa omassa musikaalissaan Beineken heteronormatiivisen tavisperheen.

Itse asiassa tarina tuntuu niin tavattoman tutulta, etten voi olla ihmettelemättä, miksi valtion tukemat taidelaitokset haluavat esittää nimenomaan The Addams Familyn, kun kaikilla mahdollisilla mittareilla laadukkaampi Lainahöyhenissäkin olisi taatusti niille saatavilla. Jollei ohjelmistovalintaa ole ohjannut kylmä taloudellisen edun tavoittelu tai silkka homofobia, en ymmärrä, miksi Lainahöyhenten sijaan on päädytty halpaan kopioon. (Tosin on listallani muutama sellainenkin teatteri, joissa Addamsit on esitetty melko pian Lainahöyhenten jälkeen, häkellyttävää kyllä – onkohan näissä tapauksissa yritetty toistaa Lainahöyhenten suosiota itse teosta kuitenkaan toistamatta?)

Eikä Lainahöyhenissä tietenkään ole ainoa mahdollinen vaihtoehto Addamseille. Jos kahden erilaisen perheen kohtaamisen sijaan teoksessa kiehtoo sen goottiestetiikka, valinnanvaraa löytyy Frank Wildhornin Draculasta Maury Yestonin Pariisin oopperan kummitukseen. Ja jos tähtäimessä on yleisölle tuttuun brändiin perustuva, helposti myytävä ja markkinoitava musiikkiteatteriesitys, voi pojat, silloin valinnanvaraa vasta riittääkin!

En nimittäin väitä tässä olevani itse mikään ehdoton omaperäisen teatterin rakastaja, jonka mielestä tutuilla brändeillä ja musiikkiteatterilla ei saisi olla mitään tekemistä toistensa kanssa. Päinvastoin: kaikkien aikojen suosikkimusikaalieni joukkoon kuuluu leffasarjasta tutun nyrkkeilijän tarinan kertaava Broadwayn megafloppi Rocky. Viime vuosien kiinnostavimmat ja kauneimmat uudet musikaalit taas ovat mielestäni syntyneet ruotsalaisen Fredrik Kempen kynästä, naapurikansamme lempielokuvien Niin kuin taivaassa ja Enkelten talo pohjalta, yksityisen teatterin voittoa tavoitteleviin tarpeisiin.

Erona edellä mainittujen kolmen musikaalin ja The Addams Familyn välillä on se, että listaamani teokset ovat paitsi läpikaupallisia suosittujen filmien uudelleenlämmittelyjä, myös onnistuneita musikaaleja. Ne tuovat tuttuihin tarinoihin uusia tasoja musiikin kautta, musikaaligenren mahdollistamia keinoja taidokkaasti hyödyntäen. 

Mielestäni The Addams Family ei pysty tähän. Se on tylsä ja mielikuvitukseton teos, joka toimisi paremmin lauluttomana farssina. 

Tietenkään arvioni ei ole objektiivinen, taiteesta ei kukaan voi moista arviota antaa, ja selvästi musikaalilla on Suomessa faninsa – eihän teosta esitettäisi kahtenakymmenenä tuotantona, jos kukaan ei koskaan tulisi sitä katsomaan.

Mutta onko tämä todella niin loistava musikaali, ettei ammattiteattereillakaan ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin ottaa se ohjelmistoonsa, talosta toiseen ja yhä vain uudelleen?

~

Musikaalien vihaajat ovat jaksaneet vuosikymmenestä toiseen toistaa, miten musikaalit pitäisi Suomessa joidenkin muiden maiden tapaan jättää kaupallisten toimijoiden tehtäväksi ja julkisilla varoilla tuettujen laitosten tulisi keskittyä oikeaan teatteriin. Näin ajattelevat kriitikot eivät selvästi pidä musikaaleja taiteena, joka ansaitsisi tukea yhteisistä varoista – tuskin taiteena ollenkaan.

Musikaalien rakastajana minusta tuntuu pahalta nähdä suomalaisten vos-teatterien yksi toisensa perään esittävän juuri sitä musikaalia, joka mielestäni parhaiten pönkittää musikaalinvihaajien kriittistä näkökantaa.

Mielestäni viihdettä ja taidetta ei ole mahdollista erottaa toisistaan. Mielestäni monilla kaupallisista lähtökohdista ponnistaneilla teoksilla on valtavasti muitakin ansioita kuin voittomarginaali. Mielestäni The Addams Family ei kuulu näihin teoksiin. Sen telkkarista tutut mutta lähdemateriaaliaan latteammat hahmot, mitäänsanomaton musiikki ja kaikkia riskejä kaihtava tarina ovat yhdistelmä, joka kielii teoksen syntyneen vain ja ainoastaan halusta rahastaa tunnetulla brändillä.

En kuitenkaan ole varma, haluanko tietää, jos joku The Addams Familyn ammattiteatteriin valinnut henkilö onkin tehnyt sen vilpittömästi teoksen taiteellisten ansioiden tähden. Jos tämä todella on jonkun mielestä parasta musiikkiteatteria, jota koko maailman musikaalitarjonnasta on mahdollista suomalaisen teatterin ohjelmistoon poimia... ei, sitä en pystyisi parhaalla tahdollanikaan ymmärtämään. Haluan mieluummin uskoa, että kyseessä on kylmästi laskelmoitu yritys takoa musikaalituotannolla mahdollisimman tanakkaa tuottoa. Vaikka olenkin sitä mieltä, ettei tällainen kyynisyys saisi kuulua yhteisistä rahoista tuetun kulttuurilaitoksen toimintatapoihin, ymmärrän, mistä se kumpuaa.

Ymmärrän, mutten hyväksy. Hävetkää nyt, hyvänen aika!! Joka ainoa teistä, joka on katsonut asiakseen käyttää veronmaksajien rahaa The Addams Family -musikaalin ja sen hengenheimolaisten tuomiseen ammattiteatterien lavoille! Hävetkää, ja kokeilkaa edes kerran vuosikymmenessä tuottaa vaikka pienelle näyttämölle yksi Stephen Sondheimin, Maury Yestonin tai Dave Malloyn teos. Ihan vain muistuttaaksenne maailmalle, että musikaalit voivat olla muutakin kuin alinta yhteistä nimittäjää hamuavaa sielultaan tyhjää viihteentapaista.

~

Suomessa on niin laaja teatterikenttä, ettei sitä voi yleistää yhteen teokseen. Sanon silti, että The Addams Familyn nähtävästi loputon suosio ammattiteattereissamme kertoo jotain siitä, miksi minun on vuodesta toiseen aina vain vaikeampi innostua suomalaisten teatterien musikaaliohjelmistosta ja miksi lähden yhä mieluummin teatterimatkoille Ruotsiin. Ei sillä, etteikö länsinaapurissakin osattaisi laimeaa kaupallista huttua tehdä, mutta tällä hetkellä sikäläinen rima on keskimäärin hitusen meikäläistä korkeammalla ja hutun tyyli vastaa paremmin henkilökohtaista makuani.

Jos ruotsalaisetkin joskus lankeavat Addamsin perheen pauloihin, en tiedä, mihin sen jälkeen musikaalimatkoillani suuntaan. Ehkä alan yksinkertaisesti lukea vapaa-ajallani enemmän kirjoja.

Joyride

I love musical theatre that makes me think.

You might assume that means I mainly enjoy composers known for their complex scores and themes – think of, say, Stephen Sondheim or Dave Malloy. And I do enjoy them! But oftentimes, you can find a lot to think about in other kinds of musicals, too.

For example, lately, my mind has been occupied trying to answer the following question:

How on earth did they manage to screw up the Roxette jukebox musical in Malmö Opera?

In the middle with the guitar, Sara Stjernfeldt as Stella
Photo by Jonas Persson

Many musical fans look down on jukebox musicals (= musicals that are created using pre-existing songs instead of newly composed music), and I used to be like that, too – but over the years, I've grown to love them.

Though it was Mamma Mia! in 1999 that started the still ongoing wave of jukebox musicals in the West End and on Broadway, different works of musical theatre have been making use of pre-existing hit songs for literally hundreds of years, so jukeboxes are actually an integral part of the history of musicals as a genre. Besides that, they're also a lot of fun! Mamma Mia!, Moulin Rouge!, Rock of Ages, & Juliet, En del av mitt hjärta... Sometimes, all you need is a bunch of pop songs clumsily inserted into a silly story to cheer you up.

Jukeboxes won me over for good in the last days of 2019, when I went to see the Swedish musical movie En del av mitt hjärta, a romantic comedy told via beloved Swedish pop artist Tomas Ledin's songs. As the movie opened with an absolutely cringeworthy scene where a teenage party turned into a housefire, I felt like I was being presented with a choice: I could either refuse to meet the movie at its own level and have the most miserable two hours ever, or I could embrace the camp, choose joy instead of cringe, and have a blast.

I chose the latter, had the time of my life, saw the movie six or seven more times, and spent the first two years of the pandemic listening to literally nothing but Tomas Ledin.

I'm sharing this experience because it made me understand how essential refusing to take yourself seriously really is when it comes to jukebox musicals. As a genre, all musicals are inherently melodramatic and over-the-top. Bursting into song whenever you feel a big feeling is extra, there is no way around it. And when the song you're bursting into happens to be SOS by ABBA... That's pure camp, and it's best enjoyed when both the people creating the jukebox musical and the people watching it are open to that.

In my opinion, as far as jukebox musical movies go, both Mamma Mias and aforementioned En del av mitt hjärta nail this balance: it's impossible to watch them without understanding that the people who made them had their tongues firmly in cheek the whole time, and that's exactly what makes them so entertaining. Of course these types of musicals aren't going to be the next Les Misérables or Hamilton, and it's fine, because they're not trying to be. They're just doing their own thing, trying to make you feel happy and nostalgic for a while, and it's fine.

So, having enjoyed all these musical romps based on Swedish pop, I was excited to see what kind of a story Malmö Opera's brand-new musical Joyride would tell via Roxette's songs. Surely, it shouldn't be too difficult to create a fun musical, something with plenty of romance and a bit of heartbreak until the inevitable happy ending, based on their hits?

Well.

Photo by Martin Paulsson

Malmö Opera has been marketing Joyride the musical as a feelgood experience. That's exactly the type of jukebox musical I tend to enjoy. So why did I leave the theatre feeling nonplussed instead of, well, good?

Besides Roxette's music, Joyride is also based on the novel Got You Back by Jane Fallon, adapted for the stage by Klas Abrahamsson and Guy Unsworth and directed by Unsworth. I haven't read the original novel, but I assume the gist is identical to the musical: our heroine Stephanie finds out her long-time partner Joe has been cheating on her with another woman called Katie – whom she decides to contact, suggesting that the two women team up to take their revenge on Joe. They start playing all sorts of tricks on him, working their way towards a grande finale where they'll both appear at his birthday party, dressed in matching outfits.

