Hämärään yltävä hohde, pimeän pois pyyhkivä valo♥

Marrashauraus ehti asettua vierelle. Minun kuukauteni, hymyän ja annan huulille luvan hyräillä säveltä tutuille sanoille siitä, miten valo saa voittaa. Tuuliin tarttuneet keltaiset lehdykät vaiti laskeutuneet lepoonsa, odottamaan, josko jonkun  askeleet hetkeksi pysähtyisivät kuulemaan sen, miten kahinan alla hiljaisuus helähtää syvää rauhaa. Paljaiksi riisutuissa pihapuissa malttamaton kuuran odotus. Luottamus siihen, että saapuneen hämärän  pintaan piirtyy pian valoisa pitsi. Silitän kiven poskea kuin lasta lepoon. Aina saapuu uusi aamu, aina leviää valo, pimeän poispyyhkivä. Pyytämättä yltää kajastus jokaisen sitä kaipaavan luo. Kerran oli aika, jossa hohti puhdas hyvä. Ja vielä tulee uusi, jolloin se jaksaa laajeta, levittää siipensä ja kantaa yli pimeän rajan. Eilisaamussa riisuin itsestäni kaiken turhan. Annoin sävelten ja puhutun soljua lävitse ja jättää viimeisten irtipäästettyjen lehtien tavoin lähelleni rauhan. Mursin leivän ja kohotin pikarin. Rakkaan käsi omassani oli lämmin. Kyynelten avaama polku valaisi poskilleni pientä kujaa. Huulille hiipi hiljainen kiitos tähtemme tehdystä, rakkaudesta, jonka syvyys yltää ymmärryksen yläpuolella siintäviin pilviin. "Minä olen maailman valkeus, joka minua seuraa, se ei pimeydessä vaella, vaan hänellä on oleva elämän valkeus." Joh.8:12

Liekkien iltaleikin lähettämä lämpö saa yhä huokaamaan hyvän olon otteessa. Kyynelhelmi silmässäni heijastaa tulen turvallisen tuikkeen. Annan sille luvan kiiriä suupielen mutkaan jakamaan pienen suolaisen suudelmansa. Tässä olen, huomaan kuiskivani tänään, niinkuin monasti aiemmin. Iltaan laskeutuvan tumman verhon takana valvovan valon lailla olet läsnä, vaikken sinua nää. Kosketuksesi alla asetun lepoon ja ristin sormeni kiittämään tähän päivään mahtuneesta. Ympärilläni on arjessa suloisten oppijoiden joukko. Jokainen ainutkertainen , valoasi säteilevä, sinuun turvautuva ja itselleni niin tärkeäksi kasvanut. "Kiitos tästä koulupäivästä. Siunaa koko kouluviikkomme", lausui suljettujen silmien takaa pikkuisin heistä. Pieni suru painaa päänsä syliini. Liian monelta totuus kätketään uusien tuulien taa. 

Annan katseeni ahnaasti poimia haurasta kauneutta. Poikanen tässä lähelläni pyytää: äiti mennään katsomaan sitä kelopuuta, josta eilen kerroin. Juuri ennen pimeää kuljen kanssaan metsän pehmeyteen. Toinen kirkkoni huomaan tuumaavani. Vanha kaatunut puu levossa havuvihreän siimeksessä, ihonsa harmaaksi haalistunut. Taivaan kannella puuterisävyt. Valo, joka riittää avaamaan metsän sydämen.

Kohotan katseeni tapaamaan taivaan valojuovaa pimenneen horisontin yllä. Pyydän: osoita poluilleni valosi. Kirkasta kasvosi. Ole minulle armollinen. Nyt menen ,jotta ehdin nähdä, miten hämärä laskeutuu ja jättää valolle pienen tilan olla, alati olla läsnä jokaisessa hetkessä, henkäyksessä, sydämellä.

