Koreilua

Haluaisin oppia käyttämään enemmän koruja arjessa. Ihailen ihmisiä, joiden asukokonaisuuksiin näyttävät korut kuuluvat olennaisena osana ja jotka eivät myöskään arastele käyttää useampia koruja yhtä aikaa.

Oma koruvalikoimani rajoittuu työpäivinä korkeintaan kaulakoruihin. Korviksia en ole käyttänyt yläasteen jälkeen, koska päätin, että ne eivät sovi kasvojeni muotoon (sitä paitsi korvikset ja silmälasit samassa päässä ovat musta jotenkin liikaa). Vasemmassa kädessäni on rannekello, joten siihen ei mahdu koruja, ja hiirikädessä taas rannekoru on työpäivän aikana epämukava. Sormuksiin sain yliannostuksen nuoruusvuosien Kalevalakoru-huuman aikana, mutta ehkä niihin voisi taas opetella...?

Edistin koruprojektiani eilen Taikin myyjäisissä ja ostin pellinpalasta taivutellun kaulakorun (10 e). Taannoiselta kirppisreissulta mukaan taas tarttui vitosella kullanvärinen kääty, jossa on kolme erilaista ketjua.

Leipää, kukkia ja pakkasta

Ai että mä nautin siitä, kun saan selviytyä talvesta. Vaikka lunta sataa ja pakkanen paukkuu, yhteiskunta toimii: talot lämpenee, bussit kulkee ja talkkarit hiekoittaa jalkakäytäviä. On hauska katsoa ihmisiä pakkasvaatteissa, pipo- ja huivikerrosten alla, ja kokea voittajafiilistä, kun on itse osannut pukeutua tarpeeksi paksusti eikä yhtään palele.

Sitä paitsi pakkanen on hyvä syy viettää perjantai-iltaa kotona, polttaa kynttilöitä ja leipoa esimerkiksi erinomaista perunafocacciaa. Ohje on peräisin jostain naistenlehdestä.

Perunafocaccia

3 dl vettä
25 g hiivaa
1/2 tl suolaa
1 tl sokeria
1/2 dl oliiviöljyä
n. 5 dl täysjyvävehnäjauhoja
Pinnalle:
oliiviöljyä
n. 4 isoa perunaa
tuoretta rosmariinia
sormisuolaa

Liuota hiiva kädenlämpöiseen veteen. Sekoita joukkoon suola, sokeri, öljy ja jauhot. Vaivaa taikina (se saa jäädä melko löysäksi). Anna kohota noin puoli tuntia. Kuori ja pilko sillä aikaa perunat ohuiksi siivuiksi.
Levitä taikina leivinpaperilla peitetylle uunipellille. Voitele oliiviöljyllä ja lisää viipaloidut perunat. Ripottele pinnalle reilusti oliiviöljyä, suolaa sekä muutama rosmariininoksa. Suolaa kannattaa laittaa ihan rohkeasti, peruna tuntuu imevän sitä aika hyvin (mä laitoin 2-3 teelusikallista).
Paista 225 asteessa noin puoli tuntia.

Tänään olen ollut iloinen myös siitä, että mummalta saamani kaktus on alkanut kukkia. Ilmeisesti olen ihan vahingossa tehnyt jotain oikein.

Terve taas, menneisyys!

Luulin joskus, että ihminen ei voi innostua uudelleen niiden vuosikymmenten muodista, jotka on jo elänyt. Olin väärässä. Pienen kakistelun jälkeen valikoidut palat 80- ja 90-lukujen tyylistä ovat taas alkaneet näyttää hyviltä.

