"SANOILLA ME VOIMME MURSKATA RUOHOA YHTÄLAILLA KUIN JALOILLA. MUTTA MYÖS VAIKENEMALLA."

Herta Müller: Sydäneläin
Saksankielinen alkuteos: Herztier (1994)
Suomennos; Raija Jänicke
Tammi, 1996
205 sivua

Sydäneläin on tiivis, suggestiivinen ja vaikuttava kertomus neljän nuoren ihmisen ystävyydestä ja kohtaloista diktatuuriajan Romaniassa.
 
Halusimme lukupiirityttöjen kanssa tutustua nobelisteihin, ja seuraavaksi kirjailijaksemme valikoituikin Müller. Kirjan hain kirjastosta jo hyvissä ajoin, mutta aloittaminen ei inspiroinut. Aikaisemmin kirjailijalta lukemani Hengityskeinu oli hieno, mutta rankka kirja, enkä ollut oikein kurjuudensietotuulella. Kappaleeni oli myös vanhaa painosta, ja synkästä kannesta ja osin käpristyneistä sivuista levittyi tunkkainen tunnelma.

Kun lopulta pääsin alkuun, tunkkaisuus karisi nopeasti. Itseasiassa pidin Sydäneläimestä alusta asti, vaikka muutamissa kohdin tarinan punainen lanka olikin minulta kadoksissa. Vaikka en aina pysynyt kärryillä kuka, missä ja minä aikana puhui, kirja ei kuitenkaan yrittänyt karistaa kannoiltaan. Se ei muuttunut puisevaksi sanahelinäksi, vaikkei kaikesta ollutkaan aina selvillä.

Kirja kertoo maailmasta, jossa mikään oma ajattelu ei ole turvallista, kirjat henkivät kapinaa ja runoissa asuu pahuus - toisin sanoen Ceausescun Romaniasta.Tarina liikkuu eri aikatasoissa ja paikoissa. Keskiössä nuori opiskelijatyttö ja hänen kolme ystäväänsä vaalivat kiellettyä kansankulttuuria ja elävät alituisen pelon alla. Kurkistuksissa tulevaisuuteen saamme jo varhaisessa vaiheessa tietää kuka heistä onnistuu pakenemaan ja kuka ei. Käännämme välillä katseemme tytön lapsuuteen, jossa mielikuvitus ja tiukka kasvatus antavat tavallisille asioille, kuten parturille ja luumuille, uusia merkityksiä, eikä kukaan saa rauhaa menneiltä.

Kirjoitustyyli toi jollain tavalla mieleeni yhden toisen lukupiirikirjamme; Kunderan Elämän sietämättömän keveyden. Kirjat henkivät samanlaista eksyyttävää mystiikkaa ja jakavat myös tekstin taiteellisen otteen ja mielikuvitukselliset sanavalinnat. Silti pidin Sydäneläimestä huomattavasti enemmän, koska se pysyi paremmin kasassa, yhtenä tarinana. Kun Kunderassa hyviä puolia olivat lyhyet kappaleet, Müller puolestaan ei jakanut kirjaansa ollenkaan. Se oli yksi polveileva, satumainen tarina, jota oli vaikea keskeyttää, koska se ei kertaakaan pysähtynyt kunnolla.

Müllerin tyylissä rakastan eniten hänen napakoita lauseitaan. Välillä tuntuu, että mitä kuuluisampi kirjailija on, sitä pidempiä lauseita ja enemmän kikkailua pitää käyttää (tai tehdä Saramagot ja unohtaa myös pisteiden käyttö kokonaan), mutta Müller luottaa omaan tyyliinsä. Hänen lauseensa eivät ole pitkiä, mutta ne liittyvät silti saumattomasti toisiinsa. Teksti ei töksähtele, vaan soljuu vapaana, niinkuin pisteillä olisikin vain osa niiden normaalista painomerkityksestä, kevyempi kosketus.

Sydäneläin on väpättänyt myös Katrilla, Leena Lumilla, Sannalla ja Tuulialla.

Lukupiirissämme oli tänään juhlapäivä, liittyihän joukkoomme uusi jäsen. Tervetuloa Katri! 

Kirja oli keskustelullisesti paras lukupiirikirja pitkään aikaan, se nimittäin jakoi meidät oikein kunnolla. Kaikki tunnustivat Müllerin tekstilliset kyvyt ja tarinan kirjallisen laadun, mutta lukukokemuksessa oli eroavaisuuksia. Minä kuuluin tällä kertaa positiiviselle puoliskolle.

MAAILMANVALLOITUS: Romania

TTT - POTENTIAALISIA FINLANDIAEHDOKKAITA

Tiistai osui vallan mainiosti paria päivää ennen finlandiaehdokkaiden julkaisua, joten täytyy käyttää sitä hyväksi ja yhdistää nämä kaksi asiaa; top kymppi ja omat arvaukset finlandiaehdokkaiksi. Ja koska esitän kymmenen arvausta, paras olisi edes yhden niistä osua nappiin. 

Mitä siis raati arvostaa tänä vuonna, mitä se haluaa nostaa esiin?

10. Seija Vilén: Pohjan Akka (Avain)
Vahvoja naisia, myyteissä ja nykyajassa?
9. Pete Suhonen: Hitlerin kylkiluu (WSOY)
Satiirista seikkailua ja ääriliikkeitä?
8. Aki Ollikainen: Nälkävuosi (Siltala)
Traagisia kohtaloita ja korutonta kauneutta?
7. Ulla-Lena Lundberg: Jää (Teos) 
Ikiaikaisia salaisuuksia ja kaipausta?
6. Riku Korhonen: Nuku lähelläni (WSOY)
Unenomaista rakkautta ja finanssimaailmaa?
5. Juha Itkonen: Hetken hohtava valo (Otava)
Amerikkalaista unelmaa ja yritystä ymmärtää?
4. Venla Hiidensalo: Mediahuora (Otava)
Ihmisarvon hintaa ja median raadollisuutta?
3.  Monika Fagerholm: Lola ylösalaisin (Teos)
Kasvutarinaa ja menneisyyden aaveita?
2. Johan Bargum: Syyspurjehdus (Tammi)
Meren aaltoja ja ihmiselämän ristiriitoja?
1. Riikka Ala-Harja: Maihinnousu (Like)
Taistelua olemassaolosta ja maailmasta?

Guy Rose: Marguerite (1918)

Mitä sinä veikkaat?

"HÄN OLI TOISESTA MAAILMASTA, ERILAINEN. MUTTA NIIN OLIN MINÄKIN, SALAA."

Sarah Winman:  
Kani nimeltä jumala
Englanninkielinen alkuteos:  
When God Was a Rabbit (2011)
Suomennos: Aleksi Milonoff
Tammi, 2012
324 sivua

Vapaalla oleva sairaanhoitaja auttoi minut maailmaan vanhempieni makuuhuoneessa arpajaisissa voitetun untuvapeitteen päällä. Nopean kahdenkymmenenkahden minuutin synnytyksen jälkeen pääni tuli näkyviin ja hoitaja käski ponnistamaan ja isäni käski ponnistamaan, ja niinpä äitini ponnisti ja minä pullahdin kevyesti tuohon tarunhohtoiseen vuoteen. Kun Pariisin kadut vallattiin. Kun Vietnamissa tehtiin Tet-hyökkäys. Kun Martin Luther King kuoli unelmansa puolesta.

Tämä oli yksi syksyn uutuuksista, joita eniten odotin. Kannen kuvassa ja takakannen tekstissä oli valtavasti lumovoimaa, joka antaa odottaa itse kirjaltakin paljon. Pelkäsin kirjan musertuvan ennakko-odotuksien taakan alle, mutta onneksi se pysyi pinnalla!

Kirja kertoo Eleanor Maudin, Ellyn kasvutarinan peilaten sitä hänen veljensä Joen ja ystävänsä Jenny Pennyn tarinoihin. Elly on lapsena juuri sillälailla hieman erikoinen, ettei oikein koskaan sopeudu joukkoon. Siksi hänellä onkin erityisen lämmin suhde veljeensä, joka omalta osaltaan täydentää häntä. Veli myös hankkii tytölle tämän ensimmäisen oikean ystävän, belgianjänis Jumalan. Toisen ystävän hän saa erikoisesta luonnonlapsesta, Jenny Pennystä, joka tekee hänestä kokonaisen, on hänen toinen puoliskonsa. Maailma heittää kolmikon erilleen, mutta heitä yhdistäviä lankoja se ei saa poikki, vaikka yrittääkin. Aikuisuus ei tule heille helpolla, mutta onneksi on aina olemassa mahdollisuus aloittaa alusta.

Ensimmäisen osan hellyttävän lapsenomainen tunnelma kasvaa aikuisuuden mittoja vastaavaksi kypsyydeksi tuoden mukaan uutta vakavuutta ja entistä tummempia sävyjä. Samoin Ellyn kertojaääni kasvaa vaivihkaa lapsen maailmasta kohti täysikasvuisuutta, heijastaen kokoajan ikänsä ja ympäristönsä kaikuja. Vaikka muiden lukijoiden tapaan erityisesti ensimmäinen osa vei sydämeni, oli toinen osa sille luonnollinen toinen puolisko, jota ilman ensimmäinen olisi jäänyt vajaaksi.