Syyspehmeää hyvää vailla jäähyväisiä

Jokin vanha haava, säröksi repeillyt kipu tai nurin sanottu sana, jonka taakse on ollut vaikea nähdä, on viipynyt mielessä ja kuljettanut kurkkimassa, josko jo uskaltaisi laskea omat ajatuksensa Riihipirtin riveille. Joko voisi antaa luvan sisimmän puheelle piirtyä piilostaan. Kuin pieni hellä haiku, Jumalan lapselleen kuiskima rohkaiseva kajastus, ohut säie sanasta toiseen, eteenpäin kantanut ajatus, kuljettu askel, jolle olen etsinyt sijaa. Haparoinut. Kasvanut pienemmäksi entisestäni, löytänyt sen, mikä oikeasti merkitsee ja kantaa. Yllättäen eteeni piirtyi tuokio, eilinen. Puhkaisi sumun läpi aukion, uudenlaisen ulottuvuuden, joka avasi lukkoja, tukkiintuneita teitä. Kohtaaminen, joka pysäytti tuokioksi kaiken muun, hiljensi luulemisen tuulet ja jakoi vain palan uudenlaista ystävyyttä. Syyssävyt ympärillä, lahjana sormieni lämpöönkin yltäneet. Ihminen , joka teki vain mieli sulkea syliin, pitää siinä vierellä ja ammentaa suloista voimaa, joka kertoo todeksi tulleena sen, miten hauraimmillamme olemme vahvoja, heikkoudessamme väkeviä ja murtumisen kynnyksellä kaikkeen riittäviä. Aamulla hymyilin eilisen hyvälle. "Se täti oli niin auttavainen ja lempeä", huokaisi yhä tyttökin. Nipistän itseäni, mutten ollut nähnyt unta. Pöydän reunalla Mustarastaan jouluiset laulut, villaiset ja pussukka, jonka kyljessä livertää pieni lintu. Syysenkeli ajattelen. Ja sitten kuljin metsän syliin rakkaan, koiran ja tyttösen kanssa. Vielä tuntuu huulilla pakkasyön jäljiltä huurteisen puolukan kirpeä maku.

Askeleeni ovat etsineet arkea, mutta olen kulkenut läpi juhlaa. Valo päivissäni on ollut alati kirkas, osoittanut uudenlaisen väylän. En tiedä tahdonko enää palata ?! Tässä olen, on huokaukseni. Osoita paikkani, näytä tarkoitukseni! Uusin silmin ihmettelen kaikkea ympärilläni. Kuuntelen pienen oppijan lausumaa viisautta ja pyyhin kyyneleen, joka kerta toisensa jälkeen, tuokio toisensa perään pyrkii kiirimään posken kaarta. Elän Isän lapselleen ojentamaa lahjamatkaa! Muistan vuosien takaa pyynnön, joka nyt on täytetty ylivuotavin mitoin, runsain ja riemukkain! Ymmärrän, että onni voi asua arjen jokaisessa mutkassa, ilo löytyä mäkien alta, kukkuloiden laelta, karikoiden takaa. Se jokin, jolle voi piirtää raamiksi rakkauden. Nyt ymmärrän, mikä on se valo, elämälleni suunnan osoittava valo! " Mua helpottaa kun ajattelen, että uskon", lausuu pieni poika, joka opettelee niin tarmokkaasti voittamaan esiin pyrkivän kiukun. Minä uskon. Se riittää, ajattelen ja silitän lapsen tukkaa.

Tänään askelten alla tuntui sammaleen pehmeys. Poskelle lennähtänyt syyslehti suukotti hiljaa. Pellon takana lintu, joka lähti. Lähti palatakseen taas, kun aika on. Sytytän kynttilän ja kuuntelen kodin ääntä. Hyräilevää tyttöä. Katselen rakasta ja vastaan: niin minäkin. Syyssineen auennut taivas on peittynyt tummaan iltaverhoon. Nukahtanut. Ja aamulla astun uuteen arjen juhlahetkeen. Uskoen ja luottaen.

Taivas laskeutui

Lomataivaan lehvästön läpi tähysin taannoin sen pehmeään sineen. Sydämelleni laskeutunut laulu läikkyi ajatusteni lomassa kuin lempeä tuuli vehreissä oksistoissa. Taivastuulten lähettämä viesti selkeni yhdessä aamutaivaan kanssa, kaikki esteet väistyivät, ajatukset lipuivat kuin pilvet polkujaan. Ja kun Luoja puhuu, on pienen ihmisen paikka istahtaa ja kuunnella, kuulla, totella. Kulje luottaen kuin lintu, pyrähdä reitille, jonka suuntaa sinun ei tarvitse tietää! Lennä ja luota! Annan enemmän kuin omassa ymmärryksessäsi osaat pyytää. Kuin lapsi uuden leikkikentän portin takana, huomasin hymyäväni ja paloin halusta astua sisään, sulkea tuokioksi salvan takanani. Kesäarjen sisään rajautui ihme, jonka syliin sain livahtaa. Pääsin elämään todeksi jotain, mistä unelmatkaan eivät olleet osanneet kuiskia! Taivas laskeutui liki.

Kotitammen vihreä kuin lukuisat kauniit siivet. Löydän ne ja ihmetellen hyräilen kiitollisuutta kohoamaan sisimmän syvyydestä kohti pilvilampaiden tarhaa! Omanikin  kantavat, kohottavat yli kukkuloiden, nostavat lempeään liitoon. Vaikka askelten kipu pitää yhä vankasti tammen varjossa, pääsin oman vuoreni laelle nähdäkseni etäällä siintävän maiseman taakse piirretyn horisontin. Tuuli pyyhki menneiden liat, virvoitti ja lennätti näkemään kauneimman vihreyden, joka alati muistuttaa kasvun ihmeestä, uusien mahdollisuuksien puutarhoista, jotka taivas kastelee sateellaan. 