Tulin tänään ensimmäistä kertaa poikenneeksi vapaaseurakunnan kirppiksellä, joka on työmatkani varrella Lapinrinteellä. Ja voila - heti tein kasari- ja ysärihenkisiä löytöjä! Tiskin takana hääri kaksi seitsemänkymppistä tätiä, joista toinen oli kuulemma käyttänyt ostamiani silkkipaitoja työskennellessään aikoinaan "johdon sihteerinä". Hänen vinkkinsä oli, että riittää, kun silittää paidan etumuksen ja hihansuut, koska muu ei kuitenkaan näy jakun alta. Paitojen lisäksi ostin epämääräisen kaavun, jonka kuosi muistuttaa 90-luvun vuodesohvaa. Yhteensä ne kustansivat huikeat neljä euroa.

Olen myös alkanut neuloa beigejä säärystimiä patenttineuleesta. How very Flashdance of me.

Marskin manttelinperijä

Parhaat löydöt tehdään aina sattumalta. Piipahdin lauantaina Uffilla ihan vain huvin vuoksi ja marssinkin ulos kaupasta villakangastakin kanssa. Takki oli alun perin nilkkamittainen - siitä tuli lähinnä mieleen marsalkka Mannerheim ja talvisota - mutta polvipituiseksi lyhennettynä ilme muuttui täysin. Hieman epäroin 38 euron hintaa, mutta kannatti sijoittaa.

Ennen tuotemerkitkin olivat kauniimpia.

Valmistaja on suomalainen Vaato Oy, takki on täyttä villaa ja virheettömässä kunnossa. Eron parina viime talvena käyttämääni Zaran "villakangastakkiin" huomaa selvästi - tämä painaa tuplasti enemmän ja on lämpimyydessään täysin eri kaliiberia. Vanhojen suomalaisten vaatetehtaiden tuotteet herättää mussa aina valtavan haikeuden: tämäkin takki on niin kaunis ja huolella tehty.

Kansainvälistä käsityövaihtoa

Teimme käsityövaihtikset Japanissa asuvan opiskelukaverini ja käsityöläiskollegani Millan kanssa. Hän virkkasi minulle harmaan pipon (jonka nimi on Doris - kaikki Tampereella aikaa kanssani viettäneet ymmärtänevät, miksi), minä taas postitin Japaniin valko-harmaa-sini-oranssin tuubihuivin, josta valitettavasti en muistanut ottaa kuvaa. Pipo on ihanan pehmeä ja muhkea, ja se saapui postissa parahultaisesti päivää ennen kuin Helsinkiin tuli talvi.

Tälläisia käsityöbravuurivaihtokauppoja olisi hauska harrastaa enemmänkin! Ja miksei niitä voisi laajentaa myös kokkailun ja muiden taitojen puolelle.

Joulu on ihan just

Joku viisas sanoi minulle viime vuonna: älä ajattele niitä jouluvaloina, ajattele niitä talven tunnelmavaloina. Tämä siis silloin, kun tuskailin, onko marraskuussa liian aikaista ripustaa jouluvaloja. Tänä vuonna päätin, että saan virittää ne justiinsa silloin kuin tykkään. Se hetki tuli tänään.

Aloitin jouluun valmistautumisen myös istuttamalla anopilta lahjaksi saadun amarylliksensipulin. Viime vuonna vastaavasta sipulista kasvoi metrin mittainen, hervoton varsi, joka kyllä lopulta kukki mutta näytti kohtuullisen urpolta. Toivotaan, että tänä vuonna onnistun paremmin. Alku ei ollut sikäli lupaava, että jouduin istuttamaan sipulin lasikulhoon, koska sopivaa ruukkua ei löytynyt....

Tähän jouluvarustelu omalta kohdaltani taitaa sitten jäädäkin. Vaikka joulusta tykkäänkin, en ole vielä kasvanut niin aikuiseksi, että omistaisin joulukoristeita, joululiinoja tai muuta sesonkiin kuuluvaa tilpehööriä. Tuntuu lähinnä tylsältä ja puuduttavalta, kun kaikki sisustuslehdet tursuavat parhaillaan joulukrääsää. Ainoastaan valkoiseksi maalattu himmeli uusimmassa Dekossa herätti mussa jonkinlaista mielenkiintoa.

