Mila Teräs: Perhosen varjo

Kuva: Otava

Minun oli tarkoitus lukea Mila Teräksen nuortenkirjauutuus Perhosen varjo jo Blogistanian Kuopus -kisaa ennen, mutten millään ehtinyt. Ei se mitään, sillä parempi myöhään ja niin edelleen. Eikä kirja - odotuksista huolimatta - olisi hätyytellyt kolmen kärkeä.

- Linnea, sulle on tullut kirje, äiti huikkaa ovelta.Suljen selailemani nettisivun ja leiskautan katseeni äitiin, joka heiluttelee kädessään vaaleanviolettia kirjekuorta. (Aloituskappale s. 8)

Pian neljätoistavuotias Linnea kokee elämänsä hankalana: vanhemmat ovat eronneet ja hän on äitinsä kanssa muuttanut äidin uuden kamalan miesystävän luo eikä hänellä oikeastaan ole ystäviä. Lisäksi hän pitää itseään kauheana, lihavana, tyhmänä ja rumana, vaikka on kaikkea muuta. Linnean tuleva kesäloma näyttää jo etukäteen surkealta, mutta sitten hän saa isoäidiltään kutsun tulla viettämään kesää hänen luokseen Usvalaan. 

Linnea on aina pitänyt itseään ulkopuolisena ja ajatellut kuuluvansa ennemminkin jonnekin muualle. Hänen äitinsä on aina ollut hyvin vaitonainen oman sukunsa asioista eikä haluaisi nytkään päästää Linneaa Usvalaan. Suvun salaisuudet kuitenkin selviävät isoäidin luona, ja tyttö oppii samalla tuntemaan itseäänkin ja ymmärtää, mistä erilaisuus kumpuaa.

Romaanin vahvuuksia on ehdottomasti nuoren anorektikon ajatusmaailman kuvaaminen, sillä anorektikkohan Linnea on. Hän rankaisee itseään tyhmyydestä ja lihavuudesta kieltämällä itseltään syömisen lähes tyystin ja rääkkäämällä itseään kilometrien mittaisilla juoksulenkeillä. Suoraa syytä Linnean sairastumiseen ei kerrota, mutta varmasti kaikki hänen ongelmansa ovat sitä edesauttaneet.

Toinen mielenkiintoinen taso on kirjan maagisuus, joka ei kuitenkaan minuun täysillä kolahtanut. Pidän kovin fantasiakirjallisuudesta ja maagisesta realismista. Perhosen varjossa maagiset elementit ovat taustalla läsnä koko ajan, mutta Usvan kansan, keijujen, ja Linnean kohtaaminen jää hyvin lyhyeksi. Metsään menneiden tapaaminen ei muuta Linnean elämää niin paljon kuin voisi kuvitella, vaan enemmän sitä muuttavat uudet, tärkeät ihmiset, joihin hän Usvalassa ollessaan tutustuu. Ystävyydellä Valeriaan, ihastumisella Mikaeliin ja lähemmällä tutustumisella isoäitiin ja tämän luona asuvaan Hedvigiin on tervehdyttävä vaikutus. Usvan kansasta vihjaillaan alusta asti, mutta olisin halunnut tietää siitä vielä lisää. Ehkä odotin, että maagisuutta olisi ollut enemmän ja suoremmin esillä.

Saran mukaan kirja on yhtä aikaa kaunis ja herkkä kuin rankka ja raakakin. Teräs kirjoittaa kauniisti, mutten silti voi sanoa kirjaa kauniiksi. Sillä vaikka lopussa asiat alkavatkin selvitä, jäi minulle kirjasta päällimmäisenä mieleen Linnean ajatusten ahdistavuus, se miten hän inhoaa itseään, kiduttaa itseään. Myös kohtaaminen Usvan kansan kanssa muuttuu rumaksi, vaikkei se toki ole heidän syytään. Pidin kyllä kirjasta, mutta minulle siitä jäi Se Jokin uupumaan.

Teräs, Mila: Perhosen varjo (Otava 2012)

Kansi: ?

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti -haasteen yhteenveto

Sonja haastoi alkuvuodesta lukemaan kotimaista kirjallisuutta Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti -haasteen siivittämänä. Siihen lähdin minäkin, koska pidän kovasti kotimaisesta kirjallisuudesta ja luenkin sitä. En siis tavallaan lähtenyt etsimään aarteita, sillä tiedän niitä kotimaisen kirjallisuuden joukosta löytyvän. Halusin ehkä lähinnä tarkastella, millaisiin kirjoihin tartun.

Olen vuoden aikana lukenut 64 sellaista kotimaista kirjaa (+ 2 näytelmää), joista olen blogannut. Lastenkirjoja olen lukenut paljon enemmän kuin olen tähän merkinnyt, sillä en kirjoita kaikista lukemistani. En yleensä lue ihan näin paljon nuortenkirjallisuutta (josta muuten osan olen jaotellut fantasia- ja scifikategoriaan). Ns. normaalia eli aikuisille suunnattua kotimaista proosaa olen lukenut tänä vuonna näemmä melko vähän. Tämä vuosi on siis ollut minulle kotimaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden juhlaa.

Muutama kategoria jäi kokonaan tyhjäksi. Elämäkertoihin olin suunnitellut lukevani Merete Mazzarellan Fredrika Runeberg -kirjan, mutta en ole vielä päässyt alkua pitemmälle. Ostin itselleni joululahjaksi Helena Ruuskan Marja-Liisa Vartio -elämäkerran, joten elämäkertoihin aion ensi vuonna paneutua kahden teoksen verran. Eräkirjallisuuttakaan en saanut luetuksi. Yritin kyllä. Luin kaksi novellia Mikko-Pekka Heikkisen Nuorgamin Alkon tuho ja muutama erätarina -kokoelmasta, mutta en vain pystynyt jatkamaan. Yhden kategorian lisäsin itse, sillä näytelmät puuttuvat alkuperäisistä haastekategorioista ja koska satuin muutaman lukemaan, niin olihan ne listalle lisättävä.