Tänään ihmettelen ohitse lipuvien pilvien pehmyttä reunaa. Ne vilkuttavat alapuolellaan kasvaville puille. Oksistoissa kahahtaa onnen sointu! Miten paljon hyvää jaatkaan lapsellesi, joka uskaltaa nostaa kätensä pyytääkseen syliin. Käsivarret kuin vankat tammen oksat. Eivät väsy, eivät näänny. Tartun tuulen virettä kädestä ja kuiskaan: mennään, liidellään huolien yli, vastoinkäymisten ohi! Lasken itseni kuin lapsi leijan sen matkaan. Nautin ja ammennan, iloitsen. Vapaana. Sinisen taivaan kannen alla.

Syliisi♥

Kesätuuli on puhaltanut vapauttaan laulaen. Itse en ole malttanut hellittää suvivirren sävelistä, vaan huomaan hyräileväni sen kaunista melodiaa ja ammennan sanomaa siitä, miten taiten Luojan siveltimen jäljiltä kaikki on maisemaani asettunut, paikalleen maalautunut juuri niin kuin hyvä on. On tullut öitä, joiden jälkeen taivas on tahtonut vetäytyä harmaan esirippunsa taa. Tuulen otteeseen tarttunut turhankin suuri tarmokkuus ja pihapiirin puut painaneet nöyrinä päänsä sen voiman edessä. Kuunnelleet hiljaa aistien kaiken sen, mitä tuulella on huulillaan. Sitten saapunut tyven, kuin rauhaisaa tuutulaulua keinuttava kehto. Lunastettu lupaus siitä, että myrskyn jälkeen tyyntyy. Tänään tuuli heilauttaa lempeästi omenapuuvanhuksen oksistoa. Se luopuu valkeista enkelmekkoisistaan. Hiljaa niiden joukko lepää nurmen vihreydessä, ääneti katsovat taivaan sinistä aavaa.  Suostuvat yksi toisensa jälkeen päästämään oksastaan irti. Luottamaan, että tuuli tietää!

Sunnuntain sana avaa syliään, viipyy ajatuksissa ja saa värähtämään lämpöä viilenneenkin tuulen hipaistessa posken kaarta. Rakastamaan kutsut. Kaikesta sydämestä, sielusta ja mielestä. Sydämeni kuin kevätvalon voimassa auennut nuppu, ammollaan ja hauraana sinun tuulesi otteessa. Sen, jonka kulkiessa lävitseni saan vahvistua rakastamaan kaikellani. Elämä jakaa sen, minkä tarvitsemme, lausuu puhelinlinjalla minulle tärkeä, jota niin usein kuljetan huokauksissani ihan lähellesi, jotta koskettaisit, jotta laittaisit matkaan tuulesi luokseen kuiskimaan, miten kauttasi saamme parhaat eväät elämäämme, oikeimmat kivut kantaaksemme, suurimman rakkauden siemenen kasvamaan sydänpeltomme uumeniin.  Avullasi sinuun turvaten. 

Koivunlehtien tanssi viivyttää katseeni kulkua. Lumoaa ja saa seuraamaan piruettejaan, kuuntelemaan heleää havinaa, vaipumaan raukeisiin aatoksiin. Hymy jättää sisimpään hennon piirtojäljen, sydämenmuotoisen. Kotipihan riippavanhus kutsuu alleen, oksistonsa tarjoamaan suojaan, pieneen ikiomaan kesäpesään. Katse etsii kaukana siintävän sinen ,läpi kaiken vihreän, polun kohti taivaan äärtä. Siellä lepää hiljaisuus. Hiljainen rakkaus, jonka suojiin kääriydyn ja ihmettelen, miten vähään mahtuukaan runsaus, elämänkokoinen, kunkin kohdalle taiten punottu.

Aamusella piipahdin laboratoriossa. Kotiin palatessa sain istahtaa aamupalalle nuotion ääreen. Lintujen laulu kiiri yllämme, metsä huokui syvää rauhaa. Nuotiopuuro, munakas ja kahvi, ei ihmeitä tarvittu tekemään maanantaista juhlaa. Rakkaudella paistettu, keitetty ja kokattu oli aamun maittava ateria. Ateria eilisessäni, jolle sain istahtaa itsenäni ja kallistaa hetkeksi pääni alas kiittämään, muistuttaa siitä rakkaudesta, jolla meitä ensin rakastit. Armo on uusi tänäänkin. Osaanko tässä kesäpäivässäni rakastaa ensin sinua? Kaikella ymmärryksellä, sisimpäni syvimmällä palolla. Taidanko katsoa rakkauden silmin ohitseni kulkevaa? Tahtoa samaa kohdalleen kuin itsellenikin heleimmän hyräilyni kantaessa korviisi. Ja vielä , että kertoisin: Hän rakastaa sinuakin, niin , että antoi ainokaisensa, jotta sinulla olisi edessäsi avaimet suurimman rakkauden syliin! Haluan uskaltaa.

