Jumalanpilkkapykälä - Tarvitseeko Jumalaa suojella lailla?

Rikoslain 10 § uskonrauhan rikkomisesta sanoo: ”1) Joka julkisesti pilkkaa Jumalaa tai loukkaamistarkoituksessa julkisesti herjaa tai häpäisee sitä, mitä uskonnonvapauslaissa (267/1922) tarkoitettu kirkko tai uskonnollinen yhdyskunta muutoin pitää pyhänä, 2) tai meluamalla, uhkaavalla käyttäytymisellään tai muuten häiritsee jumalanpalvelusta, kirkollista toimitusta, muuta sellaista uskonnonharjoitusta taikka hautaustilaisuutta, on tuomittava uskonrauhan rikkomisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.” Tätä pykälää, ainakin sen 1 momenttia, pidetään vanhentuneena ja sen poistamisesta on vaadittu aika ajoin, koska sen katsotaan rajaavan sananvapautta. Hiljattain kuulin jälleen keskustelun radiossa, jossa tällaista esitettiin. Pykälä ei ota kantaa siihen mitä ihmiset yksityisesti tekevät tai uskonnosta ajattelevat. Se puhuu julkisesta tahallisessa loukkaamistarkoituksessa tapahtuvasta Jumalan ja pyhien asioiden herjaamisesta ja häpäisemisestä. Ei siis uskontoon, uskonnollisiin menoihin tai uskomuksiin kohdistuvasta kritiikistä tai puolihuolimattomasta vitsailuista. Tässä kohden lainsäädäntöä tasapainottaa perusoikeuksiin kuuluva vahva sananvapaus. Ne, jotka arvelevat pykälän olemassaolon rajoittavan uskontokriittistä keskustelua tai vitsailua ovat siis väärässä. Paitsi, jos heidän mielestään kritiikkiin kuuluu loukkaamistarkoituksessa tapahtuva julkinen herjaaminen ja häpäiseminen. Jumalanpilkkapykälän poistamista perustellaan usein vetoamalla siihen, että Jumala on kuulemma meidän pilkkamme yläpuolella (liberaaliteologinen perustelu) ja toisaalta, ettei jumalia tarvitse suojella laeilla (ateistis-humanistinen perustelu). Usein vedotaan myös siihen, että ihmisten ”uskonnollisia tunteita” ei tarvitse lailla suojella (psykologinen perustelu). Tai, että eri ihmiset pitävät eri asioita pyhänä ja toisen käsitys voi loukkaa jotain toista (pluralistinen perustelu). Liberaaliteologisen käsityksen mukaan jumala on täysin ihmisten sanojen ja määritteiden tuolla puolen. On helpompi siksi sanoa mitä hän ei ole, kuin mitä hän on. Niinpä mitkään ihmisten sanat ja puhe Jumalasta eivät häntä tavoita. Puhuessaan Jumalasta ihminen itse asiassa puhuu omista tunteistaan ja käsityksistään, siis itsestään. Tässä valossa tietysti on helppo ymmärtää, että pilkkammekaan ei kosketa Jumalaa. Ateistin näkökulmasta jumalanpilkkapykälälä on olemassa olemattoman olennon suojelemiseksi ja siksi tarpeeton. Ateisti on tietysti väärässä. Jumala on olemassa. Mutta se on eri keskustelu.  Tuskinpa pykälän ajatuksena silti on ollut tarve suojella Jumalaa. Pikemminkin siinä voidaan nähdä usko siihen, että Jumala, Pyhä ja Kaikkivaltias Majesteetti, on todella olemassa. Niin kuin et julkisesti loukkaamistarkoituksessa häpäise ja herjaa hallitsijaa, etkä toisia ihmisiä, sinun ei tule herjata ja häväistä Häntä, jolle olet koko olemassaolosi velkaa. Pykälän tarkoituksen tulkitseminen taasen ihmisten ”tunteiden suojelemisena” vaikuttaa ylimielisen holhoavalta psykologisoinnilta.  