Lastenkirjapostauksiin olen lisännyt linkit, koska olen kirjoittanut ko. kirjoista toisessa blogissani. Linkit siis vievät Leppislampun alle. Tähdet kirjojen perässä tarkoittavat, että kyseinen kirja oli minulle aarre.

Kotimaisten naiskirjailijoiden teokset 2000-luvulla

Riina Katajavuori: Lahjat

Monika Fagerholm: Amerikkalainen tyttö *

Kotimaisten mieskirjailijoiden teokset 2000-luvulla

Kjell Westö: Isän nimeen *

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

Petri Tamminen: Muistelmat

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Kotimaisten naiskirjailijoiden teokset ennen 2000-lukua
Pirjo Hassinen: Joel

Kotimaisten mieskirjailijoiden teokset ennen 2000-lukua
Veikko Huovinen: Hamsterit

Jännityskirjallisuus
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa *

Fantasia- ja scifikirjallisuus
Anneli Kanto ja Terhi Rannela: Tähystäjäneito (Kuparisaari 1) *

Maria Turtschaninoff: Helsingin alla *

Anneli Kanto ja Terhi Rannela: Korkea puoliso (Kuparisaari 2)

Annukka Salama: Käärmeenlumooja *

Klassikot
Ilmari Kianto: Punainen viiva *

Kotimaisten esikoiskirjailijoiden teokset
Satu Taskinen: Täydellinen paisti

Lastenkirjallisuus
Markus Majaluoma: Taiteilijaelämää - Pipsa ja herra Pompidoun kiertävä sirkus

Annina Holmberg - Virpi Talvitie: Karkausyön ratikkamatka *

Katri Kirkkopelto - Suna Vuori: H niin kuin hirviö *

Aino Havukainen - Sami Toivonen: Tatu ja Patu supersankareina *

Mauri Kunnas: Kaikkien aikojen avaruuskirja 

Mauri Kunnas: Suomalainen tonttukirja 

Timo Parvela - Virpi Talvitie: Keinulauta **

Timo Parvela - Virpi Talvitie: Karuselli  **

Riitta Jalonen - Kristiina Louhi: Tyttö ja naakkapuu  *

Katri Kirkkopelto: Muusan ja Maestron taideseikkailu *

Sinikka Nopola - Linda Bondestam: Anna Talven outo viivytys - Satu niille, jotka ikävöivät vuodenaikoja

Aino Havukainen - Sami Toivonen: Veera lääkärissä

Aino Havukainen - Sami Toivonen: Veera ja menopelit

Jukka Itkonen - Matti Pikkujämsä: Kaupunkiretki. Lastenrunoja  *

Pirkko Harainen - Leena Lumme: Tekemistä riittää, Emma

Timo Parvela - Virpi Talvitie: Onnenpyörä *

Anni Riipinen - Ritva Ruuska - Tuominen: Kielet kippuralle - Lasten loruaapinen

Tittamari Marttinen - Virpi Penna: Voiko tuulipuvussa lentää? Kieliriemua ja sanahelinää *

Eppu Nuotio - Virpi Penna: Matkalla tullaan suuremmiksi - Valitut runot 1995-2012 *

Katri Kirkkopelto: Nimetön

Aira Savisaari - Janne Harju: Possu Annikki, ilves Ilomieli ja karhu Ilmari. Kertomus siitä kuinka karhu Ilmari takoi veden hopeasta onnen: kilkutteli ja kalkutteli, kolme päivää kolisteli 

Hannu Hirvonen - Mika Kolehmainen: Sadan asteen eskarikuume

Tuija Lehtinen: Dibitassut ja kaktusplaneetan kissakuningatar

Sari Airola: Mia Tiu ja sata sanaa *

Laura Ruohonen - Erika Kallasmaa: Allakka Pullakka / Yökyöpelit -yhteisnide

Päivi Franzon - Sari Airola: Muuttolintulapsi **

Päivi Franzon - Sari Airola: Surusaappaat **

Magdalena Hai - Saana Nyqvist: Mörkö Möö ja Mikko Pöö *

Mila Teräs: Telma ja salaisuuksien saari (teksti tulossa)

Aino Havukainen - Sami Toivonen: Tatun ja Patun avaruusseikkailu * (teksti tulossa)

Nuortenkirjallisuus

Terhi Rannela: Scarlettin puvussa 

Terhi Rannela: Yhden promillen juttuja *

Salla Simukka: Jäljellä **

Salla Simukka: Toisaalla *

Marja-Leena Lempinen: Jääpolte

Laura Lähteenmäki: North End - Niskaan putoava taivas

Venla Saalo: Kirkkaalla liekillä **

Mila Teräs: Perhosen varjo

Sarjakuvakirjallisuus
Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet *

Tietokirjallisuus
Jan Alanco & Riitta Pakarinen: Foto Signe Brander - Valokuvia Helsingistä ja helsinkiläisistä vuosilta 1907-1913 *

