Teoriassa yksinkertaista

Eilen illalla olin paikallisen vanhempainfoorumin järjestämässä Äitien illassa, jossa käsiteltiin kasvatustieteiden tohtori Leena Valkosen alustuksen pohjalta sitä, millainen on hyvä vanhempi. Valkonen on vuonna 2006 ilmestyneessä väitöskirjassaan  tutkinut 5.- ja 6.-luokkalaisten käsityksiä vanhemmuudesta.

Lasten näkemykset siitä, millainen on hyvä isä tai äiti, olivat liikuttavia. Lapset eivät Valkosen mukaan kaipaa jatkuvaa (aineellista) hemmottelua, rajattomia vapauksia tai huippuelämyksiä, vaan tavallista, yhteistä arkea. Teoriassa hyvä vanhemmuus on varsin yksinkertaista.

Valkosen mukaan hyvään vanhemmuuteen kuuluu lasten mielestä viisi osa-aluetta: hyvä vanhempi pitää lasta tärkeänä, pitää lapsesta huolen, on kiva, rajoittaa ja kasvattaa lasta ja elää itse ihmisiksi. Kaksi viidestä kategoriasta - lapsen tärkeänä pitäminen ja vanhemman ihmisiksi eläminen - ovat lasten  mielestä absoluuttisia, kolmea muuta lapset kuvasivat ulottuvuuksina, joiden ääripäässä on välinpitämättömyys ja liiallinen kontrollointi, "hössötys".

Valkosen mukaan tärkein vanhemmuuden osa-alueista on huolenpito - luultavasti siksi, että huolenpito on välittämisen ilmentymä. Lapset toivovat, että vanhempi vastaa heidän perustarpeisiinsa antamalla ruokaa, vaatteita, lämpimän kodin, mahdollisuuden lepoon ja rentoutumiseen - sekä aikaa. Ei auta, vaikka vanhempi kuinka vakuuttaisi rakastavansa, jos lapsi siitä huolimatta jää vaille ravintoa tai vaikkapa lämpimiä vaatteita. Eikä auta, että vanhempi sanoo, että minulle voit kertoa kaikki murheesi, jos hän ei käytännössä ole koskaan "tavattavissa", läsnä.

Lapset pitävät Valkosen mukaan tärkeänä sitä, että vanhempi asettaa heille rajat niin nukkumaanmeno- kuin kotiintuloajoissa, niin karkinsyönnissä kuin kaverisuhteissakin. Huutaa saa, asiasta, muttei joka asiasta. Lapset toivovat vanhemman olevan auktoriteetti - mutta diktaattori ei saa olla. Lasten mielestä vanhemman kivuus tulee nimenomaan siitä, että vanhempi osaa joustaa rajoista tarvittaessa.

Mielenkiintoisin hyvän vanhemmuuden kategorioista on Valkosen mainitsema ihmisiksi eläminen. Lasten mielestä hyvä vanhempi ei juo alkoholia, ei käytä huumeita - ei edes polta tupakkaa. Hyvä vanhempi ei riitele lasten kuullen, ei käyttäydy väkivaltaisesti, pitää kodin siistinä ja hoitaa sekä omat että lasten asiat säntillisesti. Piste.

Valkonen sanoi olleensa jopa hieman pahoillaan väitöskirjansa julkaisun aikoihin siitä, että tämä ihmisiksi elämisen osa-alue nostettiin uutisoinnissa kärjeksi. Itse en ihmettele asiaa lainkaan. Moni vanhempi sallii itselleen monia "aikuisen elämään kuuluvia asioita" sillä verukkeella, että hoitaa muut asiat vanhemmuudessaan hyvin. Perjantaipullon korkkaaminen on monen vanhemman mielestä ihan okei, kunhan ensin on leiponut lasten kanssa yhdessä pizzaa. On ihan okei olla paljon pois kotoa, töissä ja harrastuksissa, kunhan on varmistanut, että lapsella on hyvä hoitaja. 

Lapsi tarvitsee Valkosen mukaan varauksetonta välittämistä ja sen ilmenemistä huolenpitona. Lapsi tarvitsee rajoja ja aikaa. Hän tarvitsee turvaa. Tavallista elämää. Kaikkein koskettavinta Valkosen alustuksessa oli mielestäni se yksityiskohta, että alakoululaisten mielestä parasta kaikesta oli pelata vanhempien kanssa yhdessä lautapelejä. Koululainen ei nimittäin juuri muulloin saa vanhempansa jakamatonta huomiota.

Teoriassa hyvä vanhemmuus on yksinkertaista. Alustuksen jälkeinen keskustelu paljasti, että käytännössä näin ei aina ole. Arjen pulmat ovat moninaiset. Miten kohdella uusperheen lapsia tasapuolisesti? Miten saada lukiolainen ottamaan vastuuta omasta opiskelustaan? Mistä tietää, että kontrolloi ja rajoittaa tarpeeksi muttei liikaa?
Avuksi tulee Jari Sinkkosen käsite riittävän hyvä vanhempi. Kenenkään ei tarvitse olla täydellinen vanhempi - itse asiassa se olisi kauhea taakka lapselle, sekin. 

Itse ajattelen niin, että jo sillä pääsee vanhemmuudessa pitkälle, kun erottaa lapsen hänen suorituksistaan. Olet hyvä, rakas ja arvokas juuri sinuna. Asetan sinulle rajoja siksi, että välitän sinusta. Huolehdin sinusta siksi, että välitän sinusta. Haluan, että siipesi kantavat sitten joskus. Sekin on teoriassa kauhean yksinkertaista. 

Ennen kaikkea äiti

Eilen tehtiin suomalaista elokuvahistoriaa. Selma Vilhusen ohjaama Pitääkö mun kaikki hoitaa valittiin Oscar-palkinnon saajaehdokkaaksi lyhytelokuvien kategoriassa. Saavutus on huima! Luulisi, että Suomi sekoaisi Tuffi-filmsin lahjakkaiden naisten menestyksestä, sillä jo pelkkä Oscar-ehdokkuus on eittämättä merkittävä meriitti kaikkien työryhmän jäsenten uralla.

Vaan kuinkas sitten kävikään?

Ilta-Sanomat esimerkiksi juhlisti tapausta lööpillä "Suomalaisäitien elokuva Oscar-ehdokkaaksi!" Otsikon vieressä lisäyksenä: "Menestyksen tausta: suuttui miehelle kotitöistä".

Täytyy myöntää, että olin purskauttaa päiväteeni näppikselle nähtyäni otsikon Facebookissa. 

Oikeasti, missä ajassa me elämme? Miten voi olla, että vielä 2010-luvun Suomessa tinkimättömien taiteentekijöiden historiallinen saavutus mitätöidään näin täysin esittämällä se jonakin kotiäitien (kaikki kunnia kotiäideille!) pikku puuhasteluna, jonka seurauksena - hups vaan - miehen kanssa käydystä riidasta ihan vahingossa sattui syntymään tällainen pikku elokuva? 

Ajatellaanko vielä oikeasti niin, että koska kyse on naisten tekemästä elokuvasta, menestyksen takana ei voi olla lahjakkuutta, näkemystä, määrätietoista työskentelyä - sanalla sanoen vankkaa ammattitaitoa? Pikku rouvat ne vain vähän suutahtivat, lainasivat isännän videokameraa ja antoivat mennä! Ja onko tosiaan niin, että nainen on yhä edelleen ennen kaikkea muuta äiti? (Jos siis sattuu olemaan äiti. Jos ei, niin sitten ) Ei ohjaaja, käsikirjoittaja, tuottaja, leikkaaja tai jotakin muuta ammatillisesti oleellista? 

En ole koskaan kuullut, että miesten menestyksestä puhuttaessa kerrottaisiin suomalaisista isistä. Edes iltapäivälehden lööppinikkarilla ei varmaankaan olisi tullut vuonna 2008 mieleen laatia otsikkoa "Suomalaisisä lensi Keski-Euroopan mäkiviikon voittoon viidettä kertaa!" Ei, isällä on aina nimi ja titteli. Hän on mäkihyppääjä Janne Ahonen. 