Just based on that short synopsis, I think there are three feelgood ways this story could end:

1) Stephanie and Katie fall in love with each other while planning their revenge, ditch Joe, and become a couple.

2) Stephanie and Katie become best friends, ditch Joe, and start some girlbossing business or other venture together.

3) Stephanie and Katie decide they don't mind sharing Joe after all, and the three live happily ever after in a ménage à trois.

So, which one is it? Spoilers: none of these. Instead, it ends with Stephanie agreeing to marry Joe, then cheating on him, then leaving him at the altar, then the couple's teenage daughter (rightfully!) yelling at her parents for not thinking about her best, and finally, Stephanie and Katie reflecting the way Stephanie's behaviour has sabotaged their budding relationship. The revenge at the birthday party is never enacted. There's no happily ever after for anyone either, no undying love or friendship. Just a broken family, difficult conversations, and a vague hope that maybe one day Stephanie and Katie can manage to become friends again. And then the show ends with a huge megamix encore that, after all that has happened, feels quite out of place.

To use an academic term: the vibes are off.

Alexander Lycke as Joe with Marsha Songcome as Katie
Photo by Martin Paulsson

To get to the heart of the problem with Joyride, let's take a look at the character of Joe, and his dreams. 

At the beginning of the musical, we learn that Joe has two passions in life: cheating on his partner, and cows. He's a veterinarian who likes working with cows so much, he claims he'd rather die than switch them for pampered city poodles. We're shown that his work days entail sticking his hands inside cows until he's got blood up to his elbows, and apparently, that's exactly how he likes it.

In the second act, Joe then makes the choice to abandon his beloved cows for the benefit of his upcoming marriage and starts working with tiny little dogs at a city clinic instead. This depresses him, and he sings a ballad while mournfully staring at plastic dog props. It's delivered earnestly, which actually makes it pretty funny. It's a silly juxtaposition, the motivation for this big musical number essentially being that the character feels sad about not getting to give C-sections to cows anymore – a noble ambition, to be sure, but also an absurd one.

That's, however, not the end of that, and this is where it gets confusing. A bit after the plastic dog scene, there's a completely serious, not-a-trace-of-irony-to-be-found-anywhere bit of dialogue where Stephanie tells Joe she liked him better before, when he still worked in the countryside chasing his dreams.

What dreams? The dreams of putting his hands inside cows? Wait – am I supposed to be taking this seriously?

Sitting down to watch this musical, I was so ready to embrace all the camp and silliness it was going to throw my way. But trying to mentally undo that attitude and start taking it all seriously instead... I can't say I was prepared for that.

It's like the musical has an identity crisis. It starts out as a straightforward farce where two gorgeous women mess with their cheating cow doctor of a man. The characters are caricatures and we get to enjoy their antics. Then, in the second act, the musical morphs into a messy drama where everyone has to grapple with the consequences of their silly actions and where the characters have real, hard conversations about their farcical lives. It's a mashup of two different genres of theatre that have nothing to do with each other, and the combo left me feeling puzzled. Does this musical even know how it wants its audience to feel?

I'm not saying feelgood jukebox musicals can't have their serious moments. Of course they can, just think of The Winner Takes It All in Mamma Mia!. But Mamma Mia! still ends with a wedding and a happily ever after. It knows how to balance the sincere with the lighthearted, and it makes sure that in the end, the happy feelings override everything else. Joyride doesn't.

As I mentioned earlier, Joyride's story is based on a novel. Maybe it was a bit overambitious of the creative team to try and include both pre-existing music and a pre-existing story in the same musical – and who knows, maybe they would have preferred a cheerier ending but were contractually obligated to stick to what's written in the book, if they wanted to use it at all?

If that's the case, to be honest, I think they should have ditched the book as a basis altogether and come up with another story. This is not called Got You Back the Musical after all, this is Joyride the Roxette musical, and I'm not so sure the story they chose serves the purpose of giving Roxette fans and musical enthusiasts the best possible night at the theatre. All the hits are there, sure, and they're performed beautifully. That may well be enough for many people. But wouldn't everybody feel even more satisfied if those hits were used to tell a real feelgood story?

And then, to make the matters worse, there's the relentless queerbaiting.

It must have been love..?
Marsha Songcome as Katie and Jessica Marberger as Stephanie
Photo by Jonas Persson

Here's how Dictionary.com defines queerbaiting:

"The term queerbaiting refers to the practice of implying non-heterosexual relationships or attraction (in a TV show, for example) to engage or attract an LGBTQ audience or otherwise generate interest without ever actually depicting such relationships or sexual interactions."

The way BBC's Sherlock depicts the relationship between Sherlock and Watson is an especially egrecious example of this – but I feel like what Joyride does with Stephanie and Katie could also be included next to that definition as a textbook example.

To make this easier to understand, let's imagine a musical or a movie where a man and a woman – let's call them Jack and Rose – find themselves in the following situations:

• Jack and Rose are at a bar discussing an important matter. It's Valentine's Day and the bartender thinks they're on a date, so he comes to serenade them with his guitar.
• Rose tells Jack that she's into astrology and she can see their zodiac signs are a perfect match for each other.
• Jack's daughter remarks that she's never seen Jack laugh like he does with Rose. Rose and the daughter start trusting each other and enjoying each other's company. 
• Jack's daughter tells Rose that since Rose can't have children of her own, she should consider marrying someone who already has a child.
  
• Jack tells Rose that though being cheated on has been the worst time of his life, it has also given him something valuable: Rose.
• Rose sings a sad breakup song after Jack abandons their plans and decides to go back to his former spouse.

Now, after all that, do you think the scriptwriters are trying to hint at something? Might Jack and Rose be falling in love with each other? Do you think they're going to become a couple at the end of the story?

What if Jack and Rose are called Stephanie and Katie instead? Should the scenes on that list suddenly be interpreted differently when they're about two women instead of a man and a woman?

Sometimes, what looks like queerbaiting may be done for other reasons. For example, a story being written or set in a time or a place where homosexual relationships are illegal might explain why a queer romance is only hinted at. But Joyride doesn't take place in any such era. Instead, it's got no less than three queer side characters, one of whom even gives Stephanie relationship advice, using her own failed lesbian romance as a cautionary tale – though I think it's worth noting that apart from one throwaway joke, none of these side characters are actually shown to engage in romantic relationships, either.

It feels distasteful to me that Joyride spends so much time hinting at a romantic relationship between the leading ladies but doesn't deliver anything. And try as I might, I do not understand why they are doing this. Surely everyone agrees by now that queerbaiting is bad and doesn't work as a marketing tactic? Certainly, if they're intent on telling a heterosexual story here, not hinting at a lesbian romance at all would upset both LGBTQIA+ people and their allies and homophobes less than putting all these little winks in the show but not committing to it.

Compared to queer men, queer women are underrepresented in musical theatre. Having the leading ladies confess their love for each other would have been a genuinely nice and refreshing way to end this story. I'll admit it, I took the bait! I thought there was no way that in 2024, they would include all those hints but not even have them kiss on the cheek in the end.

Not a very feelgood thing to do, in my opinion.

Are we feeling good yet!?
Photo by Jonas Persson

So, why exactly am I so upset about the plot of this jukebox musical that I've written this many words about it, and I'm still not done?

Because I'm frustrated. Because as a musical fan, it's much more annoying to see something like this than it would be to see a show that's a complete trainwreck from start to finish.

The thing is, Joyride is very close to being a good jukebox musical. Everything but the script is just fine: the cast, the orchestra, the visuals, the choreography... Even the first act of the story is mostly all right, it's only in the second act where it starts taking itself all too seriously and thus goes off the rails. In short, you have all the ingredients of a fun musical here, it's just the recipe that is wrong.

(Or everything is almost fine, I should say. I've two things to criticise that don't have to do with the script. One: the song arrangements and sound mixing could've used a bit more variety, more calm moments to contrast with all the big and bombastic show numbers – though I'm sure everything sounding a bit same-y was exacerbated by the acoustics of the house and me sitting too close to the speakers; I remember feeling the same way about the music when I saw Så som i himmelen in the same theatre. Two: you simply cannot cast Partik Martinsson and not give him anything to sing in the performances where he is not stepping in as the male lead. Seriously. What were they thinking!!)

And the most frustrating thing, I think, is that this would've been relatively easy to fix. Just let it be a full-blown farce from start to finish. Let the characters remain caricatures all the way through and let there be no real-world consequences for their dumb actions. Maybe add a couple of doors for people to barge in and out of at inopportune moments. Have a little heartbreak and a little angst along the way, but forget the serious arguments. Do not queerbait. And give us a happy ending!

Oh well. I said I love musical theatre that makes me think, and here I am, four days later, still thinking about why and how this show failed to make me happy. Not the exact experience I thought I was going to get with a Roxette jukebox musical, but I guess I'll take what I can get.

Pieni pohjoismainen hintavertailu

Helsingin kaupunginteatteri julkisti tänään musikaalifanien piireissä pitkään ja innokkaasti spekuloidun uutisen: Moulin Rouge! -musikaali saa Suomen ensi-iltansa HKT:n suurella näyttämöllä elokuussa 2024.

Kyseessä on yhteispohjoismainen tuotanto, joka on tänä syksynä jo ehtinyt saada ensi-iltansa Tukholmassa, Oslossa ja Kööpenhaminassa. Helsingissä nähdään siis ensi vuonna samalla tavalla ohjattu, lavastettu ja puvustettu esitys kuin muissakin pohjoismaisissa pääkaupungeissa, näyttelijät pukujen sisällä vain vaihtuvat.

Tämä tarjoaa meille herkullisen tilaisuuden pieneen hintavertailuun. Kuten edellä avasin, kaikissa pohjoismaisissa pääkaupungeissa on myynnissä tismalleen sama musikaalituote. Miten tämä tuote on eri maissa hinnoiteltu?

Olen jättänyt vertailusta pois dinner & show -liput, hotellipaketit, ryhmäalennukset ynnä muut pakettitarjoukset käsiohjelman ja mahdollisesti jotain muuta ekstraa sisältäviä VIP-lippuja lukuunottamatta. Vertailun hinnat ovat perushintoja eikä niissä oteta huomioon alennuskampanjoita. Valuuttamuunnoksiin käyttämäni kurssit ovat maanantain 27.11.2023 keskikursseja.