Suloista sadetta

Yön tunteina sade rummutti kattoja. Pikkuisemme uinuivat aitan suojissa, metsän kehdossa. Loman alkamisen merkki, kun uni kuiskutellaan vierelle kynttilälyhdyn kajossa ja kellon kuljettamat tunnit saa unohtaa. Aamusateen keskeltä viipottivat aamupalaa haukkaamaan. "Me nukutaan siellä kaikki yöt!", hihkuivat. Rakas sulki kodin oven varhain ja kulki työaskeliinsa. Kipu jarruttaa toimiani, mutta tarmokkuutta lähelle huhuillen siivoilin sateen seurana. Pisarat pesivät polkujaan ikkunoihin. Minä annoin hennon hymyn pestä tien poskilleni.

Metsä kasvattaa mustikoitaan. Kaikkialle levittyvä vihreys saa huokaamaan. Luojan luoman äärellä olen nöyrin aatoksin, kiitos sydänalassa hyräillen. Tyttönen soittaa kaunista melodiaa kitaransa kanssa. Poikanen puhisee ilmaa jalkapalloonsa. Ihan pian saan istahtaa kahden ihanan kanssa joenvarren vanhaan miljööseen. Herkutellaan pikkuisen, halataan ja nauretaan . Jaamme huolet keveämmiksi! Ystävyyskin tuottaa sadon, kun sen kasvua vaalitaan!

Huolenpidossasi haluan kulkea. Läsnäolossasi hengittää. Muistan ajan ,jolloin pyysin: Tässä olen, käytä , miten viisaammaksi näet! Ja voi, miten olenkaan saanut ihmetellä. Jos pikkuiset siivekkäät löytävät merten yli samoihin pihoihin, miksi empisin omien polkujeni edessä! Sinä osoitat tien. Sinä kutsut kulkemaan. Tuuli keinuttaa pihakoivun oksia. Ojennan kasvoni kesäkuun tuulten kutitella, sinun tuulesi ja sateesi saatella.

Tässä on hyvä

Lähellä virtaa vuolaana pieni joki. Sen laineiden kulussa kaikuu uusi voima. Kevään kohina talven levon jälkeen. Joenvarren rinteessä on käynnistetty purkutyöt. Perikunnan myymä tontti luopuu rakennusvanhuksistaan. Vanhan on tullut aika väistyä, jättää hiljaiset muistot ja ojentaa uudelle tilaa nousta esiin. "Nyt on pihakoivuissa pienet lehdet", hihkaisi poikanen aamupalalla. Minua hymyilyttää. Tyytyväisyys pujottautuu  poskiperiin ja hymynsäie kiertyy suupieliin ihan vain siitä, että 14-vuotias pallon perässä viipottaja ehtii nähdä pienen ihmeen, huomata kevään uutena kasvavan vihreän. Tänään tuulettelen ajatuksista pois turhaa, lakaisen ja luuttuan mielen sopukoita, aatosten eteisiä. Tulee uutta tilaa tärkeimmälle. Ikkunan raosta nuuhkaisen metsän kevättä, ihmettelen valkoisina lepääviä vuokkolammikoita, joiden tyyneydestä heijastuu pian saapuva kesä. Se, mikä yleensä on ohimennen, on tänään vaivoin. Astun pienet askeleet heränneen vehreyden  vierelle ja suljen silmät. Annan kiitollisuuden tuulen kutittaa kasvoja, joihin piirtynyt pieni huoli häipyy hiljalleen. Pilvet ovat lipuneet sinen ylle hennoksi verhoksi, jonka raoista aurinko jaksaa vilkuttaa. Ilmassa tunnen saapuvan sateen. Maisema on kanssani vaiti. Minussakin kasvaa uutta,  se nousee kivun kautta. Uusi onni, ihmeellinen ilo. 