Pluralistinen perustelu on tavallaan käytännön läheisin ja koskee pykälän soveltamiseen liittyviä ongelmia yhteiskunnassa, jossa on edustettuna useita erilaisia uskomuksia ja käsityksiä Jumalasta. Ketä niistä pykälä suojelee, jos niiden keskenään kilpailevat näkemykset pyhästä ja Jumalasta saattavat olla loukkaukseksi toisen uskonnon edustajalle? Emme elä enää kristillisen yhtenäiskulttuurin aikaa. Yhteiskunta on uskonnollisesti pluralistinen. Jos jumalanpilkkapykälän käytännön soveltamiseen liittyykin tämän vuoksi harkitsemisen arvoisia ongelmia, niin samoin niitä liittyy sekularistisiin vaatimuksiin pykälän poistamiseksi. Miksi jotkut ihmiset vaativat itselleen vapautta julkisesti loukkaamistarkoituksessa herjata ja häväistä Jumalaa? Eihän pykälä, kuten aiemmin totesin, tosiasiallisesti meillä rajoita uskontokriittistä keskustelua, joten sanavapaus ei ole katkolla. Eihän sananvapauden varjolla saa loukkaamistarkoituksessa julkisesti herjata ja häväistä edes toisia ihmisiä. Siitäkin on rikoslaissa pykäliä. Myös kunninaloukkaustilanteisiin liittyy tulkinnanvaraisia rajatapauksia ja syyttämiskynnys julkisuudenhenkilöiden osalta on korkeampi kuin tavallisten ihmisten (Jumala on julkisempi kuin kukaan), mutta siihen liittyvää lainsäädäntöä ei silti ole vaadittu kokonaan poistettavaksi sananvapauden nojalla. Kun pykälän poistamiseen yhdistetään negatiivinen tulkinta uskonnonvapaudesta vapautena uskonnosta, eikä positiivisena vapautena harjoittaa julkisesti uskontoaan, vaatimus muuttuu entistä huolestuttavammaksi. Tällöin siinä voidaan nähdä pyrkimys,  ei vain siivota kaikki uskonto pois julkisesta tilasta ja painaa se  yksityiselämän alueelle näkymättömiin, vaan samalla piilotettu pyrkimys saada vapaus loukkaamistarkoituksessa häväistä ja herjata Jumalaa samassa julkisessa tilassa, jossa Jumalaa ei  muuten saa pitää esillä kunnioittavasti, jottei sellainen vahingossakaan sekaannu uskonnonharjoittamiseen.  Seuraako tästä eräänä päivänä se, että Suvivirsi ja jouluevankeliumi ovat  kouluissa kiellettyjä, mutta ne voidaan päätösjuhlissa korvata lukemalla julkisesti Richard Dawkinsin syytöslitaniaa Jahvesta? Jeesus tuomittiin jumalanpilkasta syytettynä Kristityn ihmisen asenne toisten harjoittamaan jumalanpilkkaamiseen ei ensi sijassa voi perustua rikoslainsäädännön varaan. Jos sellainen pykälä on sitä pitäisi käyttää äärimmäisen harvoin ja äärimmäisen äärimmäisissä tapauksissa, joissa kenties loukkaamistarkoituksessa tapahtuva julkinen herjaaminen ja häpäisy liittyy suoranaiseen väkivaltaiseen kiihottamiseen. Näin pykälää tulkitaan perusvapauksiin kuuluvan uskonnonvapauden valossa ja sitä suojellen. Jos taas pykälä uskonrauhan rikkomisesta tulevaisuudessa poistetaan, niin kristityn on hyvä rauhallisin mielin muistaa, että ei evankeliumin voima koskaan ole perustunut lakipykälien ja maallisten tuomioistuinten pakkovaltaan, vaan Pyhän Hengen työhön, joka muuttaa sydämet saarnatun sanan kautta. Jumala yksin on tuomari kunniaansa liittyvissä asioissa. Juudaksen kirjeeseen on jäänyt ihmiskunnan alkuhämärästä perimätietona talteen Eenokin ennustus Herran paluusta: Heistäkin Eenok, Aadamista seitsemäs, on ennustanut, sanoen: ’Katso, Herra tulee tuhannen tuhansine pyhinensä tuomitsemaan kaikkia ja rankaisemaan kaikkia jumalattomia kaikista heidän jumalattomista teoistansa, joita he jumalattomuudessaan ovat tehneet, ja kaikesta julkeasta, mitä nuo jumalattomat syntiset ovat häntä vastaan puhuneet.’ (Juudaksen kirje 14-15). Tämän valossa on mahdotonta yhtyä ajatukseen siitä, että Jumalaa ei meidän pilkkamme mitenkään kosketa. Samoin Ilmestyskirjassa useassa kohtaa puhutaan paheksuvasti siitä, että ihmiset eivät edes Jumalan kurittavan käden alla lakanneet pilkkaamasta häntä. Jumala itse tulee eräänä päivänä tuomitsemaan ihmiset tästä niinkuin muistakin synneistä. Kristityn asennetta mietittäessä on muistettava, että Jeesus naulittiin ristille jumalanpilkasta syytettynä. Häntä pilkattiin, herjattiin ja häpäistiin julkisesti. Kuitenkin hän juuri tuossa tilanteessa rukoili: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät." (Luukas 23:34) Jeesuksella oli siis kokemusta poliittisesti tarkoitushakuisten, tekaistujen jumalanpilkkasyytösten suhteen. Sellaisiin vedoten hänet, totuuden ääni, haluttiin vaientaa.  Kristityt tietävät sekä evankeliumin että kristittyihin maailmalla kohdistuvan vainon johdosta hyvin, että jumalanpilkkasyytöksiä voidaan käyttää väärin. Pakistanilainen kristitty kahden lapsen äiti, Asia Biibi, odottaa yhä vankilassa hänelle ”jumalanpilkasta” langetetun kuolemantuomion täytäntöönpanoa. Kristittyjen ei pidä hermostua Jumalan puolesta. Jeesus ei ristillä julkihäväistynä kironnut, vaan rukoili pilkkaajiensa puolesta. Eikö meidänkin tulisi ennemmin rukoilla kuin käräjöidä? Jeesus myös sanoi, että lähes kaikki pilkkaamiset annetaan anteeksi: "Totisesti minä sanon teille: kaikki synnit annetaan ihmisten lapsille anteeksi, pilkkaamisetkin, kuinka paljon pilkannevatkin; mutta joka pilkkaa Pyhää Henkeä, se ei saa ikinä anteeksi, vaan on vikapää iankaikkiseen syntiin."  (Markus. 3:28-29) Tämä tuskin oli mikään kehotus tai avoin valtakirja Jumalan pilkkaamiseen häneltä, joka itse kunnioitti ja rakasti Jumalaa ylitse kaiken. Pikemminkin Jeesus osoitti miten paljon ihminen voi saada anteeksi. Kuitenkin rajansa kaikella. Samassa jakeessa Jeesus opettaa, että on olemassa sen laatuista Jumalan pilkkaamista, loukkaamistarkoituksessa tapahtuvaa Pyhän Hengen herjaamista ja häpäisemistä, jota ei koskaan saa anteeksi. Eri asia on pitäisikö tästä kaikesta rikoslailla rangaista. Ei kaikista synneistä tarvitse olla erikseen säädettyä rangaistusta rikoslaissa. Osa synneistä kuuluu ihmisen oman eettisen itsesäätelyn ja Jumalan tuomivallan piiriin. Jeesuksen mukaan anteeksiantamattomuus on syntiä. Siitä ei tarvita silti rikoslakiin pykälää. Jumalan pilkkaaminen loppuu joka tapauksessa, kun ihminen saa armon Kristuksessa ja Pyhän Hengen vaikutuksesta kääntyy sydämestään rakastamaan Jumalaa. Tätä ei rikoslaki voi saada aikaan. Mutta evankeliumi voi. Paavali kirjoitti oman elämänsä muutoksesta tällaisin sanoin: ”Minä kiitän häntä, joka minulle on voimaa antanut, Kristusta Jeesusta, meidän Herraamme, siitä, että hän katsoi minut uskolliseksi ja asetti palvelukseensa minut, entisen pilkkaajan ja vainoojan ja väkivallantekijän. Mutta minä sain laupeuden, koska olin tehnyt sitä tietämättömänä, epäuskossa; ja meidän Herramme armo oli ylen runsas, vaikuttaen uskoa ja rakkautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa.” (1 Tim 1:12-14). Kristinuskon asema Suomessa ei ole kiinni rikoslain 10 §:ssä, vaan Jumalan evankeliumissa, joka voittaa pilkkaajien sydämet Kristuksen puolelle ja tekee heistä, kuten Paavalista, Hänen seuraajiaan. Seurakunnan tehtävä on rukoilla ja toimia  evankeliumin ja sen vapaan julistamisen  puolesta. Ei kriminalisoida epäuskoa.