Henna-Kaisa Sivonen: Kasarikirja 

Laura Honkasalo: Kotikutoista - itsetekemisen ihanuudesta

Kotimaiset elämänkerrat

Novellikokoelmat
Riina Katajavuori: Kirjeitä Jekaterinburgiin

Maarit Verronen: Kulkureita & Unohtajia **

Eräkirjallisuus

Runokokoelmat
Riina Katajavuori: Omakuvat

Kari Levola (toim.): Runo vieköön -antologia *

Suomi ja sodat

Suomalaiset maailmalla

Jouko Heikura: Mustien vuorten varjossa *

Palkitut kotimaiset kirjat ja kirjailijat

Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa (Finlandia Junior 2011) *

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi (Finlandia 2000) **


Oma kategoria: Näytelmät

Reko Lundán: Aina joku eksyy *

Reko Lundán: Teillä ei ollut nimiä

Kotimaisen kirjallisuuden lukemista jatkan tietysti edelleen, samaan malliin kuin tähänkin asti. Ensi vuoden suunnitelmissa on lukea mm. lisää Monika Fagerholmia, Aki Ollikaisen Nälkävuosi, Ulla-Lena Lundbergin Jää ja jo mainitsemani elämäkerrat. Ja varmasti monta muutakin.

Kiitos Sonjalle hyvästä haasteesta!

Tunnustuksia Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan malliin

Ostin miehelleni isänpäivälahjaksi (eskarilaisemme toiveesta) Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike -kirjan ja tokihan minunkin se piti lukea. Pidin melko paljon ensimmäisestä Mielensäpahoittajasta, joskin intoni sitä kohtaan kasvoi vasta jonkin aikaa lukemisen jälkeen (!). Tämä uudempi, ruokaan keskittyvä Mielensäpahoittaja on arvioitu jo vaikka kuinka monessa blogissa (en jaksa linkittää, koska niitä on tosi monta), joista voi käydä lukemassa kirjasta tarkemmin.

Sain Erjalta tsemppiä sekä tunnustuksen, joka haastaa samalla kertomaan kahdeksan satunnaista asiaa itsestä. Kiitos, Erja! Ajattelin, että yhdistäisin haasteen Mielensäpahoittajaan ja ruskeakastikkeeseen (po ruskeaan kastikkeeseen!). Saas nähdä, mitä siitä seuraa. Haastetta / tunnustusta en nyt laita eteenpäin, sillä se on viime aikoina kiertänyt jo todella monissa blogeissa.

**

Kyllä minä niin mieleni pahoitan, kun seison kalatiskin ääressä. Tarjolla on lohta ja kirjolohta. Pahimmassa tapauksessa viikon vanhaa. En osta. Maassa on tuhansia järviä. Missä on järvikala? Missä on kotimainen taikka tuore kala ylipäätään?

Päivänä eräänä pihaani ajoi pakettiauto. Möivät kalaa. Ilahduin kuin ajattelin, että nyt on Nysä-Rauski saanut vihdoinkin seuraajan. Varmistin pakettiauton kuljettajalta, että ovathan kalat läheisestä Sysi-Järvestä. Ja onhan kuhaa. Muikkua? Ruisjauhoissa kieritetty, voissa paistettu, sormisuola päälle, ai että. - Atlantilta, kuljettaja sanoi - Ja Tyynestämerestä. Ja Välimerestä. Nämä on syväjäädytetty. (s. 85)

Käyttäisin mielelläni enemmän lähiruokaa tai ainakin käsittelemättömiä raaka-aineita, mutta se on välillä ihan mahdotonta!

Piti miettiä. Oikeastiko Alaskan kalastaja vetää merestä turskan? Toinen perkaa, kolmas paloittelee, neljäs pakastaa? Viides pakkaa, kuudes kuljettaa siellä päässä, seitsemäs purkaa täällä päässä? Kahdeksas siirtää syväjäädytetyt kalat pakettiautoon ja yhdeksäs tulee minun ovelleni sitä myymään? (s. 85) 

Kyllä minä niin mieleni pahoitan, kun leipomani piirakka tahi kakku jää syömättä. Tykkään kuitenkin leipomisesta ja se on kivaa yhdessä eskarilaisen kanssa. Välillä pitää olla pullantuoksua tai lettuja. Sen muistan omasta lapsuudestanikin.

Penikat kattavat pöydän. Maitoa pitää räiskäleiden kanssa juoda, ei limppareita eikä mehuja. Kylmää punaista minulle, kylmää sinistä heille. Tasapuolisin, tolkullisin lapsi tekee kristilliset jäätelösiivut, Räiskäleen keskelle jäätelö, päälle hilloa ja hiljainen, yhteinen syönti.- Saako ottaa toisen? alkaa kaikua ympärillä. (s 115)

Muistan myös, että mummolassa sai aina karkkia, Fazerin parhaita ja kettukarkkeja elikkä Pihlaja-karkkeja. Toinen mummi antoi Jim-patukoita. 

Aina oli emännällä konvehtirasia taikka kettukarkit piirongin laatikossa odottamassa. Tottahan lapset oppivat missä karkkipiilo sijaitsi ja juoksivat ensimmäisinä sinne kinuamaan. Emäntä antoi heti kun kuvitteli, että minun silmäni vältti. Täytyihän meistä toisen olla sitä mieltä, että karamellit ovat huono homma. Hampaille ja aikuisten arvovallalle. (s. 124)

Ruoanlaitosta pidän, mutta välillä se on pakkopullaa. Etenkin ruokalajin keksiminen.

Jos ihmisellä on noin paljon käyttökelpoista materiaalia, ihmisen on opeteltava käyttämään sitä. Voiko ruuanlaitto olla sen kummempaa kuin kirvesmiehen homma? Kerranhan minä hankin ensimmäisen kirveenikin ja rivin höyliä. Aloittaessani en osannut mitään, kolmen vuoden päästä olin tehnyt kaikki kotimme huonekalut plus muutaman talon. (s. 15)

Kyllä en pidä joulukinkusta. Yhden siivun joka joulu syön. Se riittää.