Miksi siis naiselokuvantekijän kohdalla pitää kärjeksi nostaa se, että hän on äiti? Selitykseksi ei riitä edes elokuvan aihe, perhe-elämä. Aihe ei ole olennaista, vaan kyky luoda oivaltava tarina, elävät roolihahmot, uskottavat puitteet sekä kyky tehdä tästä kaikesta tiivis paketti, jonka katsoja kokee teokselle uhraamansa ajan väärtiksi.  Eiväthän Titanicin tekijätkään olleet mukana uponneessa laivassa, ja silti osasivat tehdä aiheesta taidokkaan elokuvan.

Vaikka äitiys on varmaankin kaikille äideille identiteetin osatekijöistä merkittävin, tässä yhteydessä se ei ole olennaista - ei edes siinä tapauksessa, että tekijät ovat varmastikin ammentaneet äitiydestään ja perhe-elämästä inspiraatiota työhönsä. Se ei olisi olennaisinta edes siinä tapauksessa, että tekijät painottaisivat vanhemmuuden merkitystä elokuvan synnylle. 

Pitääkö mun kaikki hoitaa -elokuvan tekijäryhmä on ansainnut tulla nähdyksi elokuva-alan ammattilaisia, taitavina sellaisina. Lämpimät onnittelut ehdokkuudesta, tuffilaiset!

Halaus

Joka kerta kun lähden äitini luota, mieleen hiipii ajatus, että tapaaminen saattaa olla viimeinen. Ei, äiti ei ole välittömässä hengenvaarassa, mutta haurastunut viimeisen vuoden aikana niin, että pahaa tekee. Joka kerta myös ajattelen, että haluaisin halata äitiä. Kertaakaan en vielä ole halannut.

En muista äidin koskaan hellineen tai halanneen minua. Ei pienenä, ei isona. Ei ilossa eikä surussa. Äiti on jo iäkäs, eikä ennen vanhaan tunteiltu. Varsinkaan Pohjanmaalla. Pohjanmaallahan ei edes kätellä tervehtiessä, paitsi ensimmäisellä kerralla, muuten huikataan hei oven suusta. Asia on myös niin, että äidin ja minun väliseni suhde on niin monien surujen lävistämä, ettei voimia halaamiseen ole yksinkertaisesti ollut. Tai sitten äiti vain on sellainen: etäinen, pidättyväinen, viileä, jopa kylmä. Käpertynyt. Torjuva.

Ehkä halaamisen vaikeus johtuu siitä, että minulla on niin paljon anteeksipyydettävää ja hävettävää suhteessani äitiin. Mikään ei riitä hyvitykseksi. Koskettaminen saattaisi avata patoja, joiden avaaminen saattaa olla jo liian myöhäistä. Miten puhua kaikki selväksi? Syyttämättä. 

On jotenkin kummallista, että monen ihan vieraankin ihmisen halaamisen koen helpoksi ja luontevaksi, mutta äitiä en osaa mennä halaamaan. Hän on kuitenkin ainakin ollut se tutuin ja omalla tavallaan hyvin tärkeä ihminen minulle. 

Ystäväni, josta sittemmin tuli poikani kummitäti, opetti minut halaamaan viime vuosituhannen viimeisinä vuosina. Muistan toivottavasti ikuisesti sen hetken, kun ensimmäisen kerran vuodatin hänelle, silloin vielä vieraalle ihmiselle, elämäni surkeutta. Silloin kaikki oli solmussa: suhde äitiin, suhde poikaystävää, rahat loppu, terveys reistaili. Ei tietoa tulevasta. Hän halasi minua pitkään ja lämpimästi. Sanoja ei tarvittu. Opin, että elämä kantaa, kun lähellä on ihminen, joka osaa halata.

Omaa lastani olen yrittänyt muistaa halata paljon. Meille läheisyys on luontevaa. Toivon, että vaikka lapsi väistämättä etääntyy kasvaessaan, jotakin pysyvää välillämme on. Toivon, ettei välillemme koskaan kasvaisi muuria, jonka takaa emme yltäisi halaamaan.

Äidin tehtävä

Taannoin luin jostakin naistehdestä radiotoimittaja Kimmo Vehviläisen haastattelun. Mielenpohjalle haastattelusta jäi kummittelemaan Vehviläisen ajatus siitä, että hänen rakastava äitinsä hemmotteli hänet pilalle. Pojalta meni pilalle parisuhde tai pari, ennen kuin hän itsenäistyi aidosti. Äiti tarkoitti varmasti hyvää silittäessään poikansa sukat ja kuoriessaan teini-ikäisen perunat.

Oman poikani kasvatuksessa minulla on yksi keskeinen tavoite: pyrin kasvattamaan hänestä paitsi rehellisen ja muut huomioon ottavan ihmisen, myös itsenäisen aikuisen. En halua, että kukaan nainen - tai mies - joutuu pesemään poikani pyykkejä, laittamaan tälle ruokaa ettei toinen eläisi pelkällä cokiksella ja roiskeläpillä, siivoamaan hänen puolestaan tai muuta vastaavaa. Toki niin saa tehdä, jos haluaa, mutta tasa-arvoisesti ja vapaaehtoisesti. 

Tiedän itse, miltä tuntuu lähteä kotoa niin sanotusti peukalo keskellä kämmentä. Kukaan ei opettanut minua vaihtamaan sulaketta, lyhentämään verhoja, lajittelemaan pyykkiä, leipomaan pullaa tai pesemään ikkunoita. Kaikki tuli valmiina. Toki minä joitakin kotitöitä tein kiinnostukseni mukaan, mutta jos jossakin epäonnistuin, en koskaan saanut opastusta siihen, miten asia olisi pitänyt tehdä, vaan se vain tehtiin hiljaa uudelleen. Suoritus mitätöity.

On hassua ajatella, kuinka huolissaan vanhemmat ovat siitä, saako lapsi varmasti tarpeeksi kehittäviä virikkeitä, onko harrastukset aloitettu ajoissa, niin että lapsi ehtii kehittyä oman alansa erikoisosaajaksi. Mutta harva tuntuu olevan huolissaan siitä, pärjääkö lapsi omillaan sitten, kun on aika lentää pesästä. 

Minusta on tärkeää - ja luontevaa - opettaa lapselle kotihommia pienestä asti. Minä olen äiti, en palvelija. Kotimme on koti, ei viiden tähden hotelli. Jokainen tehköön osansa kodin töistä kykyjensä mukaan. Joskus tuntuu kurjalta naputtaa aina samoista asioista seitsemänvuotiaalle - ja toden totta välillä pitää osata katsoa myös läpi sormien asioita - mutta uskon, että pitkässä juoksussa naputtaminen kannattaa.

Vehviläisen kommentit häntä rakkaudella paaponeesta äidistä kolahtivat minuun vahvasti. Muistin taas, mikä äidin tärkein tehtävä on: rakastaa niin, että jonain päivänä poikasen omat siivet kantavat. Muuten voi käydä hullusti.

Haikeutta ja hankintoja

Elämme haikeita ja jännittäviä aikoja. Poikani aloittaa perjantaina koulutien. Tänään kävimme ostoksilla. Reppua ja penaalia valitessa tunsin sydänalassa samanlaisia kipristyksiä kuin aikoinaan vauvan turvakaukaloa ja muita tarvikkeita ostettaessa. Näissä tällaisissa ostoksissa on jotakin elämää suurempaa.

Äidin rakkaus

Olipa kerran eräs villi variksenpoika nimeltään Veeti. Se eli riemukasta pienen variksen elämää, raakkui pesässä minkä jaksoi, söi ahneesti, oli utelias. Kerran se yritti lähteä emolinnun perään katsomaan suurta maailmaa, ei ymmärtänyt ettei osaa vielä lentää. Tömähti maahan. Ensin Veeti ilahtui: missä olenkaan! Täällähän on kaikkea jännää! Se taapersi suuressa pihassa, päätyi saunan terassille. Sillä aikaa emolintu palasi pesää ja hätääntyi: missä on oma pieni Veetini? Tietääkö kukaan, se raakkui. Veeti, missä olet? Veeti! Emolla oli suuri hätä ja huoli poikasestaan. 

Alhaalla maassa Veeti kuuli emonsa kutsun. Täällä minä olen, maassa, se raakkui. Sillä alkoi olla jo ikävä kotipesään.