Ehkä innostun koristelusta tosissani sitten, kun vietän ensimmäistä kertaa joulua omassa kodissani. Toistaiseksi karkaan yhä vanhempieni kuusen ja tonttukuvien ääreen.

Koska siellä on mukavaa

Olen perusluonteeltani mukavuusalueihminen. Teen mieluiten niitä asioita, joista tiedän jo valmiiksi tykkääväni, ja uuden kokeileminen vaatii minulta pientä sisäistä patistelua. En jaksa pitää tätä turvallisuushakuista piirrettäni kovin vaarallisena - minä nyt vain olen tällainen, ja olen aina ollut. Sitä paitsi: eikös mukavuusalueella hengailla juuri siksi, että siellä on mukavaa?

Samalla tiedän myös, että joskus ihmisen on hyvä tehdä jotain itselleen uutta ja epätyypillistä. Jos ei muuten, niin siksi, että löytäisi uusia mukavuusalueita. Itse paatuneena ryhmäliikunnan vihaajana olen viime vuosina laajentanut repertuaariani spinningiin, joogaan ja bodypumppiin, kunhan vain pääsin kokeilukynnyksen yli. Sen sijaan tiedän jo valmiiksi, että esimerkiksi aerobic ja laskettelu eivät mukavuusalueelleni koskaan tule mahtumaan. Tässä kohdassa pidätän oikeuden itsetuntemukseen ja annan itselleni luvan olla edes yrittämättää. Se on muuten aikuisuuden kivoja puolia.

Käsityörintamallakin olen tällä viikolla pysytellyt tutuilla urilla. Raitalapaset menivät lahjaksi yhdelle kivalle kolmekymppiselle (koska milloinkaan ei ole liian vanha käyttämään lapasia) ja patalaput uuteen kotiin muuttaneelle.

P.S. Blogi on ollut pystyssä sen verran pitkään, että oli ensimmäisen ulkoasu-uudistuksen aika. Uuden logon väkerryksessä käytin apuna liitutauluseinäämme.

Feikataan parka

Olen haaveillut karvahuppuisesta, parka-henkisestä talvitakista mutta samalla potenut pikkuisen huonoa omaatuntoa siitä, että omistan jo kolme varsin toimivaa ja ihan kivaakin talvitakkia. Joten jos parka ei tule Muhammedin luo, Muhammed menee parkan luo (tai jotain). Suomeksi sanottuna: päätin tuunata vanhaan, mustaan vakosamettiseen Vero Modan talvitakkiini vähän parkatyyliä.

Ostin kangaskaupasta pätkän valkoista teddykarvaa ja ompelin siitä takin huppuun uuden vuorin. Leikkasin kaavan valmiin hupun mukaan, kokosin, huolittelin reunat ja kiinnitin karvahupun lopuksi käsin takkiin. Ompelin myös hihansuihin valkoiset karvareunukset silmänlumeeksi. Ihan hauska siitä tuli, ja taltuttanee akuuteimman parkantarpeen.

Nuo nokkelat norjalaiset

Oslon-matkan hauskin löytö oli - hämmentävää kyllä - paikallisen Pelastusarmeijan käsialaa. Kirjakaupassa myytiin muistivihkoja, joiden kannet oli otettu vanhoista kirjoista, ja kirjanmerkkejä, jotka oli askarreltu nahkaisten opusten selkämyksistä. Ja tätä nokkelaa kierrätysdesignia tuotti siis norjalainen Freselsarmeen.

Ostin itselleni muistivihon jännittävällä otsikolla Sally Baxter i Canada. Aion askarrella siitä kalenterin ensi vuodeksi. Siippa puolestaan sai tuliaisiksi kirjanmerkin, joka aiemmin on ollut Gyldendals Konversasjons leksikon.