Kinkku on vuoden tärkein ruoka. Se katkaisee pimeän vuodenajan, se on lahja. Tavaralahjoja en tarvitse, mutta kinkun vaadin. Kyllä joulu saapuu vasta, kun ylikypsänä mureneva harmaasuolattu kinkku vedetään uunista. Liemi talteen ja siihen kastetaan ruisleipää ja taas on elämä tasassa. (s. 96)

Tunnen oikeasti (kukapa ei?) ihmisiä, joiden mielestä ruskea kastike ja peruna ovat ainoa oikea ruoka. Kyllä en ole samaa mieltä, mutta toisinaan kärytän jauhoja rasvassa minäkin.

Kyllä ei olisi poikaa ilman perunaa. Koska ei olisi minua ilman perunaa. (s. 102)

Ps. Kaupassakäynnistä en tykkää, mutta Mielensäpahoittajasta ainakin vähän.

Kyrö, Tuomas: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike (WSOY 2012)

Monika Fagerholm: Amerikkalainen tyttö

Osallistuin lokakuussa alkaneeseen ja marraskuun alussa päättyneeseen Luetut ja lukemattomat -blogin Liisan järjestämään Amerikkalainen tyttö -kimppalukuun. Nyt ehkä olisi jo aika kirjoittaa siitä tänne blogiinkin.

Kimppalukeminen oli mukava kokemus. En ollutkaan aikaisemmin osallistunut mihinkään vastaavaan. Kaikkein parasta oli tietenkin keskustella lukemastaan heti tuoreeltaan sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat lukeneet saman kirjan samaan aikaan. Huomiot kirjasta olivat yllättävän erilaisia, vaikka toki samojakin asioita sieltä löydettiin. Täytyy kuitenkin sanoa, että minulla varmaan toimisi paremmin lukupiirityyppinen lukeminen. Ihan vain siksi, että koin hankalaksi tauottaa lukemista ja keskeyttää sen aina viikoksi. Luen nimittäin yleensä vain yhtä kirjaa kerrallaan ja haluan uppoutua siihen täysin ilman muiden tarinoiden häiriötä. Muuten kimppalukeminen oli kivaa! Täältä voi lukea kimppaluvun etenemisestä (ensimmäinen, toinen ja kolmas etappi) ja Ankin jutun Amerikkalaisesta tytöstä.

Sitten itse kirjaan, joka on varmasti yksi vaikuttavimmista lukukokemuksistani tänä vuonna.

Musiikki alkaa tästä. Yksinkertaista. On 1960-luvun loppu, paikkana New Yorkin Coney Island, missä on uimarantoja, piknikpaikkoja, pieni tivoli, pari ravintolaa, hauskoja peliautomaatteja ja sellaista. (s. 7)

Se tapahtui Seudulla, Bule-lammella. Eddien kuolema. Hän makasi lammen pohjassa. Hiukset levisivät pään ympäri paksuina pitkinä suortuvina, ne olivat kuin mustekalan lonkerot, silmät ja suu olivat ammollaan. Poika näki hänet Lore-kalliolta seistessään tuijottamassa suoraan alas veteen, hän näki huudon joka tulvi äänettömänä tytön avoimesta suusta. Hän katsoi tyttöä silmiin, ne olivat tyhjät. Kalat uivat niistä sisään ja ulos, samoin ruumiin muista aukoista. Mutta vasta myöhemmin, kun oli jo kulunut jonkin aikaa. (s. 9)

Amerikkalainen tyttö kertoo Seudulla asuvista ihmisistä, Seudun salaisuuksista. Heti alkuun tulee selväksi, että Eddie de Wire -niminen tyttö on kuollut, ja koko romaani kietoutuu sen ympärille. Murhattiinko tyttö? Kuka sen teki ja miksi? Vuosia myöhemmin kaksi tyttöä, Sandra ja Doris leikkivät Amerikkalaisen tytön mysteeriä, mikä lopulta johtaa siihen, että Seutu saa taas yhden kuolleen nuoren ja yhden salaisuuden lisää.

Romaanin kerronta on fragmentaarista, ajassa eteen- ja taaksepäin kulkevaa, henkilöstä toiseen hyppivää. Aivan ihastuttavaa mutta todella haastavaa. Lukijan on koko ajan pysyttävä valppaana, ettei menetä tärkeitä viittauksia tai vihjeitä. Niitä on koko kirja täynnä. Vihjeitä, joilla on merkitystä, mutta myös vihjeitä, jotka jäävät merkityksettömiksi. Tai niin ainakin oletan. Koskaan ei voi olla varma, mikä kirjassa on totta ja mikä jotain muuta, sillä Sandran ja Doriksen mielikuvitusleikit lomittuvat todellisiin tapahtumiin. Kerronnassa on myös paljon aukkoja ja se jättää paljon kysymyksiä. Se vastaa joihinkin, mutta jättää jälkeensä aina nipun uusia. Sellainen on myös lopetus: uusia kysymyksiä, joihin luultavasti saa vastauksen Amerikkalaisen tytön jatko-osassa Säihkenäyttämössä.

Aluksi Amerikkalaisen tytön tarinaan oli vaikea päästä mukaan. Sen lisäksi, että kerronta on haastavaa, tuo lisävaikeutta myös henkilöiden paljous. Mutta kun kerrontaan ja kaikkiin henkilöihin on tottunut, niin kirja vie mukanaan. Eikä vähiten kielensä takia: Fagerholmin kieli on kaunista, elinvoimaista, uutta luovaa. 