Ja niin ne raakkuivat, hätääntyneinä, äiti ja poika. Koko illan ne raakkuivat, äiti tyynnytteli lastaan, ei mitään hätää, Veeti, kaikki on ihan hyvin. Kohta pääset takaisin kotiin. Samalla se yritti kuumeisesti keksiä keinon, jolla poikanen saataisiin takaisin pesään. Äiti vahti pihapiiriä koivunlatvasta, valmiina puolustamaan harhateille joutunutta poikastaan, jos mikä vaara tätä uhkaisi.

Sellaista se on, äidin rakkaus.

Äidin muotokuva

7-vuotiaan poikani näkemys äidistä äitienpäivänä 2013. Ihan on näköinen.

Saamapuolella

Tänään vietetään äitienpäivää. Toukokuun toisena sunnuntaina äiti saa aamupalan sänkyyn, kukkia, kortteja, lahjoja. Syödään ja tehdään sitä, mitä äiti haluaa. Ollaan kiltisti, vietetään päivä perheen kesken.

Miksi? 

Onhan se ilman muuta mukavaa, että muistetaan. Ilhaduin kovasti ihanista lahjoista, joita sain. Silmäkulma kostui, kun lapsi halasi ja sanoi rakastavansa. Mutta en halua patsastella ylenpalttisen huomion keskipisteenä. 

Noin yleisellä tasolla on hienoa, että (edes) kerran vuodessa kiitetään äitejä rakkaudesta ja huolenpidosta. Äidit tekevät paljon näkymätöntä työtä, sellaista, jonka huomaa vasta, kun äiti on pois pelistä.

Ehkä minua kaikkein eniten hämää ja hämmentää se, että äitienpäivänä usein juhlitaan todellisten ihmisten sijaan täydellisen äidin myyttiä. Harvassa on äiti, joka ei olisi joskus väsynyt, joka ei suuttuisi, joka ei olisi tehnyt elämässään ja äitiydessään isojakin virheitä. Sellaisista vain ei äitienpäivänä puhuta. Äitienpäivänä hellitään ajatusta siitä, että äitiys tekee naisesta täydellisen ja naiseudesta täyden. Ajatus on arkielämälle vieras.

Ajatus on minulle vieras. Äitiys on varmasti muuttanut minua, parempaan suuntaan, kasvattanut ihmisenä, mutta täydelliseksi en ole tullut. Olen joskus hyvinkin äkeä, kaipaan omaa rauhaa, aina en ehdi tai jaksa lekkiä kun pyyntö kuuluu.

Toki olen äiti, joka ottaa syliin, lohduttaa, puhaltaa pipiin, hoivaa potilasta, peittelee illalla nukkumaan, ostaa lempileipää kaupasta, kannustaa, rohkaisee lasta uskomaan kykyihinsä, auttaa kiperissä tilanteissa, puolustaa tarvittaessa - on olemassa ja saatavilla. 

Mutta se, että minua juhlittaisiin noiden asioiden takia, on jollakin tapaa vaivaannuttavaa. En koe äitiyttä sankariteoksi tai suoritukseksi, josta pitäisi palkita. Olen tässä kaikessa saamapuolella. Minulle suurin lahja on, että lapseni on terve ja että voin hyvillä mielin saatella hänet ensi syksynä koulutielle. Totta kai olen tehnyt osani noiden asioiden eteen, mutta kyllä suurin kiitos kuuluu elämälle. Tunnen syvää kiitollisuutta siitä, että saan olla äiti.

Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi

he ovat itseensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia

He tulevat sinun kauttasi mutta eivät sinusta

ja vaikka he ovat sinun luonasi he eivät kuulu sinulle.

Voit antaa heille rakkautesi mutta et ajatuksiasi

sillä heillä on heidän omat ajatuksensa.

Voit pitää luonasi heidän ruumiinsa mutta et heidän sielujaan

sillä heidän sielunsa asuvat huomisessa

jonne sinulla ei ole pääsyä, ei edes uniesi kautta.

Voit pyrkiä olemaan heidän kaltaisensa

mutta älä yritä tehdä heistä itsesi kaltaista

sillä elämä ei kulje taaksepäin eikä takerru eiliseen.

Sinä olet jousi josta sinun lapsesi lähtevät kuin elävät nuolet.

kun taivut jousimiehen käden voimasta

taivu riemulla.

  

Khalil Gibran

Suomalainen äiti

Menneellä viikolla uutisoitiin Pelastakaa Lapset -järjestön tuoreesta tutkimusraportista, jonka mukaan Suomi on maailman paras maa äideille. Meillä on pitkät yhteiskunnan tukemat äitiyslomat ja muut perhevapaat, hyvin pieni riski kuolla raskaudenaikaisiin tai synnytykseen liittyviin komplikaatioihin (lapsikin selviää hyvin todennäköisesti hengissä), yleinen koulutus- ja tulotaso on hyvä ja niin edelleen.

Mitä tekee suomalainen äiti kuullessaan uutisen?

Ei, hän ei todellakaan sano, että on tosiaankin tässäkin asiassa lottovoitto syntyä Suomeen. Hän alkaa marista siitä, kuikna järkyttäviä paineita äitiys mukanaan tuo. Tottahan se onkin. 

Kyllä esimerkksi kongolaisilla äideillä on paljon helpompaa. Heille raskaus ja synnytys ovat todellisia riskejä eikä lapsen hengissä selviäminenkään ole ollenkaan selvää. Jos nyt kuitenkin kaikki menee hyvin, alkaa päivittäinen taistelu elatuksesta. Mistä ruokaa ja puhdasta vettä? Entä miten kustantaa lapsen koulutus, kun itse ei osaa lukea eikä kirjoittaa eikä työtä ole? Ja jos onkin, se on äärimmäisen raskasta ja huonosti palkattua. Naisen aseman ei voi muutenkaan sanoa olevan kaksinen.

Kongolaisten ongelmat eivät tietenkään ole mitään verrattuna siihen, että ei ole aikaa mennä laitattamaan uusia geelikynsiä, pitää osata päättää Ticketin ja Molon haalarin väliltä (kumpi on trendikkäämpi, ettei vaan lasta kiusattaisi), ei ole varaa lähteä kolmannelle ulkomaanmatkalle samana vuonna tai että lapsi valittaa, kun ei haluaisi alkaa harrastaa viulunsoiton ja jalkapallon lisäksi vielä telinevoimistelua ja sanataidekerhoakin; myös se suomalaisäitiä potuttaa, että lasta saa hoitaa kotona yhteiskunnan kustannuksella VAIN kolme vuotta. Ja se, että terveysasemalla pitää jonottaa kuumeisen lapsen kanssa peräti tunnin tai pari.

No, ymmärsitte varmaan.

Eilen ilmestyneessä Suomen Kuvalehdessä oli artikkeli Pamela Druckermanista, amerikkalaisesta kirjailijasta, joka julistaa tuoreessa kirjassaan ranskalaisen lapsenkasvatuksen ilosanomaa. Druckermanin mielestä länsimaisen lapsenkasvatuspolitiikan suurin ongelma on se, että lapsi ei tule keskelle vanhempiensa elämää, vaan lapsesta tulee vanhempiensa elämän keskipiste.

Näinhän asia monessa tapauksessa juuri menee. Suomalainen äiti kuvittelee, että äitiys merkitsee 24/7/365/18 pelkkää lapsen palvelemista. Asioita toki perustellaan lapsen parhaalla, mutta varsin lyhytnäköisesti. Onko lapselle parasta se, että hänen jokainen mielitekonsa täytetään - vai se, että oppii odottamaan ja luopumaan? Onko lapsen parasta se, että uusien taitojen oppiminen on monien harrastusten myötä maksimoitu - vai se, että hän saa välillä myös leikkiä - ja jopa tylsistyä? Onko sekään lapsen parhaaksi, että kaikki kannetaan eteen valmiina? Tarvitseeko lapsi oikeasti ylihintaisia merkkihaalareita, vai onko kyseessä huonolla itsetunnolla varustetun äidin egon pönkitys?

Suomi on aivan varmasti maailman paras maa olla äiti. Mutta jotenkin olemme onnistuneet antamaan järjestelmän suomien etujen pehimittää päämme. Kuvittelemme, että äitiys on naisen ainoa tehtävä ja rooli. Koko maailman pitäisi pyöriä juuri meidän äitiytemme ja lapsemme ympärillä. Kaikki mulle tänne heti nyt! Ei se niin mene.