Romaani osaa olla samaan aikaan vakava ja hersyvän hauska, viaton ja silti ironiantajuinen. Monien muiden kirjojen tapaan se ei tasapainoile vaihdellen vakavuuden ja hauskuuden rajalla vaan on nimenomaan niitä molempia samaan aikaan. Se on tiukasti nykyajassa kiinni monine tuoreine kysymyksineen, mutta tuntuu samalla hellyttävän vanhanaikaiselta, jotenkin retrolta. Ehkä tunne tulee kansikuvan omenanpunaisista kengistä tai Ellyn ja Jenny Pennyn mielikuvituksellisista puuhailuista tai ehkä jumalan hieman pikkuvanhasta äänestä. Kuitenkin se tekee kirjasta jotenkin todella omanlaisensa, uniikin. 

Kirjaa on blogeissa verrattu niin Irvingiin kirjoitustapansa puolesta kuin Shafferin/Barrowsin Kirjalliseen piiriin perunankuoripaistoksen ystäville herttaisen rakastettavuutensa vuoksi. Allekirjoitan ehdottomasti nämä huomiot. Oli myös ilo lukea muita blogiarvioita kun ne olivat samaa mieltä, mutta ilmaisevat sen kaikki eri sanoilla. Jotenkin siksi tästä olikin vaikeaa kirjoittaa. Adjektiivit kun loppuvat kesken, eikä juonestakaan halua paljon ennakkoon kertoa. Kuten kirjan ensimmäisenä löytänyt Laurakin sanoi, se pitää itse kokea.

 





Jumalan ääntä ovat kuunnelleet myös Laura, Katja, Sara, Tuulia ja Villasukka kirjahyllyssä.

"NEEKERI ON KAUNIS SANA."

Jari Järvelä: Parempi maailma
Tammi, 2012
340 sivua

Mitä saa sanoa? Voiko maailmasta tehdä paremman paikan kieltämällä sanoja? Tuhoamalla taideteoksia? Sulkemalla silmänsä?

Erityisavustaja on kahvilla, kun ministerin huulilta karkaa puhelinhaastattelussa sopimaton sana. Puhdistaakseen maineensa ministeri käynnistää kampanjan, jonka tarkoituksena on kitkeä muukalaisviha Suomesta. Kirjarovioiden loimussa ministerin rinnalla seisoo tummahipiäinen tyttö.

Kaksi linja-autoa jurnuttaa pitkin loputtomia moottoriteitä. Etummaisen kyydissä on pari aseistautunutta miestä ja joukko naisia, jälkimmäisen penkit on korvattu makuualkoveilla. Valoisampi tulevaisuus on luvattu myös Naïmille, bussissa matkaavalle nuorelle äidille jonka runnellut kasvot nähdessään ihmiset menettävät ruokahalunsa.

"Sydämen takia me täällä elämme!" Väinö odottaa olympialaisiin valmistautuvassa Berliinissä rakastettuaan ja hurmioituu ajassa leijuvista uusista mahdollisuuksista ja aatteista. Pian nuori kuvanveistäjä on valmis tekemään kompromisseja paitsi rakkaudessa, myös taiteessaan.

Tähän tarttuessani oli ajatuksena kokeilla sikaa säkissä tai sohaista kepillä jäätä - tämän tyyliset kirjat eivät nimittäin ole yleensä kovin paljon minuun uponneet. Kun kirjaa vielä mainostettiin sanoilla rohkea ja räävitön, mietin mihin olin oikein sotkeutumassa. Toisaalta ajatus rasisimin ja sitä ilmentävien sanojen ristiriidasta kiehtoi minua, ja sen käsittelyyn ehkä soveltuisikin hieman rajumpi tyyli.

Kirja lähtee liikkeelle ministerin työhuoneesta, jossa tämä rutiinilla elämäänsä eteenpäin ajava poliitikko antaa ajattelemattomuuttaan erääseen kysymykseen hieman väärän vastauksen. Kohta hänen onkin rakennettava ihan uudet rutiinit työttömänä ja kansan halveksumana rasistina. Kaikki tämä yhden sanan tähden. Kun alemmas ei voi enää vajota, voi avio-ongelmiaan paeta lyöttämällä yhteen asuntoa siivonneen pakolaisnaisen kanssa, naisen, jonka pilattu ulkonäkö karkoittaa loputkin ihmiset heidän ympäriltään.

Toisen tarinan rinnalla kulkee naisen surullinen tarina matkasta lapsensa kanssa etsimään parempaa elämää. Tie kulkee läpi vaikeuksien ja erilaisten hyväksikäyttöjen, ja päätyy lopulta löytämään etsimänsä julkisesti parjatun ja elämässään epäonnistuneen miehen luota. Alkaa taistelu sanoja vastaan. Kirjaroviot syttyvät ja julkisuuteen nousee ihan uudenlainen kuva tästä kovan onnen poliitikosta.

Kirja oli loppujenlopuksi sangen kiinnostava. Kaksi päähenkilöä muodosti eroavaisuudellaan tarinaan kaksi napaa, jotka toivat rasismin kysymyksen uudella tavalla esiin. Kirjan kolmas henkilö, joka esiintyi isoäidin muistolaatikosta löytyneiden kirjeiden takaa, tuntui näihin kahteen verrattana vähän irralliselta omine seikkailuineen. En oikein päässyt niiden maailmaan, ja kahden voimakassanaisen hahmon välillä kirjeet tuntuivat hieman hömpötykseltä, kevyeltä ja painottomilta.

Eniten minua herätti ajatus nykyaikaisesta sensuurista ja sanojen voimasta. Nyky-yhteiskunta on siivonnut julkisesta keskustelusta kaiken vähänkin epäilyttävän materiaalin. Ei ole enää neekerisuukkoja, tai lakupekkaa, mustapekka-kortit taitavat sentään vielä löytyä lelukaupoista. Ei ole intiaaneja vaan alkuperäisasukkaita, ei neekereitä vaan tummaihoisia. Nykyään ollaan niin kovin suvaitsevaisia, mutta rajatuilla sanoilla. Ymmärrän periaatteen ja idean, mutta pitääkö sitä jokaista sanaansa jo nykypäivänä varoa. Jos minusta tulee isona julkkis (toivottavasti ei), niin ristiinnaulitaanko minutkin julkisesti jos lipsautan jonkin väärän sanan väärään paikkaan?

Tekstin tyyli oli julkea ja haastava, se räväytti asiat suoraan lukijan silmille pätkääkään kaunistelematta tai jarruttelematta. Teksti ei myöskään pyrkinyt tunteilemaan. Se eli voimakkaasti mukana ilman ylimääräistä tunnelastia, ja antoi lukijan kehittää omat tunteensa sitä kohtaan.

Kirja oli siis ajatuksia herättävä. Se pikemminkin nosti esiin kysymyksiä kuin vastasi niihin, mutta tyyli sopi tähän kirjaan. Tämä oli niin kaukana sellaisesta mitä yleensä luen, etten oikein osaa sanoa pidinkö vai en, oliko tämä hyvä vai ei. Kuitenkin se oli vaikuttava, mikä oli varmaan sen perimmäinen tarkoitus.

"SE OLISI HARMITON HARRASTUS, AJATTELIN, MINUN SALAINEN PUUTARHANI, VIRTUAALINEN LEIKKIKENTTÄNI."

Catherine Sanderson:  
Petite Anglaise
Englanninkielinen alkuteos:  
Petite Anglaise (2008)
Suomennos: Turun yliopiston suomentajaseminaari
Tammi, 2008
326 sivua

Catherine rakastuu Pariisiin ennen kuin on maistanut ensimmäsitäkään aitoa croissantia. Hän etsii itselleen kirjekaverin Lyonista, matkustaa Pariisiin yliopistovaihtoon ja hankki kouluavustajan paikan voidakseen tutustua kunnolla rakastamaansa maahan. Pian hänellä on jo kokopäivätyö unelmiensa Pariisissa. Pariisi on savuisia kahviloita Odéonin elokuvateatterien näytöksiä, kävelyjä ranskalaisen poikaystävän kanssa Montmarten mukulakivikaduilla.  

Tämä kirja odotteli minua kirjastossa yhtenä päivänä kun menin tentin jälkeen uupuneena etsimään jotain piristävää luettavaa. Jo kansi hurmasi minut suloisuudellaan niin, että olisin jokatapauksessa kotiuttanut kirjan vaikka se olisi kertonutkin mistä. Takakansi jatkoi hurmaannuttamisoperaatiota; kevyen tuntuinen kirja, joka ei kuitenkaan vaikuttanut täysin sieluttomalta huttuhömpältä, ja lisäksi vielä blogiulottuvuus. Täydellistä!

Ja kirja osoittautui juuri sellaiseksi kuin ennalta aavistelinkin; arkielämän sattumuksia pursuilevaksi ihmissuhdetarinaksi eksoottisen ranskalaisella pohjavireellä. Se oli myös ennenkaikkea dokumentaatio siitä, miten blogin kirjoittaminen vaikuttaa elämään - ja nimenomaan dokumentaatio, sillä kirja perustuu kirjailijattaren omaan elämään ja samannimiseen blogiin, jota hän kirjoitti aina viime vuoteen asti. 

Lukija saa seurata miten Catherinen (outoa sanoa Catherine, kirjassa hän oli aina vain Petite) ranskalaishuuma vakiintuu työpaikan, miehen ja lapsen myötä, ja muuttuu lopulta rutiineidensa kahlitsemaksi uraäitiydeksi. Blogin kautta hän saa purkaa arjen turhautumiaan, saa uutta voimaa ja tekee lopulta ratkaisun elämäntilanteensa suhteen. Elämä on kaikkea muuta kuin yksinkertaista.