 

Hey, must be the money! Moulin Rougea ruotsalaisittain. Kuva: Mats Bäcker

Moulin Rouge!, Chinateatern (2Entertain & Vicky Nöjesproduktion), Tukholma

• VIP (sis. käsiohjelman, juomalipun ja paikan keskipermannolla) 
• 1 395 SEK
• 121,99 €
  
• Premium (keskipermannon rivit 6–11) 
• 1 095 SEK
• 95,76 €
• Kategoria A (keskipermannon rivit 3–5 ja 12–15 sekä permannon laitojen rivit 10–17)
• 995 SEK
• 87,01 €
  
• Kategoria B (keskipermannon rivit 1–2, permannon laitojen rivit 5–9 ja parven rivit 1–4)
• 895 SEK
• 78,27 €
  
• Kategoria C (parven rivit 5–11)
• 695 SEK
• 60,78 €
  
• Kategoria D (parven rivit 12–15) 
• 555 SEK
• 48,53 €
• Kategoria E (parven rivi 16, rajattu näkyvyys) 
• 395 SEK
• 34,54€

 

Moulin Rouge!, Chateau Neuf (Taran), Oslo

• Pöytäpaikat näyttämön vieressä 
• 1 325 NOK
• 113,40 €
• Istumapaikat katsomossa, kategoria 1 
• 1 070 NOK
• 91,58 €
  
• Istumapaikat katsomossa, kategoria 2 
• 920 NOK
• 78,74 €
• Istumapaikat katsomossa, kategoria 3 
• 825 NOK
• 70,61 €
  
• Istumapaikat katsomossa, kategoria 4 
• 555 NOK
• 47,50 €

 

Moulin Rouge!, Falkonersalen (One & Only Musicals), Kööpenhamina

• Diamond (sis. teosesittelyn, käsiohjelman/kirjasen, lasillisen kuohuvaa ja istumapaikan)
• 1 298 DKK
• 174,08 €
  
• Lipputyyppi O 
• Ke–to 978 DKK
• Ke–to 131,16 €
  
• Pe–su 1 048 DKK
• Pe–su 140,55 €
• Lipputyyppi A+ 
• Ke–to 848 DKK
• Ke–to 113,73 €
  
• Pe–su 918 DKK
• Pe–su 123,12 €
  
• Lipputyyppi A 
• Ke–to 698 DKK
• Ke–to 93,61 €
• Pe–su 768 DKK
• Pe–su 102,10 €
  
• Lipputyyppi B 
• Ke–to 548 DKK
• Ke–to 73,49 €
  
• Pe–su 618 DKK
• Pe–su 82,88 €
  
• Lipputyyppi C (pyörätuolipaikat) 
• Ke–to 448 DKK
• Ke–to 60,08 €
  
• Pe–su 468 DKK
• Pe–su 62,77 €
  
• Lipputyyppi D 
• Ke–to 298 DKK
• Ke–to 39,97 €
• Pe–su 348 DKK
• Pe–su 46,67 €

 

Ennen kuin paljastan loppuhuipennuksena Helsingin kaupunginteatterin hinnaston, haluan nostaa esille erään seikan – tosin sillä varauksella, että en ole pohjoismaisten teatterien nauttimien julkisten tukien asiantuntija. Olen tehnyt parhaani asian varmistamiseksi, mutta jos joku tämän tekstin lukija tietää minun olevan väärässä, toivon, että virheeni korjataan kommenteissa pikavauhtia.

Käsitykseni tilanteesta on kuitenkin seuraava: edellä mainitut teatterit ovat kaikki tuottaneet Moulin Rougensa yksityiseltä pohjalta. Toisin sanoen kotoinen HKT:mme on vertailun ainoa säännöllistä valtiontukea nauttiva taidelaitos.

Katsotaanpa sitten niitä hintoja.

Moulin Rouge!, Helsingin kaupunginteatteri, Helsinki

• VIP (sis. käsiohjelman ja paikan keskipermannon riveillä 5–7) 
• 102 €
• Peruslippu 
• 92 €
• Näkörajoitteiset aitiopaikat parvella
• 22 €
• Opiskelijalippu (saatavilla vain ma–to) 
• 46 €
• Eläkeläislippu (saatavilla vain ma–to) 
• 89 € 

 

Jokainen teatteri hinnoittelee totta kai tuotteensa ennen kaikkea sen mukaan, missä se arvioi oman yleisönsä kipurajan kulkevan, mutta tästä vertailusta herää silti muutamia ajatuksia. Niistä seuraavaksi.

Vertailun teattereista HKT erottuu kahdella tavalla: toisaalta se on ainoa, joka tarjoaa opiskelija- ja eläkeläisalennuksia (vaikka joku minua ilkeämpi ihminen voisikin nimittää arki-iltojen kolmen euron eläkeläisalennusta silkaksi pienituloisille eläkeläisille vittuil... enpä taidakaan jatkaa tätä ajatusta loppuun.) Toisaalta se on ainoa, jonka koko katsomo eturivistä aina parven takaosaan on hinnoiteltu yhdeksi ja samaksi hintaryhmäksi, à 92 €.

Tai no, onhan siellä vähän variaatiota. HKT:n permannon keskellä ovat perushintaa kalliimmat VIP- ja dinner & show -vyöhykkeet, ja näkörajoitteisilta aitiopaikoilta pääsee köyhäkin kurkistelemaan näyttämön tapahtumia. Näitä aitiopaikkoja on katsomokartasta laskettuna 14 kpl per esitys. Suuntaa-antavan Lippupiste-haun perusteella ne vaikuttavat jo myyneen melkein kaikista Moulin Rouge! -esityksistä loppuun.

Oli miten oli, minua kylmäisee huomata, miten paljon HKT:ia paremmin vertailun muut pohjoismaiset teatterit ottavat huomioon vähemmän varakkaat asiakkaansa. Ei niissäkään halvoilla hinnoilla juhlita, mutta sataa euroa lähestyvien helsinkiläisten peruslippujen rinnalla alta viisikymppiä Tukholman takarivistä alkaa vaikuttaa ihan kivalta diililtä.

En käy tässä väittämään, että olisi mikään tasa-arvon riemuvoitto mahdollistaa pienituloisille katsojille pääsy takaparvelle siinä, missä hyvätuloiset nautiskelevat etupermannon näkymistä – mutta on se kuitenkin tasa-arvoisempaa kuin se, ettei pienituloisille musikaalien ystäville ole muutaman näkörajoitepaikan lisäksi tarjolla yhtään mitään. HKT:n arki-iltojen alennukset eivät mielestäni riitä palvelemaan pienituloista yleisöä, sillä ne eivät lainkaan ota huomioon sitä, että pienituloisuus voi esimerkiksi sairauden tai työttömyyden muodossa koskettaa meistä jokaista, ei ainoastaan opiskelijoita ja eläkeläisiä.

Kaiken kaikkiaan suomalaisten musikaalien viimeaikainen hintakehitys (asiaa perkaa tämä Musikaalimatkassa-podcastin jakso), HKT:n Moulin Rouge! viimeisimpänä esimerkkinä, herättää pohtimaan seuraavaa: ovatko valtionosuusjärjestelmään kuuluvien teatterien musikaalit muuttumassa luksustuotteeksi, jonka ei ole tarkoituskaan olla kaikkia katsojia varten? Kuuluisiko julkisista varoista tuetun teatterin tarjota pääsy kaiken ohjelmistonsa pariin myös pienituloisille kansalaisille, vai onko ihan ok, että ohjelmistoon sisältyy teoksia, joista vähävaraiset hinnoitellaan lähtökohtaisesti ulos?

Kaikki muut vertailumme teatterit pystyvät, ilmeisesti konkurssiin menemättä, kauppaamaan köyhemmälle musikaalikansalle sentään muutamaa takariviä puoleen hintaan katsomon parhaisiin paikkoihin verrattuna. Niinpä haluaisin kovasti uskoa, että musikaalielämykset pienituloisille katsojille mahdollistava hinnoittelu olisi mahdollinen myös HKT:ssa ja muissa suomalaisissa vos-teattereissa – jos niin siis vain haluttaisiin toimia.

Lopuksi, koska olen sillä tavalla ikävä ja pikkumainen ihminen, ajattelin esitellä teille kaikille erityisen kalliin taidelaitoksen maineessa olevan Suomen Kansallisoopperan Lepakko-operetin tammikuun 2024 esitysten hinnaston. Ihan vain vertailun ja perspektiivin vuoksi.

 

Lepakko, Suomen Kansallisooppera

• Hintaryhmä A 
• 110 €
• Hintaryhmä B 
• 99 €
• Hintaryhmä C 
• 89 €
• Hintaryhmä D 
• 75 €
• Hintaryhmä E 
• 65 €
• Hintaryhmä F 
• 59 €
• Hintaryhmä G 
• 49 €

Hinnoista on mahdollista saada seuraavat alennukset:

• Nuorisoalennus 20-vuotiaille ja sitä nuoremmille
  
• -40–50 % lipun hinnasta 
• Ei koske hintaryhmiä F ja G
  
• Alennus opiskelijoille, varusmiehille ja siviilipalvelusmiehille
  
• -40 % lipun hinnasta 
• Ei koske hintaryhmiä F ja G
• Eläkeläisalennus
  
• -10 € / lippu 
• Koskee rajattuja paikkoja permannolla ja 1. parvella
• Liput saman päivän esitykseen alle 20-vuotiaille ja sitä nuoremmille, opiskelijoille, varusmiehille, siviilipalvelusmiehille, työttömille ja eläkeläisille 
• 20–50 € / lippu

Em. alennukset koskevat muuten myös viikonloppuja.

Teatteri, keskustelu

(In Finnish this time – in short, I'm still alive! Maybe I'll pick up posting in English again soon, too.)

Tervehdys, ystävät. Elän.

Elän, vaikka olenkin kovasti kiireinen. Hetkellisesti liian kiireinen bloggaamaan – mutta onneksi sentään jostain löytyy aina sopiva puolituntinen mesota Twitterissä. Kopioin tähän talteen tviittiketjuni maaliskuun alusta, ettei se iäksi katoa muun Twitter-metelöintini alle.

Sivuan ketjussa syytä alkuvuoden kiireisiini (Musikaalimatkassa-podcastia pääsee kuuntelemaan täällä), mutta ennen kaikkea nämä neljätoista tviittiä tiivistävät mielestäni hyvin muutamia asioita, joita olen jo pidempään pohtinut teatteriin, mediaan, viestintään ja yhteisöön liittyen.

1. Tanskassa on avattu uusi, koti- ja ulkomaisiin teatteriuutisiin keskittyvä verkkomedia. Sydämestäni toivon hankkeelle pitkää ikää, vuolaita jakoja ja ylitsepursuavia klikkauksia.

Tässä ketjussa hieman havaintojani aiheista #teatteri ja (pien)media.

2. Toki tuossa on kyse eri skaalan operaatiosta kuin omani (taustalla pr-toimisto), mutta silti – onnea matkaan.

Ainakin Suomen leveysasteilla teatteriaiheisen pienmedian pinnalla pitäminen vaatii nimittäin hurjasti työtä ja vaivaa. Toivottavasti tanskalaisten savotta on helpompi!

3. Olen pitkän linjan bloggari, mutta ykkösesimerkkinä käytän @Musikaalimatka-podcastia, jonka ydintiimistä muodostan 50 %.

Seuraava voi kuulostaa katkeralta avautumiselta ja osittain onkin sitä, mutta: että on ollut ja on yhä vaikeaa voittaa alan toimijoita puolellemme.