 Uskontotunnilla oppijapoika hyssytteli tovereitaan, shhhh, haluun jo kuulla, mitä Paavalille tänään tapahtuu. Silmäparit kiinnittyivät hyppysissäni olevaan pieneen purjelaivaan ja sain jakamattoman huomion. Tässä ja nyt muistuu tuokio avaamaan minulle jotakin uutta. Syvää luottamusta siihen, että vaikean keskellä johdatus ei lopu, siunaus ei sammu. Oppijoiden karttoihin piirtyi reitti toisensa jälkeen, ylitetyt aallot saivat sinensä, saavutut rannat ruskeansa. Kuljetut paikat punaiset ympyränsä. Päiviemme kartta on taiten sävytetty, kulkureitit ennalta sovittu. Kun olen omaani tarttunut, tiedän pääseväni perille asti. Ojensit sen ja kutsuit kulkemaan reittiä, jonka olit rakkaudella ja  huolella suunnitellut. Silmiini osui lempikynäilijän uutukaisin kirja. Tässä päivässä sen kauniit kuvat ja koskettavat sanat hellivät hetkiäni, silittävät sisintä. Maistelen ajatuksen toisensa perään. Tein retken, uskalsin astua tuntemattomaan minäkin. Teenkö pesän, sitä en tiedä. Mutta viipyä saan vielä.

Se, mikä on mennyt, saa jäädä taa. Se, mikä edessäpäin odottaa, kulman takana kurkistaa, saa ottaa paikkansa, aikanaan. Tärkein on tässä. Kaikkineen. Kuulen yhä aamussa laulaneet linnut. Tunnen vuokkojen tuoksun. Maiseman takaa kantautuu tyttösen laulu. Kohta saapuvat poikanen ja rakas. Hetkeksi kodin täyttänyt hiljaisuus väistyy. Saapuvan illan hämärä syli on pehmyt ja turvallinen. Täynnä tavallisuuden ihmettä. Kipu väistyy hiljalleen. 

Karsittuna onnellinen

Avaan tänään Riihipirttini salvan mietteliäänä, empien. Edes eilinen myrskytuuli ei pyyhi pois lohdullista yksinkertaisuutta, jonka varassa olen riippunut. Keinahdellut väliin kuin kevättuulen heiluttelema keinu mummolan pihakoivun vankassa oksassa. Vapaana vailla huolta seuraavasta hetkestä. Tähyten taivaankannessa ajelehtivia pilvilauttoja, jotka hiljaa vuorollaan rantautuvat jonnekin, mihin silmäni ei enää kanna, eikä tarvitsekaan. Toisinaan vauhti on huimannut,  yltyvä tuuli riipinyt ja raapinut. Mutta aina on tullut tyven, jonka läpi löytyy tuttu ääni, kuin aamulintujen lohdullinen liverrys täynnä lupausta kesälämmön lähestymisestä. "Olet erityinen, sillä minä valmistin sinut!" "Älä pelkää, usko vain! Se riittää!" "Erheesi, kipusi, puutteesi, kaikki on kannettu!" "Olet silmäteräni, huolenpitoni ei ehdy!" Pohdin, onko minulla enää sanoja , joilla täyttää tyhjät rivit pirtin pihamaalla? Kaikki turha tuntuu varisseen menneiden polkujen laitamille. Todellinen onni asuu pienten siementen riveissä, joista uuden kasvun ihme työntyy esiin hiljaisena, mutta kauniimpana kuin koskaan osasin odottaa. Yksi sana riittää kertomaan sen, millä on merkitystä: rakkaus. 

Vaalipuheet ja lupaukset täyttävät lehtien sivut ja teiden laidat. Kiirastorstaina kaupasta astuessa minut pysäytti yksi ehdolla oleva, eteenpäin pyrkivä. Jokin sai minut seisahtumaan, laskemaan kauppakassin ja kuuntelemaan. "Mikä sinulle oikeasti merkitsee jotakin?", kysyy nuori nainen silmissään rohkeaa rehellisyyttä. Huomaamatta jutustelin hänen kanssaan pitkän tovin. Aitous kosketti. Ei tarvittu korupuheita, riitti se, että oli aidosti itsensäkokoinen. Vaikutuin. Hän ei luvannut mitään ja silti hurjan paljon! Katselen mennyttä kohti ja oivallan jonkin olevan toisin nyt. Kun uskaltauduin kulkemaan minulle tarkoitetun reitin, sain unohtaa sen, mitä joku muu minulta odotti, vaati. Nyt riittää luottamus reitin piirtäjään. Oksa ei kaipaa koristeita, omissa silmuissa asuu paras ja kaunein kasvu. "Olen sopivasti onnellinen", laulaa alakerrassa juuri tyttönen. Hymyillen hyräilen mukaan ajatukseen. Karsittuna olen onnellinen.

Kun katson eteenpäin, en näe mihin matkani vie. Enää en sitä edes pohdi. Tiedän olevani oikealla polulla ja se riittää nyt. Eilen oppijoitten luota kotiin palatessa tieni tukki myrskyn kaatama kuusenrunko. Esteitä tulee eteen, mutta niiden kohdalla ei tarvitse murehtia, saati pelätä. Auttava käsivarsi ojentuu viereltä pyytämättä. Vaikea asettuu hetkeksi vierelle, mutta niinkuin pieni oppija tänään harmituksensa keskeltä kuiskasi: nyt on jo paljon parempi mieli, kuiskin itsekin: nyt ymmärrän, nyt hyväksyn. Yksi riittää ja se on rakkaus.