Kirjassa minua eniten viehätti sen kieli. Kun kirjoitustyö on kulkeutunut blogimaailman kautta ennen siirtymistään kirjaksi, tekstissä on säilynyt tietynlainen omaleimainen sävy. Siinä asiat väritetään hieman räikeämmillä väreillä ja tietyt yksityiskohdat peitetään näkyviltä.  Kun läheisten identiteettiä ei haluta paljastaa, miestä kuvaamaan syntyy nimi Sammakko, ja tytärtä Toukka.

Vaikka kirjan pääasiallinen sisältö keskittyy ihmissuhteisiin, oli minulle tärkeintä antia nimenomaan blogillinen ulotttuvuus. Petiten ajatukset eivät ole minullekaan vieraita. Vaikka kirjablogissa antaa henkilökohtaisesta elämästään vähemmän tietoa, eroaa blogiminä silti väkisin hieman siitä todellisesta minästä. Ja Petiten pohdiskellessa missä raja blogiminän ja tosiminän välillä kulkee, sekä puntaroidessa millaisia vaikutuksia sanoilla siihen millaisen kuvan antaa, voin allekirjoittaa joka sanan. 

Kaikkein kiehtovinta on kirjan todellisuus. Catherine todella kirjoitti blogia, ja sieltä netistä se edelleen löytyy. Oli todella mielenkiintoista päästä oikeasti lukemaan kirjaa siirrettynä blogiin (tai blogia siirrettynä kirjaan). Ja tietenkin oli pakko hieman vakoilla mitä hänen elämäänsä nyt kuuluu, kirjan loppu jäi nimittäin kutkuttavalla tavalla avoimeksi. Naimisiin hän lopulta pääsi, mutta kenen kanssa? 









Pariisin mukulakivikatuja ovat kävelleet myös Jenni, Penjami ja Sara.

SYKSYN SYKÄHDYTTÄVIMMÄT UUTUUSKIRJAT

Otin pienen varaslähdön syksyyn tutkimalla kustantamoiden syyskatalogeja. Aikamoisia herkkupaloja sieltä on tulossa, vai mitä mieltä olette? Minulle ainakin tuli sellainen lapsi karkkikaupassa -fiilis; mä haluan tän tän, tän, tän, tuon, sen, tän, ton...

Ongelma on lähinnä runsaudenpula, missä ihmeen välissä nämä kaikki ehtii lukea?

Charles E. Perugin: Girl Reading

ATENA
Mia Vänskä: Musta kuu (syyskuu)
"Musta kuu on vahvatunnelmainen ja aistillinen kertomus ihmismielen pimeästä puolesta, syyllisyydestä ja vastuusta. Muinaiset myytit ja jännitys punoutuvat yhteen maagiseksi taikapiiriksi."
Paul Torday: Tyttö tummasta taulusta (elokuu)
"Michael unohtuu katsomaan pientä taulua, jossa näyttää olevan vihreäpukuinen nuori nainen. Maalaus jää vaivaamaan Michaelia, mutta kun hän palaa katsomaan sitä, taulussa onkin naisen sijaan vain epämääräinen tahra."

BAZAR
Tatiana de Rosnay: Mokka
"Psykologinen romaani, josta ei puutu jännitystä eikä juonittelua. Romaanissa kohtaavat niin viiltävä kipu kuin menneisyyden kultaiset muistot ja pienet, puhtaat onnen hetket."
Kim Edwards: Unien järvi
"Hän maalaa intensiivisin vedoin paitsi voimakkaan perhetarinan myös kertomuksen menetetyistä ja löydetyistä rakkauksista."

GUMMERUS
Paula Havaste: Yhden toivon tie (heinäkuu)
"Tarina sokeasta uskosta, sisaruusrakkaudesta sekä suomalaisten naisten ikiaikaisesta sinnikkyydestä"
Jouko Heikura: Joki kaupungin alla (syyskuu)
"Näyttää 90-luvun kylmän ja säkenöivän Lontoon, jossa pelataan EM-jalkapalloa, snortataan kokaiinia ja haudataan prinsessa Diana. Median voima, valta ja petollisuus nousevat tarinan kantaviksi teemoiksi."
Petri Karra: Pakenevat unet (syyskuu)
"Kertoo ryövätystä lapsuudesta ja maailmasta joka pakottaa lapsensa aikuistumaan liian varhain."
Alice Hoffman: Punainen puutarha (syyskuu)
"Blackwellissä Massachusettsissa on puutarha, jossa kasvaa ainoastaan punaisia kasveja. Kerrotaan, että puutarhasta voi löytää totuuden, jos sitä vain osaa ja uskaltaa etsiä."
Chris Cleave: Poikani ääni (syyskuu)
"”Hyvä Osama”, alkaa pojan äidin kirjoittama kirje, jollaista hän ei toivo kenenkään muun enää joutuvan kirjoittamaan."
Ernest Cline: Ready Player One - Romaani (elokuu)
"Rikas pelisuunnittelija on luonut valtavan, avoimen virtuaalitodellisuuden, jonka hän muun omaisuutensa ohella testamenttaa sille joka ratkaisee sinne kätketyt kolme arvoitusta."
Tove Alsterdal: Kadonneet (elokuu)
"Kadonneet kertoo tarinan kolmesta naisesta, joiden elämä järkkyy raa’asti, kolmesta polusta, jotka tulevat risteämään siellä, minne lain käsi ei ylety."

INTO
Saara Henriksson: Linnunpaino (lokakuu)
"Linnunpaino kertoo tanssijan valinnoista, miehen ja naisen rooleista,
rakkaudesta ja vähän pakkomielteestäkin."
Andrea Levy: Pitkä laulu (lokakuu)
"Romaani on monivivahteinen ja kipeä teos rasismista ja orjuudesta.
Vallan vivahteet, kiertotiet ja korruptio ovat kirjan tärkeimpiä teemoja."
Anna Kontula: Mistä ei voi puhua (marraskuu)
"Kirja on kaunokirjallinen kuvaus etsinnästä ja usean samanaikaisen
totuuden merkityksestä"

LIKE
Riikka Ala-Harja: Maihinnousu (elokuu) 
"Vanhempien erosta, lapsen sairaudesta ja Normandian maihinnoususta."
Pelle Miljoona: Puerto Galera (syyskuu)
"Puerto Galera on vaellustarina, se on selviytymistarina, kertomus oikeasta ja väärästä."
Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat (elokuu)
"Romaani ihmisen valinnoista, uskollisuudesta ja uskottomuudesta, soputumisesta ja sopeutumattomuudesta, maassa jonka kohtalo on joutua miehittäjien armoille."
Chuck Palahniuk: Kirottu (elokuu)
"Madison kuolee olosuhteissa, jotka jäävät epäselviksi hänelle itselleenkin - ja herää helvetistä."

MINERVA
L. M. Montgomery: Perinnönjakajat (syyskuu)
"Yhdessä hauskimmista romaaneistaan Montgomery kuvaa mestarillisesti sitä, miten ihmissuhteiden monimutkainen verkko menee yhä pahemmin solmuun keskinäisen kilpailun ja juonittelujen pyörteessä."
John Finnemore: Robin Hood (lokakuu)
"Uusi suomenkielinen käännös John Finnemoren klassikosta tuo kaikkien aikojen seikkailukirjan taas lukijoitten ulottuville."
Sharon Osbourne: Kosto (lokakuu)
"Kaksi sisarta. Yksi unelma. Voittaja vie kaiken"
Martine & Louise Fokkens: Punaisten lyhtyjen tarinoita (elokuu)
"Jos tapaisit kadulla nämä herttaiset vanhat rouvat hartiahuiveineen ja neulemekkoineen, et ikinä arvaisi, että he ovat työskennelleet Amsterdamin punaisten lyhtyjen alueella jo puoli vuosisataa."

MURUJA

Maija Haavisto: Makuuhaavoja (syksy)

"Aiemmin Kai opiskeli kielitiedettä, matkusteli ja haaveili stand up -koomikon urasta, mutta neurologinen sairaus vei hänet vuoteenomaksi. Sen jälkeen kaikki on pysähtynyt paikalleen."

OTAVA
Riikka Pulkkinen: Vieras (syyskuu)
"Henkeäsalpaava kertomus muukalaisuudesta, jota kannamme sisällämme."
Carlos Ruiz Zafón: Taivasten vanki (kesäkuu)
"Maaginen uutuus punoo Tuulen varjon ja Enkelipelin tarinoiden säkeet uudeksi lumoavaksi arvoitukseksi."
Ayad Akhtar: Appelsiininkuorten katu (elokuu)
"Koskettava ja kipeä kasvutarina osuu kulttuurien törmäystä käsittelevän keskustelun ytimeen."
Hélène Grémillon: Uskottuni (kesäkuu)
"Maailmansodan aikainen Pariisi kätkee sisälleen epätoivon ja rakkauden tekoja, jotka keriytyvät auki vuosikymmeniä myöhemmin."
Anja Snellman: Maru (lokakuu)
"Iättömyyttä hehkuva romaani erilaisuudesta ja elämänilosta, ylistyslaulu satujen ja tarinoiden parantavalle voimalle."
David Nicholls: Kaikki peliin (kesäkuu)
"Työläisperheen eliittiyliopistoon ponnistavan pojan lämminhenkinen kasvutarina."
Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani (syyskuu)

"Hurja perhetarina ahneista vanhemmista ja häiriintyneistä mielistä."