4. On toki monia ihania teattereita ja niissä työskenteleviä ihmisiä, jotka ovat välittäneet sanaa meistä sisäisesti ja ulkoisesti. Huikean suuri superkiitos meiltä heille.

Mutta vähintään yhtä suuri on se joukko, joka ei ole reagoinut viesteihimme. Olemme pyytäneet teattereita...

5. ...jakamaan podcastiamme henkilökunnalleen ja katsojilleen ajatuksella, että pyrimme tekemään jotakin uutta ja kivaa koko Suomen teatterikansalle.

Haluamme luoda yhteisön, jossa teatterista voidaan puhua ja innostua yhdessä, tylsät ammattilaiset vs. harrastajat -jaot unohtaen.

6. Yhteisöä ei synny, jolleivät ihmiset saa meistä tietää. Henkilökohtaisilla kontakteilla pääsee vain hyvään alkuun.

Toivoimme siis, että teatterit voisivat solidaarisesti ojentaa meille kätensä ja jakaa podcast-linkkiä somessa. Heillähän niitä katsojia ja tekijöitä on.

7. Harmillisen usein meistä vaikuttaa kuitenkin siltä, että asiamme ei teattereita kiinnosta, jollemme käsittele niiden omaa ohjelmistoa laajasti – ja positiivisesti.

On tietenkin jokaisen toimijan oikeus olla meitä jakamatta. Jos sisältömme ei innosta, meidän on se hyväksyttävä.
 
8. Mutta on rankkaa tehdä – vaikka itse sanonkin – pieteetillä erittäin hyvää sisältöä ja samalla taistella joka kuuntelusta.

Harmi, miten harva teatteri tuntuu kokevan, että omaa some-kilpeään voisi kiillottaa myös jakamalla naapuria kehuvan tai alaa yleisesti käsittelevän jutun.

9. Ehkäpä pointtini on tiivistettynä tämä: miten paljon enemmän ja parempaa teatterikeskustelua Suomessa voitaisiin käydä, jos teatterit mahdollistaisivat sitä aktiivisemmin?

10. Loppuun vielä kokoelma hajanaisempia ajatuksia.

Ruotsissa on oma koko maan kattava musikaalipienmedia MusikalNet. Sisältö on journalistisesti hädin tuskin kelvollista, mutta kyllä tuolla uutisnälkä talttuu. Nostan hattua tekijöiden ahkeruudelle.

11. Kotimaan puolelta olen miettinyt, kuinka kävi @norsunluufi-kokeilun. Tavoite oli todella arvokas – yhdistää journalistit, bloggarit ja taiteilijat samaan keskusteluun – mutta sisältö jäi mielestäni liian korkealle yläpilviin ja kuivui sitten kasaan.

Sääli.

12. Itse olen kuusi vuotta pyörittänyt suomalaisen musikaalin ilosanomaa jakavaa Fuck Yeah, Finnish Musical Theatre! -blogia päivitys päivässä -tahtia.

Kaikkeen ei yksi ihminen repeä, tänä keväänä täytyy hidastaa. Mutta on siellä melkein 3 500 kuvaa silti.

13. Yhä jaksan lapsekkaasti uskoa, että täällä Suomessakin olisi tilausta uudenlaiselle, hyvin tehdylle teatterimedialle – ja ettei yksi podcast täytä koko tarvetta.

Toivon, että joku vielä keksii taikatempun, jolla potentiaalinen yleisö ja sisältö saadaan kohtaamaan toisensa.

14. Olisi hienoa saada Suomeen enemmän koko alan kattavaa teatterikeskustelua. Ei mitään masennuspuhetta kritiikin kriisistä, vaan uusia tapoja välittää tietoa ja jutella koetusta yhdessä! 

Katsotaan ja otetaan oppia siitä, miten tanskalaiset uudessa hankkeessaan menestyvät.

Ketjusta lähti Twitterissä käyntiin hirveän hyvä keskustelu, jossa pohdittiin laajemmin teatterien näkymistä sosiaalisessa mediassa. Itse teatterialalla viestintää tehneenä tiedän, että luonteva some-oleminen ei ole teatterille helppoa – mutta toisaalta katsojan, fanin ja myös podcast-juontajan näkökulmasta on usein turhauttavaa, miten pieneltä ja hajanaiselta suomalaisten teattereiden ja teatterinystävien yhteisö sosiaalisessa mediassa näyttää.

Uskon, että ainekset suurempaan, tiiviimpään yhteisöön ovat kyllä olemassa.

Minusta tuntuu nimittäin, että monilla olisi halua jakaa omia ajatuksiaan ja tunteitaan rakkaasta teatteriharrastuksesta (tai ammatista, tai elämäntavasta), mutta jokin umpisuomalainen häpeän tunne rajoittaa oma-aloitteista avautumista. Eihän tässä mitään ammattikriitikkoja olla, mitä väliä minun mielipiteelläni on, ja onhan se kuitenkin aika kummallista fanittaa teatteria tai muutenkaan ilakoida aiheella... Mutta jos joku nyhtää sopivasti, tulpan voi saada auki ja teatterikeskustelun käyntiin.

Toivoa antoi esimerkiksi taannoinen Musikaalimatkassa-podcastin tilillä aloittamamme Twitter-ketju, jossa ihmiset jakoivat hyviä teatterimuistojaan. Aivan ihania tarinoita, jotka olisivat ilman keskustelun aloittanutta kysymystä jääneet kertomatta.

Voi olla, että yhtä, kaikenkattavaa taikatemppua tiivimmän teatteriyhteisön luomiseksi sosiaaliseen mediaan ei ole olemassakaan. Mutta ehkä yhteen hiileen puhaltamalla suomalainen teatterimaailma voisi nostaa kotimaista teatterikeskustelua ainakin hieman aktiivisemmalle, helpommin lähestyttävälle tasolle – ja samalla ehkä hiukan madaltaa teatterin kynnystä. Ei liene keneltäkään pois, jos välillä muistaa vaikka kehua naapuria tai tosissaan kysellä ja kuunnella katsojien fiiliksiä.

Toivottavasti pikaisiin blogipalaamisiin!

Ajatuksia plyysipenkistä

Olen taas lukenut teatteriuutisia.

Ei ehkä kannattaisi. Keittää nimittäin yli joka ainoa kerta.

Tällä kertaa hermostuin retroaktiivisesti Aamulehden heinäkuisesta teatterivuosikatsauksesta ja Helsingin Sanomien tämänaamuisesta Täsmäteatterin esittelyjutusta, joka sivuaa nuorison teatteritraumoja. Aamulehden juttu povaa yhtä aikaa laitosteatterin kuolemaa ja listaa maan katsotuimmiksi näytelmiksi isojen talojen suuria tuotantoja. Helsingin Sanomissa pohditaan nuorten teatteriennakkoluuloja ja uusien esityspaikkojen mukanaan tuomia etuja. Molemmat jutut ovat huolissaan teatterien katsojalukujen pienetymisestä ja katsomoiden nuorisokadosta.

Jutut herättävät minussa ristiriitaisia tunteita. Ensin olin jyrkästi sitä mieltä, että teatterien katsojakato ei voi olla kiinni Hesarin jutun mollaamista plyysipenkeistä tai pelastus kummuta Teatterin tiedotuskeskuksen johtajan Hanna Helavuoren Aamulehdessä peräänkuuluttamista uudenlaisista tavoista esittää. Sitten olin aivan varma, että kyse on juuri niistä.

Tarkennetaanpa.

Helsingin Sanomissa nostetaan esille Täsmäteatterin näyttelijöiden esittämä väite, että laitosteattereiden saleihin liitetään paljon olettamuksia ja ennakkoluuloja. Tämän uskon. Muutama vaikea teatterikokemus teini-iässä ja ennakkoluuloinen suhtautuminen taidemuotoon on sinetöity loppuiäksi.

En ihmettele ennakkoluuloisuutta ollenkaan. Koen nimittäin itsekin, että suomalaisen laitosteatterin lämpiö ei ole minun paikkani.

Olen nähnyt kaupunginteattereissa kirjaimellisesti satoja esityksiä – ulkopuolisuuden tunne avecinani. Kunhan sinne asti ehditään, teatterisalin pimeässä on turvallista ja mukavaa, mutta kokonaisvaltaisena elämyksenä perinteinen laitosteatteri-ilta on minulle nihkeä kokemus. En koe teatteria kutsuvaksi paikaksi parikymppiselle, vaatimattomasti tienaavalle, tennareihin ja farkkuihin taipuvaiselle ihmiselle. Olen ottanut sen asenteen, että voin mennä ja menen teatteriin sellaisena kuin olen, hauskaa pidetään vaikka hampaat irvessä, mutta ei se kovin luontevalta tunnu. Missä siellä voi edes seisoskella olematta tiellä? Leffaan voin mennä rentoutumaan. Teatteriin en, en, vaikka lavalla kerrottavat tarinat ovat mielestäni tuplasti niin kiehtovia ja vaikuttavia kuin valkokankaan tapahtumat.

(Ainoa poikkeus tästä on Åbo Svenska Teater, jonne voisin vaikka muuttaa asumaan. Siellä olen aina ollut kaksinkertainen ulkopuolinen ikäni ja äidinkieleni puolesta, mutta matikan sääntöjen vastaisesti kahden negatiivisen ynnääminen tuottaa tässä positiivisen tuloksen. Kolmetoista kertaa maailman parasta Les Misérablesia saattaa vaikuttaa myös.)

Ymmärrän, että monelle katsojalle hienosti pukeutuminen ja kymmenen euron kakunpalat kuuluvat teatteri-iltaan. Minusta ne tuntuvat vaikeilta ja vastenmielisiltä. Arvostan suomalaisten hyvää käytöstä teattereissa – osaamme olla hiljaa ja pitää kännykät taskussa vaikkapa saksalaisia tai lontoolaisia kanssayleisöjämme paremmin – mutta ehkä ripaus Lontoon-tyylistä rentoutta ei olisi pahitteeksi. Miksei meilläkin voisi tarjoilla jäätelöä katsomoon väliajalla?

Mutta! Molemmat mainitsemani lehtijutut ehdottivat ratkaisuksi uusia esityspaikkoja, Aamulehden haastattelema Tinfon johtaja vaikkapa vaellusteatteria tunturissa ja Helsingin Sanomien jututtama Täsmäteatterin väki esitystään Tampereen vanhassa uittotunnelissa. Kuulostaa kiinnostavalta, periaatteessa... Mutta mutuntumalta veikkaan, että meidän ujojen suomalaisten joukossa on myös iso joukko ihmisiä, joita ajatus teatterista teatterisalin ulkopuolella pelottaa ja ahdistaa vielä perinteistä teatteri-iltaa enemmän. Kuulun heihin itsekin. Laitoslämpiössä tunnen oloni kiusaantuneeksi, mutta pelkkä ajatus aktiivisesta osallistumisesta saa vereni hyytymään.

