Kasvamista♥luottamista

Viikon vauhti on ollut kiivas, arjen päivät ojentuneet koskettamaan iltaa. Tapasin oppijoiden perheitä ja ajatustenvaihto otti tilaa kalenterin lehdiltä. Vaan tärkeää on saada jakaa aatoksia pienten taimien kasvusta ja kehityksestä. Jokaiselle muistutin itseäni lausumaan päätteeksi sen, miten ovat kukin ylpeyden aiheita vanhemmilleen, ilontuojia, arvokkaita, aarteita minunkin arjessani. Eilisessä elin hetken todeksi sitä pieneksi kasvamista, joka avaa ymmärtämään , että pelko ja jännitys kutsuvat kummallisia tuntemuksia kehossa esiin. "Muista, että minulla tämä tilanne on täysin hallinnassa, vaikka mitä tapahtuisi", hymyili ja rauhoitteli tuttu hammaslääkäri. Itse ammensin siinä maatessani kestävyyttä pienen oppijapojan rohkaisevista sanoista, jotka juuri töistä lähtiessä sain poimia hymyn täyttämiltä poskilta. "Tiina, kun sä saat ne aurinkolasien tapaiset silmille, niin mieti vaan, että olisitkin aurinkorannalla!" ja niin minä tein:). Luokan ovella toisen poikasen kädet kiertyivät tiukasti ympärilleni:"Nytkö sinä lähdet sinne?" ja halauksessa oli jotain kovin syvästi koskettavaa. Parkkihallin uumenissa painoin pääni, ristin käteni ja pyysin: kulje rinnallani ja hälvennä pelkoani. Puhelimen näytöltä poimin rakkaan laittaman lyhyen viestin: ole vahva. Nyt kokemuksesta muistuttaa enää hetkittäin esiin pyrkivä jomotus ja uudenlaista hymyä pyytävä kolo leukaperässä. Niinkuin sanoin oppijoitteni vanhemmille, ettei ole niin mitätöntä tai pientä asiaa, etteikö sillä minua saisi vaivata, saan iloita tietäessäni, että saan vaivata opastajaani yhtä lailla pikkuisilla seikoilla. Hampaankokoisillakin:)

Älä pelkää. Tuo sanapari löytyy Raamatun lehdiltä 365 kertaa, jokaiselle päivälle oma muistutuksensa! Vaikka aika sai tuulta alleen viikkoni kulussa, ehdin tehdä tuttavuutta hyvän kanssa. Luottamus, se on heilautellut helmojaan. Muistuttanut olemassaolostaan. Kutsunut ottamaan tanssiaskelia kanssaan. Istahtanut korvalehdelleni kuiskuttelemaan , rohkaissut levittämään pienen ihmisen siipeni piilostaan silloinkin, kun toisaalta kantautuu teräviä sanoja, ajatuksia, jotka nipistävät hetken pakkasen lailla poskipäissä. Hyvyytesi suojassa saamme asustaa omanlaisinamme, varmoina siitä, ettet hylkää, et lajittele hyviksi, paremmiksi, parhaiksi. Inhimillisyydessämme siihen itse toisinaan sorrumme ja saatamme satuttaa. "Ei Hän ikinä halua, että suunnitelmansa toteuttamiseksi ihmiset tekisivät ilkeästi toisiaan kohtaan". Tuo oppijapojan ajatus uskontotunnilta välkehtii valoa.  Luottamusta, lapsenkaltaista ja vahvaa.

Tänään maisemaan on hiljalleen leijaillut uutta lunta, kepeästi, tyynesti. Kaipuu ulos on kutitellut leuan alta. Aamusella tyttönen ja rakas läksivät koiran kanssa metsään, mutta reippailuaskeleet ovat kohdallani tänään kiellettyjä. Huomisessa niistä asuu lupaus, toive. Ensin kuitenkin aion istahtaa Isän kasvojen eteen kiittämään, iloitsemaan, murtamaan leivän ja muistamaan, miten suuri onkaan rakkautensa. Hymy kiipeää kasvoilleni. Älä pelkää, luota ainoastaan! Mahdanko ikinä ymmärtää, mitä olen osakseni saanut!