Palvelevatko muslimit ja kristityt samaa Jumalaa?

Ravi Zachariaksen järjestön (RZIM) Kanadan toiminnan johtaja tohtori Andy Bannister vastaa oheisessa lyhytvideossa valaisevasti otsikon kysymykseen. Videon alla suomenkielinen käännös videosta.

Palvelevatko muslimit ja kristityt samaa Jumalaa? 

Andy Bannister (RZIM Canada)

Kuulen tämän kysymyksen usein, koska ilmeisesti ihmiset katselevat islamia ja kristinuskoa olettaen molemmilla olevan yksi ja sama Jumala, koska molemmat palvovat yhtä Jumalaa, joka on kaiken luoja ja hallitsija. Kyse on siis oltava samasta Jumalasta. 

Näin ei ole. 

Tämä kertoo vain, että muslimit ja kristityt ovat yhtä mieltä siitä, että Jumala on olemassa. Tuon Jumalan luonnosta vallitsee kuitenkin syvällinen erimielisyys. 

Valaisen olemassaolon ja luonnon välillä seuraavalla esimerkillä. 

Jos sanon sinulle, että Yhdysvalloilla on yksi presidentti, jonka uskon olevan Barak Obama, ja sinä sanot myös uskovasi, että on yksi Yhdysvaltojen presidentti nimeltään Aku Ankka, niin olemme selvästi yhtä mieltä siitä, että on olemassa yksi presidentti. Samalla meillä on perustavaa laatua oleva erimielisyys siitä, kuka tuo presidentti on, mikä on hänen luontonsa. 

Jotain samanlaista voimme sanoa Allahista Koraanissa ja Jahvesta Raamatussa. 

Jumalan luonne Raamatussa. Jumalalla on Raamatun mukaan neljä pääasiallista piirrettä: 

Jumala on persoonallinen ja relationaalinen. Hänet voidaan tuntea. Raamattu käskee kristittyjä, ei ainaostaan seuraamaan Häntä kuulaisesti, vaan tuntemaan hänet. Raamatun mukaan Jumala on rakkaus. Se on hänen olemuksensa. Hän on osoittanut rakkautensa olemalla valmis kärsimään ristillä pitääkseen huolta meidän synneistämme ja rikkinäisyydestämme, niin että me sovitettuina voisimme löytää suhteen hänen kanssaan. 

Sen sijaan Allah ei Koraanin mukaan ole relationaalinen, henkilökohtaisesti tunnettavissa. Missään kohtaa Koraanissa ei sanota, että hänet voi tuntea henkilökohtaiseksi, hän on liian kaukainen sellaiseen. Häntä ei kuvailla Jumalan, joka on rakkaus. Eikä hän missään tapauksessa ole kärsinyt eikä tehnyt mitään korjatakseen syntiongelmamme. 

Mitä enemmän vertailemme Jumalaa Raamatussa ja Koraanissa huomaamme niiden esittävän Jumalan täysin toisistaan poikkeavalla tavalla. 

Näin sanoessani en halua millään tavalla olla epäkunnioittava muslimeita kohtaan. Pikemminkin päinvastoin. Jos koitamme saada islamin näyttämään kristinuskolta me pakotamme sen sellaiseen viitekehykseen, johon se ei sovi. Islamia on tutkittava sen omista lähtökohdista käsin. Samoin tukti Raamatun Jumalaa hänen omista lähtökohdistaan käsin. 