Seuraavan kerran, kun äitiys alkaa kirrata kuuppaa, ei kannata muistuttaa jälkikasvua Afrikan nälkäisistä lapsista. Kannattaa muistuttaa heistä itseään. Jos vaikka saisi perspektiiviä siihen omaan äitiyden suorittamiseen.

Oikein hyvää huomista äitienpäivää kaikille äideille! Toivon, että osaisimme jokainen olla ylpeitä ja onnellisia paitsi lapsistamme, myös siitä, että saamme olla äitejä juuri Suomessa. Tällaista etuoikeutta ei monella maailman äidillä ole.

Mummoille

Pitää huomenissa saada mummojen äitienpäivämuistamiset matkaan, kun sotkee tuo helatorstai hiukan aikatauluja. Tällaista siis tulossa (älkää kertoko mummoille):

 Näinhän niitä tehtiin...

Ja tällaisia niistä tuli:
 

Rätit tosiaan tilasin Susannan Työhuoneen verkkokaupasta. Kuviot poitsu maalasi silittämällä kiinnitettävällä kangasvärillä. 

Minäkin sain oman rätin. Se pääsi heti käyttöön. Toimii!

P.S. Toinen maalausurakka vielä odottaa tekijäänsä, aiomme nimittäin viedä eskariopeille kevätmuistamiseksi tiskirätit myös.

Lapsuusmuisto

Lapsuusmuisto. Tai oikeastaan muistamattomuus. 

On hirveää huomata, että minulla ei ole oikeastaan montaakaan äitiini liittyvää lapsuusmuistoa. Siis sellaista konkreettista, jossa äiti olisi tehnyt minun kanssani jotakin. Ottanut vaikka syliin.

Muistan kyllä, että kun olin pieni, äidillä oli aina pää kipeä. Piti olla hiljaa, ei saanut vaivata. Äiti oli paljon sairaalassa etenkin aivokasvaimen leikkaamisen aikoihin. Kai muutenkin. Silloin, kun äiti oli työkunnossa, meillä oli hoitolapsia. Perhepäivähoitajana äiti varoi viimeiseen asti antamasta omalleen ylimääräistä huomiota tai oikeuksia. 

Ehkä näistä johtuen äiti on pyyhkiytynyt muististani lähes tyystin. Kävimme isän kanssa Helsingissä katsomassa äitiä, kun äiti oli sairaalassa. En vain muista äitiä. Muuten kyllä muistan reissun tarkkaan.

Minulla oli koko lapsuuteni ajan vaje äidin huomiosta ja läheisyydestä. Voin kuvitella, että tämä tuntuu sisaruksistani absurdilta, sillä voin kuvitella, että heidän näkökulmastaan iltatähti on saanut liikaakin huomiota, ainakin enemmän kuin he, yhdessä kasvaneet. Mutta minä omin oikeuden tunteisiini ja kokemuksiini. Sisarukseni eivät ole minä.

Isä antoi minulle sen, mikä minussa on ehjää. Minä olin isän prinsessa. Isä touhusi kanssani paljon. Ei ehkä varsinaisesti leikkinyt, mutta piti sylissä ja antoi huomiota äidinkin edestä. Luki minulle, istutti minuun rakkauden kieleen ja kirjallisuuteen, otti mukaan kaikenlaisiin töihin, opetti puutarhanhoitoon ja ulkoiluun. Isän peruja lienee myös rakkauteni juhliin. Kun äiti oli kursseilla, me isän kanssa pidimme kekkereitä. Tuskin tarjottavat olivat kovin ihmeellisiä, mutta ei se tärkeää ollutkaan, vaan yhdessäolo. Laatuaika.

Nyt jälkeenpäin kun asiaa ajattelee, minun maailmani romahti, kun isäni kuoli. Suhde äitiin oli vajavainen, eikä äiti surussaan jaksanut panostaa 7-vuotiaaseensa. Olimme vieraita toisillemme.

Koko elämäni ajan minua on seurannut varjona ajatus siitä, että minun pitäisi olla toisenlainen. Vähemmän kuuluva, vähemmän näkyvä, vähemmän oleva. Ei saa vaivata, ei saa häiritä. Pitää miellyttää. Tunteen juuret lienevät lapsuudenkokemuksissa.

On itsestäänselvää, että lapsi tarvitsee huomiota. Nyt ymmärrän, että olen hakenut äidin huomiota varsin kyseenalaisilla keinoilla niin pienenä kuin vanhempanakin. Paha oloni on saanut selityksen. Ehkä opin antamaan itselleni anteeksi - ja annan itselleni luvan olla oma itseni.  

Miltä äiti saa näyttää?

Linkistä pääsee lukemaan Nollapisteen kolumnini, jossa käsittelen äidin ulkonäköön liittyviä streotypioita. 

Mitä mieltä sinä olet asiasta? Miltä äiti saa näyttää?

Hyvän päivän ilta

Tänä äitienpäivänä


...en saanut aamiaista sänkyyn
...kokkasin lounaan itse ja söin sen kotona
...pyykkäsin ja tein puutarhahommia
...kävin leffassa ystävän, en suinkaan perheen, kanssa.


Jos keskustelupalstoihin on uskominen, minun pitäisi nyt olla pettynyt. Haukkua mieheni, joka ei varmasti arvosta minua, lapsensa äitiä. Nettikeskusteluissa Hyvä Äiti saa aamiaisen vuoteeseen, kalliin lahjan, lounaan tasokkaassa ravintolassa eikä hänen tarvitse panna tikkua ristiin lasten- tai kodinhoidon eteen. Muussa tapauksessa äitienpäivä on pilalla.

Vaan entäpä, kun en pidä aamiaisen syömisestä sängyssä? Inhoan sitä, että pitää varoa murustelemasta leipää (eikä se koskaan onnistu ja seuraavana yönä selkää pistelee) ja läikyttämästä kahvia; lehden lukeminenkin on hankalaa. Syön aamiaiseni mieluummin tavalliseen tapaan pöydän ääressä. Entä, kun en halua ravintolaan syömään silloin, kun kaikki muutkin ovat siellä - lähinnä näyttäytymässä. Mieluummin syön lempiruokaani kotona oman perheen keseken rauhassa, jonottamatta, ilman strssiä. Sitä paitsi, minä pidän ruoanlaitosta. Ja mitäs, kun puutarhanhoito on suosikkipuuhaani keväisin? Sormet oikein syyhyävät päästä tonkimaan multaa, hypistelemään taimia ja siemeniä. Rentoudun, kun saan omaan tahtiin, hissukseen, panna paikkoja kuntoon. Asia kerrallaan, auringosta nauttien.

Pitäisikö minun tosiaan itkeä, kun sain viettää omannäköiseni, rauhallisen ja rentouttavan, äitienpäivän? Ihan vain siksi, että se ei noudata jonkun toisen keksimää "ihannetta", vaikka omasta mielestäni päivä oli oikein onnistunut. Sain tehdä sellaisia asioita, joista pidän - epämiellyttävät velvollisuudet jäivät tänään muiden kontolle.

Ihmiset kokevat äitienpäivään - äitiyteen ylipäätään - liittyen mielettömiä suorituspaineita. Pitää olla sellaista ja tällaista, tehdä sitä ja tätä, ja jos (kun) kaikki ei mene niin kuin jossakin on sanottu, että täydellinen äitienpäivä menee, kaikki onkin pilalla. Onko tosiaan niin, että äiti kokee arvostusta vain yhdellä tavalla ja yhtenä päivänä vuodessa? Missä on rohkeus elää omannäköistä elämää? Harvemmin elämä menee niin kuin Strömsössä, vaikka kuinka pingottaisi. Kannattaisi hellittää, unohtaa suorittaminen, edes äitienpäivänä. Nauttia lapsista.


Minä en missään nimessä ole täydellinen äiti. En tiedä, olenko edes hyvä. Mutta riitän kyllä. Olen tiukka, nipotan, vaadin, en anna periksi - mutta toisaalta myös rakastan ehdoitta ja kannustan lastani. Meillä on hyvä keskusteluyhteys, olemme samalla aaltopituudella. Toistaiseksi. Perjantaina kuuntelin bussipysäkillä teinipoikien keskustelua. Suunnittelivat bileitä lauantaiksi. Sitten yksi muisti, että sunnuntaina on äitienpäivä. Bilesuunnitelmat pantiin jäihin yksimielisesti. "Mun äiti on niin hyvä tyyppi, etten halua suututtaa sitä silloin", totesi yksi pojista. Muut säestivät, olivat samaa mieltä omista äideistään. Ajattelin, että siinäpä sitä tavoitetta - kunpa osaisi itsekin olla yhtä hyvä tyyppi.