Eri väristen taivaiden alla

 Loman kainaloisena on viikko ottanut rauhallisia askeliaan. Kuljetellut pikkuisten ihmeiden äärelle, pysäytellyt ystävien lähelle, huhuillut hiihtoladuille. Kiire on saanut pysyä piilossaan! Olen ajatellut taivaita! Poiminut kaartuvasta aavasta sen jakamia sävyjä, elämän värejä. Ihmetellyt, miten aamussa pehmyt pastelli suuren puuterihuiskun jäljiltä levittyy hetkeksi värittämään taivaan rantaan persikkaisen polun. Kunnes kirkas sini maalautuu valkeiden pilvilampaiden laitumeksi.  Houkuttelee esiin tuhannet timantit säihkymään hangen hohtavaan pintaan. Ja miten toisena hetkenä onkin äkkiä hyvin hiljaista. Tasaista turvallista harmaata, joka sulkee maiseman sisäänsä kuin lapsen uinumaan tuokioksi untaan pehmeän peitteen suojiin. Illassa juuri ennen pimeää oranssi hehkuu kuin takkatulen liekkien leikki metsän rajan yllä. Ja sama taivas kaartuu omiin sävyihinsä toisaalla, mistä ystävän viesti minut tavoitti. Sama taivas, sama maa. Vain me kulkijat omilla poluillamme. Päivissämme juuri niihin kuuluvat sävyt. 

"Varjele minua niin kuin silmäterää, kätke minut siipiesi suojaan."(Ps.17:8) Maistelen Raamattuni lehdiltä esiin työntyvää huokausta. Huomaan nostavani katseeni kevätvaloa lupaavan taivaan tyyneen äärettömyyteen. Etsin kasvoja, joiden edessä olen tottunut olemaan paljas ja pieni, omankokoiseni, vain minä. Saan laskea omat siipeni lepoon, lakata  yrittämästä. Pysäyttää pyristelyn ja vain luottaa. Joskus vain käy niin, että ympärille laskeutuneen puhtaan varmuuden keskelle tipahtaa tilkka likaista vettä. Eikä pinnasta hetkeen näy muuta kuin sameus, joka haihduttuaan jättää kylmän tyhjyyden. Kysymysten vyyhdin vailla vastauksiaan. Rakas kietoo käsivartensa harteitteni ympärille ja kuiskaa, miten paljon rakastaa: älä pelkää, älä murehdi, luota ja usko, hyvä voittaa aina. Niin. Jos Hän on puolellamme, kuka voisi olla vastaan! Totuuden tuulissa on toisinaan tiukka ote.  

 Turvallisten käsien suoja viipyy lomapäivien yllä. Koti täyttyy suloisista tuoksuista. Tyttönen ja poikanen leipoivat muffinsseja ikiomalla reseptillään. Kirjasivat tyytyväisinä talteen sen, miten ripaus raesokeria kaunisti mustikkaisten suklaaherkkujen pintaa. Loraus siirappia, inaus kardemummaa:) Sanojen leikki sai hyvänmielen hymyn leipureiden suupieliin. Pikkuisia määriä hyvää jakaa Isä lapsilleenkin, jotakin jokaiseen päivään. Tänään tallennan muistiin tuttujen käsien levolliset liikkeet kasvoillani, ylellisen voiteen tuoksun, lasten leivonnaisten pehmeän maun, rakkaan kotiintullessa sujauttaman suudelman, neitosen onnen kertoessani ystävän kirjoittaman kehun tanssiaispäivän kauneudestaan, rukoukseen suljetun ystävyyden.....

Eilisen hiihtolenkin varrella seisoivat vahvoina pienet talviset törröttäjät. Rujoudessaan hurjan kauniit, ainutkertaiset, tuulten kosketuksessa pystypäin. Muistuttivat mieleeni ajatuksen siitä, miten usko saa olla vahvimmillaan juuri silloin, kun usko omiin voimiin on ehtynyt. Miten pieni onkaan ihminen! Katson omiani ja pakahdun rakkaudesta. Poikasen suurissa ruskeissa silmissä näen tarmokkuutta, levollista pilkettä, haurasta herkkyyttä. Tyttösen sinisissä siintää hiljainen rauha, tahdonlujuus, avara avomielisyys. Neitosen katseesta poimin  tyyntyneen myrskyn, syvästi ajattelevan aikuisuuden kynnykselle ehtineen. Esikko lämminhenkisyydessään ajattelee muut ohi itsensä, lempeydellään viljelee lähelleen alati hyvää. Ja miten paljon enemmän Isämme meitä jokaista katsookaan rakkaudella, huolenpidolla ja viisaudella. Tahtonsa lapsiaan kohtaan on hyvä. Hempeän sävyinen♥