Tunnelma romaanissa on koko ajan hyytävä, painostava. Ihmisillä on paha olla ja he kantavat sisällään suuria, tummia salaisuuksia. Toisaalta he yrittävät koko ajan myös ymmärtää ympärillään olevia ihmisiä, saada selville heidän salaisuuksiaan. Ilmapiiri on sakeanaan kateutta, petoksia, katkeruutta, pakenemista. Joku juoksee karkuun itseään, joku rakkaintaan.

Katso äiti, ne ovat tärvelleet minun lauluni.

Haasteet: Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti, TBR100

Fagerholm, Monika: Amerikkalainen tyttö (Teos 2004)

Ruotsinkielinen alkuteos: Den amerikanska flickan (Söderströms 2004)

Suomentanut Liisa Ryömä

Graafinen suunnittelu: Maria Appelberg

Venla Saalo: Kirkkaalla liekillä

Monta viikkoa on kulunut niin ettei Maarian huoneessa ole liikahtanut mikään, sälekaihtimet eivät ole heilahtaneet eikä valoja ole sytytetty (Aloitus s. 7)

Kuva: Robustos

Venla Saalon esikoisromaani Kirkkaalla liekillä alkoi kiinnostaa minua sen jälkeen, kun luin Finlandia Junior -raadin perustelut sen nostamisesta yhdeksi ehdokkaaksi. Romaani kertoo Maariasta, veljensä menettäneestä 15-vuotiaasta. Veljen kuolema on ajanut Maarian hulluuden partaalle, sillä hän ei oikein osaa käsitellä asiaa. Tai hän käsittelee sitä omalla tavallaan: kapinoimalla kaikkia auktoriteetteja vastaan, tappelemalla läheistensä kanssa - ja haaveilemalla tuhopoltosta.

Olin ensimmäisten parinkymmenen sivun ajan todella hämmentynyt: Mitä tämä nyt oikein on olevinaan? En päässyt millään sisälle tekstiin, joka etenee tajunnanvirtamaisesti vähäisin välimerkein. Olin jo luovuttaa. Jonkin matkaa luettuani huomasin kuitenkin tekstin imaisseen minut mukaansa, sillä niin kaunista ja luontevaa se on. Kieltä on ilmeisesti jonkin verran kritisoitukin - lähinnä välimerkittömyyttä - mutta minun mielestäni se on upeaa. Väittäisin, että juuri kielen ja kerrontatavan vuoksi lukijan on helppo samaistua Maariaan tai ainakin ymmärtää häntä.

Synkästä aiheestaan huolimatta romaani ei ole lohduton, sillä liekkien tuolla puolen hohtaa vielä kirkkaampaa valoa. Vähitellen Maaria ymmärtää erään ystävän avulla, miten saa elämästä kiinni, miten surun saa työnnettyä syrjään. Myös Maarian äiti tarvitsee hieman herättelyä.

Minun oli aluksi myös hankala sijoittaa kirjan tapahtumia mihinkään tarkkaan aikaan. Romaani sijoittuu nykyaikaan Facebookeineen, mutta siinä on paljon kasaripunkfiilistä. Myös henkilöiden nimet (Maaria, Pete, Kale) vievät ajassa taaksepäin.

Kirkkaalla liekillä on upea kirja. Kieli on runollista, hienoa ja kerronta rikkoo kaavoja tarinaan sopivalla tavalla. Myös itse tarina on toimiva, vaikka lopetus ei ehkä ollutkaan aivan mieleiseni. Toisaalta onnelliset loput taitavat kuulua nuortenkirjallisuuteen. No, kuuluvathan ne muihinkin tarinoihin.

Kirjan ovat lukeneet myös Sara ja Kirsi.

Haasteet: Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti

Saalo, Venla: Kirkkaalla liekillä (Robustos 2012)

Kansi: Sára Köteleki

Laura Lähteenmäki: North End - Niskaan putoava taivas

Kuva: WSOY

Nuortenkirjallisuudella jatketaan vielä tämän viikon loppuun. Sitten alan taas lukea muutakin. Itse asiassa muutama tuollainen muu kirja (Fagerholmin Amerikkalainen tyttö ja Montgomeryn Hedelmätarhan Kilmeny) on vielä bloggaamattakin. Nyt saa kuitenkin vuoronsa Laura Lähteenmäen North End - Niskaan putoava taivas, joka aloittaa uuden nuortenkirjasarjan.

Se oli varmaan unta, vaikka se oli kuin totta. (Aloituskappale s. 7)

Joskus tulevaisuudessa, kun olen isomummi-ikäinen, olemme tuhlanneet kaikki luonnonvarat, ilmasto on muuttunut radikaalisti ja monet meille itsestään selvistä asioista (kuten kaikki herkut suklaasta lähtien) ovat ylellisyystuotteita. Puhutaankin ajasta Muutoksen jälkeen. Neljätoistavuotias Tekla joutuu muuttamaan perheensä mukana pohjoisen kylmyyteen - vasten tahtoaan tietenkin, joten hän ei tee elettäkään sopeutuakseen uuteen paikkaan. Sopeutumista vaatii myös perheen tilanne, jossa eronneet vanhemmat asuvat vuoroviikoin kotona lasten kanssa. Systeemi ei ole aukoton, sillä eräänä maanantaina äidin lähdettyä isä ei tulekaan. Viikot ovat menneet sekaisin. Tekla ei tietenkään korjaa asiaa kertomalla asiasta vanhemmilleen vaan päättää elää viikon ilman vanhempia pikkuveljestä huolehtien. 