SILTALA

Herman Koch: Illallinen (kesäkuu)

"Neljä ihmistä. Yksi illallinen. Päätös, joka muuttaa kaiken."

Sándor Zsigmond Papp: Mitättömät elämät (lokakuu)

"Kertoo sivulauseissa tärkeitä ja teräväpiirteisiä totuuksia järjestelmästä, joka aatteen palon hiivuttua on muuttunut tyhjäksi kulissiksi ja pysyy pystyssä vain silkkaan ahneuteen ja raakaan väkivaltaan turvautuen."

Pamela Druckerman: Kuinka kasvattaa bébé (syyskuu)

"Lapset ovat samanlaisia kaikkialla maailmassa eikä kasvattaminen ole helppoa missään. Mistä siis johtuu, että ranskalainen äiti saa siemailla rauhassa kahviaan lasten leikkiessä keskenään, kun taas yhdysvaltalaisen äidin kaikki aika kuluu hiekkalaatikkonahinoiden selvittelyyn?"

TAMMI
Anna Kortelainen: Ei kenenkään maassa (syyskuu)¨
"Vangitseva romaani monessa maassa eläneestä arvoituksellisesta isoisästä."
Jari Järvelä: Parempi maailma (elokuu)
"Rohkea ja räävitön romaani rasismista ja yrityksestä muuttaa maailmaa."
Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa (syyskuu)
"Todellisuuden rajoja venyttävä, omaperäinen ja kiehtova lukuromaani --uppoaa yhä syvemmälle unien maailmaan - vai onko kyse enää unista?"
Eduardo Mendoza: Kissatappelu (heinäkuu)
"Taideväärennökset, falangistien juonittelut, intohimoiset espanjattaret ja seikkailut öisen Madridin kujilla."
Sarah Winman: Kani nimeltä Jumala (syyskuu)
"Miksi pahoja asioita tapahtuu hyville ihmisille?"

WSOY
Katja Kaukonen: Vihkivedet (elokuu)
"Antaa äänen vanhojen valokuvien hiljaisille pojille, hupakkomaisten siskojen ja vahvojen tätien varjostamille naisille."
Taina Latvala: Välimatka (elokuu)
"Nautinnollinen romaani, jossa eteläpohjalainen murre saa leveyden johon se ei ole aikoihin joutunut."
Linn Ullman: Aarteemme kallis (lokakuu)
"Jännittävä, pikimusta ja humoristinen romaani, joka etenee vaivatta mutta sattuu."
Vilmos Csaplár: Hitlerin tytär (syyskuu)
"Vauhdikas sukellus unkarilaisten kansallisiin kipupisteisiin."
Majgull Axelsson: Kuparienkeli (lokakuu)
"Rikkinäisistä, epätäydellisistä ihmisistä, jotka kamppailevat ymmärtääkseen itseään ja vanhempiaan, tulee lukijan ystäviä."
Esa Salminen - Saeed Warsame: Mohammed, suomalainen (syyskuu)
"Runollinen romaani tutkii, mikä saa ihmisen punomaan itsestään uutta tarinaa."

"OLEN HUOMANNUT, ETTÄ IHMISET SAAVAT SUURINTA TYYDYTYSTÄ VOIDESSAAN KÄYTTÄYTYÄ KEISARILLISESTI"

Andrew O'Hagan: 
Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe

Englanninkielinen alkuteos: The Life and Opinions of Maf the
Dog and of his friend Marilyn Monroe (2010)
Suomennos: Heikki Karjalainen
Tammi, 2011 
322 sivua  

Vuonna 1960 Frank Sinatra antoi ystävälleen Marilyn Monroelle koiran, jonka Marilyn nimesi Mafia Honeyksi. Maf vietti Marilynin kanssa tämän kaksi viimeistä vuotta, joiden aikana se kulki Marilynin mukana kaikkialle ja jakoi tämän kanssa kaiken. Se rakasti maksaa, kenkiä ja taiteen mysteerejä. Mutta eniten se rakasti omistajaansa. 

Marilyn Monroeta, ja vielä koiran näkökulmasta? Se on yhdistelmä, jota ei vain voi jättää kokeilematta. Ihan ensihätään kirjan ilmestyttyä en tätä ehtinyt haalia, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. 

Yritin ennen lukemista asennoitua koiran näkökulmaan kertojana, mutta Maf löikin minut ällikällä heti ensi sivuista lähtien. Se ei ollutkaan mikään koiramainen sivustaseuraaja ja kaikkeen valmis ihmisen paras ystävä vaan syvällinen ajattelija, jolla on taipumuksia syvälliseen pohdiskeluun. O'Hagan on luonut kirjaa varten ihan oman eläinmaailmansa, jossa kommunikoidaan syvemmällä tasolla kuin ihmiset konsanaan. Hän on saanut luotua eläimille omintakeisia luonteenpiirteitä kuten koirien filosofisuuden ja kissojen viehtymyksen lyriikkaan ja runollisuuteen. 

Niin, entäs Marilyn? Näennäinen päätähti jäi minusta melko suvereenisti lemmikkinsä varjoon. Mafin päätyessä kasvattajan välikäsien ja Frank Sinatran kautta Marilynille se alkoi tuntumaan läheiseltä hahmolta ennen kuin lukija edes tapaa Marilynin. Pidin siitä, että vaikka Mafista tulee Marilynin uskottu ja paras ystävä, jää Marilyn silti jotenkin kaukaiseksi. Kirja onnistuu säilyttämään hänen filmitähtimäisen fantasiansa eikä tuo häntä liian tuttavallisesti tarjolle.

Kirja oli välillä todella kiinnostava ja hersyvän hauska, mutta oli siinä taantumansakin. Kaikki se filosofisten pohdiskelujen määrä sekoitettuna kuuluisiin kirjailijoihin, ajattelijoihin ja taiteilijoihin sai jossain vaiheessa aikaan yliannostuksen. Varsinkin Marilynin ja hänen tuttaviensa illallis- ja illanviettokeskustelut tuntuivat kirjan loppupuoliskolla kestävän ja kestävän. Vaikka keskusteluissa oli kiinnostavia aiheita, olin ilahtunut aina kun ne keskeytyivät ja tapahtui jokin pieni Mafin toteama asia. 

Parhaimpia kohtia kirjassa olivat ne, joissa liikutaan eläimellisyyden ja inhimillisyyden rajalla. Oli hauskaa siurata miten käy, kun Marilyn tulkitsee jonkin lemmikkinsä reaktion ihan väärin, samoin kuin mikä on Mafin kommentti, kun tulkinta meneekin yllättäen aivan oikein. Ylipäätään hetket, joissa Mafin koiramaisuus pääsee esiin, olivat kirjan parasta antia. Huumoria mahtui näihin hetkiin paljon, ja pari kertaa taisin tirskahtaa oikein ääneenkin.  

Andrew O'Hagan on tehnyt kirjaansa valten valtavan määrän taustatyötä ja se näkyy. Kirjan maailma tuntui niin todelliselta, että siihen uskoo välittömästi. Silti toivon, etteivät koirat oikeasti omaisi näin suuria pohdiskelukapasiteetteja, mitäköhän ne minustakin ajattelisivat kun lirkutan sillä voi-kun-sä-oot-söpö -äänenpainolla ja rapsutan korvien takaa?

 






Mafin kanssa ovat ystävystyneet myös Ilse, Katja ja Linnea

"TÄYTYY KASVAA SUUREKSI TAI KADOTA."

Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton

Tammi, 2012

203 sivua

Käräjäoikeuden tuomarina toimiva Aamu jättää avomiehensä ja tämän lapset taakseen ja lähtee töihin vieraaseen kaupunkiin. Hän on kokenut kipeän menetyksen, eikä aio kertoa siitä kenellekään.

    Aamu uppoutuu ihmisten kohtaloihin mitä erilaisimmissa oikeusjutuissa. On kaverusten riitaa, koiran kuolemaa ja intohimorikosta. Aamu tuntee myötätuntoa asiakkaitaan kohtaan, mutta usko oikeuden toteutumiseen alkaa horjua. Eivätkä muiden huolet onnistu painamaan unohduksiin Aamun entistä elämää, johon kuului kaiken sekoittava rakkaus, mustasukkainen pikkutyttö, suuri ilo ja lamaannuttava suru. Lopulta Aamun on pysähdyttävä ja kohdattava muistonsa.

Kirjailijana Pauliina Vanhatalo oli minulle uusi tuttavuus. Kirja kuitenkin kiinnitti huomioni jo Tammen katalogissa, kansi ja nimi olivat puoleensavetävän herkän tuntuisia. Takansi vakuutti mielenkiinnon, vaikka esittelytekstissä hoettiinkiin päähenkilön nimeä lähes ärsyttävyyteen asti. (ei niitä näin jälkeenpäin laskettuna ole kuin viisi kertaa, mutta jotenkin se särähti silmään).

Onneksi ärsyttävyydet loppuyivat takakanteen, sisällöstä en nimittäin löytänyt mitään kritisoitavaa. Päinvastoin tarina liikutti ja vetosi elämänmakuisella otteellaan.