Kasvamista♥luottamista

Viikon vauhti on ollut kiivas, arjen päivät ojentuneet koskettamaan iltaa. Tapasin oppijoiden perheitä ja ajatustenvaihto otti tilaa kalenterin lehdiltä. Vaan tärkeää on saada jakaa aatoksia pienten taimien kasvusta ja kehityksestä. Jokaiselle muistutin itseäni lausumaan päätteeksi sen, miten ovat kukin ylpeyden aiheita vanhemmilleen, ilontuojia, arvokkaita, aarteita minunkin arjessani. Eilisessä elin hetken todeksi sitä pieneksi kasvamista, joka avaa ymmärtämään , että pelko ja jännitys kutsuvat kummallisia tuntemuksia kehossa esiin. "Muista, että minulla tämä tilanne on täysin hallinnassa, vaikka mitä tapahtuisi", hymyili ja rauhoitteli tuttu hammaslääkäri. Itse ammensin siinä maatessani kestävyyttä pienen oppijapojan rohkaisevista sanoista, jotka juuri töistä lähtiessä sain poimia hymyn täyttämiltä poskilta. "Tiina, kun sä saat ne aurinkolasien tapaiset silmille, niin mieti vaan, että olisitkin aurinkorannalla!" ja niin minä tein:). Luokan ovella toisen poikasen kädet kiertyivät tiukasti ympärilleni:"Nytkö sinä lähdet sinne?" ja halauksessa oli jotain kovin syvästi koskettavaa. Parkkihallin uumenissa painoin pääni, ristin käteni ja pyysin: kulje rinnallani ja hälvennä pelkoani. Puhelimen näytöltä poimin rakkaan laittaman lyhyen viestin: ole vahva. Nyt kokemuksesta muistuttaa enää hetkittäin esiin pyrkivä jomotus ja uudenlaista hymyä pyytävä kolo leukaperässä. Niinkuin sanoin oppijoitteni vanhemmille, ettei ole niin mitätöntä tai pientä asiaa, etteikö sillä minua saisi vaivata, saan iloita tietäessäni, että saan vaivata opastajaani yhtä lailla pikkuisilla seikoilla. Hampaankokoisillakin:)

Älä pelkää. Tuo sanapari löytyy Raamatun lehdiltä 365 kertaa, jokaiselle päivälle oma muistutuksensa! Vaikka aika sai tuulta alleen viikkoni kulussa, ehdin tehdä tuttavuutta hyvän kanssa. Luottamus, se on heilautellut helmojaan. Muistuttanut olemassaolostaan. Kutsunut ottamaan tanssiaskelia kanssaan. Istahtanut korvalehdelleni kuiskuttelemaan , rohkaissut levittämään pienen ihmisen siipeni piilostaan silloinkin, kun toisaalta kantautuu teräviä sanoja, ajatuksia, jotka nipistävät hetken pakkasen lailla poskipäissä. Hyvyytesi suojassa saamme asustaa omanlaisinamme, varmoina siitä, ettet hylkää, et lajittele hyviksi, paremmiksi, parhaiksi. Inhimillisyydessämme siihen itse toisinaan sorrumme ja saatamme satuttaa. "Ei Hän ikinä halua, että suunnitelmansa toteuttamiseksi ihmiset tekisivät ilkeästi toisiaan kohtaan". Tuo oppijapojan ajatus uskontotunnilta välkehtii valoa.  Luottamusta, lapsenkaltaista ja vahvaa.

Tänään maisemaan on hiljalleen leijaillut uutta lunta, kepeästi, tyynesti. Kaipuu ulos on kutitellut leuan alta. Aamusella tyttönen ja rakas läksivät koiran kanssa metsään, mutta reippailuaskeleet ovat kohdallani tänään kiellettyjä. Huomisessa niistä asuu lupaus, toive. Ensin kuitenkin aion istahtaa Isän kasvojen eteen kiittämään, iloitsemaan, murtamaan leivän ja muistamaan, miten suuri onkaan rakkautensa. Hymy kiipeää kasvoilleni. Älä pelkää, luota ainoastaan! Mahdanko ikinä ymmärtää, mitä olen osakseni saanut!

Pehmeä sana

Anna metsän opettaa,

miten tuuli rauhan saa,

miten lepää jokainen:

siemen päällä sammalen,

lintu oksistoissa puun,

kettu kiven juuressa

onkalossa suuressa.

Anna kiven opettaa

hiljaisuutta valtavaa.

Ikuisuuden rajalla

onko enää ajalla

merkitystä ollenkaan?

Kaikki kulkee kulkuaan.