Aina en ole edes ihan varma, mitä äitienpäivänä juhlitaan. Hedelmällisyyttä? Hoivaamista? Uhrautumista? Minä ainakaan en koe uhrautuvani, vaikka äiti olenkin. Äitiys on etuoikeus. Hoivaamisestakaan en ole ihan varma - nimittäin niinä hetkinä, kun seison kädet puuskassa lapsen huoneen ovella komennan sadatta kertaa keräämään legot laatikkoon, "tai haen imurin ja imuroin ne". Tietysti tilanne on toinen silloin, kun puhallan kuhmuun tai silitän pehmeää poskea, annan iltasuukon. Hedelmällisyys osuu kai lähimmäksi sitä, mitä itse äitienpäivänä juhlin. Universaalia äitiyttä, sitä, että saa olla osa sukupolvien ketjua. Lapsi on ihmeistä suurin. Silti en saa häntä omia liiaksi itselleni, Khalil Gibrania mukaellen lapseni on minulla elämältä lainassa. Yritän tehdä työni hyvin, että voin hyvillä mielin päästää hänet maailmalle, kun aika on.


Niin, se lahja. Sain pojaltani hellyttävän lahjan: paperimassasta tehdyn sydänmagneetin ja kortin. Taustapuolella on kuva Autot 2 -elokuvan hahmoista. Ihanan hempeää ;).

Äidin kunniamerkki

Mediassa on taas kohistu äitien rohkeudesta. Keskustelupalstoilla on esitelty tissejä ja vatsaa ja kilpailtu siitä, kenessä elämä jäljet näkyvät vähiten. Liian moni häpeää raskausarpien juovittamaa vatsaansa ja patalapuiksi muuttuneita rintoja, ylimääräisiä kiloja ja sitä, ettei ehdi enää urheilla viittä kertaa viikossa niin kuin ennen äitiyttä. Turhaan.

Älkää käsittäkö väärin. En minä ihannoi ylipainoa tai itsensä ja hyvinvointinsa laiminlyömistä. Mutta sitä en ole koskaan ymmärtänyt, miksi elämän jälkiä pitäisi hävetä. Kun olin synnyttänyt poikani, tuttavani katsoi sektio- ja raskausarpiani kauhistuneena ja totesi, etten voisi koskaan enää pukeutua bikineihin. Miksi en? Minulle ne kaikki ovat kunniamerkkejä, jotka muistuttavat minua suuresta kunniasta: saada olla äiti. 

Yhä enemmän on niitä naisia, jotka eivät imetä lapsiaan, koska pelkäävät rintojensa puolesta - ja niitä, jotka unohtavat nauttia lapsistaan ruokavalion tarkkailun ja pakonomaisen treenaamisen takia. He ovat menneet markkinoiden luomaan harhaan, joka väittää, että ikuinen nuoruus on tavoiteltavaa. Työharjoittelupaikkani PS-Kustannus julkaisi viime viikolla kirjan Vuosia elämään. Sen keskeinen sanoma on, ettei elämästä selviä hengissä. Niinpä kannattaakin pyrkiä elämään käytössä olevat vuodet hyvin sen sijaan, että keskittyisi pohtimaan, mistä saisi elämäänsä lisää vuosia. Minusta oleellinen osa tätä hyvää elämää on se, että hyväksyy itsensä sellaisena kuin on, raskausarpineen ja patalapputisseineen kaikkineen.


Haastan jokaisen äidin näin äitienpäiväviikonlopun alla katsomaan alastonta itseään peilistä. Tarkkailemaan jokaista viirua, arpea tai muuta elämän jättämää jälkeä. Ajattelemaan niitä äidin kunniamerkkeinä. Minusta täydellisyydentavoittelussa ei ole mitään rohkeaa. Paljon rohkeampaa on olla sellainen kuin on, epätäydellinen. 

Ystävä sä äitien

Maria Veitola tilittää Trendi-lehden kolumnissaan ja sen myötä myös viikonlopun Iltalehdessä, kuinka ystävät katosivat raskauden myötä. Eri elämäntilanteissa olevilla, kiireisillä uraihmisillä ei kuulemma ole joko aikaa tai halua  kaveerata raskaana olevan kanssa, joka - voi tylsyyden huipentuma - ei voi lähteä mukaan iltamenoihin viinilasilliselle. He ovat hylänneet Veitolan. Veitolan mukaan raskaus tekeekin naisesta yksinäisen. Tämä on traagista siksi, että suurten muutosten aikaan sitä toivoisi ystäväpiirin edes pysyvän samana. 

Joko minun ystäväpiirini on poikkeuksellisen sopeutuvaista ja avarakatseista väkeä - tai sitten Veitola ystävät eivät ole todellisia ystäviä - en minä menettänyt yhtään ystävää raskauden tai äitiyden myötä, vaikka toki mahdollisuuteni sosialiseerata ovat rajatummat kuin ennen lapsen syntymää. Toki olen pyrkinyt valikoimaan jollakin tasolla sitä, mitä kenenkin kanssa puhun. Lapsetonta sinkkuystävää tuskin kiinnostaa vertailla vaippamerkkejä, joten jätin sellaiset puheenaiheet suosiolla muiden perheellisten kanssa ruodittavaksi, mutta huoletta olen saattanut puhua kaikille ystävilleni raskaudenaikaisesta närästyksestä tai lapsen uhmaiästä - tai hihkua puhelimessa lapsen uusia taitoja, kävelemistä, lukemista, mitä milloinkin. 


En usko, että Veitola on niitä naisia, jotka uppoavat äitiyden kuplaan heti, kun raskaustesti näyttää positiivista, siksi etsin syytä ystävyyssuhteista. Sellaisiakin naisia on paljon, ja he ovat minusta valtavan ärsyttäviä. Aivan kuin naisen aivot katoaisivat ja koko maailma pysähtyis yhden raskauden takia. Vaikka lapsi on maailman ihmeistä suurin, äiti on silti aina muutakin kuin äiti. Tai pitäisi olla. 

Ei maailmanmenosta kannata eristäytyä. Ehkä siinä piilee yksi vastaus siihen, miksi en ole onnistunut äitiyteni takia karkottamaan ystäviä ympäriltäni. Olen aina ollut utelias ympäröivää maailmaa ja sen tapahtumia kohtaan. En ole koskaan osannut eristäytyä pitkäksi aikaa kotiin tai itseeni. Olen myös käsittääkseni aina osannut keskustella muustakin kuin lapseen liittyvistä asioista - vaikka toki tiedän, että älyni, käsityskykyni ja mielenkiinnon kohteeni ovat rajallisia. Vaikka äitiys on tärkein roolini, muitakin on. Niistä olen aina halunnut pitää kiinni. Esimerkiksi ystävistäni. Ensimmäinen vuosi vauvan kanssa menee tietysti symbioosissa ja silloin aivojen kapasiteetti käsitellä muita asioita on rajallinen - mutta ne hetket, kun vauvasta saattoi hetkeksi irrottautua, halusin ainakin itse käyttää tehokkaasti kaikkeen muuhun kuin äitiyden (yli)korostamiseen. 


Veitolan kolumni teki minut surulliseksi. Itse olen kokenut äitiyden vain ja ainoastaan rikastuttavana asiana. Kolumnista huokui kauhistus ruumiin muutoksia kohtaan. Voin kuvitella Veitolan kauhistelevan venyvää vatsanahkaansa ja miettivän, kuinka koskaan enää voi vetää bilemekkoa päälleen. Vielä syvempi paniikki tulee, kun ajattelee sitä, miten vauva sitoo kotiin, sinä aikanahan julkisuudessa ehditään unhotaa vieraitaan piikittelevä ja nöyryyttäväkin talkshow-juontaja. Ja jos julkisuudessa unohdetaan, unohdetaan siviilissäkin. Ainakin tietyissä piireissä.