Mielestäni on hyvä, että tarjolla on yhä enemmän erilaisia, kokeileviakin mahdollisuuksia kokea esittävää taidetta. Silti toivon, että vaihtoehtoihin kuuluu jatkossakin teatteri-ilta plyysipenkin rauhallisessa syleilyssä, nykyisestä pönötyksestä rentoutettuna mutta silti teatterisalin perinteisen turvallisessa pimeässä. (Tai no, miksei sitten vaikka uittotunnelin turvassa – sanottakoon, että Täsmäteatterin ajatus teatterin tuttujen elementtien säilyttämisestä uudessa ympäristössä miellyttää kaltaistani uusien tilanteiden jännittäjää.)

Toisin sanoen suo siellä, vetelä täällä. Todellinen ongelma on ohjelmisto.

Tämä ei ole uusi keskustelu. Itse olen kirjoittanut samasta aiheesta aikaisemmin muun muassa täällä, täällä ja täällä. Väitän yhä, että ulkoiset puitteet eivät riitä karkottamaan katsojaa teatterista, jos hän kokee ohjelmiston riittävän kiinnostavaksi. Minä löysin oman lajityyppini, ja sillä tiellä ollaan. Uskon, että sama voi käydä muillekin. Jos teos kiinnostaa tarpeeksi, ei loppujen lopuksi ole väliä, esitetäänkö sitä metsälaavulla vai 1800-luvulla rakennetussa teatterisalissa. Valtion tukemilla laitosteattereilla on vieläpä puolellaan se etu, että niiden resurssit riittävät sekä tuotannossa että markkinoinnissa paljon muita tekijöitä pidemmälle.

Mutta onko keskimääräisessä suomalaisessa laitosteatterissa tarjolla sellaista ohjelmistoa, joka sekä kiinnostaa että on hintansa puolesta saavutettavissa keskivertoteinille tai parikymppiselle?

Odotan todellisella mielenkiinnolla Taidetestaajat-hankkeessa syntyviä kasiluokkalaisten kulttuurikritiikkejä. Toivottavasti palautetta kuunnellaan teattereissa.

Tämän, tämän ja tämän jälkeen olen oikeastaan jo aika väsynyt kirjoittamaan tästä asiasta. Tehkää jooko joku joko Vampyyrien tanssi oikeasti opiskelijaystävällisillä hinnoilla, joku nuorista hahmoista kertova (off-)Broadway-pläjäys tyyliin Dear Evan Hansen tai Heathers tai, hyvänen aika, vaikka Frank Wildhornin Dracula ja katsotaan, mitä siitä seuraa. Onko ottajia?

P.S. Mielestäni "laitos" on suomen kielen hirvein sana.

Katse maailmalle, suomalainen musikaali!

Harvoinpa lukee aamun lehdestä tekstiä, josta on yhtäaikaisesti niin samaa ja eri mieltä kuin minä olin Laura Hallamaan Herätys, suomalainen musikaali! -kolumnista päivän Hesarissa (HS 21.6.2017, netissä eri otsikolla)!

Hallamaa kirjoittaa kolumnissaan suomalaisen musikaaliohjelmiston alennustilasta: klassikkomusikaalit ja artistielämäkerrat dominoivat esityskalentereita uuden suomalaisen musikaalin jäädessä sivuosaan. Vaikka ilmassa on muutosta, ei suomalaisesta uustuotannosta ole vielä syrjäyttämään Broadway-suosikkeja suurilta näyttämöiltä.

Mielestäni teksti on kirjoitettu aiheesta, mutta suomalaisen musikaaliohjelmiston seassa vuosia marinoituneena kovan linjan musikaalifanina minulla on asiaan muutama mielipide.


Ensimmäisenä tekstissä huomioni herätti klassikkomusikaalin määrittely.

Hallamaa sijoittaa Catsin samaan sarjaan West Side Storyn, Chicagon ja Viulunsoittajan katolla kanssa. Itse olen toista mieltä. Jos tulevan syksyn ohjelmisto lasketaan mukaan, on Suomessa nähty yhteensä 50 Viulunsoittaja katolla -ammattilaistuotantoa. Se tekee keskimäärin 0,98 uutta tuotantoa vuodessa sitten vuoden 1966 kantaesityksen. Mikään muu Broadway-klassikko ei yllä lähellekään näitä lukuja. Tampereen Teatterissa ensi-iltansa saava Suomen neljäs Cats on tässä vertailussa raikas ja yllättävä ohjelmistovalinta.

Lisäksi täytyy – vähän uudemman musikaalin ystävänä hampaita kiristellen, mutta silti – myöntää, että moni klassikko on klassikko syystä. Vaikka Viulunsoittajan jatkuva paluu ohjelmistoon tuntuukin näillä kierroksilla jo yleisön aliarvioimiselta, ei jokaista klassikkoa voida niputtaa osaksi samaa väsynyttä kokonaisuutta. West Side Story on musikaalimaailman Romeo ja Julia sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti. Toteutusten laatu vaihtelee, mutta parhaat teokset eivät vanhene.

Klassikkojen lisäksi Hallamaa suomii tekstissään iskelmätähtien elämäntarinan kertovia jukebox-musikaaleja. Tästä olen täysin samaa mieltä (lajityyppiä voi tosin lähestyä eri näkökulmista – lisää tästä toisaalla blogissani), menneiden vuosien iskelmäsuuruuksilla tuskin houkutellaan teattereihin uutta nuorta yleisöä. Mutta entä toisenlaiset, uuden tarinan kertovat jukebox-musikaalit? Samantapaisella reseptillä leivottiin esimerkiksi Tampereen Työväen Teatterin manserock-menestys Vuonna 85, jonka spin-off-jatko Mauno Peppone Extended pyörii teatterin ohjelmistossa yhä, 11 vuotta ensi-illan jälkeen.


"Siinä ne kaksi musikaalin alalajia, joihin suomalainen teatteri luottaa. Jotain puuttuu", Hallamaa toteaa Broadway-musikaaleista ja artistielämäkerroista. Täydennykseksi hän tarjoaa uusia suomalaisia musikaaleja.

Olen Hallamaan kanssa samaa mieltä siitä, että ohjelmistoihin mahtuisi enemmän kotimaisia uutuuksia. Mutta toisin kuin Hallamaa ehdottaa, mielestäni suomalaista tekoa oleva uusi musikaali ei suinkaan ole ketjun ainoa puuttuva lenkki. Hyvä teos kun on hyvä teos täysin kansallisuuteen katsomatta. Uuden suomalaisen musikaalin arvo ei ole ulkomaista musikaalia suurempi tai pienempi, jos teokset ovat taiteellisesti yhtä kunnianhimoiset.

Kehtaan väittää, että suomalainen musikaaliohjelmisto on suppeaa ja perinteisen angloamerikkalaista yksinkertaisesti siksi, että teattereissa ei tunneta genren uusia tuulia eikä musikaalien maailmaa West Endin ja Broadwayn ulkopuolella. Eurooppa on täynnä kiehtovien tekijöiden menestysteoksia, joista suomalainen yleisö voisi nauttia joko sellaisenaan tai sovitettuna – ne pitää vain löytää ja tuoda tänne tarjolle.

Toivoisinpa, että kaikki musikaalin tekoa suunnittelevat suomalaiset teatterinjohtajat voitaisiin tavanomaisten Lontoon ja New Yorkin opintoretkien lisäksi pakottaa vuosittain ainakin kahdelle matkalle Manner-Eurooppaan: tarkastamaan yhden Saksan suurkaupungin ja yhden pienen saksalaisen kaupunginteatterin musikaaliohjelmisto ja perehtymään pitkäksi viikonlopuksi Budapestin musikaalitarjontaan. Jatkokurssi ranskalaisen musikaalikiertueen katsomossa. Lisäksi kestotilaus vapaavalintaisesta saksalaisesta musikaalilehdestä (jos kieli ei suju, kuvienkin katsominen avartaa).


Tiivistäen: kyllä – suomalainen musikaaliohjelmisto tuntuu usein horrostavan, ja etenkin tulevan satavuotissyksyn perin perinteikäs musikaalitarjonta oikein ahdistaa modernin musikaalin fania. Mutta ei – ainoa ratkaisu ei ole kotimainen uutuustuotanto, eikä isojen klassikkojen siivoaminen ohjelmistoista ole itseisarvo.

Toivottavasti suomalaisten musikaalinäyttämöiden väsymystä elvytetään jatkossa yhtä lailla uusilla kotimaisilla teoksilla kuin Lontoon ja New Yorkin ulkopuolisen musikaalimaailman helmillä.


P.S. Suomen kaikkien aikojen esitetyin musiikkinäytelmä on vankasti kotimaista tekoa. Teuvo Pakkalan vuonna 1899 kantaesitetty Tukkijoella saa syksyllä Porin Teatterissa 143. ammattilaisensi-iltansa.

Unohdetut nuoret naiset

Kirjailija, opettaja Tommi Kinnunen kirjoitti pari viikkoa sitten mainion kolumnin. Tekstissään Kinnunen peräänkuuluttaa nuorille suunnattuja teatteriesityksiä, joiden pääpaino ei ole opettavaisessa tarinassa. "Esimerkkien perusteella koululaisnäytännöt pohjautuvat enemmän tai vähemmän kuvitteelliseen käsitykseen siitä, millaista teini-ikä on", Kinnunen tykittää. Olen itse kirjoittanut samasta aiheesta, enkä voisi olla vahvemmin samaa mieltä.

Kinnusen kolumnin lukeminen palautti mieleeni erään ajatuksen, jota olen pohdiskellut jo pitempään. Jos nuorison toiveita keskimäärin ymmärretään teattereissa huonosti, on tietty osa nuorista unohtunut ohjelmistosuunnittelussa aivan kokonaan.

Miksi missään ei esitetä teinitytöille suunnattua teatteria?


Ainakin omasta näkökulmastani ja kokemuksestani vaikuttaa siltä, että silloin harvoin kun nuorille tehdään muuta kuin itsemurhaan kulminoituvia kiusaamissaagoja, seikkailevat esitysten sankareina yleensä pojat.

En toki väitä, etteikö kuka tahansa voisi samaistua poikien tarinoihin. Ymmärrän myös, että nimenomaan pojille suunnatuilla esityksillä on arvokas tavoite – on tärkeää haastaa ennakkoluuloja, joiden mukaan kaikenlaisia taideharrastuksia pidetään yhä tyttöjen puuhana. Teatteri on kaikille.

Mutta silti kysyn: mikä teatteri uskaltaisi tuottaa ensisijaisesti teinitytöille suunnatun näytelmän?

Minulla on jo tarjota näytelmälle aihekin, tai oikeastaan monta. Minkä tahansa kirjaston nuortenosastolta löytyy nimittäin hyllymetreittäin vaihtoehtoja.