Toinen nukkuu. Toinen jää.

Kaikilla on määränpää.

Tehtävänsä täyttänyt

kotiin pääsee juuri nyt.

Kiitos kasvaa korkeuksiin.

Elämä on kaunis niin.

- Anna-Mari Kaskinen-

Päivien kulussa olen puhellut puille, huokaillut kiitollisuuttani kohti latvuksissa humisevia, taivasta vasten piirtyviä viivoja. Olen kuunnellut, miten hiljaisuuden keskellä jokin koskettaa, pysäyttää, kertoo: pysy minussa, niin pysyn sinussa. On ollut hetkiä, joissa tuntuu kuin olisi kämmenellä. Sylipesän syvyyksissä, hyvän hyväilyssä. Niin paljon rakastat! Hemmottelet suorastaan! Hymähdänkin yksikseni: luulkoon, uskokoon, väittäköön kuka vain, ettei sinua ole ollenkaan! Minä näen, koen, kuulen, tunnen sinut vierelläni, lähelläni, ulottuvillani. Alkaneeseen viikkoon on mahtunut onnentunnetta, iloista ihmettelyä, hellää hämmästelyä. Voi, miten riemuitsen saadessani olla lapsesi, Isä!

Etsiskelen pehmoista sanaa, joka selittäisi sen tunteen, kun vatsassa leijaa perhosia, kepeitä hyvänolon siivekkäitä. Kun poskiperissä kutittaa hymynhäiväksi pyrkivä väreily. Kun tyhjä täyttyy tärkeästä. Kun silmät löytävät kauneutta kaikkialta! Kun hyvä mieli hyrisee ja näkymättömät käsivarret kietovat lämpöönsä. Ja kaiken sen keskelle tupsahtaa tekstiviesti: rakastan sinua♥

Pidän kiinni tuokion vielä♥

Aamun ikkunoissa kajasti kaihoisa kosketus menneistä vapaista. Vielä viimeiset joutenolon tunnot ja hitaammin virtaavat ajatukset. Ruutuun kiinnittynyt tähdenlento, hento lumikide, takertunut ikkunan kylmään pintaan kuin minä tähän päivään. Luminen aava tuikutti tuhansin hankitimantein valoa hallan kuorruttamaan viimeiseen vapaaseen. Nyt juuri huomaan niiden säihkeen sammuneen , hämärtyvä pehmeys syleilee ja kuiskaa: astu arkeen ja tee siitäkin juhla!

Hyvän hippuja hyppysissäni pidellen päätän pitää ihmeitteni listaa voimanani. Taittuvien valonsäteiden risteys, juuri se ohut säie, siinä se on! Siihen tartun enkä irrota. Olen tuumaillut osalleni suunnitellun polun kulkua. Mitä häämöttää sen varrella, kun arjen ratas taas pyörähtää. Tiedän, ettet hylkää, et jätä avuttomana ihmettelemään suuntia tai matkoja, määränpäitä, pysäkkejä. Edessä on vielä taival, josta nauttia vailla vaatimusta ratkaisuista, pisteistä, päätöksistä. Silti mieli hapuilee, tapailee. Vaan tänään en murehdi huomisen murheita!

Lumiriemua on riittänyt. On tehty enkeleitä hangen pintaan ja naurettu vatsat kippurassa! On pujahdettu saunasta hangen uumeniin! Lapset eivät malta aamusella nukkua, vaan vipeltävät koira kaverinaan ulkosalle , kun puoli valtakuntaa yhä uinuu. Lomaa hämärtänyt oma sairastelu loittoni viime metreillä. Retki lumoavan kauniiseen talvimetsään täytti toiveeni ja kaipuuni. Reppuihin pakattiin kuumat mehutermokset. Voi, miten nautinkaan reippaiden lumiaskelten kulusta. Neitonenkin nautti, vaikka ensin tuumasikin, ettei tää oikeen oo enää mun juttu:) Sunnuntaissa täytti 18 ikävuotta, säteilee, leijailee, haaveilee. Ja luottaa Taivaalliseen huolenpitoon ja rakkauteen.

Tänään istuivat kaikki tärkeäni saman ravintolapöydän ympärillä. Esikko ja poikanen toisiansa vastapäätä. Molemmilla ruskeissa silmissään suloinen tuike. Iso ja pieni. Toisilleen erityiset. Isompi opasti tyttöstä, auttoi omalle lautaselleen annoksesta katkaravut. Huolenpitoa ja hellyyttä. Neitosen hymy löysi poikakaverin posket. Suloista rakkautta, lapsenkengissä askeltavaa, turvallista. Minä katselen rakkaasti jokaista. Kotona suukotan rakasta. Tähän päivään mahtunut hyvä on resepti arjen muuttamiseksi juhlan tuntuun!