Toivon sydämestäni, että kaikesta huolimatta Veitola on yhtä onnekas kuin minä ja hänellä kaikesta huolimatta on elämässään myös sellaisia ystäviä, joille ei ole tärkeää se, onko kaveri aina parhaimmillaan - ja saatavilla. Sellaisia, jotka ymmärtävät, että elämä ei lopu lapsensaantiin, vaikka se muuttuu, ja auttavat Veitolaakin ymmärtämään tämän.

Jaa mää vai?

Sininen Satutar Sinistä ja vihreää -blogista muisti minua Vuoden mutsi -palkinnolla. Kiitokset! 

 

 

1.Tunnen itseni Vuoden mutsiksi kun...
puuhailemme lapsen kanssa yhdessä jotakin sellaista, mistä molemmat pitävät. Esimerkiksi yhdessä leipominen, varsinkin sateisena syysiltana, tuntuu äärimmäisen kodikkaalta. Samalla tulee juteltua lapsen kanssa kaikenlaista.

2. Lapsiperhe-elämässä haasteellisinta on...
olla riittävästi läsnä lapselle. Elämä menee liian helposti sitkutteluksi: pelataan sitku olen laittanut ruokaa, leikitään yhdessä sitku olen siivonnut jne.

3. Suurin lapseltani saama kohteliaisuus on se, kun hän...
piirtää esimerkiksi tällaisen piirustuksen:



Myös se on otettava äärimmäisenä kohteliaisuutena, että minä olen se, jonka lohtua lapsi haluaa ensimmäisenä satutettuaan itsensä ja se, jolle hän kiukuttelee kaikkein eniten. Luottoa löytyy vielä.

4. Kello 12 yöllä olen yleensä...
Sikeässä unessa - tai ainakin sängyssä odottelemassa unta.

5. Kello 8 aamulla olen yleensä...
Nykyisin meikkaamassa. Hommat työharjoittelupaikassa alkavat klo 9.00.

6. Haluaisin sanoa lapsen/lasten isälle, että...

On onnellista, että lapsella on isä, joka osallistuu lapsen elämään ja näyttää pojalle tasa-arvoista miehen mallia.

7. Haluaisin sanoa omalle äidilleni, että...
ks. blogikirjoitukseni Äiti

8. Viimeksi kiroilin, kun...
Eilen noiduin autossa matkalla elokuviin, kun tavarat olivat hukassa, korvis irtosi ja meni hukkaan ja kiire oli.

9. En ole koskaan osannut... 

piirtää. Viimeksi perjantaina poikani pyrskähti vilpittömään nauruun, kun yritykseni piirtää Muumipeikko päätyi sen sorttiseen katastrofiin, että kuvaa ei olisi arvannut Muumiksi parhaalla tahdollakaan. Lapseni on tässä asiassa aivan toista maata:




10. Parasta, mitä housut jalassa ja ilman lapsia voi tehdä, on...  

Nukkua!
 

Ja sitten pitäisi vielä laittaa eteenpäin... aika moni blogitutuistani onkin tämän jo saanut, joten en laita tätä heille enää uudelleen, vaikka he kaikki eittämättä ovat palkintonsa ansainneet :)!

Heitän siis haasteen neljälle kirjoittajalle: 

 

Mustikkametsän asukille blogiin Mustikkametsän tarinoita, Sanoissa-blogin Minervalle, Elisabethille Suurella syrämmellä -blogiin sekä Hannan huone -blogin HannaKonnalle.

Oi aikoja, oi äitejä!

Kävimme katsomassa ystäväni vauvaa tänään. Voi miten ihana pieni ihminen maailmaan onkaan syntynyt, ja niin mies kuin olla voi. Sellainen, joka nukkuukin tarmokkaasti. Ihan niin kuin omakin poikani. Ihmeitä kaikki tyyni.

Pohdimme äitien kesken sitä, miten erilaiseen äitiyteen naisia kannustetaan nykyisin verrattuna niihin ailoihin kuin olimme itse vauvoja. Kun me synnyimme reilu kolmekymmentä vuotta sitten, vauvoja hoidettiin synnytyslaitoksella niin sanotuissa vauvaloissa. Äidit saivat vauvan viereensä vain syötön ajaksi, muun ajan jälkikasvu oli sairaalahenkilökunnan hoidossa. Isätkin saivat tutustua lapsiinsa lasin takaa katselemalla. 

Nyt, kun tiedetään vierihoidon merkitys esimerkiksi imetyksen käynnistymiselle ja kiintymyssuhteen muodostumiselle, 70-lukulainen käytäntö tuntuu jokseenkin kalsealta. Vaan parhaan tiedon ja taidon mukaan silloinkin toimittiin. Vuosisatoja äitien oli ollut noustava heti synnytyksen jälkeen taloustöihin tai heinäpellolle. Nyt haluttiin antaa äitien levätä ja toipua synnytyksestä, kun vihdoin maassa elintaso oli sellainen, että oli varaa palkata hoitajia sairaaloihin hoitamaan vauvanhoitotehtäviä.

70-luvulla neuvottiin antamaan lapselle ruokaa kolmen tunnin välein riippumatta siitä, kuinka usein vauva nälkäänsä itki. Sylissä vauvaa ei ollut suotavaa pitää, koska lapsen ajateltiin oppivan siten liian hyvälle. Nykyisin ollaan toisessa ääripäässä: vauvan kaikkiin tarpeisiin pitäisi pystyä vastaamaan välittömästi. Muun muassa perhepedissä nukkumisesta ja kantoliinailuat - vauvan ja äidin maksimaalisesta lähekkäinolosta - on tullut suorastaan trendikästä.

Ja mitä ruokaan tulee, 70-luvulla imetykseen ei panostettu, koska äidit haluttiin nopeasti töihin ja rakentamaan yhteiskuntaa. Jo pienet vauvat saivat sokerivettä, appelsiinituoremehua ja perunan seassa maksamakkaraa - tänään moinen ei tulisi kuuloonkaan. Nyt ihanteena on puolen vuoden täysimetys. Siihen kykenemätön leimataan helposti huonoksi äidiksi.

O tempora, o mores! (Oi aikoja, oi tapoja!), tiesivät sanoa jo muinaiset latinalaiset. Niin totta. Vertailua eri aikakausien äitiydestä voisi laajentaa satojen tai vaikkapa tuhansien vuosien taakse. Mutta jo kahden sukupolven vertailulla selviää oleellisin. Vauvanhoitotavat ja äitiyden ihanne heijastelevat aina kulloistakin aikaa ja yhteiskuntaa. Ne, jotka paukuttavat toisia päähän lastenhoito- ja kasvatusoppailla, syyllistävät ja tuomitsevat, voisivat muistaa sen, kuinka suhteellista kaikki on. Äitiyteen liittyy paljon ikiaikaisia asioita. Äitiys on ihmeellinen asia, joka ravistelee ihmistä tunnetasolla. Mutta se, mitä ja miten vauvalle syötetään, missä nukutetaan ja miten hoidetaan, on vaihdellut aikojen saatossa valtavasti. Ne asiat eivät ole oleellisia niin kauan kuin vauvan perustarpeet tulevat tyydytetyiksi.

Totta kai kasvavaa tietoa pitää käyttää hyödyksi, mutta ehdottomuus asiassa kuin asiassa on pahasta. Varsinkin niin herkässä asiassa kuin äitiys. Järjen ja sydämen käyttö on sallittua. Ihan kelvollisia meistäkin tuli, vaikka olimme vauvalassa, joimme mehua pullosta ja äitimme lähtivät töihin, kun olimme vasta muutaman kuukauden ikäisiä.

Vanhempana

Onnistuin jokunen viikko sitten tahattomasti pahoittamaan ystävieni mielen. Olimme viettäneet tyttöjen iltaa yhteisen ystävämme syntymäpäivien merkeissä, ja seuraavana päivänä käytiin Facebookissa keskustelua dagen efter -tunnelmissa. Yökerhossa ystäväni oli tivannut, miksen koskaan juo juuri mitään. Olen yrittänyt selittää, miksi ei maistu - rytmihäiriöt voimistuvat, hatara unirytmi häiriintyy ja seuraavana päivänä on velvollisuuksiakin hoidettavana. Ja vaikka ei olisikaan, ei vain huvita. En koe tarvitsevani humalaa. Seuraavan päivän krapulakeskustelussa sitten totesin, että en juo alkoholia kuin erittäin maltillisesti, koska perheellisen täytyy kantaa vastuuta myös juhliessaan, jotta on seuraavana päivänä kykenevä huoltamaan jälkikasvuaan. En tosiaankaan tarkoittanut kommenttiani loukkaavaksi, mutta tottahan se sellainen oli. Hirveää vähättelyä, varsinkin, jos toinen suree sitä, ettei omaa perhettä vielä ole. Anteeksipyyntö lienee paikallaan.