Teinitytöille suunnattu kirjallisuus on ollut vuosikymmenestä toiseen täynnä kiinnostavia, persoonallisia ja särmikkäitä nuoria naisia. Itselleni (ikä: 23) rakkaita olivat muun muassa Vihervaaran Anna, poikatyttö Tiina, punkkari-Sara ja prinsessa Mia, ja nykyteineillä on varmasti omat suosikkihahmonsa. Tyttökirjoja luetaan ja rakastetaan vuodesta toiseen. Eikö niiden sankarittarien tarinoita voisi siis kertoa myös teatterin lavalla?

Seuraa karkea yleistys ja silkkaan mutuun pohjautuvaa spekulaatiota. Suurin osa suomalaisten teatterien johtajista on miehiä. Veikkaan, että moni heistä ei välitä tai edes tiedä tyttökirjaperinteen olemassaolosta – saati että pysähtyisi pohtimaan, olisiko tytöille suunnatussa kirjallisuudessa ainesta peräti näytelmäksi. Miehille sana nuortenkirja voi tarkoittaa aivan eri teoksia kuin naisille.

Onneksi tietoa nuorten naisten lukutottumuksista on saatavilla muillekin kuin Uudenkuun Emilian kanssa varttuneille runotytöille. Kirjastonhoitajilla ja äidinkielenopettajilla olisi varmasti antaa osviittaa siihen, mikä tyttöihin juuri nyt kolahtaa. Teinitytöiltä itseltään voisi pyytää neuvoja vaikkapa nettikyselyn muodossa.

Itse koin tyttökirjojen lukemisen kovin yksinäiseksi puuhaksi. Tosielämän ystävätyttöni eivät jakaneet rakkauttani kirjojen sankarittariin. Aivan varmasti koulussani olisi ollut muitakin tyttökirjojen ystäviä, mutta koska lukuharrastuksesta ei huudeltu, emme koskaan törmänneet toisiimme. Tyydyin nauttimaan suosikkikirjojeni tarinoista yksin.

Kuvitelkaapa siis, millainen kokemus kaltaisilleni, lukuharrastuksessaan yksinäisille tytöille (ja totta kai siinä samalla myös muita ikäkausia ja sukupuolia edustaville, samanhenkisille haaveilijoille ja sukulaissieluille) olisi tulla teatteriin ja kokea yhdessä elävä, hengittävä versio jostakin suosikkikirjastaan.

Paljon puhutaan siitä, että keski-ikäiset ja sitä vanhemmat naiset pitävät ahkerina kulttuurinkuluttajina suomalaiset teatterit pystyssä. Tämän päivän teinitytöt ovat joku päivä niitä keski-ikäisiä. Tulevaisuuden katsomot eivät täyty, jollei nykytyttöjä saada koukkuun. Siinäkin valossa olisi hienoa nähdä nimenomaan teinitytöille suunnattu esitys. Jonkin suosikkikirjan pohjalta – tai ehkäpä joku nykyhetken suosituimmista tytöille kirjoittavista nuortenkirjailijoista voitaisiin jopa pyytää kirjoittamaan tarkoitukseen sopiva uusi näytelmä?


Tytöt on unohdettu myös toisella tavalla. Uskoakseni aivan yhtä tärkeää kuin nostaa esille nuorten naisten tarinoita olisi myös kertoa meille nuorille (ja totta kai vanhemmillekin) naisille tarinoita vanhoista naisista.

Naisten puutteellisesta edustuksesta teatterilavoilla on puhuttu paljon. Tilanne ei tietenkään ole sama kaikissa teattereissa ja kehitys kehittyy koko ajan, mutta jälleen karkeasti yleistäen voidaan todeta, että vanhojen naisten tarinat ovat yhä paitsiossa teatterien ohjelmistoissa.

Itse ajattelen, että keski-ikäisten ja sitä vanhempien naisten tuominen päärooliin entistä useammin on tärkeää myös nuoren naisen näkökulmasta. Meidän itsetunnollemme tekisi hyvää nähdä lavalla esimerkkejä kaikenlaisista tavoista olla nainen. Ei vain vaimo, äiti ja isoäiti, vaan myös sankari ja tavis, hajottaja ja hallitsija, pyhimys ja pahis. Jo rautakautisissa legendoissa voimakas naisjohtaja herätti Kalevan pojissa pelkoa ja kunnioitusta. Tuokaa hänen sisarensa teatterilavoille!

Fiktiiviset naishahmot voivat olla meille nuorille naisille aivan yhtä tärkeitä esikuvia kuin tosielämän naiset. Vanhojen naisten puuttuminen kuvitteellisista tarinoista lähettää nuorille naisille vaivihkaisen viestin, että naisen elämä päättyy ennen viittäkymmentä ikävuotta, että hän keski-iän ylitettyään muuttuu näkymättömäksi. Aika kamala tulevaisuudenkuva.

Kaikista taiteenlajeista juuri teatterin toivoisi tarttuvan tähän ongelmakohtaan ja korjaavan sen. Jos rooleja vanhoille naisille ei ole, voidaan niitä onneksi kirjoittaa lisää – tai miksipä nainen ei voisi myös astua minkä hyvänsä klassisen mieshahmon saappaisiin ja tehdä roolista omansa.


Toistan loppuun sen, mitä olen aikaisemminkin sanonut: jos nykynuoria ei saada innostumaan teatterista, saa moni talo lyödä lähivuosikymmeninä lapun luukulle. 

Samalla kun pidätte tämän mielessä, otattehan nuoret naiset huomioon.

Koululaisnäytöksessä

Turun Sanomat, 1946

Kävin kouluni Keravalla. 12-vuotisen peruskoulu- ja lukiourani aikana minut vietiin koulun puolesta teatteriin kerran.

Elettiin talvea 2011. Lusimme äidinkielen ryhmäni kanssa läpi Ryhmäteatterin nykypäivään sijoitetun tulkinnan Dostojevskin Rikoksesta ja rangaistuksesta. Päällimmäinen muistoni esityksestä on koko lukiolaisyleisön läpäissyt tylsistyminen ja levottomuus. Kallion katuja kulkenut Raskolnikov ei innostanut edes minua, vaikka olin fanittanut teatteria jo monen vuoden ajan.

Monellakohan lukioryhmästäni tämä teatterikäynti jää elämän ainoaksi?

Kaikki kunnia Ryhmäteatterille (tämän kesän Suomenlinnan-veto Kesäyön uni oli muuten mielestäni aivan mainio!) – mutta iso kimppu risuja opettajalleni teosvalinnasta. Kun teatteri jo valmiiksi tuntuu useimmista teineistä vaikealta... Millä logiikalla nuorten ennakkoluulot hälventää modernisoitu venäläinen klassikko? Keksittekö mitään aloittelijan korvaan vaikeammalta kuulostavaa? Teatteri on kaikille – mutta kaikki teokset eivät sovi jokaiselle.

Rikos ja rangaistus ei sopinut keravalaislukiolaisille.

Pelkään pahoin, että muillakin kuin Keravan lukion kasvateilla on kerrottavanaan vastaavia teatteritarinoita. Äidinkielentunti yksin tuskin tekee kenestäkään palavasilmäistä teatterifania, mutta mielikuvan se jättää. Ensivaikutelma ei unohdu. Ja ensivaikutelmasta voi riippua se, avaako teini teatterin ovea enää koskaan uudestaan.


Opettajilla on suuri vastuu siitä, mitä he vievät oppilaansa katsomaan. Mutta yhtä suuri vastuu on teattereilla. Onko ohjelmistossa teoksia, jotka kiinnostavat nuoria katsojia?

Mielestäni nuoren teatteriyleisön koukuttamisen tulisi olla jokaisen teatterin ykkösprioriteetti. Totuus on nimittäin tämä: marttakerhojen aika on pian ohi, ja jos nykynuoria ei saada innostumaan teatterista, saa moni perinteikäskin talo lyödä lähivuosikymmeninä lapun luukulle. 

Monet teatterit tekevät hyvää lastenteatteria ja aikuistenteatteria – komediaa, draamaa, musikaaleja. Nuorille suunnatut näytelmät ovat sitten mutkikkaampi ja usein synkempi juttu. Olen huomaavinani, että kun nuorille tehdään, aiheet valitaan usein akselilta kiusaaminen–syrjäytyminen–itsemurha.

Taide voi totta kai auttaa ja parantaa, mutta silti mietin, onko tämä tarkoituksenmukaista. Saako kiusattu lohtua tai ottaako kiusaaja opikseen, vai osuvatko aiheet ahdistavan lähelle omaa todellisuutta? Voisiko koulumaailmaan sijoittaa muutakin kuin pahaa oloa?

Nuorisoa on toisekseen mahdollista houkutella muutenkin kuin kertomalla heidän arkielämästään. Kiinnostavan teoksen rakennuspalikoita voisivat uskoakseni olla vaikkapa kiehtovat (mieluiten alle keski-ikäiset) hahmot, suuret tarinat, jännitys tai huumori.

Olen havainnut, että katsomossa on usein tavallista korkeampi prosentti teini-ikäisiä ja nuoria aikuisia, kun ohjelmistossa on kauhu-, fantasia- tai draamamusikaali. Muun muassa Wicked, Jekyll & Hyde, Les Misérables ja Vampyyrien tanssi ovat viime vuosina kolahtaneet opiskelevaan kansanosaan. Viime kaudelta muistiini jäivät etenkin Jyväskylän kaupunginteatterin viimeisen Jekyll & Hyde -esityksen eturivin nuoret teatterifanit intoilemassa yhdessä hahmojen ihanuutta. Taas se nähtiin. Teatteriakin voi fanittaa.

Niinpä kysyisin: tarvitseeko nuorille suunnatun (tai heidän katsottavakseen koulun puolesta valitun) teatterin olla alleviivaavan opettavaista, vai riittäisiköhän teatteri-illan opiksi uusi mukava kosketus monipuolisen taiteenlajin maailmaan?


Olen 23-vuotias. Mistä minä siis enää tiedän, mitä koululainen teatterilta haluaa (ja siinähän taisi tiivistyä koko edellä esitetty ongelma)? Siksi annan viimeisen sanan Turun Sanomien huhtikuussa 2016 haastattelemille kahdeksasluokkalaisille.

Joko Suomen Kulttuurirahaston upeaa Taidetestaajat-hanketta tai Turun Teatterisäätiön yhtä mahtavaa Teatteri-iloa-projektia käsitelleen artikkelin nimi ja toimittaja ovat ikävä kyllä hävinneet muististani, mutta säästämäni lyhyen leikkeen sisältö on kultaa ja timanttia:

"Vauhdikkaita, hauskoja ja sellaisia, joissa on toimintaa ja jotka koskettavat meidän ikäisiä", [kahdeksasluokkalaiset] luettelevat toivenäytelmien ominaisuuksia.

Mitkä asiat sitten koskettavat teidän ikäisiä?