Menestyvän juristin muutto toiselle paikkakunnalle äitiyslomasijaiseksi aloittaa tarinan, joka etenee vähitellen niin eteen- kuin taaksepäinkin. Uusi ympäristö häiritsee aluksi ajatuksia juuri toivotunlaisesti, mutta ympyröiden käydessä tutummiksi on mahdotonta pitää päähän kipuavia muistoja poissa. Lopulta on aika huomata, ettei surun peittäminen saa sitä katoamaan. Asiat pitää kohdata.

Vanhatalon kieli on jotenkin ihanan huomaamatonta. Lukiessa ei näe sanoja, vaan tarinan niiden takana. Ja jotenkin tuo sanatason taakse pääseminen tuo tekstille ihan omanlaistaan syvyyttä. Kirjan kaikki osaset tuntuivat muutenkin olevan tasapainossa. Aamu päästää pikkuhiljaa lukijaa syvemmälle itseensä peilatessaan kokemuksiaan työssä kohtaamiinsa tapauksiin. Muiden ihmisten ongelmat muodostavat hänelle oppitunnin omaan itseensä, viemättä kuitenkaan liikaa huomiota.

Hahmoista huokuu inhimillisyys. Heihin on helppo samaistua vaikkei varsinaisesti mitään samaa kokemuspohjaa omaisikaan. Pieniin sivurooleihin jääneillä hahmoillakin on persoonaa, mikä on harvinaista. Esimerkkinä mainittakoon pieni tuittupäinen tyttö nimeltään Nuppu, joka jää lukijan mieleen vaikkei hän vilahda tarinassa kuin puheiden kautta.

Kun lukija on tarinan edetessä lopulta ymmärtänyt kaiken Aamulle tapahtuneen, tulee väistämättä yrittäneeksi kurkata tulevaisuuteen. Kaikista mahdollisuuksista, joita elämä voisi hänen tulevaisuuteensa tarjota, on kirjailija valinnut yhden vähiten kliseisimmän, vähiten ennalta-arvattavan. Loppu on kaikessa vähäeleisyydessään todella kaunis.

"JÄLJELLÄ OLI PELKKÄ KULISSI, MAISEMA VAILLA IHMISIÄ."

Haruki Murakami:  
Norwegian Wood

Japaninkielinen alkuteos:  
Noruwei no mori (1987)

Suomennos: Aleksi Milonoff

Tammi, 2012 

426 sivua

Aina kuullessaan lempikappaleensa, Beatlesin Norwegian Woodin, Toru Watanabe muistaa ensirakkautensa Naokon, parhaan ystävänsä Kizukin tyttöystävän. Muistot vievät hänet opiskeluaikojen Tokioon, missä hän ajelehtii ystävyyden, seksin, intohimon ja surun vietävänä. 

    Kahden vaativan naisen välillä kipuilevassa Torussa ruumiillistuvat nuoruuden epävarmuus, ehdottomuus ja valinnan vaikeus. Hauraalle Naokolle aikuiseksi kasvaminen on vaikeaa ja hän loittonee yhä kauemmas elämästä. Torun opiskelutoveri, eläväinen ja aistillinen Midori puolestaan uhkuu itsevarmuutta. 

Täytyy ihan  häpeäkseni tunnustaa, että tämä on ensimmäinen Murakamini. Minun on pitänyt jo pitkään tutustua herran tuotantoon, mutta maailmassa on vain liikaa kirjoja - en ole ehtinyt. Parempi silti myöhään kuin ei milloinkaan.

Norwegian Woodissa Murakami on luonut Tokiolaiseen opiskelijamiljööseen herkkiä ja eksyksissä olevia hamoja, joista jokainen on omalla tavallaan yksinäinen. Menetettyään lapsuudenystävänsä Toru ei löydä elämälleen suuntaa. Hän ajelehtii läpi opiskelujensa ja elämänsä kiintopisteenään kaksi hyvin erilaista tyttöä; Naoko, joka kulkee elämästä kohti muistoja, ja Midori, joka kulkee minne tahtoo. Torun sielu on repeytynyt palasiin, eikä hän saa rauhaa ennen kuin on päättänyt muistellako vai elääkö. 

Kerronta on kuin musiikkia, ja samalla musiikki kytkee yhteen tarinan palaset. Kitaran soittaessa kaihoisaa sävelmää lumisen maiseman keskellä, tai tavoitelleessaan sointuja hetken huumassa  tulipalon savun mennessä henkeen, juuri musiikki pysäyttää hetken ja luo siitä kuvan.

Murakamin tapa kirjoittaa on jotenkin todella runollinen. Hän ei kirjoita vain edistääkseen tarinaa, vaan tekee jokaisesta lauseesta jo itsessään kauniin. Hänellä on myös erikoinen taito luoda jokaiselle hahmolleen sielu, myös niille, jotka vain nopeasti vilahtavat ohi matkan varrella. Yksikään persoona ei ole merkityksetön, yksikään maisema horisontiton tai yksikään sana tyhjä.

Norwegian Wood oli tyypillinen Keltaisen kirjaston kirja; laadukas, syvällinen ja ajatuksia herättävä, mutta samalla keskittymistä vaativa. Kirja oli jotenkin hidas lukea, mutta tällä kertaa se ei ollut pelkästään huono asia. Vaikka juoni ei sinällään imaissut mukaansa niinkuin nopeampitempoiset tarinat, se piti otteessaan omakohtaisen kiinnostumisen kautta. Tavallaan kerrankin sain itse määrittää mielipiteeni kirjasta ja päättää että pidän siitä ennen kuin mieleni uppoaa tyypilliselle automaattiohjaukselle, virtaukselle. 

Vaikka nautin suunnattomasti lukukokemuksen tunnelmasta ja taiteellisuudesta, oli sen vaatima keskittymiskyky välillä raskasta. Siksi tuntuikin, että lukemisen eteen piti nähdä eri tavalla vaivaa kuin yleensä. Mutta kokemus oli lopulta vaivansa arvoinen. 

 





MAAILMANVALLOITUS: Japani

"EHKÄ HÄN KATSOO MUTTEI NÄE."

Gaile Parkin:  
Kigalin kakkukauppa

Englanninkielinen alkuteos:  
Baking Cakes in Kigali (2009) 

Suomennos: Annukka Kolehmainen

Tammi, 2009 

278 sivua

Tansanialainen Angel Tungaraza asuu Ruandan Kigalissa miehensä Piuksen ja viiden orvoksi jääneen lapsenlapsensa kanssa. Intohimoinen kakkuleipuri Angel on muuttanut harrastuksensa bisnekseksi: hän leipoo yksilöllisiä täytekakkuja mitä erilaisimpiin tilaisuuksiin. Mutta Angelin luo ei tulla vain kakkujen takia. Angel osaa myös kuunnella murheita, antaa neuvoja ja järjestellä vaivihkaa ihmisten asioita.  

Porin kirjastossa on semmoinen ihana pieni "kirjasto suosittelee" -hylly, mistä löytää aina jotain erilaista luettavaa. Sieltä tämänkin viime reissulla nappasin ohi kävellessäni. Tämän mainostettiin olevan sukua Mma Ramotswelle, joten ajattelin sen sopivan mukava leppoisaksi välipalakirjaksi.

Naisen etsivätoimistojen tapaan tässäkin kirjassa keitetää paljon teetä, hoidetaan pienen kaupungin ihmissuhdeviidakkoa ja ratkotaan niin pieniä kuin isompiakin ongelmia - naisen pehmeällä lähestymistavalla. Kirjan rakenne  noudattelee myös samaa kaavaa; se kuvaa yhtesön elämää yksittäisten tapausten, tässä tapauksessa kakkutilausten kautta. Tarinassa ei siis ole selkeää alkua ja loppua, draaman kaarta tai nousuja ja laskuja. 

Miljöö antaa tälle kirjalle kuitenkin enemmän syvyyttä kuin kollegalleen. Tilanne on Ruandassa vaikea. Verinen sisällissota on ohi ja eloonjääneet ovat sulkeneet tunteet syvälle sisälleen. Asujaimisto on kirjava sekoitus sodassa selvinneitä, palanneita pakolaisia, avustustyöntekijöitä ja mzunguja, valkoisia. Erilaisten kulttuurien ja uskontojen leikkauspisteessä eläminen tekee tavallisesta arjesta arvaamattoman ja yllätyksellisen.

Pidin kirjan tavasta käsitellä synkkää historiaa elämän valoisampien kohtausten kautta. Kaikki traaginen tulee lukijan tietoon ikäänkuin vahingossa, sen iloisen (ja kakkua vaatineen) tilanteen varjolla. Erilaiset ihmiset oli kuvattu eläväisesti ja kulttuurin värit aisti ja tunsi.

Vaikka kirja oli läpeensä hyväntuulinen kuitenkin syvällisemmällä kontekstilla, eli siis hyvä sekoitus laatutarinan aineksia, ei tämä kuitenkaan mikään elämää suurempi lukukokemus ollut. Ihan mukava välipalakirja silti, eikä liian höttöistä hömppää.

MAAILMANVALLOITUS: Ruanda

"ME OLLAAN KUIN JONKUN KIRJAN IHMISIÄ EIKÄ HÄN ANNA KENENKÄÄN MUUN LUKEA SITÄ KIRJAA."

Emma Donoghue: Huone

Englanninkielinen alkuteos: Room (2010)
Suomennos: Sari Karhulahti (2012)

Tammi, 2012

323 sivua

Huone on riipaisevan kaunis kertomus viisivuotiaasta Jackista, joka asuu yhdessä, lukitussa huoneessa äitinsä kanssa. Jack ei tiedä, että huone on vankila ja että hänen äitinsä on siellä vastoin tahtoaan. Jackille se on koti. Pienen pojan tarina vie mukanaan - vuoroin itkettää, vihastuttaa ja hymyilyttää.