Kun tarkastelet Jumalaa Raamatussa yksi asia mielestäni nousee ylitse muiden: Meitä ei kutsuta vain tietämään hänestä jotain, vaan tuntemaan hänet henkilökohtaisesti. 

Tunnetko sinä Hänet? 

(Dr. Andy Bannister, RZIM Canada)

Elävän kristillisyyden virta voi muuttaa Suomen!

Viime vuosina on käynyt ilmeiseksi, että monet haluaisivat, suorastaan vaativat, kristinuskon näkyvän aseman kaventamista julkisessa tilassa suomalaisessa kulttuuriperinteessä. Olisiko vertauskuvallisesti jo aika riisua koristeet, kantaa rapistunut kuusi ulos ja lakaista neulaset lattialta? Tästä kehityksestä esimerkkinä on nähty milloin Suvivirrestä, Enkeli taivaan laulusta, joulukuvaelmasta, uskonnonopetuksen asemasta, päiväkotien ruokarukouksista tai perinteisestä avioliitosta käyty julkinen suukopu. Eräät haluaisivat kenties varjella lapsensa uskonnollisilta ja kristillisiltä vaikutteilta, kuin konsanaan pahoilta tavoilta. Niistä kiinnipitämistä sen sijaan joudutaan puolustelemaan kuin jos haluaisi sytyttää sätkän julkisella paikalla. Passiivinenkin tupakointi on terveysriski. Toisinaan tuntuu siltä, että aina ei ole kyse vain vaatimuksesta saada vapaasti kieltäytyä harjoittamasta uskontoa, vaan myös pyrkimyksestä kieltää muita harjoittamasta uskontoaan vapaasti.  Pakko todeta, että tästä kehityksestä ei nykyisellään voida syyttää maahanmuuttoa tai islamisaatiota. Eivät Suomessa asuvat ulkomaalaiset, edes muslimit, ole tietääkseni vaatineet suvivirren ja joulukuvaelmien lopettamista kouluista. Suomalaiset itse ovat viiltäneet omat kulttuuriset ranteensa auki.  Mitä kristityn pitäisi tehdä tilanteessa, jossa hänelle rakkaat arvot joutuvat jatkuvasti julkisesti kyseenalaistettavaksi, jopa pilkan kohteeksi, kuin jokin suuri paha?  Yksi reaktio, johon itsekin joskus olen ajoittain sortunut, on tarttua kristillisiin perinteisiin ja verbaalirystyset valkoisina riuhtaista: ”Suomi on kristitty maa!”  Tarkemmin ajateltuna joudun toteamaan: Eikä ole. Ei ole koskaan ollutkaan. Mikään maa ei ole ”kristitty”. Ihmiset ovat, jos ovat. Ja jos he eivät sitä ole sydämessään siksi, että Jumala Pyhän Henkensä kautta uudestisynnyttää heidät, mitkään ulkoiset kristillisperäiset puitteet ja riitit eivät tee maasta ”kristittyä”, vaan lähinnä museon.  Kun kuusi ei saa vettä, se kuivuu, oksat taipuvat ja pallot ja neulaset alkavat putoilla.  Siksi on niin tärkeää pitää nykyisen kehityksen keskellä itse kunkin huolta siitä, että elävä usko ja suhde Kristukseen, ja sen myötä ne kristilliset arvot, säilyvät elinvoimaisena omassa elämässä ja kodissa.  Tämä ei tarkoita uskonsa sulkemista vain kodin seinien sisäpuolelle. Usko saa, ja sen tuleekin näkyä ja loistaa ympäristöön hyvinä tekoina sekä todistuksena Vapahtajasta.  Ei lamppua sytytetä ja panna vakan alle, vaan lampunjalkaan ja niin se loistaa kaikille huoneessa oleville. Niin loistakoon teidän valonne ihmisten edessä…  (Matt. 5:15).  Tämä merkitsee käänteisesti sitä, että lamppua, jota ei sytytetä, ei laiteta lampunjalkaan, vaan vakan alle. Tämän maailman keskellä kristinusko ei kelpaa koristeeksi, jos siitä puuttuu sille ominainen lämmin valo mikä tulee elävästä Kristus-uskosta.  