"Koulusta kertovat jutut, kaverisuhteet ja muutkin ihmissuhteet", kuuluu vastaus.

(Lähde: Turun Sanomat, huhtikuu 2016)

Mielestäni ei mitenkään liikaa pyydetty.

Lisää aiheesta: Nuoret, martat ja musikaalit

Nuoret, martat ja musikaalit

Tänään 18.1.2016 Ylen Kulttuuricocktail julkaisi tviitin.

Voi—

Sen mitä seuraavaksi sanon, sanon 22-vuotiaan, musikaaleja seitsemän vuotta kokopäivätoimisesti fanittaneen, satayksi musikaalituotantoa nähneen teatterifanin auktoriteetilla.

Tämä ei ole hyökkäys Kulttuuricocktailia vastaan – vaan koko sitä ummehtunutta ajatusmaailmaa, jonka vuosikausia jatkunut jyllääminen tiivistyy yllä esitettyyn tviittiin.

Musikaaleja martoille

Musikaali on valtavan laaja lajityyppi. Musiikin keinoin kerrottuihin näyttämöteoksiin mahtuu sekä nuorille, vanhoille että kaikille sopivia tarinoita.

Seuraan ja olen mukana eri musikaalien ympärillä pyörivässä fanikulttuurissa. Nuoria musikaalifaneja on ympäri maailmaa hurja määrä ja he ovat – me olemme – hurjan aktiivisia. Fanitaidetta ja -tarinoita, analyyseja, arvosteluja, covereita ja cosplayta... Suosikkitempaukseni on vuonna 2013 koottu visuaalinen adressi Les Misérables -elokuvan ohjaajalle. 143 piirrosta, joilla nuoret musikaalifanit ympäri maailman vetosivat Les Misérablesin ohjanneeseen Tom Hooperiin elokuvan poistettujen kohtausten julkaisemiseksi.

Miettikää hetki, miten luja intohimo musikaalia kohtaan meillä kaikilla osallistujilla oli – ja on. Kaikille meistä musikaalit ovat paljon, paljon enemmän kuin esityksiä, jotka nähdään kerran ja sitten unohdetaan.

Olen itse yrittänyt ja yritän jatkuvasti tehdä oman osani suomalaisten musikaalien nostamiseksi kansainvälisen faniyhteisön tietoisuuteen. Joskus suomalaiset teokset eivät kiinnosta edes kotimaan faneja, mutta toisinaan kolahtaa ulkomailla asti. Kehuja, haukkuja ja kommentteja: hiiskatti kun en päässyt katsomaan tätä, näyttääpä hienolta, onpa omituinen ratkaisu, olisipa tästä tallenne! Ja aina silloin tällöin joku innostuu musikaalimatkalle. Naapurikaupunkiin tai maailman toiselle laidalle.

Postmoderni surrealismi toimii joillekin, mutta olen satavarma, että keskivertonuori ei jää sen kautta elinikäiseen teatterikoukkuun. Musikaalien kautta sen sijaan? Ehdottomasti.

Niiden vain täytyy olla oikeanlaisia.

Luopukaa viimeinkin My Fair Ladysta, Sound of Musicista, Viulunsoittajasta katolla, Tukkijoesta, edesmenneen iskelmätähden jukebox-elämäkerrasta ja kaikesta, jonka markkinoinnin kärkenä on sana nostalgia. Marttoja ja mummoja ei saa aliarvioida. He ovat nähneet elämänsä aikana monenlaista ja tuskin hätkähtävät, jos teatterinlavalle tuodaan vähän tuoreempaa näkemystä. On monia meillä tuntemattomia musikaaleja, joista voivat nauttia yhtä lailla nuoret kuin vanhatkin. Monia, jotka sopivat niin isojen kuin pienten teatterien ohjelmistoon.

Tuntematon musikaali on totta kai taloudellinen riski. Parhaiten vuosien ja vuosikymmenten päästä muistetaan kuitenkin juuri ne kerrat, kun teatteri uskalsi ottaa riskin – tuoda ohjelmistoonsa Suomen kantaesityksen tai muuten tuntemattoman tai vähän esitetyn teoksen. Hype. Rocky Horror Show. Elisabeth. Cats. Spring Awakening. Wicked. Vampyyrien tanssi. Les Misérables. Kristina från Duvemåla. Jekyll & Hyde. Esimerkiksi. Viulunsoittaja katolla oli vuoden 1966 huippulöytö. Mikä on vuoden 2016?

Oman kokemukseni mukaan musikaalin ei tarvitse kertoa nuoren omasta elämästä häntä puhutellakseen. Tanssivat kissat, Pariisin Kurjat ja Jeesus Nasaretilaisen viimeiset päivät ovat kaikki jättäneet minuun lähtemättömiä jälkiä.

Houkuttaakseen ja koukuttaakseen musikaali ei kuitenkaan saa olla täysin ja tietoisesti nuoren maailman ulkopuolella.

Nuoren on esimerkiksi mahdoton nostalgiafiilistellä aikaa, jota hän ei itse ole elänyt. Itselleni vastenmielisin musikaali on 50–80-luvulla kunnian päivänsä eläneen iskelmätähden tuotannosta koottu elämäkerta. Tällaisenkin musikaalin voi tietenkin tehdä rautaisella ammattitaidolla, mutta koen, että sillä ei ole kaltaiselleni 90-luvun lapselle mitään annettavaa.

Tässä vielä yksi näkemys musikaaleihin tämänpäiväisestä keskustelusta, kapellimestari Atso Almilan tviittinä:

Tähän vanhaan vastakkainasetteluun sanon kaksi asiaa.

1) Minulle on taidetta se, miten musikaalit yhdistävät musiikin, näyttelemisen ja liikkeen. Jollekulle muulle taide on jotakin muuta. Kumpikaan ei mielestäni ole enemmän oikeassa kuin toinen.

2) Taidetta, viihdettä tai sekä että, musikaali voi olla katsojalleen unohtumaton elämys. Kokemus, joka auttaa jaksamaan arkea, ymmärtämään maailmaa ja itseään. Nauttimaan tästä ainoasta meille annetusta elämästä. Sitä ei pidä vähätellä. On ok, jos ihminen haluaa katsoa vaikka pelkkiä musikaaleja – tai vaihtoehtoisesti vain postmodernia surrealismia.

Postmodernia surrealismia nuorille

Minä olen opiskelevana musikaalifanina äärettömän, äärettömän onnekas. Minulla on työ. Asuntoni on äitini omistuksessa ja vanhempani tukevat opintojani taloudellisesti. Voin käydä teatterissa kerran viikossa, sillä minulla on siihen varaa.

Suurimmalla osalla opiskelijakollegoistani ei ole.

Jos hypoteettinen opiskelijalippu suuren näyttämön musikaaliin maksaa viisikymmentä euroa, on se yhtä kuin 15 prosenttia 20-vuotiaan, korkeakoulussa ensimmäistä vuotta opiskelevan henkilön opintorahasta – ennen veroja. Jos oletetaan (yltiöoptimistisesti), että hypoteesimme esimerkkihenkilö saa maksettua asumiskulunsa asumislisällä eikä nosta opintolainaa... Kuluttaisitko sinä 15 prosenttia kuukausibudjetistasi yhteen teatterilippuun? Entäpä vielä enemmän?

Teatterin tekeminen on kallista. Julkiset tuet pienentyvät. Mutta silti – silti uskon, että vain opiskelijahintoja laskemalla teatteri voidaan todella tuoda opiskelijoiden ulottuville. Jos opiskelijahinnat nousevat, teatterissa käyvät vain kaltaiseni pappa betalar -kultalusikkalapset.

Jopa tämä edellä mainitun kaltainen lellipentu ymmärtää, että ei tämä näin voi toimia. Ei voi. Teatteri ei saa Suomessa eriytyä vain hyväosaisimman kansanosan huvitukseksi. Suomalaisella teatterilla ei ole siihen varaa.

Kuten kirjailija, opettaja Tommi Kinnunen Twitterissä huomauttaa, pelkillä hintojen halvennuksilla ei saada ihmeitä aikaan. Koulujen pitäisi tehdä osansa. Kotien pitäisi tehdä osansa. Jos oma äitini ei olisi käskenyt minua teatteriin, en ehkä olisi fani vieläkään.

Kouluja on vaikea ja koteja mahdoton pakottaa innostamaan nuoria teatteriin. Teatterit voivat kuitenkin tehdä osansa. Se osa lähtee ohjelmiston lisäksi opiskelija- tai nuorisohintojen alentamisesta ja alhaalla pitämisestä. (Nuorisohintoja harrastetaan monissa pohjoismaisissa teattereissa. Ks. esim. tanskalaisen Aarhus Teaterin hurja arki-iltojen alennus kaikille alle 25-vuotiaille.)

Lisää yleisöä

Loppukaneettina julkaisen kymmenen teoksen listan Suomessa harvoin tai ei koskaan esitetyistä musikaaleista, joiden uskon kolahtavan suomalaiseen yleisöön – sekä nuoriin että vanhempiin. Saa ehdottomasti napata omaan ohjelmistoon ihan heti paikalla. Lisää sopii ehdottaa kommenteissa.

Bonnie & Clyde (Wildhorn, Black, Menchell – 2009)

Surullisen ajankohtaiset teemat: lama ja syrjäytyminen. Kiihkeä, historiallinen rakkaustarina vie jalat alta. Erittäin vetävä musiikki.

Chess (Andersson, Ulvaeus, Rice – 1984)

ABBA-miesten tanssittavan menevästä sydäntäraastavan kauniiseen kulkeva musiikki. Shakin ja kylmän sodan pyörteistä nousevat inhimilliset, epätäydellisellisyydessään realistiset hahmot ja heidän rikkinäinen rakkautensa.

Dracula (Wildhorn, Black, Hampton – 2001)

Kauhuklassikkoon perustuva musikaali, joka aiheuttaa musikaalina erityisen varmoja väristyksiä – kielletty romanssi rajan tuolta puolen ja kiivastahtinen vampyyrinmetsästys koetaan Frank Wildhornin komeimpien sävelten kautta.

Elisabeth (Kunze, Levay – 1992)

Arvoituksellinen sekoitus yliluonnollista ja historiaa. Kuolevaisen naisen ja itsensä Kuoleman rakkaustarina – mitä enemmän romantiikan- tai gotiikannälkäinen katsoja voi enää toivoa! Keskushahmona kiehtova, moniulotteinen nainen. Laaja fanikunta ympäri maailmaa.

Kiss of the Spider Woman (Kander, Ebb, McNally – 1990)

Cabaret'n ja Chicagon kirjoittaneen menestystiimin teos. Intensiivinen, sydäntäsärkevä tarina kahden miehen epätodennäköisestä, epätoivoisesta rakkaudesta ja tilanteista, joista on mahdotonta selvitä ehjänä.