Voiko enää paremmin kirjavuosi alkaa? Tämä kirja nimittäin yllätti minut täysin. Odotin jotain paljon ahdistavampaa, rajumpaa, alleviivatumpaa. Sen sijaan kohtasin aivan uudenlaisen elämyksen.

On totta, että Jack ja hänen äitinsä ovat vankeina vastoin tahtoaan ja ettei lapsi ole saanut alkuaan ainakaan rakkaudesta. Olosuhteista huolimatta äidinrakkaus luo Jackille oman maailman, josta tulee heille hetkeksi uusi todellisuus.

Jackin silmien kautta maailma näyttää kuitenkin kovin erilaiselta kuin kaappaustapaksia todellisuudessakin järkyttyneenä seuranneen lukijan. Jack on säilyttänyt lapsen viattomuutensa ja näkee maailman avoimena silloinkin kun se ei sitä ole. Äitinsä rakkauden, kekseliäisyyden ja sitkeyden ansiosta hänestä on kehittynyt älykäs ja tunteva poika, vaikkakin erilaisella tavalla hauras ja haavoittuvainen.

Juonta sen enempää heijastamatta varsinkaan kirjan loppupuolesta on vaikea kirjoittaa. Se on Jackin kasvutarina, jossa viisivuotisen elämänsä aikana sisään omaan maailmaansa kasvanut lapsi alkaa kasvaa takaisin ulospäin. Vaikka draamaa ei puutukaan, on sekin Jackin näkökulmasta erilaista. Pienistä asioista tulee hänen kauttaan suuria, ja suurista pieniä. Muutamat muita lukijoita puhuttaneet kohdat olen taipuvainen selittämään ymmärtämättömyyden piikkiin, enkä ymmärtänyt niitä paheksuvina. Eihän ulkopuolella elänyt voi mitenkään käsittää mitä täysin toisessa maailmassa, sisällä, tapahtui.

Lapsen silmin tapahtuva kerronta on yksi parhaita lukemiani. Jackin maailmaan ja näkökulmaan uppoutuu tosissaan, se tuntuu uskottavalta. Kerrankin tuntuu siltä, että kertoja on oikeasti lapsi eikä vain lapsen äänellä puhuva aikuinen. Nokkelan huomioiva ote ja kekseliäät sanavalinnat veivät mukanaan - itseasiassa kirjan loputtua huomasin loppuillan höpiseväni itsekseni Jackmaisia huomiota kaikesta ympärillä olevasta.

Voi olla, että minut on jollain tapaa aivopesty näkemään tilanne näin valoisana, en tiedä voisiko lapsi oikeasti vankeudessa elää noinkin "hyvää" elämää. Kuitenkin toivon, että niin olisi. Miksi ei?

Vastoin ennakko-odotuksia kirja jätti positiivisen ja toiveikkaan mielen. En ikinä olisi uskonut, että tästä aiheesta kirjoitettu kirja pystyisi siihen. Maisema ulkona näyttää taas hetkellisesti vähän kauniimmalta eikä tämä 25 neliön yksiö tunnu ollenkaan pieneltä. Tästä myös heräsi niin paljon ajatuksia ja mielipiteitä, että olisin melkein toivonut tämän olevan lukupiirimme kuukaudenkirja. Tästä olisi mukava puhua jonkun kanssa kasvokkain.

Suomennettuna Huonetta on ehditty tutkia Ilselässä ja Sinisen linnan kirjastossa, alkuperäiskielellä myös monessa muussa.

"SANAT EIVÄT SAANEET LIUETA ENNEN AIKOJAAN, NIILLE OLI ENSIN LÖYDETTÄVÄ PAIKKA."

Marja-Leena Virtanen:

Kirjeitä kiven alle

Tammi, 2001

267 sivua 

Puolivuotias Marketta seuraa haamuna perheensä lähtöä evakkoon. Myös tulevina vuosina hän pysyy siskonsa rinnalla, hänelle kaiman on hyvä purkaa tuntojaan kirjeissä, joita työnnetään kiven koloon. Äiti Siviähän ei osaa tyttäriin suhtautua, tärkeitä ovat pojat ja etenkin mies.Ehkä hän on liian ja nautiskeleva äidiksi ylipäätään? Niin epäilee Siviän oma äiti Mar, joka kutoo sukkaa kävellessäänkin. 

Tämä arvostelu oli yksi niistä, joita tuntui todella vaikealta kirjoittaa. En osannut pukea ajatuksiani sanoiksi. Toisaalta koin myös alemmuuskompleksin, koska tästä kirjasta on kirjoitettu useita niin loistavia arvosteluja. Kaikki sanat on jo käytetty, mitä minä voin enää lisätä?

Kirjeitä kiven alle ei ollut vain kirja, se oli juoseva puro, tanssia, elämää. Leena Lumi kuvaa lukemaansa elämyskokemukseksi, Valkoinen kirahvi pala palalta kuoriutuvaksi sipuliksi, vahvaksi, itkettäväksi. Sannalle tarina tuli ihon alle ja Saralle kirja oli täydellisyyttä hipova lukuelämys. Puoli blogimaailma on ottanut tämän kirjan omakseen. 

Omaan itsekin karjalaisia sukujuuria ja olen kuunnellut tosielämän muistoja evakkomatkasta rakkailta ihmisiltä. Olen kuullut pienenä karjalaisia sanoja ja itsekin välillä viljellyt mietä ja sietä. Ehkä siksi tämä kirja upposi niin syvälle. 

Eikä pelkästään se, vaan myös upea kerronta, sanojen läpi tihkuva tunne ja mieleenpainuvat hahmot.  Se pieni ripaus maagista realismia sai tarinan lentämään ja minun lempikohtiani olivatkin juuri nuo Marketan ja kaimansa Toisen väliset hetket.

Kertojien lukumäärä ja aikahypyt olivat alussa vähällä ruveta ärsyttämään. Onneksi vain vähällä. Ja sekin tunne lähti nopeasti pois kun pääsi kunnolla alkuun.

Yllä mainittujen lisäksi kirjeitä kivien alta ovat löytäneet ainakin Norkku, Lumiomena, Susa, Anna Elina ja Karoliina.

"HÄMÄRÄ JO MAILLE HIIPI."

Johanna Sinisalo:  

Ennen päivänlaskua ei voi

Tammi, 2001

268 sivua

Finlandiavoittaja (2000)

Nuori valokuvaaja Mikael löytää kotinsa takapihalta jotakin, mitä hän ei ole eläissään nähnyt, mutta minkä hän tietää haluavansa omakseen. Hän ottaa hoiviinsa öisen metsänpeikon, kansantaruista tutun salaperäisen olennon.

Mikaelin ja peikon välille solmiutuu maagisen tiivis suhde, joka saattaa vähitellen sijoiltaan koko elämän. Jos hän olikin aluksi kuvitellut voivansa vangita palan villiä luontoa, joutuu hän pian toteamaan jääneensä itse vangiksi.

Yhdistellen ikivanhaa mytologiaa ja uusinta luonnontiedettä Johanna Sinisalo maalaa hurjan vaihtoehtohistorian, joka jää kihelmöimään lukijan mieleen. Ihmisen ja eläimen, kulttuurin ja luonnon, modernin maailman ja tarunhohtoisten muinaisaikojen rajat liikkuvat tavalla, joka pelottaa ja kutkuttaa - pakottaa meidät katsomaan uusin silmin itseämme ja ympäröivää todellisuutta.

Lukupiirikirjamme arvostelu lykkääntyi minulta hävyttömän paljon. Oli syksyn viimeiset tentit ja kirjalliset työt palautettavana ja hieman myös tonttuilua joulua varten, sekä pakkaamista ja matkustelua. Nyt alkaa joululoma (vaikka yksi koulutyö pitääkin vielä palauttaauudeksivuodeksi) ja pääsen päivittelemään rästiin jääneet kirjoitukset. 

Voisin jo ihan ensimmäisiksi sanoiksi sanoa, että pidin kirjasta älyttömän paljon. Se vetosi minuun jokaisella osa-alueellaan; salaperäisellä juonellaan, kulttuurihistoriallisilla konteksteillaan ja taiteellisella asettelullaan. Siis finlandian on todella joskus voittanu kirja, josta minäkin pidän varauksettomasti - aloin jo luulla, että minä ja finlandiavoittajat olemme vain kertakaikkiaan yhteensopimaton yhdistelmä.

Ylipäätään kirjan idea on mielenkiinoinen; mitäpä jos ne kansantarujen peikot olisivatkin oikeasti olemassa, hiippailisivat tajuntamme nurkilla ja elelisivät metsän pimeissä kolosissa? Ja miten käy jos ihminen ottaa hoiviinsa orvon peikkolapsen? Miten käy kun villi luonto kohtaa ihmisen?

Kirjan hahmot ovat erikoisuudessaan kiinnostavia. Enkeli, ristmänimeltään Mikael, vetää tuttavapiirinsä ihmisiä väistämättä mukaan vaaralliseksikin muuttuneeseen yritykseensä kasvattaa loukkanunutta peikonpoikasta. Entinen seurustelukumppani, eläinlääkäri Spderman antaa neuvoja loukkaantuneen eläimen hoitoon tietämättä mistä eläimestä on kyse, tunteilla leikittelevä mainosmies Martes tahkoaa isot rahat peikkomainoksilla luullen niitä photoshopatuiksi, alakerran postimyytivaimo Palomita tarjoaa ensimmäiset kissanruoat, ja Enkeliin kuolettavasti ihastunut Ecke huomaa olevansa väärässä paikassa väärään aikaan.