Oslo oli muutenkin paljon sympaattisempi, nätimpi ja hauskempi kaupunki kuin odotin. Jos sinne joskus menette, kannattaa ainakin:
...Ihailla hämmentävän inhimillisiä ja ilmeikkäitä patsaita Vigelandparkissa.
...Paistatella päivää Oopperatalon katolla (näin ihmisläheistä ja kaunista pitäisi modernin arkkitehtuurin aina olla).
...Illastaa Kampen Bistrossa (kyllä, se todella on paikan nimi) ja syödä brunssia Food Storyssa.
...Juoda ylihintaiset oluet Cafe Monossa.
...Huvittua metrolippuautomaatista, jonka osto-ohjeet alkoivat näin: "1. Choose what you want to do with your life."
...Käydä sunnuntaimarkkinoilla Blåssa.
...Matkustaa Holmenkollenille, fiilistellä mäkihyppytornia ja juoda kahvit Frognerseterenissa (mutta skipatkaa se hapanmaitopuuro. Kaikki kansallisruuat eivät ole kokeilemisen arvoisia.)

Olisiko siitä Musiikkitalostakin voinut tehdä sellaisen, jonka katolle saa kiivetä...?

Minkäköhän salaisuuden Vigelandsparkenin kivitäti on paljastamaisillaan?

Älkää kokeilko tätä puuroa. Toistan: älkää kokeilko.

Sievää siellä kyllä oli.

Ovat selvästi patsaskansaa nuo norjalaiset. Tällaisia hauskoja ylläreitä tuli vastaan tavan takaa.

Pinkkiä silkkiä, voi hyvä tavaton

Värit on kuulemma taas tulossa. Niinpä jatkoin silkki-iloitteluani Uffilla ja ostin kirkkaanpinkin silkkipaidan. Sävy on livenä vieläkin päräyttävämpi kuin kuvassa.

Eipä tähän taida olla lisättävää. Paitsi että hyvää loppuviikkoa, minä lähden lomailemaan Osloon! (Varmasti oikein viehättävä paikka näin marraskuussa.)

Minä sydän Marimekko

Sisustuskankaiden suhteen olen aika rajoittunut, ja myönnän sen itsekin. Kun ostoslistalla on verho, tyynynpäällinen tai pöytäliina, suuntaan suoraan Marimekkoon (no, jokusen syrjähypyn olen tehnyt Vallilalle, Finlaysonille ja kirppiksille, mutta ei aleta saivartelemaan.) Tunnen myös täysin ansaitsematonta ylpeyttä aina, kun ulkomaisissa sisustuslehdissä vilahtavat Mariskoolit ja Isoloiden kankaat.

Sitä paitsi olen läpikotaisin verho- ja tyynyihminen: ihannekodissani on simppelit valkoiset seinät, joita voi maustaa vaihtelevilla tekstiileillä. Mun on vaikea ymmärtää, että monet ihmiset todella elävät vapaaehtoisesti ilman verhoja. Eikö se ole vähän sama asia kuin eläisi ilman... lamppuja? tuoleja? kattoa?

Mainiota Marimekossa on myös se, miten firma on onnistunut uudistumaan. Olisi helppoa jämähtää tuottamaan samoja takavuosikymmenten hittikankaita, mutta sen sijaan Marimekko on nostanut esiin kiinnostavia nuoria suunnittelijoita, kuten Maija Louekarin, Sanna Annukan ja Aino-Maija Metsolan.

Asunnoissani on vuosien saatossa ollut Marimekkoa jos jonkinmoista. Yläkuvassa näkyvän, nykyisen olohuoneemme Kaakaopuun lisäksi muun muassa...

...Putkinotkoa

...Tantsua

...Ananasta

...ja Bottnaa.

Tällä hetkellä taas himoitsen...

...Siirtolapuutarhaa

...Joikua

... ja Räsymattoa.

Itse asiassa melkein mitä tahansa, kunhan se ei ole Unikkoa. Ketkä hullut niitä vielä ostavat?