Mozart! (Kunze, Levay – 1999)

Tuore, kiehtova näkökulma Amadeus-näytelmästäkin tuttuun historialliseen hahmoon. Tarina nousee historian oppitunnin yläpuolelle kertomukseksi taiteilijana olemisesta ja epäterveestä omistushalusta, intohimosta ja rakkaudesta.

Nahkatakkinen tyttö (Suutela, Suomela, Jagt – 2014)

Harvinaisen hyvin toimiva jukebox-musikaali Dingon tuotannon pohjalta. Jännittävä, koskettava, samaistuttava tarina nuorilla päähenkilöillä ja mysteerimausteilla. Erinomainen vaihtoehto laitosteatterin ja nuorisoteatterin yhteistuotannoksi.

Notre Damen kellonsoittaja (Menken, Schwartz, Lapine/Parnell – 1999/2013)

Disneyn vaikuttavimman piirretyn pohjalta tehty vaikuttava musikaali. Elokuvaa rajumpi, teineille ja aikuisille suunnattu. Surullisen ajankohtaiset teemat: muukalaisviha ja muiden hyväksyminen.

Rocky (Flaherty, Ahrens, Meehan – 2012)

Tunnettu elokuva kääntyy musikaaliksi yllättävän hienosti. Nyrkkeily, tai urheilu ylipäätään, on musikaalin aiheena raikas. Mukana Eye of the Tigerin tahdittama treenimontaasi, kuten asiaan kuuluu.

Sweeney Todd (Sondheim, Wheeler – 1979)

Hykerryttävä sekoitus mustaa huumoria, vakavia hetkiä ja näyttämöväkivaltaa. Juice Leskisen suomennos – enempää perusteluja ei mielestäni tarvita.

Jep. Näillä aloitetaan.

Lue myös: Varje dag är en dag för musikaler -blogin näkökulma aiheeseen.

Käännöksistä

Dear international readers: this post is about Finnish musical translations. It's inspired by a new Finnish production of A Little Night Music. Read more about that in English.

Miten ihana, miten harvinainen tunne oli istua Tampereen Työväen Teatterin Desirée – Pieni yösoitto (A Little Night Music) -ensi-illassa Juice Leskisen kääntämiä Stephen Sondheimin lyriikoita kuuntelemassa.

Musikaalihahmoilla oli toisilleen ja yleisölle paljon kerrottavaa. Laulunsanat vilisivät sisältöä, asiaa, huumoria, kaksoismerkityksiä. Katsoja sai oikein odottaa, mitä laulussa seuraavaksi sanotaan. Penkissä ei tarvinnut kärvistellä myötähäpeän kourissa eikä naureskella tahattoman kaksimielisiä sanavalintoja. Sen sijaan sanottua täytyi ajatella ja pureskella.

Fiilis oli outo. Keskimääräisen suomalaisen musikaalikäännöksen voi nimittäin päästää toisesta korvasta suoraan toisen kautta ulos juuri mitään menettämättä. Kovin usein suomennos tarjoaa oivallusten sijaan itsestäänselvyyksiä.

Esimerkki. Monet fanit riemuitsivat Kansallisoopperan erikoisesta päätöksestä jättää Oopperan kummitus -musikaali kääntämättä. Mielestäni reaktio kertoo paljon siitä, millaiseksi suomalaisten musikaalikäännösten laatu koetaan.

Toki musikaalien alkuteksteissäkin on hurjia eroja. Esimerkiksi Sondheim tai Tim Rice tarjoilevat kuuntelijalle lyyrisiä koukkuja, kun taas vaikkapa säveltäjä Frank Wildhornin Jekyll & Hyde -työpari Leslie Bricusse luottaa musiikin voimaan ja täyttää laulut latteuksilla. Mielestäni jälkimmäisen kaltaisessa tapauksessa on hyväksyttävää, jos taitava kääntäjä jopa lisää tekstiin hieman sisältöä.

Käänteinen ilmiö on kuitenkin yleisempi. Jo alkujaan löysähköt tekstit löystyvät usein suomennettaessa entisestään, ja vähäisetkin syvällisyydet muuttavat muotoa ja katoavat. Ammattikääntäjiä käytetään ikävän harvoin tehtävässä, joka kuuluisi antaa heidän käsiinsä joka kerta.

Otetaan esimerkiksi vanha inhokkini, Jukka Virtasen Les Misérables -käännös. Kääntäjä Kristiina Drewsin kanssa useita musikaaleja suomentanut Virtanen on monen mielestä lahjakas sanoittaja ja minunkin mielestäni koomisten musikaalisanoitusten konkari – esimerkiksi Virtasen Chicagossa on monta hykerryttävän hauskaa heittoa. Mutta kun samalla hupityylillä ei millään voi painaa kolme- ja puolituntisen kurjuuden ylistyslaulun lävitse. En vieläkään ymmärrä, miten kyseinen räpellys on kehdattu esittää ammattilavoilla jo kahteen kertaan.

Virtasen Kurjissa barrikadilla koetaan yllättäviä eroottisia hetkiä.

Tämä ei ole yksittäistapaus. Tuntuu, että tyylitaju on suomalaisella musikaalikäännöskentällä keskimäärin kadoksissa.

Ja kun tällaista puuroa syötetään yleisölle tarpeeksi paljon, ei enää osata vaatia parempaa. Aamulehden kriitikko Anne Välinoro ampuu täyslaidallisen Juicen Desirée-käännöstä suomiessaan:

Joku tässä kuitenkin nyt tyylillisesti mättää. Väitän, että vika on pitkälti Juicen käännöksen ja sanoituksen. Välillä repliikit on lastattu umpitäyteen, välillä asiat sanotaan töksäyttäen ja alapäävireisiä mauttomuuksiakaan kaihtamatta. (Aamulehti)

Uskomatonta puhetta.

Desirée-käännöksessään englannin kielen kääntämistä opiskellut Juice yrittää esittää suomeksi Stephen Sondheimin polveilevat, monimielisyyksiä pursuavat alkuperäislyriikat. Tietenkään joka säe ei ole täydellinen. Paljon jää suomeksi sanomatta ja moni ajatus muuttuu matkan varrella – mutta Juice tekee silti todella hienoa työtä taidokkaista sanoituksistaan tunnetun Sondheimin tekstiä suomeksi tulkitessaan.

Väittääkö Välinoro siis tosissaan, että Juicen olisi pitänyt meitä yksinkertaisia suomalaisia varten yksinkertaistaa ja sensuroida alkutekstin sisältöä?

Ei puhenäytelmäänkään mennä tuijottamaan näyttelijöitä lasittunein silmin vuorosanoista välittämättä ja toivota sitten lopuksi, että hahmoilla olisi ollut vähemmän sanottavaa. Ihmeellistä, että tällaista tyhmistämistä suorastaan kaivataan musikaaleilta.

Minä väitän, että tässä maassa ollaan yksinkertaisesti kriitikosta rivikatsojaan niin tottuneita kelvottomiin ja kädenlämpöisiin käännöksiin, että hyvän käännöksen kuunteleminen tuntuu työltä. Kas kun sitä pitää todella kuunnella. Keskittyä ja ajatella. Hyvin käännetty musikaali ei ole pelkkää musiikki-ilottelua, vaan kappaleiden sanoista voi – hyvänen aika sentään – paljastua syvällisiä ajatuksia! Tämä on niin harvinaista, että se hämmentää jopa ammattiarvostelijan.

Haluaisin siis esittää kaikille suomalaisille teattereille pyynnön: panostakaa musikaalikäännöksiin.

Osaavien tekijöiden puutteesta ei ole kyse. Juice on poistunut keskuudestamme, mutta taitavia kääntäjiä löytyy maastamme kyllä. Itse haluaisin nostaa hattuani Seinäjoen kaupunginteatterissa esitetyn Vampyyrien tanssi -musikaalin kääntäneelle Marika Hakolalle. Hakolan upeaa käännöstä kuunnellessani unohdin täysin, ettei musikaalia ollut alun alkujaan kirjoitettu suomeksi.

Hyvä käännös ei ole ylimääräinen menoerä vaan tärkeä tapa tehdä alkuperäisteokselle oikeutta suomalaisen yleisön korvissa.

Panostakaa siihen.

Loppukaneetti: myönnän, että aina en välitä tekstistä. Juuri viime kuussa Rocky-musikaali tärähti suoraan sydämeen ilman yhtäkään ymmärrettyä lyriikkaa. Olkoon tämä säännön vahvistava poikkeus – ja jos Rocky joskus tuodaan Suomeen, se on paras kääntää tavattoman huolellisesti, jotta minäkin viimein ymmärrän!

Two Months

I'll keep this short and simple.

Åbo Svenska Teater's production of Jesus Christ Superstar...

1. is one of the top three best musicals I've ever seen
2. is loved by critics and bloggers and audiences alike
3. had sold over 10 000 tickets two weeks after the premiere already
4. is closing in April, after a run of only two and a half months???

I would shrug the Facebook post off as a cheap advertising trick (let's make the audience think the show is closing so they'll panic and buy a lot of tickets!) if I hadn't also heard the news in person from two different members of the theatre's box office personnel. Since they're all saying the same... It's starting to sound way too real.

For the life of me, I cannot understand what has motivated the theatre to make a decision such as this.

A musical that has been flashily advertised since the summer of 2013, a musical that's been called the theatre's 175th anniversary production and the big investment of the anniversary year... This is a fine anniversary if I've ever heard of one. Party hard for a whopping 20% of the anniversary year!!

Åbo Svenska Teater is known for their musicals – and said musicals have previously had rather reasonable runs. Evita (170th anniversary musical) ran from fall 2008 to spring 2009. Les Misérables was first scheduled to run from fall 2010 to spring 2011 but was extended all the way to winter 2012. Even Hair, with an ensemble that mostly consisted of theatre students, ran for about five months in fall 2012 and spring 2013. How does a run of two and a half months fit into this pattern? It doesn't.

What on earth went wrong? Was the budget completely messed up in the first place? Did some internal trouble within the theatre get ridiculously out of hand? I have no idea – but to be honest, it doesn't matter to me what the reason is, I'm still mad. From an audience member's perspective, this makes zero sense and seems both embarrassing and infuriating. You'd think that whatever the case, having a musical production running would beat not having a musical in the repertoire. Little do I understand, apparently.

I'm deeply upset. As said, ÅST's JCS is one of the best musicals I've ever seen. Of course I would've wanted to enjoy it for the full year! As anyone who reads my blog knows, I'm not one to see musicals only once. I would've wanted to see it again and again, watch the production develop and grow. Moreover, I'm also annoyed and upset for my friends' sake. Ever since the theatre started dropping hints that the production is closing, I've heard lots of fellow theatre fans lament they haven't the time to see the production in the spring. Silly us, counting on the show continuing in the fall!

I hope, with all my energy, that this turns out to be something of a bad joke and a fall season will still be announced – but that doesn't seem like a particularily realistic wish. At the moment, it looks like the theatre management has made up their minds to shut down one of the best musicals this country has ever seen.