Kirjan mukana lukija joutuu pikkuhiljaa sanoutumaan irti mielikuvistaan, jos kuvitteli peikot pieniksi ja söpöiksi olennoiksi, hieman eläinten kaltaisiksi. Vaikka kirjan alussa tapaamme avuttoman peikonpoikasen, jonka voi mieltää pieneksi ja söpöksi, eivät aikuiset peikot ole ollenkaan suloisia. Sen sijaan ne ovat ihmisen mittaisia mustia ja ruipeloita hahmoja, joilla on jonkinlainen harja päässään. Eikä niiden älykkyyskään jää elänten tasolle. 

Pidin kovasti kirjailijan poimimista tekstikatkelmista. Runoista, romaaneista ja kansanperinnetutkimuksista poimitut pätkät jaksottivat mukavasti tarinaa ja antoivat sille lisää taustavoimaa. Kaikkein eniten minuun silti vetosi vanhan lempilastenlauluni, Päivänsäteen ja menninkäisen, lyriikoiden käyttö kappaleiden ja itse kirjankin nimenä. Ne lisäsivät mystisyyden ja sadunomaisuuden tuntua ja ikäänkuin kietoivat koko tarinan harsoonsa. 

Joitain pienä outouksia ja ällötyksenpuistatuksia kirja sisälsi, mutta minun lukukokemustani ne eivät häirinneet.

Tämä oli lukupiirikirjaksi loistava, koska olimme kaikki käsittäneet sen hieman eri tavoin ja mielenkiintoista keskustelua syntyi.

Kerrankin sain myös olla jonkun kanssa kunnolla eri mieltä. Kaikki meistä eivät ihan sulattaneet vanhoja tutkimuskatkelmia tarinan välissä. Minusta ne sen sijaan olivat yksi kirjan parhaista anneista, niitähän luen (opiskelen) muutenkin. Olipa kirjassa myös eräs lainaus entisen professorimme ja alamme yhden uranuurtajan, Uno Harvan kirjoituksesta. Siinä kohden minä olin myyty. 

Keskustelimme myös peikon hahmosta ja ulkomuodosta, josta meillä kaikilla oli hiema eri näkemykset. Kiinnostavin mielikuvaero keskittyi kuitekin kirjan loppuun. Lopun voi käsittää hyvin eri tavoin ja tuo mielikuva lyö leimansa koko lukukokemuksen ylle. Minä kuuluin positiivisempaan koulukuntaan.

Tässä muiden tyttöje arviot (minä olin viimeinen villahousu tämän arvioinnin kanssa). Anni, Riina, Sanna ja Tuulia.

"EVOLUUTIO-OPISSA OLI PORSAANREIKÄ, MUTTA AINOASTAAN KAUNIILLE IHMISILLE."

kansi: Anders Carpelan

Mara Lee: Ladies

Ruotsinkielinen alkuteos: Ladies (2007)

Tammi, 2008

429 sivua

Lea on taidegalleristi, jonka kauneus on monen mielestä suorastaan liiallista. Mia on hänen hyvä ystävänsä, joka tietää, mihin täydellisyyteen pyrkiminen voi johtaa. Sekä Lea että Mia kantavat kaunaa Siriä kohtaan, joka on uhrannut kaiken valokuvaustaiteen alttarille. Omissa oloissaan elelevä Laura puolestaan ei voi olla rakastamatta Siriä, kaikesta huolimatta. 

Taiteen ja muodin sisäpiireissä liikkuvan neljän naisen polut ovat ristenneet jo kouluiässä Skånessa, myöhemmin Tukholmassa ja Pariisissa. Nyt edessä häämöttää näiden ystävysten , rakastavaisten, vihamiesten ja kilpailijoiden uusi kohtaaminen. 

Tämä oli ihan spontaani löytö kun kerrankin kävin taas Porin kirjastossa. Ihan sieltä vain hyllystä, oli kai kiinnostavan näköinen selkämys.

En odottanut liikoja, mutta taidemaailma oli tässä se avainsana kiinnostukseen. Yllätyksekseni kirja kantoi itsensä muullakin tavalla. Se muodosti jännittävän kokonaisuuden, jossa menneisyys kohtaa nykyisyyden neljän eri henkilön kautta. Alusta asti on selvää, että menneisyydessä tapahtui jotain dramaattista, jolla on suuret vaikutuksensa nykyhetkeen. Kirja juoksee siis tavallaan kahteen suuntaan, kohti alkua paljastaen pikkuhiljaa menneisyyttä, ja kohti tulevaisuutta edeten vääjäämättä kohti uutta kohtaamista.

Taidesieluisena ihmisenä pidin paljon kirjan maailmasta, sen kauneuteen ja taiteeseen keskittyvästä teemasta. Ja siitä miten käy jos ihminen uppoutuu liikaa taiteeseen. Kirja ei näet ole onnellinen vaan pikemminkin katkera ja kyyninen, kuitenkaan liikaa synkistelemättä. Kirjan neljällä naisella on kaikilla omanlaisensa ääni ja omanlaisensa tarinat, jotka eivät kuitenkaan vaikuta irtonaisilta edes alussa, silloin kuin ei vielä tiennyt miten he liittyvät toisiinsa.

Nyt olen liian väsynyt kirjoittamaan mitään hirveästi rakenteellisempaa, mutta kokonaisuudessaan tämä oli positiivinen yllätys.

"SEURAAVANA PÄIVÄNÄ KUKAAN EI KUOLLUT."

Jose Saramago:  

Oikukas kuolema

Portugalinkielinen alkuteos:  

As Intermitências da Morte (2005)

Tammi, 2008

244 sivua

Kertomus alkaa uudenvuodenpäivästä, josta lähtien eräässä kuningaskunnassa yksikään ihminen ei kuole. Ilmiö jatkuu viikosta ja kuukaudesta toiseen, ja saamme seurata miten tilanteeseen reagoidaan eri tahoilla. Kuolemaisillaan olevia ryhdytään salakuljettamaan rajan yli, jotta he pääsisivät rauhaan, kirkko hermostuu, kun sen koko rooli on uhattuna, hallinnon ja politiikan piirissä joudutaan paniikkiin, kruununperijän valtaa epätoivo… Sitten yhtäkkiä naishahmoinen kuolema lopettaa pitämänsä tauon ja omaksuu uudenlaisen menettelyn. Tästedes jokainen kuoleva saa viikkoa aikaisemmin kirjeitse tiedon tulevasta kuolemastaan, jotta osaa valmistautua lähtöönsä. Yksi kirje ei kuitenkaan tavoita määränpäätään. Kuoleman ei auta muu kuin lähteä ottamaan selvää, millainen ihminen on tämä hänen voimaansa vastustava olento. Kyseessä on orkesterissa soittava sellisti, joka asuu yksikseen koiransa kanssa ja harjoittelee omaksi ilokseen Bachin soolosellosarjoja. 

Luin keväällä Sarmagon Kertomuksen sokeista ja herran persoonallinen tapa kirjoittaa ja uskallus heittäytyä uusiin ajatusleikkeihin antoi aihetta koettaa laajemminkin hänen kirjallisuuttaan. Oikukas kuolema löytyi kirjaston palautushyllystä ohikulkiessani. 

Tämän luettuaan ei oikein voi muuta kuin pysähtyä hämmentyneenä muistelemaan juuri lopettamaansa tekstiä. Saramagon ajatusleikit todellakin lensivät vallan uudelle tasolle tässä kirjassa. Idea on minusta nerokas. Ihmiset eivät useinkaan pysähdy ajattelemaan kuolemaa, ja sitä mikä siinä tällaisenaan on hyvää. Saramago valottaa meille tunnelmia siitä mitä tapahtuu, kun kuolemanasiat keikahtavatkin päälaelleen. Mitä tapahtuu kun kukaan ei kuolekaan? Ja mitä sitten jos jokainen saa varoituksen lähestyvästä lopusta viikkoa ennen kuolemaansa - violetilla kirjelappusella? 

Tekstin kertoja tarkastelee tapahtumia yläpuolelta, ikäänkuin hän myöhemmin kaiken tapahduttua kirjoittaisi dokumenttia. Kertoja välillä viekoittelee lukijaa, välillä pyytelee anteeksi , palaa takaisin ja täsmentää, pyytää unohtamaan epäolennaisuudet ja tarkentaa huomiomme tiettyihin seikkoihin. 

Erikoista kirjassa on se, että siitä puuttuvat lähes tyystin henkilöhahmot. Muutamat yksittäiset henkilöt päätyvät nimettöminä kertojan havainnointien kohteeksi, mutta heihin emme lähemmin tutustu. Mielenkiintoisin hahmo on itse kuolema, tuoni - huomaa, pienellä kirjoitettuna. Tämä naishahmoinen ja -luontoinen kuolemanlähettiläs törmää ongelmaan, kun eräs kirje ei suostukaan toimittumaan vastaanottajalle. Tuoni tutustuu sen seurauksena yhteen ihmiseen, sellistiin, jolla on iso musta koira ja siihen lähes ihmismäinen suhde.  