Viikko ei kuitenkaan ole unelmien täyttymystä ja ihanaa elämää vaan silkkaa painajaista. Huolia aiheuttavat niin entisen paikan ystävät, naapurissa asuvat nuoret, oma pikkuveli kuin North Endin suklaatehdaskin. Tekla joutuu kohtaamaan kaikenlaisia vaikeuksia, jotka kuitenkin kasvattavat. 

Romaanissa sivutaan tärkeitä yhteiskunnallisia asioita ilmastonmuutoksesta aktivisteihin ja jokaisen velvollisuuteen tehdä oma osansa. Keskiössä ovat kuitenkin nuorten ihmissuhteet ja tunteet, se miten nuori kokee erilaiset tilanteet ja sopeutuu niihin. Kirja olikin enemmän nuortenkirja kuin odotin, sillä oletin sen olevan ns. nuorille aikuisille suunnatun. Tämä ei tietysti tarkoita, että kirja olisi huono tai huonompi kuin odotin. Se oli vain erilainen. 

Lähteenmäen teksti soljuu ongelmitta eteenpäin ja hän kuvaa nuorten maailmaa uskottavasti. Myös Muutoksen jälkeinen maailma tuntuu uskottavalta, juuri sellaiselta kuin sen voisi kuvitellakin olevan. Omalla tavallaan se on pelottavaa, sillä tulevaisuuden maailma ei välttämättä ole kovin valoisa paikka.

Kirjaa on luettu myös muissa blogeissa, kuten Sinisen linnan kirjastossa, josta löytyy linkit useampaankin North End -arvioon.

Haasteet: Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti

Lähteenmäki, Laura: North End - Niskaan putoava taivas (WSOY 2012)

Kansi: Pietari Posti

Annukka Salama: Käärmeenlumooja

Kuva: WSOY

Vau! Olen lumoutunut. Annukka Salaman esikoisteos Käärmeenlumooja vei täysin mukanaan. Miksi? Koska tarina on yllättävän raikas ja eheä, jännite säilyy loppuun asti ja teksti on vetävää.

Unna seisoi neljä metriä korkean rampin päällä ja nojasi skeittilautaan elämänsä ensimmäistä kertaa. Hän oikaisi kypäräänsä ja kiristi polvisuojia, vaikka oli pukenut ne vain näön vuoksi ylleen. Suojille ei olisi mitään tarvetta, koska Unnalla ei ollut aikomustakaan kaatua. Hän oli harrastanut kuudentoista ikävuotensa aikana kaikkea mahdollista rullaluistelusta niinkin typerään touhuun kuin trapetsitaiteiluun, eikä hän ollut ikinä edes horjahtanut. Eivät oravatkaan kaatuneet, ne tipahtivat aina kevyesti jaloilleen. Ja Unna osasi liikkua ketterämmin kuin yksikään pirun jyrsijä. (Aloituskappale s. 9)

Kuusitoistavuotias Unna on koko elämänsä tiennyt olevansa erilainen kuin muut, minkä vuoksi hän on erakoitunut. Hänessä on paljon eläintä. Hän on kuin orava, sillä hän on ketterä, hyvä kiipeilemään eikä oikein viihdy tasamaalla. Hän on myös pirun arka ja etsii joka paikassa aina ensimmäiseksi pakoreitin. 

Unna kohtaa erään skeittausillan jälkeen Rufuksen, joka on tullut varta vasten etsimään Unnaa. Hän kertoo olevansa samanlainen kuin Unna eläinvoimineen ja pyytää tytön jengiinsä mukaan. Unna saa kuulla olevansa faunoidi, ihminen jolla on eläimen kykyjä. Uusi tieto muuttaa Unnan elämän kokonaan: Hän alkaa ymmärtää itseään ja uniaan. Valitettavasti uusi seura osoittautuu myös varsin vaaralliseksi, sillä sen kautta ovat uhattuna sekä hänen henkensä että sydämensä. Tärkeintä on kuitenkin, ettei hän ole enää yksin, vaikka osoittautuu erilaiseksi myös faunoidien joukossa.

Salama on rakentanut faunoidien maailmasta mielenkiintoisen. On hauska yrittää arvata kunkin faunoidin eläintä hänen piirteidensä perusteella. Jokaisen faunoidin eläin valikoituu ihan sattumanvaraisesti sen perusteella, minkä eläimen sielu tai henki sattuu olemaan kierrossa vapaana. Siksi faunoideja on erilaisia oravasta hevoseen ja harakasta muurahaiseen. Vain Rufuksen eläinidentiteetti paljastetaan vähitellen ja se varmistuu vasta kirjan loppupuolella. 

Käärmeenlumoojan tarinassa ei varsinaisesti ole mitään uutta (missäpä enää olisi?), mutta Salama on luonut raikkaan ja uskottavan maailman. Kirja on luokiteltu nuortenkirjallisuudeksi, mutta sopii ehdottomasti varttuneemmillekin lukijoille. Minä ainakin viihdyin! Ja jään innolla odottamaan seuraavaa osaa, sillä Käärmeenlumooja aloittaa Faunoidit-nimisen sarjan.

Käärmeenlumoojasta on kirjoitettu blogistaniassa useammallakin tontilla, kuten Kirsin kirjanurkassa, Kirjamielellä-blogissa, Saran Kirjoissa ja Villasukka kirjahyllyssä -blogissa.

Käy kurkkaamassa myös kirjan traileri!

