Rautaisella otteella. Vahvana ja vakaana. Niin elämä tulisi kohdata ja niin elämää tulisi kohdella. Mutta ei, tartuin tässä muutama päivä sitten erääsen kirjaan nimeltänsä "Uskalla haavoittua". Se on Brené Brownin kirjoittama ja aloitettuani sen huomaan tämän vuoden läpi kulkeneen teeman ja suunnan saaneen nimen. Minulla on ollut haavoittuvaisuuden oppivuosi. Olla herkkä ei ole negatiivinen asia. Haavoittuvaisuus onkin jotain hyvää, aikaansaavaa, dynaamista ja eteenpäin vievää.
Kirjailija lainaa avauspuheenvuorossaan Theodore Rooseveltia:
"Kriitikolla ei ole merkitystä; ei sillä henkilöllä, joka osoittaa, miten vahva ihminen kompastelee ja millä tavoin tekijä olisi voinut tehdä tekonsa paremmin.
Kunnia kuuluu ihmiselle, joka on areenalla; jonka kasvot ovat pölyn ja hien ja veren tahraamat; joka ponnistelee urheasti; joka erehtyy, joka epäonnistuu kerran toisensa jälkeen,
sillä ei ole olemassa ponnistelua ilman erehdyksiä ja epäonnistumisia; mutta joka pyrkii kaikin voimin tekemään tarvittavat teot; joka tuntee suurta innostusta, suurta omistautumista; joka uurastaa arvokkaan asian puolesta;
joka parhaimmassa tapauksessa kokee onnistumisen riemuvoiton ja pahimmassa tapauksessa, epäonnistuessaan, ainakin epäonnistuu uskaltaessaan suuresti...".
Tämä liittyy ammatillisen identiteettini kehittymiseen. Tämä liittyy omaan ihmisyyteeni. Tämä liittyy siihen kuinka kohtaan toisia ihmisiä, siihen kuinka heistä puhun. Tämä liittyy kaikkeen.
No comments:
Post a Comment