Eilen törmäsin erään nukuttamiskeskustelun yhteydessä jälleen kerran vähättelyyn siitä, kuinka yhden lapsen äiti ei voi tietää asioista mitään, varsinkaan, jos oma lapsi sattuu olemaan hyvinnukkuvaa sorttia. On toki totta, etten tiedä, mitä kahden lapsen iltakiukun suitsiminen on. Mutta toisaalta kuluneen kuuden vuoden aikana kokemusta on kertynyt yhdestä sun toisesta asiasta. Osa kertyneestä tieto-taidosta saattaa olla jopa sovellettavissa. Uskon siis olevani oikeutettu osallistumaan keskusteluun siinä missä viiden lapsen äitikin, jolla eittämättä on kikkakolmosia hihassaan paljon enemmän kuin minulla, ja jonka kokemusta arvostan kovasti.

Äitien keskuudessa tuntuu olevan inhottavan yleistä vähätellä kokemattomampaa. Olen saanut tuta sen lukemattomia kertoja, etenkin netissä. Kerta toisensa jälkeen monen lapsen vanhemmat tulevat sanomaan yhden lapsen vanhemmalle, että tuurilla ne laivatkin seilaavat ja sinä vanhemmuudessasi. Jos asiat sujuvat, kyse on siitä, että lapsi on helppo, ei siitä, että äiti olisi löytänyt omalle lapselleen parhaiten sopivat toimintatavat.

Varmasti on esikoisten äitien helmasynti sortua besserwisseröintiin. Vauva-aikana sitä elää sellaisessa kuplassa oman vauvansa kanssa, että on vaikeaa tajuta, ettei koko maailma pyöri samalla tavalla. Mutta uskonpa, että vuosien myötä tuo illuusio karisee yhdeltä sun toiselta. Ainakin itseltäni. Olen käynyt todella hedelmällisiä keskusteluja muiden äitien kanssa siitä, kuinka selvitä lapsen erilaisista kehitysvaiheista hengissä ja helpommalla. Jo se helpottaa, kun kuulee toisissakin perheissä  taisteltavan samojen ongelmien kanssa. Olen oppinut monta kullanarvoista asiaa äitikollegoilta, ja toivoakseni voinut joskus itsekin antaa jokusen vinkin.

Vanhemmaksi tuleminen avaa portin aivan omanlaiseensa maailmaan. Paitsi se ilo ja rakkaus, jonka lapsi tuo mukanaan, kyse on myös vastuusta. Siitä, että koskaan enää minä ei tule ensin, vaan lapsi. Kaikki omat menot ja tarpeet pitää sovittaa yhteen lapsen tarpeiden kanssa. Kyse on suuresta etuoikeudesta, mutta myös haasteesta silloin, kun omaa maailmaa yrittää sovittaa yhteen lapsettoman maailman kanssa. Lapsellinen kaipaa myös pään nollausta silloin tällöin, ja voi olla kateellinenkin lapsettomalle, joka voi niin halutessaan viettää koko päivän sängyssä elokuvia katsellen ja karkkia syöden. Lapsiperheen arki on usein sellaista kaaosta, että sitä yrittää vain olla kadottamatta itseään vanhemmuuteen, kurahousuvuoriin ja maksalaatikonsyöntiin ihan kokonaan. Lapsi on toki maailman keskipiste, mutta hän ei saisi olla vanhempansa koko maailma. Muutakin on. Siitä pitää huolehtia. 

Tuntuu ristiriitaiselta, kun toisesta suunnasta kuulee, ettei ole melkein oikea äiti ollenkaan, kun lapsia on vain yksi, vaikka uskon yksilapsisen perheen arjen koostuvan aivan samoista elementeistä kuin useampilapsistenkin. Toisesta suunnasta taas ilmoille nousee vaatimus, että lapsen olemassaolo pitäis pyyhkäistä olemattomiin, koska perhe-elämän realtiteeteista puhuminen satuttaa toista. Omien tunteiden ja tarpeiden kanssa seilataan sitten jossakin kaiken tämän välimaastossa.


Vanhempana oleminen on jatkuvaa taiteilua. Jossakin rakkausrunossa puhutaan siitä, että on vaikeaa tietää, mistä itse alkaa ja mihin toinen päättyy. Minusta se kuvaa parhaiten juuri vanhemman ja lapsen suhdetta. Lapsi on erillinen olento, yksilö, ja silti niin suuri osa vanhempaansa, että todellakaan ei voi tietää, mistä toinen alkaa ja mihin itse päättyy. Siksi kai äitiydestä onkin tullut aikuisten hiekkalaatikko, taisteluareena, jossa kilpaillaan paremmuudesta, onnistumisesta. Ihan niin kuin toimintatavoilla olisi mitään väliä. Lopputulos, onnellinen perhe, on pääasia.

Kenen taskussa lapsen tahto?

Eräällä keskustelupalstalla on käyty tiivistä keskustelua taapero- ja isompienkin lasten imetyksen hyödyistä ja haitoista. Keskustelu käynnistyi, kun palstalle linkitettiin espoolaisen äidin Länsiväylä-lehteen antama haastattelu. Äiti kertoi imettävänsä lastaan viisivuotiaaksi, mikäli tämä niin kauan tahtoo rinnalle tulla. Mutta sitten on vieroittamisen aika.

Haastattelussa oli monta kiinnostavaa teemaa, mutta erityisesti minua jäi askarruttamaan se, miksi äiti aikoo vieroittaa lapsensa juuri viisivuotiaana. Oletin, että vaistovanhemmuuteen perehtyneellä naisella olisi esittää jokin asiaperuste valitsemalleen vieroitusiälle. Ihmetykseni oli suuri, kun ymmärsin, ettei hänellä ei sellaista ollut. Viisi vuotta olikin vain äidin mielivaltaisesti valitsema ikä.

Toinen kiinnostava teema haastattelussa – ja palstan keskustelussa myös – oli äidin kertomus siitä, että lapsen uhmäikä oli jäänyt kokonaan väliin. Kiukun yllättäessä lapsen nostaminen rinnalle rauhoitti hänet nopeasti.

Jokainen lapsi on yksilö temperamentiltaan ja luonteeltaan muutekin, eivätkä kaikki kipunoi uhmassaan yhtä näkyvästi kuin esimerkiksi oma poikani. Silti en pidä aivan terveenä ilmiönä äidin ylpeilyä sillä, että on onnistunut tukahduttamaan lapsensa erillistymis – yksilöitymiskehityksen kannalta välttämättömän kehitysvaiheen.

Keittiöpsykologi sisälläni huutaa, että näinkö tehdään syömishäiriöisiä tai esimerkiksi alkoholiriippuvaisia ihmisiä. Sen sijaan, että lapsen annettaisiin kohdata kiukku ja viha ja muut negatiiviset tunteet turvallisesti vanhemman lähellä, hänet vaiennetaan työntämällä tissi suuhun. Uskon toki, että imetys on nopea ja tehokas keino rauhoittaa kiukutteleva lapsi, mutta onko uhmaikäisen vaientaminen mahdollisimman pikaisesti todella tavoiteltava asia? Oppiiko lapsi kohtaamaan ja käsittelemään tunteitaan – vai oppiiko hän lakaisemaan tunteensa siististi maton alle syömällä (tai juomalla) jotakin?

Kaiken kaikkiaan haastattelu ja sen kirvoittama keskustelu herättivät minut pohtimaan, kenen taskussa lapsen tahto oikein on. Lapsi on monessa suhteessa täysin vanhempiensa armoilla ja esimerkiksi asetetut rajat – tai niiden puute – ovat usein täysin mielivaltaisia.