Haasteet: Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti

Salama, Annukka: Käärmeenlumooja (WSOY 2012)

Graafinen suunnittelu: Anna Makkonen

Marja-Leena Lempinen: Jääpolte

Kahden auton välinen tasku näytti äkkiä katsoen niin kapealta, ettei siihen saisi sopimaan mopoakaan. Jaakko vilkaisi vierellään istuvaan inssiä ja yritti muistella autokoulun opettajan antamia selkeitä ohjeita, kuinka taskuperuutus oikeaoppisesti suoritettiin. Nyt kaikki opit olivat kuitenkin hukassa ja pää tyhjä kuin maanantainen olutpullo. Minä mokaan tämän, poika hätäili. Kädet hikosivat, ohjauspyörä tuntui nihkeältä kämmenen alla. (Aloituskappale s. 5 [virheineen!])

Kuva: WSOY

Jaakko on 18-vuotias nuorukainen, jonka elämä juuri aikuisuuden kynnyksellä tuntuu sujuvan kuin tanssi. Seurustelusuhde upean Lindan kanssa kukoistaa, ajokortti on vihdoin hanskassa ja viimeinen vuosi unelma-ammattiin, metsäkoneenkuljettajaksi, opiskelua menossa. Mikään ei voisi mennä pieleen - paitsi että menee. Lapin-reissulta palattuaan Jaakko saa sairaskohtauksen, joka laittaa kaiken uusiksi: hän ei saa enää ajaa autoa eikä metsäkonetta, joten unelma-ammatille voi heittää hyvästit. Huolenaiheena on myös seurustelu: kestääkö se sairauden ja kaiken mitä se tuo mukanaan?

Marja-Leena Lempisen nuortenromaani Jääpolte porautuu elämän isoihin kysymyksiin. Niihin, joiden vastaukset eivät aina ole selviä vanhemmillekaan, jo elämää nähneille. Ensinnäkin jo se, että sairastuu vakavasti, loppuelämäkseen on iso asia. Miten sairauden kanssa eletään, mihin se vaikuttaa, miten se vaikuttaa? Toinen asia, jota romaanissa pohditaan, ovat unelmat, jotka toisaalta vievät elämässä eteenpäin ja toisaalta taas pysäyttävät, kun ne murskataan. Miten noustaan, kun lyödään maahan, kun kaikki mitä varten eletään on mennyttä?

Jaakon sairaus ei tietenkään vaikuta vain häneen, murskaa vain hänen suunnitelmiaan. Mielenkiintoista onkin seurata, miten muut, Jaakon läheiset, sairauteen suhtautuvat. Jokaisella on odotuksensa omasta elämästään ja siitä, miten Jaakko siihen elämään liittyy. Sairaus vaikuttaa kaikkiin ihmissuhteisiin. Pääpaino on toki Jaakon taistelussa sairauttaan - ja itseään - vastaan. Sitä Lempinen kuvaa taidokkaasti, kauniisti, hienovaraisestikin. Jotenkin silti tuntuu, että jotakin jää puuttumaan. Kaikki ovat liian rauhallisia, kukaan ei suutu eikä rähise. Kaikki ovat liian viisaita. Jopa nuoret, jotka laukovat toisilleen kliseitä siitä, kuinka kaikki järjestyy ja osoittavat kypsää ymmärrystä.

Kielellisesti teos on vahva ja pidän myös siitä, että päähenkilönä on poika. Harvemmin sitä pääsee kurkistamaan, mitä 18-vuotias, vakavasti sairastunut poika ajattelee elämästä ja ihmisistä. Lukeminen tarjoaa hyvän keinon asettua toisen asemaan, jotta osaa katsoa maailmaa vähän toisestakin kulmasta. 

Vähän joudun nurisemaan vielä juonestakin. Olen muistaakseni aiemminkin miettinyt sitä, onko nuortenkirjassa pakko olla onnellinen loppu. Oikeasti. Onko olemassa jokin kirjoittamaton onnellisen lopun sääntö? Nyt spoilaan, mutta (yllätys, yllätys!) Jääpoltteessakin kaikki kääntyy lopuksi parhain päin. Jokainen murskaantunut unelma korvautuu uudella ja vieläpä niin, ettei Jaakko oikeastaan menetä mitään. Kirja onkin oiva kannustaja. Se jättää hyvän mielen, mutta sen lisäksi toki paljon pohdittavaa. 

Lempinen, Marja-Leena: Jääpolte (WSOY 2012)

Kansi: ?

Petri Tamminen: Muistelmat

Lukaisin erään junamatkan aikana Petri Tammisen Muistelmat. Ne eivät millään muotoa ole "tavalliset" muistelmat enkä sitä odottanutkaan. Odotin jotakin samanlaista kuin vuonna 1994 ilmestynyt, huikean hieno Elämiä on. Muistelmat onkin kerronnaltaan hyvin samankaltainen, mutta Elämien ideaa on siinä muokattu hieman toiseen suuntaan.

Tamminen on lakonisen tyylin mestari. Hän tietää, mitä pitää kertoa ja mitä voi jättää kertomatta. Muistelmissa hän keskittyy elämän pieniin hetkiin yhden ihmisen näkökulmasta. Nämä hetket voivat olla muistoja jostakin tilanteesta, ohikiitäneitä hetkiä, joissa jokin pieni seikka kiinnitti huomion.

1973, Mietoinen KUULARINKI

Vanhaemäntä tiesi paljon. Hän katseli kahden kilometrin päähän naapurin pihaan ja kertoi näkevänsä siellä luudan nojallaan ovea vasten. Minä työnsin poikien kanssa kuulaa navetan päädyssä. Kuula lensi kolmen metrin päähän. Vanhaemäntä käveli ohi. "No mitäpä ne pojat?" Minä tuijotin maahan ja sanoin: "Ei tiedetä vielä."

Ne voivat olla myös hetkiä, tapahtumia, joilla on elämässä suurempi merkitys. Hetkiä, jotka ovat muovanneet tulevaisuutta.