Tarinassa olisi kaikki ainekset, ja kielellisesti Saramago osoittaa semmoista taituruutta, että on selkeästi nobelinsa ansainnut. Kuitenkin hän vie kielellisen kikkailunsa minusta aivan liian abstraktille tasolle tässä kirjassa. Kun yhteen virkkeeseen sisältyy parikymmentä eri lausetta, saman verran lauseen aloittavia isoja kirjaimia ja useampia puhujia vuoron perään (kaikki tämä siis samassa virkkeessä!), vaaditaan lukijalta aivan tavatonta keskittymis ja havainnointikykyä. Siis aivan liikaa kuumaan alkukesän päivään, kun ympärillä pyörii kolme ampiaista ja hiki valuu.  

Juuri tuo vaikeus tekee Oikukkaasta kuolemasta vaikean niin lukea kuin arvioida. Tarina ja sen ideahan on aivan loistava, ja tuo kielellinen tanssi on taidetta. Mutta minusta se oli liikaa tähän. Joskus yksinkertainen, tai edes hivenen yksinkertaisempi on kaunista.  

Viimeinen huomio: kirja loppuu samaan lauseeseen kuin millä se alkaa. Se on se, minkä valitsin myös tämän postauksen otsikoksi - "Seuraavana päivänä kukaan ei kuollut." On hauskaa leikitellä ajatuksella, että kirja sittenkin alkaa lopusta ja jatkuu alusta tai tapahtuu uudelleen lopun jälkeen alusta. 

"HÄN OLI AALLOSTA SYNTYNYT VENUS, VAIN HIUKSET VERHONAAN."

Emile Zola: Nana

Ranskankielinen alkuteos: Nana (1880)

Tammi, 1984

335 sivua

Nana oli aikansa kohukirja, sen ilmestyminen 1880 herätti valtavaa närkästystä ja sitä myytiin puolessa vuodessa 150 000 kappaletta. Paheellisuuden hohto on ympäröinyt Pariisin bulevardien iloisen puolimaailman ja rikkauteen ja maineeseen nousseen katutytön tarinaa meidän päiviimme saakka. Zola toteutti teoksessa naturalistista ohjelmaansa, ja hän määritteli aikeensa: "Nanan aihe on tämä: Koko seurapiiri lentää pyllylleen. Lauma koiria ajaa takaa narttua joka ei ole kiimainen vaan pitää niitä pilkkanaan. Miehisten halujen runoelma, se 

                                                           suuri vipu joka maailmaa liikuttaa."

"Vietin eilen koko päivän kello yhteentoista illalla lukien Nanaa, en ole nukkunut tänä yönä... Ihmeellisen todellisia henkilöitä... Voi luoja, valtava kirja... Kelpo Zola on nero!!!"

                                                                                                (Gustave Flaubert)

Toinen klassikko lähtee käsittelyyn lähes heti ensimmäisen jälkeen. Jotenkin melkoinen yhteensattuma huomata takakannesta miten Rouva Bovaryn kirjoittaja kehuu Emile Zolan kirjoitustapaa. On tainnut omaksua osan realismintajustaan häneltä. Ja ainakin alun perusteella on näissä kirjoissa tyylillisesti paljon samaa. 

Ehkä sitä samankaltaisuutta oli vähän liiankin paljon näin lyhyellä aikavälillä edelliseen. Tuli jotenkin ähky ja yliannostus kaikkeen siihen dramaattisuuteen. Kuitenkin Nanassa oli paljon mielenkiintoisia aineksia, joista on kehitetty kutkuttava soppa erittäin monine juonenkäänteineen. 

Vaikka Nanassa seikkailee paljon miehiä, on naisilla kuitenkin yleensä se viimeinen sana - vaikka miehet eivät ymmärtäisikään naisten valtaa heihin. Nana on nainen, joka ottaa minkä haluaa, ja menee lopulta solmuun siinä mitä oikeastaan haluaa ja mitä tekee kaikelle haluamalleen. Hän on kadun tyttö, joka omaa maailmannaisen elkeet ja omaksuu oikean miestennielijän maineen - eikä suotta.

Tarina on aikaansanähden mielenkiintoisen ravisuttava. Se kuvaa naisten asemaa eri tavoin kuin silloin oli tapana. Zola antaa romaaninsa naisille älyä, viekkautta ja valtaa, eikä esitä heitä tuomitsevaan sävyyn. Tarina opettaa paitsi sen, ettei raha tuo onnea, myös ajattelemaan naisen ja miehen välistä suhdetta uudella tavalla, tasavertaisemmin. Zolan realismi yltää jopa hienoiseen mieskritiikkiin (ainakin näin naislukijan silmin); lopun dramaattisilla hetkillä miehet lopulta pelkäävät liikaa noustakseen nuo tietyt portaat ylös. Naiset taas uskaltavat, vaikka eivät ehkä rohkeuttaan vaan ylitsepursuavaa uteliaisuuttaan.

Voin kuvitella millaisen haloon Nana on aikoinaan ilmestyessään nostanut, koska vieläkin se osaa hätkähdyttää ja yllättää - suorastaan shokeerata.

KLASSIKKOHAASTE: 2/10

"KAIKKI OLIVAT MUUTTUNEET PELKIKSI SUKUPUOLETTOMIKSI HAHMOIKSI, EPÄSELVIKSI HAAMUIKSI, VARJOIHIN HÄVIÄVIKSI VARJOIKSI."

José Saramago:  
Kertomus sokeudesta

Portugalinkielinen alkuteos:
Ensaio sobre a cegueira (1995)
Tammi, 2009 
372 sivua

Kaupungissa riehuu outo epidemia. Ihmiset alkavat nähdä pelkkää valkoista. Jotta sairauden leviäminen voitaisiin estää, sokeille perustetaan reservaatteja. Näkevien pelko sokeutumisesta ajaa inhimillisyyden ohi. Reservaateissa syntyy eloonjäämistaistelu. Tilannetta seurataan silmälääkärin vaimon kautta, joka on näkevänä seurannut sokeutunutta miestään eristykseen. Pariskunnan ympärille muodostuu pieni ystävien piiri, joka yrittää säilytttää ihmisyytensä kaaoksen keskellä. Vaimo on ainoa joka näkee reservaatin alennustilan. Ennen pitkää hän alkaa toivoa olevansa itsekin sokea, mutta halu auttaa muita pitää hänet vahvana. 

Kun tartuin tähän, luulin sen käsittelevän jonkinlaista henkistä sokeutta, mutta takakansi laittoi kuvitelmat uusiksi.  

Ja olihan se sokeus loppujenlopuksi kaikinpuolista; fyysistä, henkistä, sanallista, tunteellista. Se peitti ja hukutti, tuntui kuin itsekin näkisi pelkkää valkoista, vaikka vielä erottikin mustat kirjaimet valkoiselta sivulta. Tämä kirja oli kieltämättä yksi ahdistavimmista kirjoista mitä olen lukenut, ja se on aika paljon, olenhan lukenut aika paljon kaikkea alkaen sodista, väkivallasta, vankeudesta ja Auschwitzin polttouunien taivaalle kohoavasta savusta.  

Tätä kirjaa on vaikea arvostella mitenkään. Se oli niin ahdistava. Lukisinko sen uudelleen? En. Ostaisinko sen kirjahyllyyni? En. Suosittilisinko sitä kaikille? En. Mutta unohdanko sitä? En tosiaan. Näenkä siitä painajaisia? Ehkä. 

Ja onko se yksi minuun vahvimmin vaikuttaneista kirjoista. Kyllä. Tämä kirja oli kokemus, olen iloinen, että luin sen mutta samalla iloinen että lukeminen on ohi. 

Kirjan kieli oli erityisen kuvailevaa ja vaikka se käyttääkin silminään ainoaa näkevää, avautuu sokeain maailma lukijalle kaikessa valkoisuudessaan. Tekstistä puuttuvat kaikki erottavat merkit - puhetta ei ole erotettu lainausmerkein, kappaleet ovat pitkiä eikä teksti missään kohdin osoita pysähtymään. Välillä tuntuukin, että teksti kaatuu päälle, ajaa kuin höyryjuna. Harvoissa kappaleenvaihdoksissa silmä pysähtyy lepäämään kuin olisi hengästynyt kaikkien niiden sanojen painosta. Henkilöille ei myöskään anneta nimiä, vaan heitä kutsutaan jonkin erottavan piirteen perusteella. Se tekee heidät tavallaan yksilöttömiksi, vain yhdeksi sokeian laumaksi. Vaikkei nimiä ole, keksii ihmisluonto kuitenkin jonkun merkillepantavan piirteen, oli ihminen sitten ensimmäinen sokeutunut, sokea joka ei saa unta, mustalasinen tyttö tai autovaras. Jopa katuja kansoittavat koirat muuttuvat sekalaiseksi raadonsyöjälaumaksi, josta kuitenkin nousee esiin yksi yksilöitynyt otus, kyynelsilmäinen koira.

Vaikka kirjan näyttömöä ei voi hyvällä tahdollakaan kuvata rauhalliseksi, mukavaksi, kauniiksi tai millään lailla positiiviseksi, ei kauheudella mitenkään mässäilty liikaa ja löytyihän tarinasta valon pilkahduksiakin. Loppukin on tavallaan osaltaan valoisa - vaikka valo paljastuukin vain näyttääkseen maailman kaikessa raadollisuudessaan, vielä kerran.