Otetaan esimerkiksi nukkumaanmenoajat. Voidaan ajatella, että nukkumaanmenoaikojen asettaminen on vanhempien mielivaltaista vallankäyttöä. Lapsi pannaan nukkumaan kahdeksalta vain, jotta vanhempi saa ”olla rauhassa”. Tässä valossa nukkumaanmenoaikojen puuttuminen toki näyttäytyy sallivana rakastamisena. Lapsi saa itse päättää omista asioistaan. Tämä on kuitenkin vain yksi näkökulma asiaan. Toinen on se, että säännöllisestä unirytmistä kiinni pitämällä vanhempi opettaa lastaan ennakoimaan yliväsymisen mukanaan tuomat ongelmat sekä nukkumaan mentäessä että seuraavana aamuna herättäessä. Nukkumaanmenoajat eivät silloin perustu vanhemman mielivaltaan vaan lapsen unentarpeeseen. On suurta rakkautta huolehtia lapsensa hyvinvoinnista. Siinä riittävä uni on varsin oleellinen tekijä. Tästä näkökulmasta nukkumaanmenoaikojen puuttuminen kuulostaakin lähinnä vanhemman välinpitämättömyydeltä lapsen hyvinvointia kohtaan.

Lapsentahtista ja lapsimyönteistä kasvatusta, joista haastateltu espoolaisäiti mielellään puhuu, ei mielestäni ole mistään näkökulmasta se, että lapselle annetaan liikaa päätäntävaltaa omiin asioihinsa. On tutkittu tosiasia, että lapsi tuntee olonsa turvalliseksi, kun hän voi luottaa siihen, että vanhempi tietää, mikä on hänen parhaakseen. Rajojen asettamisen pitää tietenkin olla johdonmukaista ja asiat täytyy perustella lapselle sillä tavalla että hän ne kulloinkin ymmärtää. On myös asioita, joista voidaan aidosti neuvotella – ja niitä, jotka lapsi voi itse päättää. Vapauden ja vastuun tulee lisääntyä lapsen kehityksen tahtiin.

Jos lapselle annetaan liikaa vapautta (ja sen myötä vastuuta), hän tuntee olonsa turvattomaksi. Lapsi oppii mielistelemään ja myötäilemään vanhemman mielialoja, kuulostelemaan tunnelmia ja päättelemään, mitä hänen odotetaan kulloinkin tekevän. On suurta huijausta ja epäreilua lasta kohtaan sanoa, että lapsi saa itse päättää, kuinka kauan rintaa syö ja seuraavassa hetkessä ilmoittaa lopettavansa imetyksen viimeistään, kun lapsi on viisivuotias. En ymmärrä sitä logiikkaa, jolla lapsi saisi päättää asiasta aidosti itse – paitsi, jos lapsen ja äidin tahto sattuvat osumaan yksiin.

Myös rajojen uhmaaminen ja tunteiden käsittelyn oppiminen kuuluu lapsen luonnolliseen ja välttämättömään kehitykseen. On varsin lapsikielteistä opettaa lasta tukahduttamaan tunteensa. Tällöinhän lapsi nimenomaan pakotetaan olemaan näkymätön, poissa vanhemman mukavuuden tieltä. Näin tapahtuu sellaisissa perheissä, joissa vanhempi ei kykene syystä tai toisesta ottaamaan vastaan lapsen kiukkua.

Minun näkemykseni mukaan vanhemman eräs tärkeimmistä tehtävistä on asettaa lapselle turvalliset rajat, joissa hän voi kasvaa rauhassa omaksi itsekseen. Lapsimyönteisyys ei tarkoita rajattomuutta eikä sillä ole mitään tekemistä imetysajan pituuden kanssa. Vanhemman tehtävä ei ole aina erityisen mukava, kun täytyy olla se, joka torppaa niin hauskan tulitikkuleikin tai pulkkamäen laskun liian lähellä autotietä, laittaa ruoan jota lapsi inhoaa vaikka edellisellä viikolla vielä piti ja kippaa närppimisen jälkeen kaiken bioroskikseen, pakottaa pukeutumaan kurahousuihin etteivät vaatteet kastuisi ja lapsi kylmettyisi, takavarikoi tietokoneen kun peliaika on ylitetty roimasti tai joutuu selvittämään kimurantteja kiusaamistapauksia.

Vanhempi joutuu toistuvasti olemaan se, joka tuottaa lapselle pettymyksen. Mutta minä ainakin olen hurjan paljon mieluummin se, joka kieltää lastaan niin monta kertaa, että tämä aikuistuttuaan tajuaa äidin rakastaneen niin paljon, että asetti rajat kuin se, joka antaa lapselleen vapauksia niin, että tämä aikuisena tajuaa äidin halunneen vain päästä itse helpolla ja siksi sallineen monta sellaistakin asiaa, joissa ohjaus olisi ollut paikallaan.

Äiti

Minun äitini on vanha. Hauras. 

Vanhuus on tuonut mukanaan kaikenlaisia vaivoja, vaikka oikeastaan äiti on sairastanut niin kauan kuin muistan. Ensin oli migreeniä, äidin piti saada olla rauhassa. Äiti hoiti päivät lapsia, mutta itse en muista koskaan olleeni äidin sylissä, saati saaneeni äidiltä halausta. Sitten äidin aivolisäkkeestä löydettiin kasvain ja kasvaimesta verenvuoto ja äiti oli poissa, sairaalassa, pitkään. Äiti voi huonosti, äitiä huimasi. Taaskin piti olla niin, ettei vaivaa äitiä. Sitten isä kuoli ja äiti suri itsensä melkein hengiltä. Masennuksen tumma harso leijui kaiken tekemisen yllä. Minun murrosikäni kanssa se oli vaikea yhtälö. Sitten tuli osteoporoosi ja kivut, aivoverenkierron häiriöt ja sekavuus. Minä opettelin itsenäisyyttä, perustin perheen ja valmistuin ammattiin. Olisin niin monta kertaa tarvinnut äidin neuvoja, läsnäoloa.

Minulla on äiti, joka ei oikein koskaan ole ollut minua varten, vaikka hän on taatusti tehnyt kaikkensa puolestani. Kun isä kuoli, minulle sanottiin, että olen olemassa siksi, ettei äiti olisi yksin. Minä olin siis äitiä varten. Minun piti myös olla kiltti äidille, ettei äitikin kuolisi, niinkin minulle sanottiin. Minä yritin, taivas tietää, miten minä yritin olla kiltti. Koko pienen tytön voimallani minä yritin. Ja mitä kiltimpi yritin olla, sitä kamalampi olin. Tapahtui asioita, joita kadun ja suren lopun ikääni. Lopulta oli pakko ottaa etäisyyttä, rakentaa oma elämä ja oma minä, sillä koskaan en saanut äidiltä sitä hyväksyntää, mitä olisin tarvinnut.

Nytkin, kun turhaudun kotona jalkavaivaisena, ajattelen harva se tunti, että kunpa äiti soittaisi ja kysyisi, mitä minulle kuuluu ja kuinka jakselen. Vaikka vaivani on jokseenkin mitätön, kaipaan äidin huomiota. Kyllähän äiti joskus soittaakin, ja minä hänelle, mutta jalkavaivani hän ohittaa tyystin. Sama kohtalo on kaikilla minun kuulumisillani. Se sattuu. Vain poikani kuulumiset häntä jaksavat kiinnostaa. Hyvä, että edes ne. Tietenkin tiedän, että äiti on yksinäinen vanhus, joka haluaa puhua jollekin edes omista kuulumisistaan. Ja kyllähän minä niitä mielelläni kuuntelen. Tosin äidin puheet ovat välillä niin sekavia, etten oikein ymmärrä kaikkea, mistä puhutaan.


Tiedän, että moni on menettänyt äitinsä kokonaan paljon nuorempana kuin minä. Haluan olla kiitollinen siitä, mitä olen saanut. Aina on ollut ruokaa lautasella ja puhtaat vaatteet, joihin pukeutua. Silti huomaan toistuvasti ajattelevani, että olen joutunut liian aikaisin sukupolvien eturintamaan. Monella ikäiselläni on virkeät vanhemmat auttamassa lastenhoidossa. Minun sen sijaan pitäisi sovittaa ruuhkavuosiyhtälöön vielä äidistäkin huolehtiminen. Poden joka ikinen päivä huonoa omaatuntoa siitä, että asun niin kaukana äidistä. Haluaisin olla enemmän avuksi. Haluaisin joskus myös tavoittaa sen ihmisen, joka äitini oikeasti on. Minä en ole häntä koskaan tuntenut.