2001, Vääksy ONNI

Tytön rinta kohoili, numerot vaihtuivat happikaapin digitaalimittarissa. Ulkona oli talvi, miehet seisoivat sairaalan ovella tupakka suussa ja puhelin kädessä. Kolmen kuukauden päästä toukokuussa heräsin tyttö kainalossani. Kahvinkeitin rohisi keittiössä. Ruohonleikkuri pärisi jossakin kaukana. Maailma oli käynnissä ja me saimme herätä siihen.

Oli muisto millainen tahansa, sen hienous piilee siinä, että kuka tahansa voi samaistua siihen, ottaa muiston omakseen. Kenenkään muistot eivät tietenkään ole täsmälleen samanlaisia, mutta jokainen tunnistaa taustalta sen muiston ytimen.

On minun silti myönnettävä, että olin hieman pettynyt. Muistelmat ei mielestäni yllä Elämien tasolle. Kerronta ei ole aivan yhtä oivaltavan nasevaa. Toisaalta syy voi olla lukutavassa: luin kirjan todella nopeasti enkä ole lukemisen jälkeen palannut siihen. Luru pohti olisiko tämän kirjan kohdalla hidas, makusteleva lukunopeus toimivampi. Ehkäpä.

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin ja Satun Lyhyesti-minihaasteeseen (kirjassa on vain 78 sivua!).

Tamminen, Petri: Muistelmat (Otava 2004) 

Kansi: ? / Kannen kartta: Museovirasto

Kari Levola (toim.): Runo vieköön

Kari Levolan toimittama Runo vieköön on kokoelma nuortenrunoutta. Kirja on harvinaisuus, sillä nuorille suunnattua runoutta ei oikeastaan ole ollut olemassa - ei ennen tätä. Mitä sitten on nuortenrunous? Siitä tarjoavat antologiassa oman näkemyksensä Niina Hakalahti, Jyrki Heikkinen, Hannu Hirvonen, Vilja-Tuulia Huotarinen, Hannele Huovi, Ville Hytönen, Markku Kaskela, Riina Katajavuori, Tomi Kontio, Tittamari Marttinen, Harri István Mäki, Mari Mörö, Sari Peltoniemi, Ilpo Tiihonen, Esko-Pekka Tiitinen ja Johanna Venho. Äidinkielen tunteja silmällä pitäen antologiaan on tehty myös Lukukeskuksen kustantama opas, jonka tekijöinä ovat Kari Levola ja Annamari Saure.

Runot ovat keskenään hyvin erityyppisiä ja käsittelevät erilaisia nuoruuden aiheita: rakkautta, omaa itseä, aikuistumista, ihmissuhteita.. Vaikka antologiassa on runoja 16 runoilijalta, on se laadultaan jokseenkin tasainen. Mielestäni kaikki ovat onnistuneet tavoittamaan runoihinsa nuoruuden ja suuntaamaan runonsa nuorille lukijoille. Tai sitten tämä "täti" ei ymmärrä nuoruudesta enää mitään! :) Runot ovat myös melko helposti lähestyttäviä. Ainakaan ne eivät tunnu hankalilta, ja uskoisinkin, että lukijan kuin lukijan on mahdollista löytää niistä jonkinlainen merkitystaso. Helposti lähestyttävä ei toki tarkoita samaa kuin helppo tai lukijaa aliarvioiva vaan runoissa on oikeasti ideaa, syvempiä merkityksiä.

Kokoelmasta nousi esiin suosikkeja, joista poimin tähän muutaman esimerkin:

Ennen maailma oli täynnä

Ennen maailma oli täynnä

tavaroita ja ihmisiä,

isä ja äiti, veli, Maija, Iida, mummo, ope

Muumit, Idolsit, hiekkalapio ja barbit.

Tarinat, jotka oli kerrottu minua varten.

Mutta sitten kulki rajuilma

tuli ensimmäinen talvi

ja maa oli melkein autio ja melkein tyhjä.

Vain minä jäin

ja liuta haamuja,

jotka puhuvat ohitseni ja ylitseni

ja joskus lävitseni niin että vihloo.

Kuljen joka päivä halki

lumikentän,

että pääsisin illaksi kotiin.

Siellä on vain talo,

keskuslämmitys reistaa,

haamut keittelevät veristä soppaa.

(Sari Peltoniemi)

Et tajua

ei ole hajua

loistat kuin kruunukorkki

Prisman lastauslaiturin edessä,

siinä missä eilen juotiin mäyräkoira,

missä rojahti pakokaasunhajuinen taivas

ja varjot, varjot

ne jotka eivät sinuun tarttuneet.

(Tomi Kontio)

Kevätjuhlan jälkeen

me kävellään hitaasti koulusta kotiin

meillä on kaikki maailman aika

joku on ripustanut koivuun tumpun

"myöhäinen talvihedelmä", sinä sanot,

me kävellään hitaasti koulusta kotiin

koko maailma ja sen kaikki hedelmät on meidän

(Niina Hakalahti)

Mieleeni jäivät myös Jyrki Heikkisen oivaltavat ja oivalluksia tarjoavat kuvarunot sekä Riina Katajavuoren runot, joissa hän on käyttänyt runollisten omakuvien ideaa nuoren tytön näkökulmasta. Koko antologia on kuitenkin onnistunut, ja näin äidinkielen opettajana sanoisin myös, että oikein käyttökelpoinen.

Avaan tällä runoantologialla omalta osaltani Lukudiplomi-haasteen. 

Levola, Kari (toim.): Runo vieköön (Tammi 2009)

Kannen ja ulkoasun suunnittelu: Aino Ahtiainen