Jeesukseen uskovien vaikutusta tarvitaan kaikilla elämänaloilla ja kaikkialla yhteiskunnassa. Ei ainostaan seurakuntien tai kotien seinien sisäpuolella. Seurakunnan ja elävän kristillisyyden kutsumus menee kuitenkin pidemmälle kuin vain pyrkimykseen koristella suomalainen kulttuuri kristinuskolla.  Elävän kristillisyyden on kristinuskosta vieraantuvan yhteiskunnan mukanaan tuomien haasteiden keskellä ennen kaikkea pysyttävä uskollisena seurakunnan Herralle. Silloinkin, kun joku pyrkii sisustamaan kansankodin uudestaan, siivoamaan tutut ja rakkaat kristilliset koristeet pois, koska ne eivät heille merkitse mitään, meidän tulee huolehtia siitä, että Jeesuksen Hengen liekki lepattaa ja säilyy oikeana, lämpimänä ja aitona elämässämme.  Koska tämä kirjoitus on muutenkin täynnä vertauskuvia, niin otan yhden vielä.  Muutama vuosi sitten käsiini osui edesmenneen piispa Aleksi Lehtosen, vuonna 1944 kirjoittama kirja KAIKKIVALTIAAN SUOJASSA  (WSOY, 1944). Lehtosen kuvaus merenpinnan alaisesta Golf-virrasta (jos et tiedä mikä on Golf-virta, katso täältä) vertauskuvana elävän kristillisyyden vaikutuksesta maailman keskellä on mielestäni osuva ja rohkaiseva tähänkin hetkeen:  "Mielessäni on usein, seurakunnan tehtävää maailmassa ajatellessani, välähtänyt näinä viimeksi kuluneina vuosina kuva Golf-virrasta, joka menee väkevin, lämpimin aalloin valtamereen eikä muuta sitä kokonaan kaltaisekseen. Se ei luovu suunnastaan, vaan on uskollinen itselleen. Mutta kun valtameren ylitse matkustettaessa tullaan Golf-virtaan, havaitaan, kuinka koko ilmasto muuttui toisenlaiseksi kuin aikaisemmin. Se on lämmin ja hyväätekevä. Kaikki tämän tuntevat. Valtamerimatkalla ovat Golf-virran kohdalla vietetyt päivät toisenlaisia kuin muut päivät. Eikä tuon ihmeellisen virran vaikutus suinkaan rajoitu sen omaan väylään, vaan se tuntuu hyvin laajalti sen oman alueen ulkopuolella. Koko ilmastossa jopa varsin etäisillä seuduilla tunnetaan tämän virran vaikutus. Kun poikkeuksellisen kylmiä kausia meidänkin maassamme joskus sattuu, kuuleekin toisinaan kysyttävän: liekö Golf-virta muuttanut suuntaansa?  Seurakunnan ja elävän kristillisyyden kutsumus maailmassa on olka tällainen "Golf-virta" kansojen meressä. Emme voi muuttaa toisenlaiseksi Jumalalle vierasta maailmaa, joka ei ole Hengestä syntynyt, eikä Jumalasta välitä, mutta tämän maailman lävitse tulee elävän kristillisyyden virran väkevänä kulkea. Sen tulee kulkea meidän oman kansamme lävitse. Jos se voimakkaana kulkee, on sen vaikutus ei vain sen omassa piirissä, vaan laajalti ympäristössäkin, tavattoman suuri. Tästä yksin on siis kirkon ja kristittyjen huolehdittava, että se taivaallinen vaikutus, joka Jeesuksessa tuli maailmaan ja joka Hänen Henkensä vaikutuksesta jatkuu seurakunnassa, on oikea ja aito. Siitä on huolehdittava, että elävän kristillisyyden virta pysyy uskollisena itselleen. Kaikkien ihmisten pitäisi kristittyjen piiriin tullessaan saada tuntea "ilmaston muutos", kuinka täällä on toisenlaista ja kuinka täällä on lämpimämpää kuin kylmässä, itsekkäässä maailmassa.” Piispa ALEKSI LEHTONEN kirjassa KAIKKIVALTIAAN SUOJASSA (WSOY 1944).